Helmikuussa alkanut Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on kouriintuntuvasti paljastanut venäläisten kirjailijoiden historiallisen kahtiajaon liberaaleihin ja nationalisteihin – nyt heitä kutsutaan sodan vastustajiksi ja kannattajiksi. Viimeistään vuoden 2014 Krimin valtauksesta lähtien hajaannus (raskol) kirjailijoiden keskuudessa on ollut ilmeinen ja väistämätön. Perinteisesti Venäjän kulttuurihistoriassa hajaannusta on pidetty aina yhteiskunnallisesti vaarallisena ja valtajärjestelmän näkökulmasta hyvin ei-toivottavana. Kirjallisen älymystön keskuuteen pesiytynyt hajaannus on Kremlin näkökulmasta suorastaan toivottava – sikäli kun kirjailijoiden edesottamukset edes vallanpitäjiä kiinnostavat.

Vielä 2010-luvun alussa kirjailijoiden keskuudessa eläteltiin kuvitelmaa siitä, että maassa on kriittinen intelligentsija. Valtapolitiikkaa vastustaneet mielenosoitukset olivat mittavia ja herättivät ilmeistä huolta viranomaisissa. Monille liberaaleille kirjailijoille oli kuitenkin mahdoton ajatus osallistua yhteisiin mielenosoituksiin nationalistien kanssa ja päinvastoin. Mielenosoitusvuodet 2012 ja 2013 olivat kiihkeää kulttuuripoliittista kuohuntaa Venäjällä, ja silloin toisinajattelijoita vangittiin, konsertteja ja tapahtumia kiellettiin, mielenosoituksia tukahdutettiin väkivalloin. Lainsäädännön keinoin pyrittiin lisäämään kontrollia – vuodesta 2013 on julkaistu lakeja, jotka ovat vaikuttaneet suoraan myös kirjallisuuteen ja sananvapauteen: homopropagandan vastainen laki, laki uskovaisten tunteiden loukkaamisesta, kiroilunvastainen laki, valtiovallan ja valtiollisten symbolien halventamisen vastainen laki ja lopulta vuonna 2020 uusi perustuslaki, joka sisälsi useita täydennyksiä patrioottisen kulttuurin edistämiseksi.

Krimin valtauksesta lähtien esimerkiksi Venäjän PEN-keskuksesta on eronnut iso liuta kansainvälisesti tunnetuimpia venäjänkielisiä kirjailijoita: järjestön jättivät kuuluisat prosaistit Ljudmila Ulitskaja, Svetlana Aleksijevitš, Vladimir Sorokin ja Boris Akunin, eturivin runoilijat Lev Rubinštein, Olga Sedakova, Timur Kibirov sekä rock-legenda Andrei Makarevitš. Ulosmarssi ei voinut olla vaikuttamatta järjestön toimintaan. Sittemmin Pietarin PEN, johdossaan Suomessakin tunnettu prosaisti Jelena Tšižova, irtisanoutui Moskovan järjestön toiminnasta.

Rampautuneen järjestön johdossa hajaannusta on edesauttanut prosaisti Jevgeni Popov. Hänet tunnetaan meilläkin ennen muuta 1990-luvulla suomennetuista tuolle ajalle tyypillisistä ilkikurisen postmoderneista veijariromaaneistaan. Vaikuttaa siltä, että kertojanlahjat kadotettuaan Popov on alkanut havitella neuvostobyrokraattikirjailijain tapaan asemaa kabineteissa. Paljonpuhuva lopputulos on, että hän oli yksi näkyvistä allekirjoittajista Literaturnaja Gazetan julkaisemassa Venäjän hyökkäyssodan tukijoiden listassa. Nyt Popov vaikuttaa jääneen aika yksin merkityksensä ja tehtävänsä kadottaneen PEN-keskuksen keulakuvaksi.

Venäjän hyökkäyssodan alettua itseään kunnioittavat kirjailijat ovat yksi toisensa jälkeen tuominneet sodan suorasanaisesti. Pitkän linjan kirjallisuusvaikuttaja Vladimir Sorokin, joka on 1970-luvulta lähtien puhunut romaaneissaan ja novelleissaan siekailematta ensin neuvostojärjestelmästä ja sittemmin Vladimir Putinin Venäjän valtakoneistosta. Nyt hän kirjoittaa, että KGB:n mustalla maidolla kasvanut länttä, Ukrainaa ja demokratiaa vihaava presidentti on viemässä maansa keskiajalle. Sorokinin mukaan se tulee koitumaan presidentin kohtaloksi.

Sorokin itse on parodiaa, pastissia, ja etenkin romaanitaiteen muotoa monin tavoin koetellut mestarikirjailija, joka on uusimmassa teoksessaan De Feminis palannut yllättäen lyhytproosan pariin. Hänen novellinsa ovat vuosikymmeniä järkyttäneet lukijoita ultraväkivaltaisin, pornograafisin ja fekaalisin kohtauksin, jotka Venäjällä olivat julkaisukelpoisia vain hetken ”sekasortoiseksi” haukutulla 1990-luvulla. Vuosituhannen vaihteessa Putin-jugendin edustajat polttivat Sorokinin kirjoja roviolla. Nyt venäläisen kirjallisuuden shokkiterapeutti ja kuuluisa ”lihamylly” kirjoittaa yksinomaan naisista, eikä hän kohtele sankareitaan silkkihansikkain. Sorokin kuitenkin pitäytyy uskollisena vanhalle konseptualistiselle kutsumukselleen – hänen ensisijainen kohteensa on aina kirjallisuuden ja kulttuurin kielioppi ja niihin pesiytyneet ylimääräiset kerrostumat.  

Saksassa jo vuosia asunut Sorokin on yksi niistä länteen siirtyneistä venäläiskirjailijoista, jotka allekirjoittivat heti sodan alettua vetoomuksen maailman venäjää puhuville, että nämä kertoisivat kohtaamilleen Venäjän kansalaisille totuuden sodasta. Heille on välttämätöntä puhua suoraan ja rehellisesti ukrainalaisten kärsimyksistä, siviilien, naisten ja lasten kohtaamasta väkivallasta ja sotarikoksista. ”Te puhutte venäjää”, kirjailijat vetosivat, ”sillä on merkitystä. Käyttäkää kaikkia kommunikaatiovälineitä. Puhelimia. Viestimiä. Sähköpostia”. Koska venäläisille on vuosikymmeniä syötetty etenkin televisiosta systemaattisia valheita, kansalaisten päätä ei ole helppo kääntää. Venäläiset kirjailijat kuitenkin uskovat, että venäjän puhuminen ja oikeasta Putinia vastustavasta venäläisestä kulttuurista puhuminen on tärkeää.

Varsin pian sodan alettua Ukrainassa ja sen jälkeen muuallakin Euroopassa syntyi kolossaalinen vastareaktio kaikkea venäläistä, myös venäläistä kirjallisuutta ja kulttuuria kohtaan. Venäläinen maailma (russki mir) oli hyökkäyssodan johdosta kipupiste ukrainalaisille kirjailijoille, jotka alkoivat aggressiivisesti syyttää ja kieltää Puškinin, Dostojevskin, Tolstoin ja Tšehovin edustamaa kulttuuria. ”Ovatko he syyllisiä”, kysyi harkovalainen kirjailija Serhi Žadan itseltään, ja vastasi: ”Ovat. He ovat syyllisiä”. Žadan itse on osallistunut Harkovassa aktiivisesti rintamalla ja sitä lähellä olevien siviilien avustamiseen ja samalla harjoittanut kirjailijan tointaan tuoden julkisesti esiin harkovalaisten ja itäukrainalaisten jokapäiväisen koettelemuksen sodassa, räjähdysten ja ohjusiskujen pelossa. Hän on pitänyt monille moraaliseksi henkireiäksi muodostunutta päiväkirjaa, johon hän taltioi ukrainalaisten puolustuksen urhoollisuutta ja kiittää jokaista aamua, jona Ukrainan liput vielä liehuvat Harkovan kaupungin yllä. Žadanin todellisuudessa venäjän kieli on vihollisen kieli, ja venäläinen kirjallisuus on vihollisen kulttuuria. Niistä ja niillä tulee hänen mukaansa vaieta ainakin niin kauan kuin tämä hirviömäinen sota jatkuu. Vastaavia näkemyksiä ovat esittäneet Ukrainan PENin kirjailijat puheenjohtajansa Andrei Kurkovin johdolla.

Venäläisille kirjailijoille tämä venäjänkieliseen kirjallisuuteen ja kulttuuriin kohdistuva kieltäminen on ollut vaikea paikka. Esimerkiksi viime vuosikymmenten kaikkein luetuin kestosuosikki kirjailija Boris Akunin joutui kommenttiensa takia hetkeksi myrskynsilmään ja asettelemaan sanojaan. Sodan alkaessa hän reagoi näin: ”Venäjää johtaa psyykkisesti häiriintynyt diktaattori, ja mikä kauheinta, Venäjä tottelee nöyrästi hänen vainoharhaansa. Tiedän, että Putinlandia ja Venäjä eivät ole sama asia, mutta niillä ei ole enää eroa koko maailman silmissä.” Näköharha häiritsi Akuninia niin, että hän päätyi yhdessä Mihail Baryšnikovin kanssa perustamaan järjestön nimeltä Todellinen Venäjä (Nastojaštšaja Rossija), joka levittää luotettavaa tietoa Ukrainan tapahtumista ja kerää varoja ukrainalaisten pakolaisten tueksi. Järjestö on houkutellut riveihinsä useita venäläisen kulttuurin ulkomailla asuvia toimijoita. Akunin on myös vedonnut lukijoihinsa, tavallisiin Venäjän kansalaisiin, että nämä lopettaisivat hyökkäyssodan tukemisen.

Yksi Todellisen Venäjän julkaisuista on sota-aikaisia poeettisia kronikoita ja sodanvastaisia tekstejä sisältävä (toistaiseksi suomentamaton) runokokoelma Silminnäkijöitä ja todistajia, joka ilmestyi kesäkuussa. Kokoelman kiinnostavimpia runoilijoita ovat Marija Stepanova, jonka romaani Muistin muistolle ilmestyi suomeksi vuonna 2020, sekä Suomessa tuntematon Linor Goralik, joka  on Ukrainassa syntynyt venäjänkielinen Israelin kansalainen. Alunperin ohjelmoijaksi kouluttautunut kirjailija on 1990-luvun puolivälissä syntyneen venäjänkielisen nettikirjallisuuden ja -kulttuurin pioneereja. 

Sodan sytyttyä Goralik ei voinut jäädä toimettomaksi. Hän alkoi kerätä sodanvastaisia sosiaalisessa mediassa vastaan tulleita tekstejä, ja näin hänestä tuli päätoimittaja huhtikuussa ilmestyneelle Russia’s Oppositional Arts Review eli ROAR-julkaisun ensimmäiselle numerolle. Lehdessä 130 vapaaehtoista kirjoittajaa kommentoi tapahtumia ja omia reaktioitaan essein, runoin, valokuvin, piirroksin ja äänitaideteoksin. Suuri osa teksteistä on niin kutsuttuja inhimillisiä dokumentteja, päiväkirjaluontoisia epätoivon ilmaisuja, joissa raportoidaan kohtaloista ja rukoillaan –vaaditaan järjettömyyden lopettamista. Välittömästi ensimmäisen numeron ilmestyttyä lehti joutui palvelunestohyökkäyksen kohteeksi, ja ROARista on tullut nopeasti uuden venäjänkielisen undergroundin samizdat-julkaisu. Nyt kolmanteen numeroonsa ehtinyt lehti on kerännyt toimintaansa pyörittämään jopa 50 vapaaehtoista. Lehden numerot ovat ilmestyneet venäjäksi ja englanniksi, osa ranskaksi – kenties joku haluaa alkaa toteuttaa myös suomennosta? 

Huomionkipeys ja julkisuudenhalu on juuri tällä hetkellä ilmeisintä niiden kirjailijoiden joukossa, jotka kannattavat kiihkeästi sotaa. He havittelevat vain kansallista venäläistä kunniaa. Heidän joukossaan on lahjattomuuksia, keskinkertaisuuksia ja ilmiantajia, ihan kuten oli 1920-30-lukujen taitteessa, kun stalinistinen kulttuuripolitiikka otti Neuvostoliitossa vauhtia kohti tulevia puhdistuksia. Nämä propagandistit janoavat nyt julkisuutta ja saavat vahvaa virallista tukea toimilleen ja sanomisilleen. Ei edes huvita mainita nimiä, koska jokainen maininta on tänä päivänä heille mainosta. Kovin vähän he vaikuttavat historiasta oppineen, jos eivät edes muista, kuinka ilmiantajille 1930-luvulla lopulta kävi.

Tomi Huttunen

Kirjoittaja on venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin professori Helsingin yliopistossa