Jäähyväiset neuvostoihmiselle

Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu

Tammi 2018, suom. Vappu Orlov

KIRJAILIJA Svetlana Aleksijevitš katsoo maailmaa humanistin silmin ja kirjoittaa tavallisen ihmisen tunteet mukaan historiaan. 

”Nykyään me asumme eri valtioissa, puhumme eri kieliä, mutta meitä ei voi sekoittaa kehenkään muuhun. Meidät tuntee heti! Me kaikki sosialismissa eläneet ihmiset olemme sekä samanlaisia että erilaisia kuin muut.”

Näin neuvostoihmisen ristiriitaisuutta luonnehtii valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitš teoksessaan Neuvostoihmisen loppu. Teos sekä jättää hyvästit neuvostoihmiselle että kuvaa rikkinäistä kansakuntaa, joka yrittää koota itsensä entisen Neuvostoliiton ja uuden Venäjän välissä. Aleksijevitš pohtii teoksessaan neuvostoliittolaista identiteettiä, mutta tulee samalla oivallisesti valottaneeksi myös nyky-Venäjää. 

Nobel-palkittu Aleksijevitš on tunnettu journalistisella otteella tehdyistä reportaasimaisista asiaproosateoksistaan. Myös tätä teosta kootessaan kirjailija on tehnyt valtavan työn: Neuvostoihmisen loppu sisältää kahdenkymmenen vuoden edestä haastatteluja. Kirjaan on haastateltu niin stalinisteja, entisiä puna-armeijan sotilaita, kommunistisen puolueen jäseniä kuin toisinajattelijoitakin. Näin Aleksijevitš onnistuu luomaan ainutlaatuisen ja moniäänisen katsauksen neuvostosysteemin lopullisesta romahtamisesta, joka mullisti sekä toisinajattelijoiden että tosiuskovien elämän pysyvästi. 

Vaikka usko neuvostoaatteen utopiaan horjui ja lopulta särkyi, uudenlainen tulevaisuus, kapitalismi ja vapaat markkinat, ei sekään tuonut onnea. Eräs haastateltava summaa, että kapitalismi on ”eriarvoisuutta, köyhyyttä, röyhkeää rikkautta”. Raha ja materia korvasivat kirjallisuuden ja aatteet. 1990-luvun alun toiveikkuudesta ja lyhyestä nousukauden hurmasta jäivät käteen vain mielipaha ja katkera usko siihen, että kaikki on muualla edelleen paremmin.  

Neuvostoihmisen loppu on vaikuttava mutta ei mitenkään helppo teos. Kiehtovan ja vahvan alun jälkeen Aleksijevitš vyöryttää lukijan päälle hengästyttävän määrän neuvostomuisteluja. Mittava kokonaisuus tuntuu ajoittain musertavalta teoksen raskaiden teemojen tähden. Aleksijevitš onnistuu kuitenkin tuomaan historiankirjoitukseen uuden näkökulman, sillä dokumentaarisella otteellaan ja kyvyllään kuunnella haastateltaviaan aidosti hän näyttää tavallisen ihmisen tunteet ja ajatukset. 

Mukana on raadollisen totuudenmukaisia tunnustuksia, veritekoja ja äärimmäistä väkivaltaa mutta myös rakkautta ja lempeyttä. Näin hän antaa jokaisen kertoa tarinansa sellaisena kuin se on. Jokainen tarina on oma tunnustuksensa, joka saa lukijan joko itkemään tai nauramaan. 

Teoksen alaotsikko Kun nykyhetkestä tuli second handia paljastaa jotain olennaista yleisestä suhtautumisesta Neuvostoliittoon. Neuvostoliittolaisten järkytykseksi vanhoista puoluekirjoista ja kunniamerkeistä tulee aatteen raunioilla silmänräpäyksessä museotavaraa. Ulkopuolisin silmin neuvostoihminen ei itsessään ole kiinnostava – neuvostoihmisen loppu sen sijaan on. 

Essi Rötkönen

Ekstremismi-lakien kumoamista vaaditaan yhä äänekkäämmin
Geopolitiikkaa maailmankarttoja tarkastellen

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *