Suislepan kartano seisoo Õhnejoen törmällä. Paikka on idyllinen. Pikkupojat uivat joessa, isoisä leikkii lastenlasten kanssa jokea ylittävällä sillalla. On laituria, pommisuojaa ja piskuinen vuokrattava lomatalo turisteille.
“Tästä pääsi laivalla Võrtsjärven kautta Tarttoon, kun olin pieni”, etelävirolainen semiotiikan tohtori, biologi ja menestyskirjailija Valdur Mikita kertoo rannalla. Hän on käynyt koulunsa kartanorakennuksessa, mutta nyt koulu on lakkautettu, kuten maaseutukouluille usein käy.
Viron viime vuosien tunnetuimmaksi filosofiksi noussut Mikita asuu Tartossa, mutta viettää paljon aikaa sukutalollaan muutaman kilometrin päässä Suislepan kartanolta. Syvältä historialliselta Mulgimaalta on matkaa Tarttoon seitsemisenkymmentä kilometriä.
“Viron kesät muuttuvat koko ajan kiireisemmäksi, aina on jokin festivaali käynnissä”, Mikita tuskailee, kun kävelemme rantatietä pitkin. “Tunsin, että minun piti perustaa Viroon introverteille oma paikka”, hän jatkaa ja näyttää virnuillen kylttiä. “Tässä se on. Tänne voivat introvertit tulla rauhoittumaan.”
Kyltissä lukee: “Introverttien suojelualue”. Mikita istuu kyltin eteen joen rannalle ja yrittää näyttää luontevalta kuvausta varten. Se saattaa olla introvertille vaikeaa.
Kuvaa ottaessa etelävirolainen ajattelija alkaa yllättäen puhua lämpimästi Vaara-Suomesta ja Lapista. Mikitan mukaan luonto löysi pohjoisesta ja idästä turvapaikan teollistuvassa Suomessa. Viro on niin pieni, että jos metsät tuhotaan, niitä ei voida palauttaa. Suomen itäisillä ja pohjoisilla harvaan asutuilla alueilla on mahdollista palauttaa luonto ja sen ympärillä säilynyt vanhempi kulttuuri, mutta Viro on sen verran pieni, ettei turvapaikkaa ole.
Mikita ei tunne Tallinnassa tai Helsingissä käydessään olevansa suomalais-ugrilaisissa paikoissa. Sen sijaan Ilomantsin Möhkössä hänen majoittajansa näytti, että vierestä menee pieni metsätie, josta Lönnrot käveli haastattelemaan Kalevalan runonlaulajia.
“Tunsin ensimmäisen kerran, että meillä on vahva side Viron ja Suomen välillä. Että meillä on yhteinen perinne ja olemme erkaantuneet yhteisestä suuresta kokonaisuudesta.” Mikita sanoo. Hän kertoo ymmärtäneensä Ilomantsissa, että Virossa on asioita, jotka ovat Suomesta kadonneet, ja vastaavasti Suomessa asioita, jotka ovat Virosta kadonneet. “Mutta Pohjois-Karjalassa oli paljon sellaista, joka olisi minun ideaali-Viroani: “Vanhan maailman viisaus on piilotettu vintille: paljon hiljaisuutta, metsää ja luonnollisia ihmisiä.”
Vaihdamme paikkaa muutaman kilometrin päähän Mikitan suvun maatilalle. “Pienviljelymme onkin korkeakulttuurimme”, kirjailija mainitsee tullessamme pihapiiriin. Tapaan hänen sydämelliset vanhempansa, joista toinen tekee meille voileipiä ja toinen kyntää traktorilla. Äidillä sattuu olleen juuri merkkipäivä, joten pahoittelen, etten tuonut lahjaa. Semiootikko esittelee ylpeänä myös korona-ajan puhdetöinä rakentamaansa talon kokoista kesäkeittiötä, jonka pöydän ääreen istumme juomaan kahvia.
Täällä hän on kiinni perinteessä. Täällä hän voi edelleen keinua lapsuuden keinussaan, katsella perunankukkien kirjomaa maisemaa ja sienestää metsässä. “Tiesitkö että perunankukat ovat kenties kauneimpia kukkia maailmassa”, viisikymppinen mies herkistyy.
Sienestäminen on selviämisen mahdollisuus
Valdur Mikita halusi tarkoituksella tuoda minut Tartosta tänne, missä kirjailija tuntee olevansa eniten kotonaan. Hänen mukaansa onkin yleistä, että virolaisilla on oma kotimetsänsä. Se on tuttu turvallinen paikka, jossa on pienenä voinut kiipeillä, kerätä käpyjä ja käydä uimassa metsälammessa. “Kodin tunne ei ole täydellinen ilman kotimetsää”, Mikita toteaa.
Hänen mielestään tämä erottaa itämerensuomalaiset monista eurooppalaisista kansoista. Metsä synnyttää meissä turvallisuudentunteen, kun indoeurooppalaiset kokevat pikemminkin pelkoa. Kun virolainen kohtaa metsässä toisen ihmisen, hän tulee levottomaksi. Eurooppalainen taas ilahtuu, koska metsät ovat pelottavia ilman ihmisiä.
“Ihminen ja luonto pitää viedä yhteen, muoto ja malli voidaan hakea suomalais-ugrilaisilta”, kirjailija sanoo kahvipöydässä. “Meillä kulttuuri ja luonto ovat sanastossa eri sanat, mutta niitä ajatellaan yhteneväisinä.”
Metsän kuva syntyy ihmisessä jo varhain. Isoäidin sienikori, isoisän metsätarinat. Metsäkodissa voi jakaa surunsa, ilonsa ja yksinäisyytensä. Rakkaus metsään vaihtelee ikävuosien myötä. Kiireisimpinä aikoina, niin sanottuina ruuhkavuosina, ihminen voi unohtaa metsän toviksi, mutta löytää sen myöhemmin uudelleen.
Semiootikon mukaan kotimetsä säilyttää myös ihmisen historiaa, erityisesti metsää rakastavan kansan muistia. “Monille metsä on hautausmaa, jonne mennään kuin esi-isän haudalle”, Mikita kirjoittaa. “Perheet muistavat edelleen elävästi piiloutumisia, hyökkäyksiä ja uhreiksi joutuneita sukulaisia. Metsän sydän muistaa kaiken, ja ehkä juuri näiden vaikeiden aikojen vuoksi esi-isämme puhuvat meille metsässä.”
Syömme filosofin äidin laittamia leipiä ja puhumme metsäsienistä. Kissat juoksevat kesäkeittiön ohi, jostain kuuluu kanojen kaakatusta.
“Sienestäjät ovat eloonjääjiä, jos maailma tuhoutuu”, Mikita pohtii. “He kantavat mukanaan olennaista kulttuuria, kaikkea sitä, jolla selviytyä katastrofissa”. Kirjailija kaipaa maailmaan myös lisää itsekseenpuhujia ja kylähulluja. “Me haluamme olla liian tavallisia, liian tehokkaita. Siksi ihmisillä ei ole ymmärrystä elämästään. Meillä ei ole aikaa olla jouten.”
Hänen mielestään sienessä käyminen on liian tehokkaaksi optimoidun elämän vastakohta: suunnittelematon ja vaihtuva. “Mitä tehokkaammaksi suunnittelemme maailmamme, sitä enemmän mielenterveysongelmia meillä on. Sitä paitsi kaupungista voi tulla tulevaisuudessa vaarallinen paikka.”
Mikita huomauttaa, että juuri köyhyys on säilyttänyt perinnettä. “Esimerkiksi Tallinnan vanhakaupunki on säilynyt pääosin siksi, ettei ole ollut varaa purkaa vanhoja taloja ja rakentaa uusia niiden tilalle. Joskus köyhyydestä on siis apuakin.”
Samasta syystä Virossa on säilynyt monenlaista perinnelääkintään, luonnonrohdoksiin ja kansanuskoon liittyvää kulttuuria. Mikita lainaa runoilija Karl Ristikiven ajatusta siitä, että kaikki tiet vievät samaan paikkaan: toiset käyttävät vain lyhyempää tietä ja toiset pidempää, mutta päätyvät samaan kohtaan.
Yksi elementti, joka luonnonyrttien, perinnelääkinnän ja kansanuskon lisäksi yhdistää virolaisia, on suo. Etelänaapureillamme on tapana kulkea soilla paljon enemmän kuin suomalaisilla. Se on niin yleistä, että kohosuota tarkoittava sana raba korvaakin virolaisilla usein metsään menemisen.
“Suolla kulkeminen on vaivalloista”, toinen virolainen suuri luonnontuntija, Karibian Aruballa syntynyt luonnontuntija Fred Jüssi totesi eräässä tv-dokumentissa. “Se ettei suolla voi kiiruhtaa, on oikeastaan syy käydä suolla. Se on jotain sellaista, jota vanhin maatyyppimme voi meille opettaa”, Jüssi selitti. Mikita tunnustaa pitävänsä ajatuksesta.
Itämerensuomalaiset ovat eläneet aina soiden ja lettojen äärillä, Nevan suistossa ja Kainuun korvissa. Suomalais-ugrilaiset erottuvatkin Mikitan mukaan suurimmasta osasta maailman kansoista, joiden koti on ollut kuivalla maalla tai vuoristossa. Suomalaiset, virolaiset, karjalaiset ja muut ugrit ovat tarponeet letossa mäntysaarekkeiden välissä vuosituhansia.
Suo ja sienestys ovatkin itämerensuomalaisen taikavoimia. Jotain sellaista, joka puuttuu monilta kuivanmaan indoeurooppalaisilta.
Introverttiys voimavarana
“Minulla on varhaisesta lapsuudesta saakka ollut voimakas halu koskettaa asioita, joita on fyysisesti mahdoton tavoittaa: puunlatvoja, pilviä, liikkeessä olevia autoja”, Mikita muistelee tekstissään “Metsä ja synestesia” (Lingvistinen metsä, 2013, suomentanut Anniina Ljokkoi, Sammakko 2021). “Teen usein hienoisen kädenulotuksen, ikään kuin haluaisin tarttua johonkin kaukana olevaan kohteeseen. Yksin ollessani minulla on tapana ikkunasta ulos katsellessani nostella edessä näkyviä objekteja varovasti sormilla eri kohtiin.”
Mikita kuvailee tarkemmin voileipäpöydässä, että hänellä oli lapsena tapana esimerkiksi piirtää puiden syiden ja oksankohtien mukaan, hän leikki laskevansa niitä pitkin ja tunsi vatsassaan laskemisen tunteen. Filosofi liikuttaa sormeaan hirsipöydän syitä pitkin.
Hän täsmentää, että hänellä ei metsäisellä maatilalla asuvana lapsena ollut juurikaan leikkikavereita, joten hän oppi puhumaan puille. Mikita korostaa kolmea erilaista ja sisäisesti monimuotoista merkkijärjestelmää: synestesiaa (yksilön kokemaa aistien sekoittumista), sisäistä puhetta ja onomatopoeettista viestintää.
Mikita onkin laajentanut näkemystään kirjoittamalla siitä, miten synestesialla on olennainen merkitys virolaisessa tajunnassa ja kulttuurissa. Se on ikään kuin virolaisen dialogin muoto, tuntemusten sekoittuminen. Tämä dialogi ja dialektiikka toteutuu kuitenkin paremmin maalla ja pienkauppaloissa kuin Tallinnassa.
Hänen mukaansa fysiologiamme on kulttuuriamme syvempi ulottuvuus itsessämme. Meillä on synestesian, vaikkapa rytmillisesti maisemanhahmottamisen, kautta toinen maailmamme. Toisessa suomennetussa teoksessaan Lingvistisessä metsässä Mikita pohtii, että arkaainen kulttuuri saattoi kannustaa kehittämään yksityisiä merkkijärjestelmiä, eräänlaisia suojelushenkiä, joiden avulla ihminen pystyi suunnistamaan yksinäisyydessään ja ymmärtämään omalla yksityisellä tavallaan luonnon puhetta ja luoden oman tavan puhua luonnolle. Nykyihmisen ryhmä, siis kulttuuri, on vain niin suunnattoman suuri, että omat yksityiset merkkijärjestelmämme kytkeytyvät pois päältä.
Synestesian sanotaan olevan introverteillä yleisempää. Mikitan mukaan Suomessa ja Virossa on kulttuurisia mekanismeja, jotka vahvistavat introverttiyttä. Koulutussysteemi rakentaa väkisin ihmisistä sosiaalista. “On virhe kasvattaa introvertistä ekstroverttiä”.
Metsäfilosofi pitää pienen tauon, jota on tapana kutsua merkitseväksi. “En ole koskaan itse pitänyt ryhmätöistä”, hän jatkaa juotuaan kahvikupillisensa tyhjäksi. “Ehkä yksi syy miksi minusta tuli kirjailija, on se, että voin olla työkseni introvertti ja ekstrovertti vain silloin kun haluan. Se ehkä tarkoittaa kymmentä prosenttia ajasta, silloin kun olen vaikkapa luennoimassa.”
“Synestesia on toinen kieli, kuudes aisti. Synesteetikolla on erilainen käsitys maailmastamme. Kun hän kuvailee elämänkäsitystään, hänen pitää kääntää se toiselle kielelle”, Mikita kuvailee. Hän näkeekin, että sisäinen puhe ja erilaiset laulahdukset tai kielelliset itsekseen puhutut äänteet ovat metsän aitoa meditaatiota. Metsä ikään kuin säilyttää ja voimistaa kaikkea itämerensuomalaiselle tunnusomaista: animistista ajattelutapaa, onomatopoeettista kielenkäyttöä, synestesiaa ja sisäistä puhetta. Se on alkuperäistä ja syvälle koodattua meihin.
Mikitan mukaan kaikki lapset ovat synesteetikoita. Voi olla, että siksi nämä oppivat niin nopeasti asioita. Kuinka säilyttää synestesian taju lapsuuden jälkeen. Miten säilyttää avain synestesiaan?
“Kenties sisäinen puhe auttaa siihen”, Mikita sanoo, kun nousemme kahvipöydästä. Hän lainaa Lev Vygotskin ajatusta siitä miten me voimme vahvistaa vain sitä tietoisuutemme osaa, jota varten meillä on merkit. Mikita painottaa, että löytääksemme sisäisen puheemme voiman, meidän on käytettävä kieltä, jolla henkisen olemisen muotoa voi harjoittaa. “Muinaisella ihmisellä oli maaginen sanansa, joka täytti aistit tanssilla, laululla ja loitsulla”, Mikita kirjoittaa Lingvistisessä metsässä. “Meidän maailmassamme tarvittaisiin jotain vastaavaa, mutta perinnekulttuurin kadottua emme ikävä kyllä ole saaneet mitään tilalle. Ihminen on jäänyt puheensa osalta mykäksi.”
Mikita ajatuksia perinneviljelystä, keräilytaloudesta ja rekilauluista on voinut lukea hänen Kantarellin kuuntelun taito -kirjasta (suomentanut Anniina Ljokkoi, Sammakko 2018). Teos onkin merkittävä avaus rauhaan vetäytymisen ja metsäsivistyksen itämerensuomalaisuuden huomaan. Filosofi on edelleen samoilla linjoilla.
“Molutamine”, hän sanoo yllättäen. “Se on virolainen sana, joka tarkoittaa ettei tee mitään, on vain paikallaan. Et sul on mõnus.” Mikita kuvaa jonkinlaista omalla olollaan itsensä hemmottelua. Hän näkee, että ihmiselle pitää antaa enemmän aikaa vain olla.
Palaamme vielä eläintieteilijä ja luontovalokuvaaja Fred Jüssiin: “Maailmassa on suuri tarve tuottavalle joutilaalle”, Mikita huomauttaa Jüssin sanoneen. “Ihminen ei saa olla laiska, koska hänet on opetettu aina tekemään työtä. Se on yksi surullisimmista asioista, että meille ei anneta aikaa syventyä.”
Inhimillisyys palautuu kun palaamme luonnon pariin
Mikitan mielestä suurin ongelmamme on se, että me haluamme olla liian sivistyneitä, vaikka meillä pitäisi olla myös villi puoli. Hän kirjoittaa lyhyessä teoksessaan “Forestonia. Estwald. Mine metsa!” (Välgi metsad 2020), että maaginen tietoisuus voi toimia vain periferian lähellä. Voidaan ajatella, että Suomi ja Viro metsäisinä paikkoina Euroopan reuna-alueilla vielä osaavat tietynlaisen kosketuksen tutkimattomaan, johonkin sellaiseen, jossa kulttuuri on lähellä kulttuuritonta.
“Pitäisi pystyä elämään puolikkaassa maailmassa. Emme pärjää täydellisessä maailmassa, se on ikään kuin eläisi kuolemassa. Elämän kauneus on sellaista, että kaikki on jossain määrin kesken”, Mikita selittää, kun nostelemme hänen äitinsä syntymäpäiväjuhlissa käytettyjä telttakatoksia aittaan.
Mikitan mielestä virolainen brainstormaus tarkoittaakin 1) sellaisen paikan löytämistä, joka on ollut henkinen kotisi jo vuosia, 2) ajatuksia vaihtavien ihmisten kutsumista kylään, 3) kulkemista metsän halki, laulamista, saunomista, sellaisten asioiden kokemista, jotka herättävät perifeeristä ymmärrystä.
“Joki ei tule koskaan valmiiksi, se virtaa aina vain. Minua miellyttää asiat jotka ovat loppumattomia, villejä ja sellaisia, joilla ei ole päämäärää. Elämää ei pidä raskauttaa liiallisilla tavoitteilla ja merkityksillä. Elämän tarkoitus pikemminkin on se, ettei tarkoitusta ole.”
Saamme teltan kasaan, mutta huomaamme, että filosofi on jäänyt kehikon sisään vangiksi. Tämä ei pysäytä tarinaa satavuotiaasta miehestä, joka karkasi Viljandin vanhainkodista vain siksi, ettei hän voinut siellä pilkkoa itse lämmityspuita. “Se kertoo siitä, mitä vanhat ihmiset haluavat tehdä”, Mikita selittää yhtä innostuneesti juhlateltan kehikon sisältä. “Leikkiä lasten kanssa ja tehdä kaikenlaista pientä omassa puutarhassaan.”
Hän onkin pohtinut, että virolainen vanhainkoti voisi pikemminkin olla sellainen satavuotias maalaistalo, jossa näitä asioita voisi tehdä. “Täälläkin olemassaoloon kuuluu varautuminen kriisiin. Se on luonnollista. Täällä on kaksi tonnia perunoita, 400 purkkia hilloa, kanat munivat, vihannekset kasvatetaan itse”, kirjailija luettelee ylpeänä.
Miten suomalaiset ja virolaiset sitten eroavat toisistaan? Ovatko eteläsuomalaiset jo unohtaneet metsän ja muuttuneet liian eurooppalaisiksi? Mikitan mukaan suomalaisessa yhteiskunnassa sosiaalinen sidos on voimakkaampi. Yhteiskunta muodostaa mehiläispesän, mutta virolaisessa yhteiskunnassa on mehiläisiä, jotka jäävät pesän ulkopuolelle.
“Virolaiset ovat sydämellisiä läheisilleen, mutta kadulla puhetapa muuttuu rumaksi. Se on vielä Neuvostoliiton taakkaa”, Mikita toteaa. “Kaduilla piti tapella ja pitää ilmeisesti vieläkin tapella niin kauan, että neuvostosukupolvet vaihtuvat. Liikenteessä käytetään hyökkäävää kieltä, samoin kaupan jonossa. Lehdissäkin kirjoitetaan rumasti.”
Pysäytän nauhurin ja lähdemme lounaalle Elvan kaupunkiin. Mutta ennen sitä filosofilla on vielä esittää viimeinen ajatus: “Ihmisen suurin onni on mahdollisuus olla pyrkimättä mihinkään. Se voi olla elämän tarkoitus.”