Haredit ovat ortodoksijuutalaisuuden vanhoillisimpia edustajia. Pukeutuminen on kontrolloitua. Miehet pitävät päässään kipaa ja naiset huivia.

Israelista on tulossa etnokratia

CHARLES ENDERLIN

Knessetissä hyväksyttiin heinäkuun 19. päivänä perustuslain tasoinen laki, joka määrittelee Israelin ”juutalaisten kansallisvaltioksi”. Laki, jonka mukaan Israelin kansalaisten oikeudet määräytyvät alkuperän ja uskonnon mukaan, on nostattanut kiihkeää polemiikkia. Pääministeri Benjamin Netanjahulle lain läpivienti on ollut ideologinen voitto.

”Tämä on sionismin historian ratkaisuhetki. 122 vuotta sen jälkeen, kun Herzl julkaisi visionsa Juutalaisten valtiosta1, olemme vahvistaneet lailla olemassaolomme perusperiaatteen.”

Pitiköhän Benjamin Netanjahu itseään juutalaisen valtion todellisena perustajana näin julistaessaan heinäkuun 19. päivänä klo 15.35?

Edelleen Israelin pääministerin mukaan ”Lähi-idässä vain Israel kunnioittaa kaikkien kansalaistensa yksilöllisiä oikeuksia”. Antaessaan etusijan juutalaisuudelle valtion määrittelyssä lakiteksti kuitenkin päinvastoin rikkoo noin kahden miljoonan ei-juutalaisen oikeuksia. Suurimpana vähemmistönä ovat arabit.

”Israelin valtio on juutalaisen kansan valtio. Juutalaisilla on luonnollinen, uskonnollinen ja historiallinen itsemääräämisoikeus. Tämä oikeus kansalliseen itsemääräämiseen Israelin valtiossa on varattu yksin juutalaiselle kansalle”, sanotaan perustavassa lakitekstissä. Lisäksi täsmennetään: ”Heprea on (ainoa) Israelin valtion kieli.”

Näin arabian kieli menettää asemansa toisena virallisena kielenä ja joutuu odottamaan ”erityisstatusta, joka määritellään myöhemmin”. Koska Israelilla ei ole perustuslakia, tämä ”perustava laki” asettuu osaksi nykyistä lakirakennelmaa.

”Juutalainen kansallisvaltio”

Sanallakaan ei viitata Israelin itsenäisyysjulistukseen 14.5.1948. Tämä ei yllätä, sillä Netanjahu ei mainitse sitä kertaakaan teoksissaan, joissa hän käsittelee sionismin historiaa.2 Hän sivuuttaa David Ben-Gurionin, maan ensimmäisen hallituksen pääministerin tuona päivänä lukeman Israelin oikeuskäytännön perustavan lakitekstin täydellisellä hiljaisuudella.

Teksti kuuluu näin: ”Israelin valtio on avoin kaikkialle maailmaan hajaantuneiden juutalaisten maahanmuutolle; se tulee kehittämään maata kaikkien asukkaittensa hyväksi; se tulee perustumaan niille vapauden, oikeuden ja rauhan periaatteille, joita Israelin profeetat opettivat: se tulee takaamaan täydellisen yhdenvertaiset yhteiskunnalliset ja poliittiset oikeudet kaikille kansalaisilleen uskontoon, rotuun ja sukupuoleen katsomatta; se tulee takaamaan täyden mielipiteen, uskonnonharjoituksen, kasvatuksen ja kulttuurin vapauden.”

Netanjahu ottaa etäisyyttä myös Vladimir Ze’ev Jabotinskyyn (1880–1940), revisionistisen, nationalistisen ja sosialisminvastaisen sionismin haaran perustajaan. Oikeistopuolue Likudin nykyisenä johtajana hän kyllä siteeraa Jabotinskyä ahkeraan, mutta jättää aina mainitsematta, että vuonna 1940, ollessaan elämänsä ehtoolla, tämä oikeistosionismin historiallinen johtaja otti kantaa juutalaisenemmistöisen valtion puolesta, joka on brittiläisen imperiumin dominio, jonka presidentti on juutalainen, varapresidentti arabi ja jossa kaikki kansalaiset ovat tasa-arvoisia heidän alkuperäänsä ja uskontoonsa katsomatta.3 Juutalaisten ja arabien kansanosilla ja vastaavasti heidän kielillään tuli olla lain takaama identtinen status.4

Myös Menachem Beginin (Likud) hallituksen aikainen (1977–1982) hallitussihteeri, nykyään Jerusalemin heprealaisen yliopiston valtio-opin professori, Arieh Naor huomauttaa, että Jabotinskyn liberaalinationalistinen visio on täysin vastakkainen tämän uuden ”juutalaisen kansallisvaltion” määrittävän lain äärimmäiselle uusliberalismille, joka johtaa etnokraattiseen hallitusmuotoon.

Pääministerin ideologinen voitto

Nykyinen pääministeri on muovautunut vuonna 2012 kuolleen isänsä, Benzion Netanjahun, ideologisessa muotissa. Tämä yliopistoihminen, joka oli lyhyen aikaa Jabotinskyn sihteerinä, kehitteli uransa varrella katastrofistisen teorian juutalaisten historiasta. Hän pyrki osoittamaan, että antisemitismi oli nähnyt päivänvalon jo muinaisessa antiikissa, Egyptissä, satoja vuosia ennen kristinuskoa ja että tämä vaara vaani yhä.

”Meitä uhkaa yhä tuho. Ihmiset luulevat, että holokausti on menneisyyttä, mutta näin ei ole”, hän julisti haastattelussa Aroutz 2 -kanavalla poikansa seurassa vuonna 2009. Hänelle vihollinen oli arabi: ”Tämä maa on juutalaisten, ei arabien. Täällä ei ole sijaa arabeille, eikä tule olemaan. He eivät koskaan hyväksyisi ehtojamme”, hän vakuutti kolme vuotta myöhemmin.5

Benzion Netanjahu antoi pojalleen mission toimia niin, että israelilaiset ymmärtävät vaaran todellisuuden: ”Huolestuttavinta meillä täällä Israelissa on vasemmistolaisten uskomus, jonka mukaan arabit ovat luopuneet perimmäisestä päämäärästään tuhota meidät.”6

Näitä teemoja Benjamin Netanjahu on laajalti kehitellyt kirjoissaan, jotka on julkaistu ennen hänen ensimmäistä valtakauttaan (1996–1999).

Nuoren pääministerin oli silloin käteltävä Yhdysvaltain presidentin William Clintonin painostamana palestiinalaisten johtajaa Jasser Arafatia ja sovittava muun muassa israelilaisten miehittäjien vetäytymisestä osasta Hebronia. Tämä myönnytys – josta hän olisi voinut pidättäytyä ilman pelkoa isommasta kriisistä – maksoi hänelle paljon menetettyjä oikeiston ja siirtokuntien ääniä parlamenttivaaleissa vuonna 1999. Länsimaiden johtajat uskoivat jo näkevänsä tässä episodissa merkin tietystä pragmatismista.

Tullessaan uudestaan valtaan maaliskuussa 2009 Netanjahulla oli vastassaan Barack Obama. Vasta valittu Yhdysvaltain presidentti vaati häntä tunnustamaan palestiinalaisten asian oikeutuksen ja lopettamaan siirtokuntien rakentamisen.

Kesäkuun 14. päivänä hän kätki kyntensä ja lausui ensimmäisen kerran sanat ”Palestiinan valtio”. Hän asetti kuitenkin projektille ehtoja, jotka paljastivat hänen ideologiansa. Palestiinalaisten tuli ”tunnustaa Israel juutalaisen kansan valtiona”.

Tähän palestiinalaishallinnon presidentti Mahmud Abbas reagoi välittömästi: ”Ei koskaan. Tällaista ei ole koskaan tuotu esiin neuvotteluissa Egyptin ja Jordanian kanssa tai Oslon prosessin aikana.” Hän muistutti, ettei Israelin itsenäisyysjulistuksessa ollut mitään tällaista Israelin valtion määrittelyä.

Vuonna 2011 Avraham Moshe Dichter, sittemmin Likudiin liittyneen keskustaoikeistolaisen Kadima-puolueen kansanedustaja, esitti ensimmäisen kerran Knessetissä, Israelin parlamentissa, nykyisen suuntaisen lakiehdotuksen. Sen teksti kehotti ”vahvistamaan Israelin olemusta juutalaisen kansan kansallisvaltiona tarkoituksena koontaa Israelin arvot juutalaisena ja demokraattisena valtiona itsenäisyysjulistuksen hengessä”.

Oikeisto halusi määritellä Israelin ensiksi juutalaiseksi ja vasta sen jälkeen demokraattiseksi. Vasemmisto vaati päinvastaista järjestystä: ”demokraattinen ja juutalainen [valtio]”. Väittely jatkui, kunnes Netanjahu katsoi saaneensa tuntuman suhdanteisiin tulevaa varten.

Suotuisa maailmanpoliittinen tilanne

Hänen aikaansaamansa maan historian oikeistolaisin hallituskoalitio aikoo jatkaa siirtokuntien rakentamista ärsyttämättä liikaa vain vaimeasti protestoivaa ”kansainvälistä yhteisöä”. Sisäpolitiikassa on löytynyt yhteinen linja, jolla koetetaan muun muassa lainsäädännön kautta suitsia kansalaisjärjestöjen vaikutusta kansalaisyhteiskuntaan, kieltää siirtokuntien boikotti ja kieltää pääsy kouluihin tahoilta, jotka eivät kunnioita opetusministeri Naftali Bennettin, uskonnollisen Juutalainen koti -puolueen johtajan, määrittelemiä periaatteita.

Viimeisin tällainen laki on tekemässä laittomaksi esimerkiksi entisten miehityssotilaiden perustaman Breaking the Silence -järjestön sekä B’Tselem-järjestön, joka puolustaa ihmisoikeuksia miehitetyillä alueilla. Tällainen juutalaisen yhteiskunnan uudelleenformatointi vastaa täysin Benzion Netanjahun visiota.7

Ayelet Shaked, Juutalainen koti -puolueen oikeusministeri, on asettunut etulinjaan taistelussa liian liberaalina pidettyä korkeinta oikeutta vastaan. Sen tuomarit tutkivat useita uutta lakia vastaan nostettuja kanteita. Ministeri on varoittanut: ”Jos he mitätöivät sen, tulee sota!”

Pääministeri ei olisi voinut uneksia suotuisammasta tilanteesta. Valkoisessa talossa istuu Donald Trump, Israelin suuri ystävä. Euroopassa Netanjahu voi luottaa kreikkalaisiin ja kyproslaisiin ystäviin, joiden kanssa on jo solmittu sopimuksia, mutta ennen kaikkea hänellä on neljän Visegrád-ryhmän maan (Unkari, Puola, Tšekin tasavalta ja Slovakia) vankkumaton tuki. Johtajanaan tällä ryhmällä on Unkarin Viktor Orbán, joka on hyvä suoja mahdollisilta Brysselin reak­tioilta.

Sosiologi Eva Illouz ottaa esiin Netanjahun syvän ideologisen läheisyyden tiettyjen ”ei-­liberaalien” hallintojen kanssa: ”Kaikki nämä vastustavat maidensa etnistä, uskonnollista ja rodullista hajoamista. Israel toimii mallina kansakunnille, jotka vastustavat maahanmuuttoa ja vannovat yhden etnisen ryhmän ylemmyyden nimeen, mutta myös demokratian nimeen, koska näin ne voivat nauttia eduista, joita tämä välttämätön nimike tuo mukanaan.”

Hintana voi olla jopa luopuminen taistelusta antisemitismiä vastaan. Nitzan Horowitz, journalisti ja entinen kansanedustaja (Meretz-puolue) kiteyttää osuvalla ironialla periaatteen, jolle Unkarin ja Puolan johtajien suhteet Netanjahuun perustuvat: ”Antakaa minulle anteeksi minun antisemitismini ja minä annan teille anteeksi teidän [palestiinalaisalueiden] miehityksenne.”8

Ennen kuin uusi laki hyväksyttiin 19. heinäkuuta äänin 62 puolesta 55 vastaan, tekstiä muotoiltiin useaan otteeseen. Sana ”demokratia” poistettiin ja artikla, jossa määriteltiin uusien paikkakuntien luominen uskonnollisten ja etnisten kriteerien mukaan, kirjoitettiin uudestaan. Nyt se kuuluu: ”Juutalaisen asuttamisen kehittäminen on kansallinen arvo ja valtio rohkaisee, kannattaa ja vahvistaa sitä.” Muotoilu ei kätke lain ”rasistista” luonnetta, sanoo Mordechai Kremnitzer, juristi ja entinen Israelin demokratia-instituutin varajohtaja.

Vähemmistöistä alempiarvoisia kansalaisia

Parlamentin täysistunnossa välittömästi äänestyksen jälkeen yhteisen listan arabikansanedustajat, joilla on 13 paikkaa, repivät lakitekstin ja syyttivät enemmistöä apartheid-hallinnon perustamisesta sekä heihin kohdistuvan syrjinnän ajamisesta ja vahvistamisesta.

Elokuun 11. päivänä parlamentaarisen keskuskomitean kutsusta kymmeniä tuhansia Israelin arabeja marssi Tel-Avivin kaduilla vaatien mitätöimään lain, joka tekee 1,8 miljoonasta (20 prosenttia koko väestöstä) yhteiskunnan jäsenestä alempi­arvoisia kansalaisia. Heitä tukivat monet juutalaiset sympatisoijat ja tunnetut vasemmistolaiset, joukossa kaksi kenraalia. Nähtiin myös parisenkymmentä Palestiinan lippua Israelin lippujen seassa, mikä sai Netanjahun sanomaan: ”Siinä näette, laki kansallisvaltiosta on välttämätön.”

Omalla tahollaan 145 000 druusia ja 5000 tšerkessiä katsovat myös tulleensa petetyiksi.9 He ovat vannoneet uskollisuudenvalan valtiolle ja suorittavat (miehille) pakollisen 32 kuukauden asepalveluksen. He muodostavat 1,62 prosenttia väestöstä ja suhteellisesti suurempi osa heistä suorittaa asepalveluksen kuin nuorista juutalaisista. Kymmenestä prosentista tulee upseereita ja jotkut yltävät komentajatasolle. Yksi druusi, kenraalimajuri, on pääesikunnassa; monet prikaatikenraalit ovat komentaneet isoja jalkaväenosastoja. Yhtä lailla heitä on päällystössä poliisissa ja turvallisuuspalveluissa.

Neljäntenä elokuuta kymmenet tuhannet druusit lukuisten juutalaisten kannattamina osoittivat mieltä Tel-Avivissa huutaen ”Tasa-arvo! Tasa-arvo!” ja ”Emme ole toisen luokan kansalaisia!” Sheikki Mowafak Tarif, heidän henkinen johtajansa, julisti: ”Kenenkään ei tarvitse meille kertoa mitä ovat uhraus, lojaalisuus ja sitoutuminen ja uskollisuus. Valitettavasti Israelin valtio huolimatta varauksettomasta lojaalisuudestamme ei pidä meitä tasa-arvoisina. Olemme olleet täysin solidaarisia valtiolle ja sen itsenäisyysjulistukselle, mitä meiltä voidaan vielä vaatia?”

Druusit hylkäsivät Netanjahun sovittelevan välitysehdotuksen, ad hoc -lain, jolla olisi annettu heille erityis­asema juutalaisvaltiossa sekä taloudellisia etuja asevelvollisuuden suorittaville ei-juutalaisille.

Uskonnollisella, kulttuurisella ja poliittisella tasolla uusi laki muuttaa syvällisesti Israelin valtion ja diasporan juutalaisyhteisöjen suhdetta. Elokuussa maailman juutalaiskongressin presidentti Ronald Lauder antoi vakavan varoituksen Netanjahun hallitukselle syyttäen sitä siitä, että ”se on tuhoamassa juutalaisuuden ja valistuksen liiton”.

”Kun tämä hallitus häpäisee pyhän tasa-arvon, monet juutalaiset tuntevat sen kääntävän selän juutalaiselle perinnölleen, sionismin eetokselle ja Israelin hengelle”, Lauder kirjoitti. ”Tämä uusi politiikka ei vahvista Israelia, vaan heikentää sitä ja ajan myötä vaarantaa sen sosiaalisen yhteenkuuluvuuden, sen taloudellisen menestyksen ja kansainvälisen aseman. [– –] Jos nykyinen poliittinen suuntaus jatkuu, nuoret juutalaiset kieltäytyvät kuulumasta kansakuntaan, joka eriarvoistaa ei-ortodoksiset juutalaiset, ei-juutalaiset vähemmistöt ja HLBT-yhteisön jäsenet.”10

Pääministeri kuitenkin katsoo mielipidemittausten vahvistavan hänen asemaansa. Demokratia-instituutin kyselyssä haastatelluista Israelin juutalaisista 52 prosenttia sanoi kannattavansa lakia ja 40 prosenttia vastustavansa sitä. 60 prosenttia olisi halunnut tasa-arvon periaatteen sisällytetyksi lakiin, mutta oikeistolaisista 69 prosenttia kannatti lain nykyistä muotoa ja jopa 72 prosenttia määritteli itsensä uskonnolliseksi11. Netanjahun valitsijakunta seisoo hänen takanaan ja hän voi hyvinkin aikaistaa vaaleja vahvistaakseen valtaansa.

1 Theodor Herzl, wieniläinen journalisti ja poliittisen sionismin teoreetikko, julkaisi vuonna 1896 teoksen Juutalaisten valtio, jossa suosittaa voimakkaasti juutalaisvaltion perustamista suurvaltojen tuella diasporan juutalaisille. Hän perusti 1897 Maailman sionistijärjestön edistämään ajatusta kansallisesta kodista Palestiinassa, jota vain harvat juutalaiset silloin kannattivat.

2 Benjamin Netanjahu, A Place Among the Nations: Israel and the World, Bantam, New York, 1993.

3 Ks. Dominique Vidal, ”Aux origines de la pensée de M. Netanyahou”, LMD 11/1996.

4 Ks. Zeev Jabotinsky, Les Juifs et la Guerre (1939–1940) (hepreaksi), Jabotinsky-instituutti, Tel-Aviv, 2016.

5 Aroutz 2, hänen kuolemansa jälkeen 30.4.2012 esitetty haastattelu.

6 Ari Shavit, Haaretz (hepreaksi), Tel-Aviv, 1998 tehty haastattelu, julkaistu 30.4.2012.

7 Ks. ”Israël à l’heure de l’Inquisition”, LMD 3/2016.

8 Nitzan Horowitz, ”Netanyahu’s dark deal with Europe’s radical right”, Haaretz, 9.7.2018.

9 Useita kansanryhmiä saapui Pohjois-Kaukasukselta ottomaanien valtakaudella Palestiinaan ja heidän jälkeläisensä jäivät sinne pysyvästi.

10 Ronald Lauder, ”Israel: This is not who we are”, The New York Times, 13.8.2018.

11 ”The Peace Index”, 31.7.2018, www.peaceindex.org

LMD 9/2018

Suom. Heikki Jäntti

Imran Khan, Pakistanin sotilasjohdon uusi sankari
Bolivian Evo Morales pysyy vallassa konflikteista huolimatta

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *