Maissa, joissa keskusvalta kontrolloi täydellisesti tiedotusvälineitä, se voi valehdella kuinka paljon haluaa. Luodun illuusiomaailman ei tarvitse vastata todellisuutta millään lailla. Pohjois-Koreassakin ylistetään tauotta suurta johtajaa Kim Jong-unia, jota koko maailma ihailee. Uskoo ken tahtoo, mutta muutakaan informaatiota ei ole saatavilla.
Toveri Josif Stalin taas onnistui vakuuttamaan huomattavan osan kansasta siitä, että he elävät oikeudenmukaisuuden tyyssijassa, ja kunhan viimeisetkin viholliset saadaan kukistettua, maa muuttuu suorastaan paratiisiksi.
Näissä, kuten tuhansissa muissakin esimerkeissä vallan valheista, kansalaisilla ei ole ollut mitään keinoja varmistua väitteiden todenperäisyydestä. Todellinen tieto on häivytetty tavallisen ihmisen ulottumattomiin. Kaikkea diktatuureissa kansalle syötettävää informaatiota hallitsee mustavalkoinen jako hyviin “meihin” ja pahoihin “muihin”.
Mitä paremmin ihminen on saatu etäännytettyä todellisuudesta, sitä helpommin hänet saa uskomaan tekaistuihin tarinoihin.
Valehtelu on vaikeampaa silloin, kun ihmisellä itsellään on omakohtaista kokemusta asiasta. Pohjoisen asukasta on hankala saada uskomaan, että hän tulee talvella kärsimään helteestä, jonka ovat aiheuttaneet amerikkalaiset. Tietenkin on mahdollista käsittää asiat niin, että vain omassa kylässä kaikki on pielessä, kun taas muualla kaikki on erinomaisesti.
On kuitenkin tilanteita, joissa valtiovallan valehtelu on kaikille päivänselvää ja yksi niistä on sota. Sota tarkoittaa reaalimaailman tunkeutumista propagandalla luotuun vaihtoehtotodellisuuteen.
Stalin lupasi kukistaa vihollisen tämän omalla maaperällä, yhdellä vahvalla iskulla ja minimaalisella verenvuodatuksella. Hän näytti itse uskoneen tähän niin vahvasti, ettei vaikeuksiakaan kohdatessaan uskonut, mitä oikeasti tapahtuu. Hitler ei välittänyt tuon taivaallista Stalinin näkemyksistä, eikä pysähtynyt rajalle.
Venäjän kansa sen sijaan näki heidän tunkeutumisensa yhä pidemmälle, hävityksen ja miljoonat kuolonuhrit. Se vei pohjan kaikilta neuvostojohdon saduilta ja tappoi kansan illuusiot. Todellisuuden ja virallisen tarinan syvä ristiriita synnytti paljon katkeruutta ja vihaa poliittisia johtajia kohtaan, eikä näitä vaurioita pystytty korjaamaan vaan oli otettava kovat otteet käyttöön.
Hirmuhallinnolla on vain kaksi vaihtoehtoista reaktiota siihen, kun kansalaiset alkavat nähdä valheiden läpi: on vahvistettava joko propagandaa tai sortoa.
Stalin toteutti näitä molempia. Sodan jälkeen koittivat raskaan ideologian hallitsemat, hyvin synkät ajat. Neuvostopropaganda ei toiminut moniin heistäkään, jotka olivat tuoneet voiton kotiin ja kokeneet rintaman kauhut omakohtaisesti, joten he joutuivat leireille. Nykyinen sotilaallinen erikoisoperaatio – kuten sitä on käsketty nimittää – synnyttää valtion propagandakoneistolle aivan samanlaisia ongelmia kuin sota tuolloinkin.
Operaation väitetään sujuvan suunnitelmien mukaan, mutta epäilevien joukko kasvaa, kun suunnitelmia jatkuvasti muutetaan tai salataan. Se kyllä uskotaan, että venäläisiä vastaan on hyökätty, muuta vaihtoehtoa ei ollut ja kaiken takana ovat amerikkalaiset. Mutta sitä, että operaatio olisi menestys, ei usko kukaan. Sen vuoksi joudutaan toimimaan kuten Stalinin aikana: suoltamaan entistä paksumpaa pajunköyttä ja laittamaan ihmisiä telkien taa.
Vallan raivon saavat tuntea erityisesti ne, jotka yrittävät jotenkin häiritä operaation kulkua. Ja miten he sen tekevät? Puhumalla totta. Totuus aiheuttaa vähintään säröjä viralliseen kuvaan “voitosta voittoon”, vaikkei onnistuisikaan täysin tuhoamaan sitä.
On äärimmäisen tärkeää, että ihmiset lakkaavat uskomasta voittoon, sillä Putinin legitimiteetti ei perustu vaaleihin. Hän ei ole presidentti, koska häntä äänestettiin, vaan häntä äänestettiin, koska hän on presidentti. Hänen kanssaan tehtiin yhteiskuntasopimus siitä, että vastineeksi menetetystä vapaudesta kansalaiset saavat korkeamman elintason.
Putinin legitimiteetti perustuu siihen, että hän on luvannut olla ikuinen voittaja, joka suojelee venäläisiä amerikkalaisilta, sanktioilta ja kaikelta muultakin pahalta. Vaaleilla saavutettu legitimiteetti sallisi jossain määrin myös tappiot, mutta Putinin legimiteetti ei kestä häviötä.
Tämänkaltaisessa yhteiskunnassa pääviholliseksi nousevat totuudenpuhujat. He herättävät jopa enemmän vihaa kuin terroriteot. Totta puhuvat on pakotettava vaikenemaan, ja mikäli se ei onnistu, heidät pitää eristää ja hiljentää sitä kautta. Heitä on rangaistava ankarasti ja näytöksenomaisesti, jotta kukaan ei uskaltaisi kulkea heidän jalanjäljissään, eikä edes omissa ajatuksissaan epäilisi virallista kertomusta tapahtumista Ukrainan maaperällä.
Juuri siksi Moskovan kaupunginvaltuutettu Aleksei Gorinov sai seitsemän vuoden ehdottoman tuomion väärän tiedon levittämisestä ja kielletyn sanan käyttämisestä. Tutkintakomitean johtaja Aleksandr Bastrykin vei asiaa henkilökohtaisesti eteenpäin kiireellisenä.
Valittu strategia näyttää valitettavasti tehoavan. Joitain heikkoja kohtia siinä silti on. Maan johtajat keskittyvät niin suuresti televisioon, että he melkein elävät sen siellä – minkä vuoksi he eivät ymmärrä, että vaikka yksittäisiä sanoja voi kieltää, itse todellisuutta ei pysty kukaan kieltämään. Ihmiset voi pelotella hiljaisiksi, mutta he erottavat silti röyhkeän ja kaikin puolin älyttömän valheen totuudesta.
Vieraan vallan agenttien ja epätoivottujen organisaatioiden kitkeminen on loppujen lopuksi merkityksetöntä toimintaa, sillä diktatuurin pahin vihollinen on todellisuus.