Esitys ”Rangaistus”, 2016, Dima Zhdanov Kuva: V. Novikov

Katrin Nenasheva tuo taideaktivismin Moskovan kaduille

KATRIN NENASHEVA on venäläinen aktionisti ja taideaktivisti. Hän asuu Moskovassa ja opiskelee runoutta Maxim Gorky -kirjallisuusinstituutissa. Nenasheva on tärkeä uuden venäläisen sosiaalitaiteen edustaja, jonka aktivismia verrataan usein Pussy Riot -yhtyeeseen. Mutta hänen taiteensa nousee uudelle tasolle. Nenashevan performanssit kertovat ihmisistä, jotka ovat yleisölle näkymättömiä ja jotka todella tarvitsevat yhteyttä muihin.

”Haluan ymmärtää, miten ihmiset nykyajan Venäjällä elävät suljetuilla osastoilla ja miten minä taiteilijana voin yhdistää heidät ulkomaailmaan”, Nenasheva kertoo. ”Venäjällä jokainen asuu omassa kuplassaan. Luulemme, että ongelmia on liian paljon eikä kukaan tee mitään. Se johtuu siitä, että ympärillä on paljon ihmisiä, jotka elävät vain omissa maailmoissaan tietämättä, että eivät ole yksin.”

Televisio ja lehdet eivät puhu näistä suljetuista maailmoista, ja sosiaalisessa mediassa viestit saavuttavat aina vain samat ihmiset. ”Mitä järkeä on julkaista tietoja Facebookissa, jos niitä katsovat vaan minun ystäväni eivätkä muut sosiaaliryhmät näe niitä? Siksi menen kadulle… kertomaan asiasta”, selittää Nenasheva.

”Olen enemmän tilanteiden tutkija kuin taiteilija tai esiintyjä”, nuori taiteilija jatkaa. ”Yritän luoda eri kaupunkiympäristöissä tarinoita kertovia tilanteita.” Näiden tilanteiden aikana Nenasheva tutkii omaa vartaloaan ja omaa kommunikointikykyään, kommunikointiongelmia ja erilaisia ympäristötiloja. ”Lähden kaduille puhumaan ihmisten kanssa. Ihmisen vartalo kertoo tarinaa, minä olen kulkeva galleria.”

”En voi koskaan tehdä ilmaisua, jos en ole syvästi tilanteessa. Kenttätyö on tärkeintä.”

Vuonna 2015 Nenasheva teki ensimmäisen esityksensä suljetuilla osastoilla asuvista ihmisistä: projekti oli nimeltään ”Älä pelkää”, ja siinä hän järjesti kirjeenvaihtoa naisvankien ja heidän ystäviensä välillä.

Vuoden 2016 ”Rangaistus” -projektissa Nenasheva herätti kansainvälistä huomiota kulkemalla kolmen viikon ajan Moskovan keskustassa selässään raskas sairaalan rautavuode. Vuode oli samanlainen kuin ne, joissa Venäjän orpokotien lapsia rangaistaan. Yksi näistä lapsista on Dima Zhdanov, joka oli veljensä kanssa suljettuna orpokotiin. Zhdanov oli mukana Nenashevan esityksessä. Taiteilija toisti kaikki kidutukset, joista Zhdanov oli kertonut: hän söi suolaa ja katsoi aurinkoa kunnes häntä oksetti. Joskus hän pyysi ihmisiä auttamaan häntä kantamaan vuodetta tai vaihtamaan Zhdanovin siteet. Samalla hän kertoi, miten lapsia kidutetaan orpokodeissa.

Nenashevan viimeisimmässä projektissa nimeltä ”Tämän ja toisen maailman välillä” (2017) mielisairaalaan ikuisesti suljetut potilaat pelasivat lentopalloa sairaalan muurin toisella puolella olevien ”tavallisten” ihmisten kanssa. Ennen sitä taiteilija kutsui ystäviä ja toimittajia osallistumaan yhteiseen hampaidenpesuun potilaiden kanssa Skypen välityksellä.

Nenashevan mukaan esitysten valmistelu kestää kauan. Ennen kuin hän menee kadulle, hän tutkii asiaa, vierailee mielisairaaloissa, opettaa ja keskustelee potilaiden kanssa. Lisäksi hän tutkii, miten hänen oma vartalonsa reagoi uuteen todellisuuteen ja miten se muuttuu. Sitten hän vielä miettii, miten voisi kertoa tarinan muille.

”Sosiaaliset mediat ovat minun pääasiallinen museoni. Niissä näytän, mitä minulle tapahtuu. Joskus raportteja, kuvia tai videoita esitellään myös fyysisissä museoissa, kuten Garage-galleriassa Moskovassa.”

Samaan tapaan kuin hyvässä romaanissa, myös jokaisessa esityksessä on loppuhuipennus. Vankilaprojektissa aktivistitoveri Anna Bokler ajoi hiukset vangin haalareihin pukeutuneen Nenashevan päästä keskellä Moskovan Punaista toria. Sen jälkeen poliisi pidätti taiteilijan.

Orpokotiesityksen finaali oli lasten tavaratalossa. Siinä Dima Zhdanov nousi rautavuoteesta. Esityksen jälkeen Nenasheva ehdotti Facebookissa, miten ihmiset voisivat auttaa Zhdanovia ja hänen orpokavereidensa pientä bisnestä.

”Taiteeni tavoite on paikallisen yhteiskunnan rakentaminen – yhteiskunnan, jolla on omat ongelmansa ja oma kokemus, jotka voidaan jakaa muiden kanssa.”

Mielisairaalaprojektin lopussa Nenasheva käveli kaupungin julkisissa tiloissa kasvoillaan virtuaalitodellisuuslasit, joissa hän näki kuvia mielisairaaloista, siis kuvia, joita potilaat näkevät joka päivä ilman mahdollisuutta päästä muurien toiselle puolelle. Ihmiset metrossa ja kaduilla kysyivät taiteilijalta, mitä hän näkee ja pyysivät saada katsoa. Hän kertoi heille mielisairaalan potilaiden tarinoita, ja monet pystyivät helposti kuvitella itsensä sairaalaan.

”Venäjällä mielisairaaloissa on noin 150 000 ihmistä, joista monet ovat nuoria, 18–45-vuotiaita”, kertoo Nenasheva. Neuvostoliiton aikana ajateltiin, että potilaat pitää eristää yhteiskunnasta.

”Maailma reagoi heti, kun kerron tarinani. Venäjällä kaikkea, mitä kaduilla tapahtuu, pidetään protestina.”

Melkein jokaisen esityksen aikana poliisi on pidättänyt Nenashevan. Niin tapahtui myös virtuaalitodellisuusesityksen aikana. Poliisit sanoivat, että ”tässä ei saa olla virtuaalitodellisuudessa”. He pidättivät sekä taiteilijan että hänen avustajansa, jotka kuvasivat hänen saapumistaan Punaiselle torille. Nenasheva vietiin mielisairaan, jossa hänelle annettiin sairaalan vaatteet ja kysyttiin, haluaako hän pestä itsensä vai tarvitseeko hän apua.

Taiteilija joutui itse samanlaiseen tilanteeseen kuin monet potilaat. ”Poliisi ei pidätä ihmisiä ilman syytä,” sanoi lääkäri, mutta pitkän keskustelun jälkeen hän päästi taiteilijan pois. ”Tämäkin on esitys. Joskus se tapahtuu kadulla, joskus poliisiosastolla, joskus mielisairaalassa”, Nenasheva huomauttaa. Tärkeintä on kertoa erilaisille ihmisille tarinoita siitä, mitä suljetuissa laitoksissa tapahtuu, ja kutsua yleisö vuorovaikutukseen.

”Mitä on politiikka? Politiikassa on aina kysymys kansasta, ei niinkään yksitäisistä poliitikoista. Putinia tai abstraktia poliittista hallintoa vastaan voimme taistella kauan ilman mitään konkreettista tulosta.”

Nenashevalle on tärkeää, että koko yhteisö muuttuu, kun ihmiset näkevät, mitä mielisairaaloiden, orpokotien ja vankiloiden muurien takana tapahtuu.

Kun ihmiset törmäävät toiseen todellisuuteen yleisillä paikoilla, he alkavat miettiä sosiaalisia ongelmia, joista ei puhuta televisiossa, ja pikku hiljaa jotakin muuttuu.

Katrin Nenasheva Facebookissa:
facebook.com/katrin.nenasheva

Lontoon tyhjenevät tornit
Armenian toinen kevät

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *