Lontoon tyhjenevät tornit

ROWLAND ATKINSON

Brexitin tuoman epävarmuuden myötä puolet Lontooseen viime vuonna rakennetuista luksusasunnoista on myymättä. Hinnat laskevat. Voiko Lontoosta tulla kummitustornien kaupunki, vaikka asuntopula jatkuu?

The_Shard_from_the_Sky_Garden_2015
310 metriä korkea The Shard on Britannian korkein rakennus.

VAIKKA KALLEIMPIEN asuntojen kauppa hiipui, ulkomaiset sijoittajat ostivat kolmanneksen kaikista viime vuonna Lontoossa myydyistä kiinteistöistä (ja jopa puolet parhailla alueilla).1 Lumivyöryn tavoin etenevä rikkaiden mielistelyyn tähtäävä ”kampanja” jatkuu samaan aikaan, kun muu Lontoo joutuu huolehtimaan brexitistä, liian kalliista asumisesta ja sosiaalisten palvelujen kurjistumisesta. Erityisesti rikkaat sijoittajat herättävät kasvavaa tyytymättömyyttä.

Lumivyöry kuitenkin hidastuu. Viime aikoihin asti 5–15 miljoonan punnan asuntojen kaupat olivat tavallisia, ja hinnat nousivat ulkomaisten sijoittajien kilpaillessa markkinoiden parhaista neliömetreistä. Nyt nuo ajat näyttävät olevan mennyttä, myyjät hyväksyvät aikojen muuttuneen ja hinnat laskevat, paljolti brexitin ennustamattomien vaikutusten takia. Kahdestatuhannesta viime vuonna myynnissä olleesta luksusasunnosta yli puolet on myymättä.2

Zombikaupunki kohoaa

Kehitystä ei kuitenkaan voi pysäyttää yhtäkkiä. Viimeisimmän tutkimuksen mukaan vuonna 2016 Lontooseen valmistui 26 korkeaa rakennusta, joista valtaosa on luksusasuinrakennuksia, ja samana vuonna aloitettiin 48 rakennuksen rakennustyöt, siis keskimäärin lähes yksi viikossa. Brexitin uhka ja taloudellinen epävarmuus tarkoittavat, että ostajilla on huomattavasti paremmat mahdollisuudet neuvotella hinnasta aikaisempaa aggressiivisemmin. Rakennusliikkeet ovat tarjonneet ostajien houkuttelemiseksi kylkiäisinä televisioita ja ilmaista pysäköintiä sekä Lontoon keskustan Marylebonin alueen The Man­sionin kaltaisissa huippukohteissa jopa ilmaisia harrastustiloja ja luksusautoa kuljettajalla. Hiipuvista markkinoista huolimatta rakentaminen jatkuu. Sen täytyy jatkua. Ja samalla tavalla täytyy jatkua myös vanhempien poliitikkojen ja johtajien puheet Lontoon mahtavuudesta ja immuniteetista tulevaisuuden riskeille.

Zombikaupunki kohoaa rakentamista ylläpitävien ulkomaisten pääomavirtojen siivittämänä, vaikka kysyntä ja luottamus haihtuvat. Toisaalla saatetaan iloitakin tästä onnen kääntymisestä – eikä vähiten kilpailevissa kaupungeissa Dublinissa, Frankfurtissa ja Pariisissa, jotka pyrkivät houkuttelemaan pankkeja ja muita alan toimijoita brexitin tuoman epävarmuuden varjolla. Korkeiden asuinrakennusten kaupan hiipuminen on kuitenkin taas yksi merkki siitä, että pääoman ja rikkaiden liehittely on korkeiden panosten peli. Toiset yrittävät harhauttaa puhumalla vain huikeista bruttokansantuote- ja arvonlisäysluvuista ja jättävät tarkoituksella huomiotta kohtuuhintaisten asuntojen puutteen, liikenneinfrastruktuurin, joka toimii kapasiteettinsa ylärajalla, ruuhkaisuuden, huonotasoiset koulut, alueiden välivaltaisuuden ja hankaluudet kaikilla elämänaloilla, joita kaupungin talousluvut eivät valaise mitenkään. Talousmallin kirous on, että se ohjaa investointipäätöksiä pois köyhiltä ja syrjäytyneiltä.3

Nyt on vaarana, että monet rakenteilla olevista torneista jäävät horisonttiin kummitteleviksi autiotaloiksi. Ylituotanto kalliissa päässä saattaa johtaa hintojen alenemiseen. Korttelit saatetaan sitten jakaa osiin ja myydä sijoittajille edelleen vuokrattavaksi matalamman tuloluokan asukkaille. Vakavampi riski on äkkikäännös, kun kehitys keskeytyy ylituotannon takia ja syntyy laajempia makroekonomisia ryppyjä. Silloin rakennettaisiin vähemmän korkeatasoisia asuntoja, mikä ei kuitenkaan ratkaisisi kriisin rakenteellisia puitteita. Päinvastoin, pääoman haltijat voivat hyötyä rakennuttajien kriisistä nappaamalla halvalla myymättömiä asuntoja odottamaan markkinoiden seuraavaa nousua. Tämä on todennäköisempi lopputulema kuin todellinen hintojen lasku niin alas, että myös keski- ja matalatuloisilla olisi varaa asuntoihin. Hyvässäkään talousvauhdissa oleva kaupunki ei voi vastata inhimillisiin tarpeisiin ilman mittavaa muutosta.

Monille uhkana on joutua asumaan neljä per huone samalla, kun valtio maksaa avustuksia röyhkeille vuokranantajille, jotka tarjoavat vankilaselliä pienempiä luukkuja epätoivoisille.4 Lontoo ei vaikuta ollenkaan autioituvalta silloin, kun etsii asuntoa. Ylihintaisten asuntojen rakentaminen sijoittajia ja osa-aika-asujia varten on resurssien merkittävää väärinkäyttöä, kun samanaikaisesti muut kaupungin asukkaat yrittävät epätoivoisesti saada rahansa riittämään.5 Lontoossa suurin osa uusista myytävistä kiinteistöistä on asuntoja (89 %).6 Vuosina 2014–2016 niistä 13 prosenttia myytiin ulkomaisille ostajille; Lontoon keskustan parhailla alueilla luku kohoaa 36 prosenttiin. Suurin osa ulkomaista ostajista on sijoittajia, jotka vuokraavat asuntoja tai toisinaan vain odottavat hintojen nousua.

Tahrattu vauraus

Vuonna 2011 Lontoossa kaikkiaan 3,5 prosenttia asunnoista oli vapaana, eli niissä ei yleensä asunut kukaan. Uusien asuntojen osalta luvut olivat hurjat: Lontoon Cityssä 25 prosenttia, Westminsterissä 19 prosenttia, Kensingtonissa ja Chelseassa (jossa sijaitsee Grenfell Tower) 14 prosenttia. 39 prosenttia 1–5 miljoonan punnan asunnoista ja 64 prosenttia yli 5 miljoonan punnan asunnoista oli asumattomia. Korkeimmissa hintaluokissa kauppoja toki tehdään vähemmän, mutta luvut ovat silti merkittäviä. (Vuonna 2017 yli 5 miljoonaa puntaa maksavien asuntojen kokonaisarvo oli 18,9 miljardia puntaa.) Asuntojen pitäminen tyhjinä ja alikäytöllä on selvä epäkohta aikana, jolloin asuntopula, kodittomuus ja kohtuuhintaisten asuntojen puute ovat historiallisen korkealla tasolla.

Poliittisen ja liike-elämän eliittien piirissä näyttää olevan kasvavaa ahdistusta oman aseman ja sitä edistävän taloudellisen järjestelmän oikeutuksesta. Yritysten väärinkäytökset, joidenkin rikkaiden harjoittama veronkierto ja toisten rikollinen toiminta synnyttävät lööppejä, jotka horjuttavat kuvaa kapitalismista kaikkien etuna. Mayfairissa kuiskitaan rakennusalan harmaasta pääomasta, joka vauhdittaa kysyntää keinotekoisesti sellaisissa projekteissa, joissa sitä muutoin olisi hyvin vähän. Ehkä kuiskeissa kuuluu luokkaviha, kun Notting Hillin vanha raha ja Knightsbridgen hienostoväki joutuvat kohtaamaan uutta, häikäilemättömämpää väkeä, joka on uskollinen mille vaan valuutalle tai kaupungille, joka sattuu olemaan huipulla.

Pitäisi tietysti välttää ”ei-minkään-maan-kansalaisten” osoittelua, mutta katsotaanpa tarkemmin, mistä raha tulee Lontooseen. Kansallinen rikosvirasto NCA arvioi vuonna 2016, että Britanniassa pestään vuosittain 36–90 miljardin punnan edestä rahaa. Vieläkin suurempien hämärän rahan lähteiden epäillään käyttävän Lontoon ja muiden kaupunkien asuntomarkkinoita pakoillakseen verottajaa. Arvioiden mukaan vuonna 2016 noin 30 000 veroparatiiseihin rekisteröityä yritystä omisti 170 miljardin punnan arvosta kiinteistöjä. Offshore-yrityksillä on 25 prosentin omistus St George Wharf Tower -tornitalosta Vauxhallissa – alueella, jolla myös Yhdysvaltojen uusi lähetystö sijaitsee. Samansuuntaisia arvioita on esitetty One Hyde Park -rakennuksesta Knightsbridgessä ja muista vastaavista kohteista.

Kiinteistömarkkinat näyttäytyvät nyt (epä)moraalisena taloutena, joka ilmentää syvää kaupunkisuunnittelun toimimattomuutta, joka johtuu kaupungin valinnasta tehdä yhteistyötä rakennusliikkeiden kanssa sen sijaan, että vastattaisiin todelliseen asuntotuotantotarpeeseen. Yleisestä tyytymättömyydestä huolimatta tuoreen tutkimusaineiston perusteella vain joka kolmassadas offshore-yhtiön käteisellä tekemä kiinteistökauppa sai merkinnän epäilyttävästä rahalähteestä NCA:n mittaristolla. Laittoman pääoman virta ja korruptio jatkuvat suurista puheista huolimatta. Financial Timesin kiinteistöilmoituksissa mainostetaan luksuskohteita, jotka ovat myynnissä Bitcoineilla; pääomavirtojen siirtyminen seurannan ulkopuolelle on aivan ilmeinen riski.

Harmaan rahan seuraukset Lontoolle ja muille kaupungeille ovat vakavia. NCA:n johtajan mukaan Lontoon kiinteistömarkkinat ovat rahanpesun vääristämät. Kuinka paljon tavalliset kansalaiset joutuvat maksamaan ylihintaa ostaessaan tai vuokratessaan sen takia? Rikkaiden kaupungissa puretaan julkista asuntokantaa ja sen rahoitusta, ja purettujen kiinteistöjen tilalle rakennetaan vain vähän (ei niin) kohtuuhintaista asuntokantaa. Lontoon talouden ja yhteiskunnan tilannetta arvioitaessa pitäisi huomioida se, että ihmisiä joutuu kodittomiksi ja asuntotilanne on syvästi huolestuttava. New Yorkissa ja Tokiossa näkyy samaa kehitystä.

Julkisesti tuettujen vuokra-asuntojen määrä laskee

Meidän on keskityttävä mekanismeihin, joiden ansiosta rikkaille sijoittajille rakentaminen on ollut niin kovassa kasvussa samalla, kun kaikki muut taistelevat löytääkseen sopivan ja turvallisen kodin. Järjestelmä tekee mahdolliseksi rakennusalan zombitalouden porskuttamisen. Lontoon kaupunginhallinto on hiljan myöntänyt rakennuttajille luvat rakentaa yli 26 000 yli miljoonan punnan luksusasuntoa, mikä vastaa suurin piirtein koko vuotuista asuntotuotantoa Lontoossa. Kapasiteetti kohdennetaan maksukykyisimmille sen sijaan, että mietittäisiin koko väestöä hyödyttäviä ratkaisuja.

Yhtenä seurauksena on, että vuoteen 2025 mennessä yksityisiltä vuokranantajilta vuokraaminen on yhtä yleistä kuin asunnon omistaminen.7 Julkisesti tuettu vuokra-asuntokanta pienenee entisestään, kun julkista asuntotuotantoa myydään ja leikataan enemmän kuin koskaan. Tällä hetkellä julkisesti tuettuja vuokra-asuntoja on noin 23 prosenttia kaikista, kun vuonna 1981 luku oli 35 prosenttia. Kuitenkin näiden vuokranantajien tuotantokapasiteetti on yllättävällä tasolla: vuonna 2015 yleishyödylliset asuntoyhtiöt rakensivat kunnioitettavat 8 000 asuntoa verrattuna kovan rahan 16 000 asuntoon. Ei huonosti julkisessa keskustelussa tehottomaksi leimatulle sektorille. Ilmiselvästi puuttuva palanen on kunnallinen tuotanto, joka sai aikaan vain 130 asuntoa vuonna 2015.

Näiden muutosten takana oleva politiikka on monimutkaista ja nopeasti muuttuvaa. Ne, jotka haluaisivat ostaa kodin ja päästä vuokra-asumisesta, eivät ole kovin toiveikkaita. Toisaalta poliittista valtaa käyttävät näkevät kyllä tarpeen kohtuuhintaisen asumisen järjestämiseksi, vaikka se sitten tarkoittaisi tonttien pakkolunastusta, kuten Labour-puolue on ehdottanut joidenkin konservatiivien yksityisellä tuella. Ilmassa on nyt aitoa innostusta mahdollisista voitoista, joita voisi kääriä valtion takaamista lainoista julkisen asuntokannan rakentamisen lisäämiseksi. Se saattaisi johtaa strategisiin muutoksiin ja korkeatasoisen, pitkäaikaisen vuokra-asumisen lisäämiseen myös pienituloisille. Mikä siis mättää?

Yksityisten toimijoiden kanssa tehdyt ylisukupolviset sopimukset nähdään nykyään huonosti arvonsa pitävinä, ja niiden koetaan hyödyttävän rakennuttajia vuokralaisten sijaan. Niiden aika on ohi. Yksityiseen rahaan tehtävät panostukset nähdään kalliina, tehottomina ja demokratian vastaisina. Claire Kober, Haringeyn aluehallinnon puheenjohtaja, erosi tehtävästään sen jälkeen, kun hänen suunnitelmansa purkaa laadukkaita koteja ilman valtuuston käsittelyä aiheutti eriäviä mielipiteitä. Lontoon pormestari, Labour-puo­lueen Sadiq Khan, on luvannut, että tulevaisuudessa vuokralaisia kuullaan, mutta tällaiset vakuuttelut eivät poista pelkoa siitä, että leikkauspolitiikka on vähentänyt paikallistoimijoiden kykyä ratkaista asuntokriisiä. Leikkausten takia yksityiselle rahalle on avautunut tilaisuus tarjota valmiita ratkaisuja ja köyhempien kotitalouksien asema on heikentynyt. Sen jälkeen, kun vuotuiselta liikevaihdoltaan 5 miljardin punnan Carillion kaatui, vaikka oli saanut valtavia valtiollisia rakennus- ja konsultointisopimuksia, kaikki valtion rahoittama yritystoiminta näyttää epäilyttävältä ja kokonaisuudessaan kyvyttömältä ratkaisemaan asuntokriisiä.

1 Alme Williams, ”Overseas investors snap up majority of exclusive London homes”, Financial Times, Lontoo, 9.2.2018.

2 Rupert Neate, ”Ghost towers: half of new-build luxury London flats fail to sell”, The Guardian, Lontoo, 26.1.2018.

3 John Christensen ja Nick Shaxson, ”The finance curse”, Tax Justice Network, Lontoo, 2013.

4 Tom Wall, ”Rogue landlords making millions out of housing benefits”, The Guardian, 13.1.2018.

5 Anna Minton, Big Capital, Penguin, Lontoo, 2017.

6 Alison Wallace, David John Rhodes ja Richard Webber, ”Overseas investors in London’s new-build housing market”, University of York Centre for Housing Policy, 2017.

7 ”Housing in London: 2017”, Greater London Authority, 2017.

LMD UK 3/2018

Suom. Meri Päivärinne. Rowland Atkinson on Sheffieldin yliopiston Inclusive Societies -ohjelman johtaja. Hän on kirjoittanut yhdessä Sarah Blandyn kanssa teoksen Domestic Fortress: Fear and the New Home Front (Manchester University Press, 2016) sekä ollut toimittamassa teosta Building Better Societies: Promoting Social Justice in a World Falling Apart (Policy Press, 2017).

Pitkäikäisyys: toiveilla on rajansa
Katrin Nenasheva tuo taideaktivismin Moskovan kaduille

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *