Vastaanpanemisen voima ei synny seisovassa vedessä

bomde2-e1533106324151-1036x1200

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Otava 2018. Suom. Jaana Nikula

MITÄ TEHDÄ, kun saa tietää elämänsä päättyvän pian? Entä kuinka suhtautua, kun eletty elämä näyttäytyy vain katkerana kokoelmana huonoja muistoja ja vääriä tekoja? Golnaz Hashemzadeh Bonden romaani Olimme kerran alkaa lääkärin vastaanottohuoneesta, jossa päähenkilö Nahid saa kuulla sairastavansa parantumatonta syöpää. Nuoruudessaan Iranista Ruotsiin paennut nainen on jättänyt koko elämänsä taakseen selviytyäkseen hengissä. Nyt hänellä on vain muutama viikko tai korkeintaan muutama kuukausi elinaikaa. 

Diagnoosi suistaa Nahidin raiteiltaan. Kuoleman kohtaaminen saa hänet turvautumaan ainoaan lapseensa Aramiin – eikä suinkaan rakastavalla tavalla. Nahid asettaa lapsensa sijaiskärsijän asemaan ja kohtelee tytärtään mitä julmimmilla tavoilla. Nahid on kohtuuton ja itsekäs, sanalla sanoen huono äiti.  

Tarinan edetessä lukija oppii kuitenkin jos ei hyväksymään, niin ainakin ymmärtämään Nahidin tekoja. Romaani palaa katkelmina aikaan ja paikkaan ennen Ruotsia, vallankumousta edeltävään Iraniin, jossa nuorta Nahidia odottaa lupaava lääkärinura. Nahid tutustuu tulevaan aviomieheensä, jonka kanssa hän ajautuu poliittisesti aktiivisiin piireihin. Kun vallankumous lopulta puhkeaa, nuoruuden tunnossa tehdyt oikeamieliset teot kostautuvat. Joku katoaa, toinen kuolee. Nuoripari menee maan alle, ja ajatus maanpaosta syttyy epätoivoisissa mielissä.   

Raa’at, välähdyksenomaiset muistelmat elämästä seuraavat toisiaan, eikä elämä Ruotsiin siirryttäessä ole helpompaa. Bonde näyttää lukijalle käsinkosketeltavan kivuliaasti, kuinka pelon ja väkivallan kierre siirtyy sukupolvelta toiselle. Nahidin vanhemmuus vinksahtaa väärille raiteille, ja äiti tukeutuu hädässään siihen ainoaan, jota hänen tulisi itse suojella: lapseensa Aramiin. 

Romaanin toinen läpileikkaava teema ei ole kevyempi. Vaikean vanhemmuuden ohella Olimme kerran pohtii pakolaisuutta ja juurettomuutta. Samalla se näyttää ihmisen hillittömän selviytymisvietin. Vaikka Nahidin elämänkokemukset ovat omiaan petaamaan hänelle marttyyrin roolin, hän ei siihen kuitenkaan taivu. Teoksessa ruoditaankin voimallisesti pakolaisten asemaa ja kohtelua: 

”Minua katsotaan usein kuin uhria. Minun odotetaan olevan heikko ja nujerrettu, minä kun olen pakolaisnainen. Eivätkö he ymmärrä, että olen täällä, koska olen vahva? Vaatii voimaa pysyä lujana ja kieltäytyä hyväksymästä kurjuutta ja sortoa. Joskus ihmetyttää, kuvittelevatko he itse olevansa vahvoja. Luulevatko he ihmisen kasvavan vahvaksi, jos hän ei koskaan ole kohdannut vaikeuksia? Kuvittelevatko, että vastaanpanemisen taito syntyy seisovassa vedessä?” 

Olimme kerran käsittelee raskaita teemoja moralisoimatta tai saarnaamatta. Bonde sanoittaa päähenkilönsä suulla tunteita, joista ei saa tai voi – edes 2010-luvun Suomessa – puhua. Hän antaa äänen kohtuuttomalle äidille ja naiselle, pakolaiselle, joka ei suostu uhriutumaan – ja onnistuu näin tehdessään kuin puolihuomaamatta avaamaan jotakin ennennäkemättömän kipeää ja ennennäkemättömän todellista.   

Jenni Lindvall

Yritysjohtajat poliittista valtaa kahmimassa
Katsaus maailmantalouden nykytilaan

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *