Viranomaiset ja Mosambikin valtiollinen media puhuvat kasvottomista vihollisista, kansainvälisestä terrorismista ja jopa radikalisoituneista kullankaivajista tai katukauppiaista. Äärimmäisestä väkivallasta tunnettujen joukkojen tai ainakin johtoportaan väitetään tulleen ulkomailta: Tansaniasta, Kongosta ja Keski-Afrikan tasavallasta. (1) Jihadistiseen liikehdintään perehtyneet tutkijat ja toimittajat kuitenkin varoittavat, että monet näistä luonnehdinnoista ovat harhaanjohtavia tai kokonaan vääriä ja haittaavat konfliktin ratkaisua. (2)
Liikehdinnän ulkomaalaisten toimijoiden osuutta ja ISIS-kytkennän merkitystä on ensinnäkin liioiteltu. Queen´s University Belfastin Afrikan historian professori Eric Morier-Genoud on esimerkiksi osoittanut, että liike kasvoi alunperin varsin pienestä paikallisesta lahkosta, joka kytkeytyi kansainväliseen jihadismiin vasta melkein kaksi vuosikymmentä myöhemmin – erityisesti ISIS-kytkennän jälkeen vuonna 2019. (3)
Kansainväliseen verkostoon liittymisen konkreettinen merkitys on kuitenkin yhä epäselvä. Alkuvaiheessa lahko pyrki lähinnä eristäytymään valtayhteiskunnasta: se kehotti lähettämään lapset koraanikouluunsa julkisen koulun sijasta, rakensi omia moskeijoitaan ja suhtautui epäluuloisesti sekä viranomaisiin että perinteisiin islamilaisiin johtajiin. Paikallisten alshabaabiksi (arab. al-Shabab, ”nuoriso”) kutsumat nuoret miehet – joilla ei ole yhteyttä Somalian samannimiseen järjestöön – erottuivat pitkine partoineen ja herättivät paheksuntaa muun muassa marssimalla moskeijaan kengät jalassa. (4)
Alshabaabit vastustivat erityisesti kansan keskuudessa yleisintä suufilaista islamia, jonka he näkivät liian sallivana paikallisiin perinteisiin nähden. Lahko alkoi saarnata sisäisen kamppailun sijasta aseellista jihadismia vasta vuoden 2015 paikkeilla, kun se ajautui konfliktiin viranomaisten ja valtavirran islamin kanssa.
Haastatteluissa entisten sissien ja sissejä tunteneiden paikallisten kanssa ei ole kuitenkaan löydetty merkkejä siitä, että joukossa olisi erityisemmin entisiä kullankaivajia. Heillä itsellään ei vaikuta olleen kiinnostusta luonnonrikkauksiin, mutta niiden epäoikeudenmukainen jakaminen epäilemättä edesauttoi liikkeen nopeaa kasvua.
Pienimuotoinen kaivostoiminta on melko tavallista maalaisväestön keskuudessa. Vuonna 2021 johdin Instituto de Estudos Sociais e Económicos (IESE) -tutkimuskeskuksessa tutkimusprojektia luonnonvarakonflikteista viidessä läänissä, joiden joukossa oli myös Cabo Delgado. Monilla paikkakunnilla kuulimme, että kullan ja jalokivien omatoiminen louhinta on paljon kannattavampaa kuin pestautuminen kaivosyhtiöille. Esimerkiksi Cabo Delgadon Montepuezissa Gemfields-yhtiön noin sata kilometriä pitkän, osittain aidatun valtauksen liepeillä erämaasta palanneet nuoret miehet esittelivät louhimiaan kultahippuja. (6)
Kaivosyhtiöt kieltävät alueillaan omatoimisen artesaanilouhinnan eivätkä hyväksy mitään muutakaan taloudellista toimintaa, edes puunhakkuuta, vaikka siihen olisi virallinen lupa. Käytännössä kielto ajaa ihmisiä kodeistaan ja maatilkuiltaan. Kaivosvaltaukset ovat suljettuja ja aseellisesti vartioituja alueita, joihin edes piirikunnan poliisilla ei ole pääsyä. Jihadistien pelätään myös käyttävän kaivosyhtiöiden valtavia alueita logistisina käytävinään.
Artesaanikaivostoimintaa on lähes mahdotonta harjoittaa laillisesti ja osuuskuntien perustaminen Mosambikissa on ylipäänsä vaikeaa. Paikalliset jatkavat louhintaa poliisin, rikollisten, kaivosyhtiöiden pyssymiesten ja jihadistisissien hyökkäysten uhasta huolimatta. Paikallisille on usein yhdentekevää ovatko hyökkääjät rosvoja vai poliiseja, sillä viranomaiset ottavat kullan usein itselleen tai kiristävät suojelurahaa. (7)
Näyttää siltä, että viranomaiset leimaavat kullankaivajia terroristeiksi lähinnä oikeuttaakseen kovia otteitaan, joilla ajetaan suurten kaivosyhtiöiden ja niiden mosambikilaiskumppanien etuja. Vääryyden kokemus on yleinen paikallisyhteisöissä yhtä hyvin kristittyjen kuin islamilaisten keskuudessa.
Kaivoslain mukaan hankkeista tulisi olla hyötyä myös paikallisyhteisölle ja haitat tulisi korvata täysimääräisesti. Kaivosvaltausta ei lain mukaan saisi vahvistaa ennen perusteellisia neuvotteluja paikallisyhteisöjen kanssa. Käytännössä valtion ja monikansallisten kaivosyhtiöiden väliset sopimukset ovat kuitenkin liikesalaisuuksia ja lain toteutumista on vaikeaa valvoa. Paikalliset hyötyvät luonnonrikkauksistaan usein yhtä vähän kuin kolonialismin aikana.
Tutkimuksessani huomasin, että julkisten rekisteröintitietojen mukaan Cabo Delgadossa tehtiin kaivosvaltauksia vuosina 2017–2020 entiseen tapaan, vaikka lähes puolet läänin väestöstä oli paennut pakolaisleireille ja paikallisyhteisöjen kuulemistilaisuuksia oli mahdotonta järjestää.
Frelimo-puolueen eliitti on laajalti sekaantunut maan mittavien kulta-, jalokivi-, maakaasu- ja graffitivarojen hyödyntämiseen. Cabo Delgadossa kaivosvaltauksien takana ovat erityisesti Makonde-kansaan kuuluvat itsenäisyyssodan kenraalit, jotka opiskelivat aikoinaan läänin katolisissa lähetyskouluissa. Esimerkiksi monikansallisen Gemfieldsin paikallisten tytäryhtiöiden, kuten Montepuez Ruby Miningin, suurimpana paikallisena osakkaana on paikallisista historiankirjoista tuttu sotasankari Raimundo Pachinuapa. Yhtiön toimitusjohtaja on Mosambikin ensimmäisen presidentin poika Samora Machel Junior.
Vielä näitäkin suurempia omistuksia läänissä on kenraali Alberto Chipandella ja hänen perheellään. Chipandea väitetään ampuneen itsenäisyyssodan ensimmäisen laukauksen vuonna 1964, tosin väitteen todenperäisyys on nykyään kiistanalaista.
Edes maine itsenäisyyssodan laukaisijanana ei pelastanut Chipanden patsasta nuorison raivolta joulukuussa 2024 Cabo Delgadon pääkaupungissa Pembassa. Patsas revittiin alas ennennäkemättömän laajojen valtakunnallisten mielenosoitusten yhteydessä. (8)Protestiaalto yltyi lokakuun kiisteltyjen vaalien jälkeen, jolloin kaksi oppositiotoimijaa murhattiin.
Presidentti Daniel Chapo sai kiitosta vain harvoilta, kun vertasi vaalivilpin ja taloudellisen epätasa-arvon vastaisia protesteja Cabo Delgadon alueen terrorismiin. Tyytymättömyydestä huolimatta vain harva nuoristakaan tarttuu aseisiin, eikä sota ole heikentänyt uskontoryhmien välisiä suhteita missään päin Mosambikia. Islamilaisjärjestöt huomauttavat, että valtaosa sodan uhreista on muslimeja. Valtaosa muslimeista ei kaipaa sharia-lakia, eikä heitä häiritse valtion sekulaarisuus sen kummemmin kuin heidän kristittyjä naapureitaankaan.
Virallisen propagandan haastajat
Kansalaisliikehdintää vuodesta 2017 lähtien tutkinut toimittaja Armando Nhantumbo julkaisi huhtikuussa kirjan A Guerra em Cabo Delgado (Cabo Delgadon sota), jonka keskeisenä päämääränä on jo alaotsikosta alkaen kuvata jihadismisotaa ja sen taustoja ”valtiopropagandan tuolla puolen”.
Hallitus, monikansalliset kaivosyhtiöt ja niiden takana olevat lahjoittajavaltiot ovat hämärtäneet tilannekuvaa tarkoituksellisesti puolustaakseen tiettyjä etuja ja ryhmiä. Osin kyse on Nhantumbon mukaan valtapuolue Frelimon ”triunfalismista”, jonka vangiksi puolue itsekin on joutunut (9): Frelimo on korostanut voittojaan ja menestyksiään jo vuosikymmenien ajan, ja vastoinkäymiset on selitelty poikkeuksiksi tai lakaistu kokonaan maton alle. Kuvaavaa on, että viime vuoden yleisvaalien jälkeen Frelimo juhli ”murskavoittoaan” samalla, kun vaalitulokset kiistettiin historiallisen laajoissa valtakunnallisissa protesteissa. Narratiivin vuoksi myös kolonialismin jättämiä jälkiä ja neokolonialistista riistoa on ollut vaikea käsitellä.
Nhantumbo kuvaa kuinka viranomaiset ovat puolustaneet narratiiviaan toimittajien työtä vaikeuttamalla: toimittajia uhkaillaan, pidätetään ja kidnapataan. Räikeimpiä toimittajia vastaan tehtyjä loukkauksia Cabo Delgadossa ovat olleet Ibraimo Mbarucon sieppaus vuonna 2020 ja Arlindo Chissalen tammikuussa 2025. Katoamiset ovat yhä selvittämättä, mutta mitä ilmeisimmin molemmat kuolivat sotilaiden käsissä.
Kirjoittaja Janne Rantala on eteläisessä Afrikassa asuva globaalin hiphoptutkimuksen sekä julkisen muistin ja muistelemisen tutkija ja luennoitsija.