Samuli Knuuti on Espoon Olarissa asuva esikoiskirjailija ja kustannustoimittaja, joka on uransa aikana auttanut maailmaan jo satoja romaaneja. Kuviot, joita kadut eivät tiedä tekevänsä on lajityyppejä sekoitteleva romaani kirjailijasta, jolla on salaisuus.
Millainen kirjoittaja olet?
Kaksikätinen, hajamielinen, prokrastinoiva ja nopea. Kirjoitan mielestäni tyyliltään hyvin valmista tekstiä, tosin lähellekään kaikki mitä saan aikaiseksi ei ole käyttökelpoista. Asioiden keksiminen on minulle paljon vaikeampaa kuin niiden pukeminen virkkeiksi.
Miksi halusit kirjoittaa juuri valitsemastasi aiheesta?
Ainakaan kaunokirjailijana minulla ei ole vaihtoehtoa. En pystyisi kirjoittamaan esimerkiksi historiallista romaania tai romanttista viihdettä, koska en vain halua. Kaikki kunnia niillekin lajityypeille, mutta ne eivät vain kiinnosta minua. Koska olin yksinäinen poika, josta kasvoi yksinäinen mies, voin kirjoittaa vain kirjoittamisesta, kertomisesta ja kirjallisuudesta, koska niihin asioihin olen hukannut koko elämäni. Ja halusin kirjan olevan hauska, koska jokainen suuri kirja on minusta myös hauska jollakin tavalla.
Kauanko työstit esikoisteostasi?
Koko elämäni. Mutta teknisesti kuusi vuotta, tosin on/off-periaatteella. Kirjoitin joka päivä, mutta kului myös kokonaisia kuukausia, jolloin en edes avannut koko dokumenttia.
Tärkein oppimiskokemuksesi kirjoitusprosessista?
Kun tekee romaania, voi näyttää kaiken minkä osaa. Mutta samalla tajuaa myös mitä kaikkea ei osaa. Tuntuisi kuin täytyisi rakentaa kokonainen maailma tulitikuista, karkkipapereista ja toimistoteipistä. Vasta kun olin erinäisten tuskatilojen vallitessa kirjoittanut laput silmillä miljoona merkkiä, puskenut vain eteenpäin edes vilkaisematta taakseni, aloin penkoa mitä olin saanut aikaiseksi. Kun tajusin sen muistuttavan kaikkine oikkuineen, ongelmineen ja jatkuvuusvirheineen puolikasta romaania, se oli mahtava hetki.
Millaisten lukijoiden toivot löytävän kirjasi pariin?
Jokainen romaani luo oman yleisönsä ja ansaitsee sellaisen kuin saa. Kaikki ovat tervetulleita, mutta vihreä valo hätäuloskäynnin yläpuolella ei sekään koskaan sammu. Ketään en syyllistä poistumisesta paikalta kesken kaiken.
Mikä on yllättänyt eniten esikoiskirjailijana?
Se, kuinka paljon jo etukäteen pelotti kirjan ympärille mahdollisesti levittäytyvä hiljaisuus. Raastavampaa ääntä ei ole kuin se, ettei kukaan lue kirjaasi. Olen kustannustoimittajana sanonut lukuisille esikoiskirjailijoille, että kirjoittamisen täytyy olla oma palkintonsa; jos odottaa ulkomaailman osoittavan teoksesi arvokkuuden, silloin ei Nobel-palkintokaan riitä. Mutta omia neuvoja on aina kaikista vaikeinta ottaa vastaan.
Onko sinulla suunnitelmia seuraavaa teosta varten?
Ei vain suunnitelmia vaan jo kymmeniä liuskoja. Tarkoituksena on tehdä tyylipuhdas kauhuromaani tai kummitustarina Shirley Jacksonin hengessä. Tekeillä on myös esseekokoelma Stephen Kingistä yhdessä Jani Saxellin kanssa.
Ketä kirjailijaa arvostat?
Kari Hotakainen, Miina Supinen, Jari Tervo, Stephen King, Turo Kuningas, Joyce Carol Oates, Emily St. John Mandel, Roberto Bolaño… Lista on loputon ja venyy silti. Arvostan jokaista, joka päivä toisensa jälkeen istuu koneen ääreen ja tekee mitä täytyy.
Mikä kirja on tehnyt sinuun lähtemättömän vaikutuksen?
Kuusivuotiaana Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut (tosin nykyään rasistisena pidetyllä nimellä), 20-vuotiaana Martin Amisin Money ja Vladimir Nabokovin Lolita, 27-vuotiaana David Foster Wallacen Infinite Jest, 51-vuotiaana Miki Liukkosen Elämä: Esipuhe, toivottavasti huomenna jokin kirja josta en vielä ole edes tietoinen.
Kehu toista esikoista tai uutuuskirjaa!
Maria Mustrannan Toivon talo. Hän kirjoittaa moraalisesti monitulkintaisia romaaneja Ian McEwanin hengessä. Mustrannan romaaneissa ei ole hyviä tai pahoja henkilöitä, vain mahdottomien valintojen eteen joutuvia ihmisiä.
Kahdeksan kysymystä kääntäjälle
Tregarthin kylässä Walesissa asuva Susanna Tuomi-Giddings on kaunokirjallisuuden suomentaja, jonka pääasialliset työkielet ovat englanti ja ranska. Urallaan myös matkaoppaita kääntäneen Tuomen viimeisin suomennos on ranskalaisen Olivier Norekin kirjoittama Talven soturit, joka kertoo tarkka-ampuja Simo Häyhästä.
Kuinka ryhdyit kääntäjäksi?
Olin pienenä lukutoukka, ahmin toisella kädellä Tarzaneita ja toisella Runotyttöjä. Vietin vaihto-oppilasvuoden Ranskan Amiensissa, mikä oli aika käänteentekevää, sillä sikäläisen lukion vaativat kirjallisuusopinnot toivat lukuharrastukseen syvyyttä ja yhtäkkiä kielet tuntuivat helpoilta. Helsingin yliopistossa opiskelin ranskalaista filologiaa ja sivuaineena yleistä kirjallisuutta, ja sitten laitoksella avautui mahdollisuus valita kääntäjälinja. Valmistumisvuotenani pääsin Laura Jänisniemen oppitytöksi ja suomensimme tietokirjoja puoliksi. Vähitellen tietokirjojen oheen alkoi tipahdella romaaneja. Nuorena tein myös opettajan töitä ja olin töissä yliopistolla. Kun sitten kolmenkympin paremmalla puolella muutin perheineni Walesiin, työtarjoukset hiipuivat hetkeksi ja olin ajautua yläasteen opeksi – onneksi taivaalta tipahti romaanitoimeksianto ja pelastuin takaisin kääntäjäksi!
Mikä tekee hyvän kääntäjän?
Täsmällisyys, sitkeys ja eläytymiskyky. Pitää ymmärtää ydin ja osata kirjoittaa niin, että muutkin ymmärtävät. En tiedä, johtuuko se ammatista vai olinko sellainen jo alkujaan, mutta välillä tunnen itseni suorastaan yltiöymmärtäjäksi. Auttaa paljon, jos saa uran alussa vetoapua muilta kääntäjiltä tai kirjoittajilta, sillä omia ratkaisuja on hyvä päästä testauttamaan konkareilla. Koska en asu vakituisesti Suomessa, kaunokirjallisuuden suomentajien verkosto ja kurssitoiminta ovat olleet minulle ammatillisesti elintärkeitä. Jotta tienestit eivät jää ihan surkeiksi, pitää myös osata pitää itselleen jöötä ja pysyä aikataulussa.
Onko kääntäjän työ muuttunut urasi aikana?
Tiedonhaku on helpottunut ja lukuaikapalvelut mullistaneet kirjamaailmaa. Enää ei tarvitse asua Suomessa päästäkseen käsiksi lähteisiin ja uusimpaan kirjallisuuteen. Itse työ ei ole hirveästi muuttunut, se on yhä tosi kivaa!
Mikä on ollut tähän asti mieleenpainuvin käännöksesi?
Viimeisin käännös on aina mielessä selvimpänä. Elokuun lopussa julkaistu Olivier Norekin Talven soturit on saanut hurjasti lukijoita ja kääntäjäkin on noteerattu. Iso ja mieluinen työ on ollut Pierre Lemaitren historiallinen romaanisarja, jonka kolmas osa Säteilevä tulevaisuus julkaistaan lokakuussa. Pidän Lemaitren hirtehisestä tyylistä. Nautin myös tietokirjojen suomentamisesta, viimeisin tietokirjatyöni on viime vuonna julkaistu synkkäaiheinen Palkka-armeija Wagnerin imperiumi.
Miltä toivot suomalaisen kustannusalan tulevaisuudelta suhteessa ammattiisi?
Toivon, ettei kustantamoissa aleta painella tekoälynamikkaa vaan luotetaan jatkossakin ihmisajattelun voimaan.
Millaisia tarinoita, ääniä tai teemoja toivoisit lisää suomalaisen kirjallisuuden kentälle?
Pienestä Walesista katsottuna Suomen kirjallisuuskenttä on upea ja värikäs, ja toivon sen edellytysten säilyvän.
Millaisesta kirjallisuudesta nautit eniten?
Luen mielelläni esseitä, sarjakuvia, kaunoa, viime aikoina fantasiaakin. Haen kirjalta jännitystä, yllätystä, kutkutusta, tunteita.
Kehu jotain kollegan aikaansaannosta!
Ranskasta suomentavana en voi olla mainitsematta Lotta Toivasen kääntämiä Édouard Louis’n ja Annie Ernaux’n teoksia enkä Ville Keynäksen ja Anu Partasen ihastuttavia Maylis de Kerangal -suomennoksia. Kevyen kirjallisuuden puolelta mainittakoon Saara Kurkelan herkullinen tulkinta frankofiilin keski-ikäisen naisihmisen toilailuista ruotsalaisen Emma Hambergin romaanissa Je m’appelle Agneta.