Berliinin muurin murtumisen jälkeen Gorbatšov kannatti ajatusta puolueettomasta Saksasta. Kuva: Sue Ream

Kun Venäjä uneksi Euroopasta

HÉLÈNE RICHARD

Kylmän sodan päätyttyä venäläiset käänsivät toiveikkaat katseensa kohti rauhoittunutta Eurooppaa ja yhteisen puolustusjärjestelmän mahdollisuutta. Länsimaat toivat kuitenkin Naton sotakoneen heidän porteilleen ja ovat vaarassa synnyttää nationalistisen vastareaktion.

Joskus Venäjän ja Euroopan suhteiden tila ilmenee lähinnä epämieluisina tuntemuksina, esimerkiksi outona kutinana jaloissa, kun joutuu odottelemaan Venäjän federaation neuvoston eteishallissa. Lopulta senaattori Aleksei Pushkov ottaa meidät vastaan. Hän ei pidä länsimaisesta lehdistöstä.

”Saatte siteerattavaksi parisen lausetta, aikaa on viisitoista minuuttia”, hän varoittaa virheettömällä ranskalla.

Tämä duuman ulkoasiainkomission entinen puheenjohtaja, joka on vetänyt parikymmentä vuotta poliittista Post-Scriptum-­ohjelmaa Moskovan TV-keskuksen kanavalla, antaa meidän lopulta esittää kysymyksiä puolentoista tunnin ajan.

Sen jälkeen, kun Pushkov kirjoitti Neuvostoliiton viimeisen johtajan Mihail Gorbatšovin puheita, on vettä virrannut paljon siltojen alta. Hän pitää entistä mentoriaan, ”joka oli vain maatalouden asiantuntija puolueessa ennen valtaan tuloaan”, naiivina. Pushkovia pidetään yhtenä presidentti Putinin ulkopolitiikan hartaimmista puolustajista, ja hän on Krimin kriisin jälkeen ollut niiden henkilöiden listalla, joilla ei ole asiaa Yhdysvaltoihin, Kanadaan eikä Britanniaan.

Gorbatšov puolestaan toivoi näkevänsä maansa paluun Euroopan kansojen suureen perheeseen. Hän kuului länsimielisten joukkoon, jotka Pietari Suuresta (1682–1725) lähtien halusivat Venäjän liittyvän eurooppalaisuuteen, kun taas slavofiilit kannattivat omaa tietä.1 1980-luvun lopulla nämä suuntaukset saivat yleisemmän kantavuuden: maailmaan oli syntynyt kansainvälinen järjestys, jota ei enää määrännyt blokkien logiikka. Venäjän nykyistä käytöstä on vaikea ymmärtää, jos ei palaa pohtimaan tuon eurooppalaisen unelman romahdusta.

Yhteinen eurooppalainen koti

Vieraillessaan ensimmäistä kertaa ulkomailla Neuvostoliiton kommunistipuolueen pääsihteerinä Gorbatšov heitti syksyllä 1985 Pariisissa Länsi-Euroopan johtajien suuntaan ilmaisun ”eurooppalaisten yhteisestä kodista”. Ranskan pääkaupungin valinta vierailun kohteeksi ei ollut sattuma. Charles de Gaulle oli nimittäin jo aiemmin puolustanut ideaa Euroopasta, joka ulottuu ”Atlantista Uralille” – kaikesta holhouksesta vapaiden kansakuntien Euroopasta, jossa Venäjä olisi luopunut kommunismista, jota de Gaulle piti ”ohimenevänä hullutuksena”. Siihen aikaan Moskova ei ollut ottanut hänen ehdotustaan vakavasti, vaan Neuvostoliitto piti tiukasti kiinni jakolinjasta Euroopassa, etenkin Saksassa, missä sen läsnäolo materialisoitui vanhan mantereen sydämessä.

”Yhteisestä kodista” puhumisella oli myös tarkoitus heikentää Washingtonin ja sen eurooppalaisten liittolaisten välistä kytköstä ja painostaa Yhdysvallat neuvottelemaan. Moskovan näkökulmasta kilpavarustelu oli saatava loppumaan sotilasbudjetin raskauden vuoksi. Rauhanomaisen rinnakkaiselon takaava strateginen pariteetti oli äärimmäisen epävakaa tila.

Kaksi kertaa maailma on ollut lähellä tuhoa. Ensin syyskuussa 1983 Stanislav Petrov sai mitätöityä automaattijärjestelmän antaman väärän hälytyksen ydinohjushyökkäyksestä.. Sitten marraskuussa samana vuonna neuvostoliittolaiset joutuivat paniikkiin Naton Able Archer -sotaharjoitusten aikana. He uskoivat, että kyseessä oli naamioitu hyökkäys.

Pushkov muistelee: ”Tiedemiehet olivat juuri keksineet ’ydintalven’ käsitteen. Kuuluin niihin, jotka halusivat saada kylmän sodan päättymään.” Kun Ronald Reaganilla ja Gorbatšovilla oli ensimmäinen ja jokseenkin vaikea tapaaminen Genevessä marraskuussa 1985, he pääsivät lopuksi yhteisymmärrykseen siitä, että ydinsotaa ei voi voittaa eikä se saa koskaan syttyä.

Reykjavikissa lokakuussa 1986 Gorbatšov teki huikean ehdotuksen: puolet ydinaseista tuhotaan viidessä vuodessa ja loput seuraavien viiden vuoden aikana.2 Reagan halusi kuitenkin ehdottomasti säilyttää vapauden kehittää ”Tähtien sota” -projektiaan. Neuvostoliittolaiset pitivät tätä avaruuteen sijoitettavaa ohjustentorjuntajärjestelmää yrityksenä päästä sotilaalliseen ylivalta-asemaan ja aloittaa uusi kilpavarustelu. Projekti ei koskaan toteutunut.

Gorbatšov pyrki ylittämään epäluulon kuilun tekemällä yksipuolisia myönnytyksiä. Sopimus keskipitkän matkan ydinohjuksista 8.12.1987 sisälsi 1846:n neuvostoliittolaisen ohjuksen tuhoamisen. Se oli yli puolet enemmän kuin tuhottavien yhdysvaltalaisten ohjusten määrä.

Lähentymisen aika

Vuonna 1988 sosialististen maiden sisäiset paineet antoivat ajatukselle yhteisestä eurooppalaisesta kodista strategista sisältöä. Gorbatšov lisäsi yksityisen omaisuuden ja markkinatalouden osuutta suunnitelmataloudessa välttääkseen taloudellisen romahduksen. Demokratiavaatimukset Itä-Euroopassa vahvistivat hänen näkemystään, jonka mukaan historian suunta on kohti politiikan avoimuutta.

Kun poliittinen vastakkainasettelu on ohi, yhteistyö ei enää ole blokkien välistä, vaan blokit sulautuvat yhdeksi laajentuneeksi Euroopaksi, jolla on yhteiset arvot: vapaus, ihmisoikeudet, demokratia ja itsemääräämis­oikeus. ”Paluu Eurooppaan, sivilisaatioon, jonka reuna-alueella olemme pitkään olleet”, kuten silloin sanoi diplomaatti Vladimir Lukin.3

”Systeemistä oli happi loppu, ja kommunismista oli päästävä eroon, siitä ei ollut mitään epäilystä”, arvelee Aleksander Samarin, lähetystösihteeri Venäjän lähetystössä Pariisissa, ja muistuttaa, että hänen maansa on ollut Maailman kauppajärjestön jäsen vuodesta 2012 lähtien ja on tätä nykyä ”kapitalistinen” ja ”vastustaa protektionismia”. Toinen diplomaatti, joka on eläkkeellä ja esiintyy nimettömänä, kertoo vuolaasti, kuinka ”kaikki siihen aikaan tunsivat, että olimme umpikujassa, vaikka kukaan ei katsonut, että oli tehtävä yksipuolisia myönnytyksiä”.

Prahan kevään” murskaaminen 1968 oli jättänyt merkkinsä Gorbatšoviin, joka alusta alkaen oli vastustanut Leonid Brežnevin oppia ”veljesmaiden” rajoitetusta itsemääräämisoikeudesta. Hän rohkaisi uudistajia ja kielsi kaikki väkivaltaiset interventiot, mutta tuli laukaisseeksi mekanismin, joka karkasi käsistä. Länsimaat vastasivat näihin myönnytyksiin tyhjin lupauksin Natosta, joka ”ei laajene tuumaakaan itään”, ja huijaus jatkui Saksojen kysymyksessä.

Berliinin muurin murtumisen jälkeen Gorbatšov kannatti ajatusta puolueettomasta Saksasta, joka olisi osa Helsingissä vuonna 1975 pidetyn ETYK-kokouksen (Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi) päätöslauselmaan perustuvaa turvallisuusjärjestelmää. ETYK on ainoa pysyvä elin, jossa ovat istuneet yhdessä Yhdysvallat, Kanada, Neuvostoliitto sekä kaikki Euroopan maat. Moskovalle kokous merkitsi kahden Euroopan keskinäisen lähentymisen ensiaskelta.

Kun 35 maata allekirjoitti pitkien neuvottelujen jälkeen kokouksen päätösasiakirjan, elettiin liennytyksen huippuaikaa. (Jännitys lisääntyi taas Neuvostoliiton Afganistanin interven­tion jälkeen 1979.) Asiakirjassa länsimaat vahvistivat rajojen koskemattomuuden periaatteen, jota Moskova oli pitkään kannattanut, ja tunnustivat Saksan jaon ja Neuvostoliiton etupiirin Keski- ja Itä-Euroopassa. Vastaavasti sosialistinen leiri lupautui kunnioittamaan ihmis- ja perusoikeuksia, ”sekä ajatuksen, vakaumuksen ja uskonnon vapautta”.

Gorbatšov ei ollut yksin puolustamassa paneurooppalaista vaihtoehtoa. Itä-Euroopan johtajat, joista monet olivat entisiä toisinajattelijoita ja pasifisteja, eivät halunneet horjahtaa lännen leiriin. He halusivat muodostaa puolueettoman ja demilitarisoidun alueen.

Juuri ennen valintaansa Tšekkoslovakian presidentiksi Václav Havel järkytti yhdysvaltalaisia vaatiessaan molempien sotilasliittojen purkamista ja kaikkien vieraiden joukkojen poistumista Keski-Euroopasta. Helmut Kohl puolestaan ärsyyntyi, kun Itä-Saksan pääministeri ehdotti puolueetonta yhdistynyttä Saksaa.

Puola oli ensimmäinen itäisen blokin maa, jossa ei-kommunistit saivat asettua vaaleissa ehdokkaaksi. Huhtikuussa 1990 maan presidentti Wojciech Jaruzelski hyväksyi Gorbatšovin ehdotuksen vahvistaa tilapäisesti Varsovan liiton joukkoja Itä-Saksassa, kunnes paneurooppalainen turvallisuusjärjestelmä saadaan toteutettua. Hän jopa ehdotti puolalaisia joukkoja vahvistukseksi. Vasta helmikuussa 1991 Unkari, Puola ja Tšekkoslovakia ottivat etäisyyttä tästä ja perustivat Visegrád-ryhmän, koska pelkäsivät kovan linjan kommunistien paluuta valtaan Moskovassa ja turvautuivat yhteisellä päätöksellä mieluummin Yhdysvaltoihin.

Länsi-Euroopan johtajat puolestaan olivat yhdessä perustamassa uutta suurta Eurooppaa, joka olisi itsenäisempi suhteessa Yhdysvaltoihin, vaikka kannattivatkin pysymistä Natossa. Ranskan presidentti François Mitterrand kannatti yhdistyneen Saksan liittämistä laajaan eurooppalaiseen turvallisuusjärjestelmään, johon jäisi paikka Venäjälle.

”Puolessa vuosisadassa Eurooppa on muuttunut. Ennen se oli riippuvainen kahdesta supervallasta, nyt se astuu, niin kuin astutaan omaan kotiin, omaan historiaansa ja maantieteeseensä”, hän julisti uuden vuoden puheessaan 31.12.1989. ”Haluan Helsingin sopimuksen myötä nähdä Eurooppaan syntyvän 1990-luvulla valtioliiton, sanan varsinaisessa merkityksessä, joka liittää mantereemme kaikki valtiot yhteen.”

Hän pyrki välttämään Neuvostoliiton eristämistä hahmottelemalla paneurooppalaista arkkitehtuuria samankeskisinä piireinä. ”Aktiivisen ytimen” muodostaisivat silloisen Euroopan talousyhteisön (ETY) 12 jäsenvaltiota, ja laajemmassa piirissä olisivat mukana entisen Varsovan liiton maat. Britannian pääministeri Margaret Thatcher pyrki hänkin liittämään yhdistyneen Saksan Euroopan sisäpiiriin. Hän valtuutti ulkoministeri Douglas Hurdin edistämään neuvotteluissa ”Euroopan laajentumista yhteisöksi, johon ovat tervetulleita Itä-Euroopan maat ja viime kädessä Neuvostoliitto”.4

Nato laajenee itään

Gorbatšov ei ehtinyt hyötyä tästä lyhyestä lähentymisen hetkestä, sillä liittokansleri Kohl, joka oli voimansa tunnossa kristillisdemokraattien voitettua Saksan demokraattisen tasavallan ensimmäiset vapaat vaalit maaliskuussa 1990, oli liittämässä maan itäosan suoraan Saksan liittotasavaltaa. Aika oli hänen ja hänen tärkeimmän liittolaisensa, George H. Bushin puolella. Neuvostoliitto tarvitsi rahaa, mutta kun Yhdysvaltojen ei sopinut rahoittaa vastustajaansa, se valtuutti Saksan liittotasavallan kustantamaan ruhtinaallisella 13,5 miljardilla Saksan markalla neuvostojoukkojen vetäytymisen, mikä teki Neuvostoliitosta myöntyväisen neuvottelukumppanin.

Strategisten aseiden vähentämissopimuksen (START) myötä vuonna 1991 länsimaat hyötyivät dramaattisesti ydinvarastojen pienentymisestä. ”Kansandemokratiat” kaatuivat yksi toisensa jälkeen. Mutta kun Gorbatšov pyysi taloudellista apua G7-kokouksessa Lontoossa heinäkuussa 1991, hänelle ei luvattu mitään konkreettista. Neuvostoliiton romahtaminen joulukuussa 1991 antoi paneurooppalaiselle projektille armoniskun. Entiset kansandemokratiat ja Baltian neuvostotasavallat liittyivät Natoon ja sitten Euroopan unioniin perättäisinä aaltoina.

Mitterrandia ei miellyttänyt Itä-Euroopan maiden liittyminen Natoon, josta hän oli uumoillut enemmänkin poliittista kuin sotilaallista liittoa. Myös Yhdysvalloissa jotkut vastustivat tällaista kehitystä, koska se saattaisi nostattaa Venäjällä nationalistisen reaktion, vaikka maan johto ei sellaista halunnut.

Jopa George F. Kennan, Neuvostoliiton vaikutusvallan patoamisopin isä, vastusti Naton laajentumista vuonna 1997. Hän piti sitä ”Amerikan sodanjälkeisen politiikan kohtalokkaimpana virheenä”. Hänen mukaansa ”tämä päätös tulee haittaamaan demokratian kehitystä Venäjällä ja tuo takaisin kylmän sodan ilmapiirin. [– –] Venäläisille ei jää muuta mahdollisuutta kuin tulkita Naton laajentuminen sotilaalliseksi toimeksi. He menevät etsimään muualta takeita turvallisuudelleen ja tulevaisuudelleen”.5

Jack Matlock, Yhdysvaltain Neuvostoliiton suurlähettiläs vuosina 1987–1991, huomauttaa, että ”liian moni amerikkalainen poliitikko näkee kylmän sodan loppumisen melkein sotilaallisena voittona”. Hänen mukaansa tuolloin ”ei olisi pitänyt pohtia Naton laajentamista, vaan olisi pitänyt tutkia, kuinka Yhdysvallat voisi taata Keski-Euroopan pysyvän itsenäisyyden ja samalla luoda Eurooppaan turvallisuusjärjestelmän, joka jättäisi vastuun maanosasta eurooppalaisten omille harteille”.6

1990-luvun taloudellisen ja sosiaalisen kaaoksen keskellä ­Venäjä ei enää pystynyt puolustamaan geopoliittisia intressejään. Maan reaktion vaisuus saattoi kuitenkin juontua myös sen halusta säilyttää suurvallan status Yhdysvaltojen etuoikeutettuna vastaparina. Länsimaat olivat itse antaneet syitä tällaiseen toiveikkuuteen. Yhdysvallat oli antanut Venäjän kerätä haltuunsa ydinaseet, jotka oli sijoitettu pitkin entisiä neuvostotasavaltoja. Venäjä sai säilyttää paikkansa turvallisuusneuvostossa, ja sille tarjottiin paikkaa G7:ssä, josta tuli G8.

”Ilmapiiri oli euforinen”, muistelee vuosien 1986–1990 varaulkoministeri Anatoli Adamishin. ”Ajattelimme olevamme samassa veneessä lännen kanssa.”7

Venäjän johtajat eivät ensi alkuun nähneet Naton laajentumista sotilaallisena uhkana, vaan olivat enemmänkin huolissaan eristäytyneisyydestään.8 Heti Neuvostoliiton romahdettua ­Boris Jeltsin puhui toiveikkaasti liittymisestä Natoon ”pitkällä aikavälillä”. Hänen ulkoministerinsä toi esiin mahdollisuuden alistaa sotilasliitto ETYKin päätöksille (kunnes Helsingin turvallisuuskokouksen pohjalta syntyisi varsinainen Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö).

Paneurooppalainen linja katkeaa

Naton interventio entiseen Jugoslaviaan 1999 ilman YK:n valtuutusta sai Venäjän arvioimaan uudestaan eristäytyneisyyttään. Nyt sotilasliitto, josta se oli suljettu ulos, näyttäytyi sille sotakirveenä, jota käyttivät voimistaan varmat voittajat valtapiirinsä ulkopuolellakin. Juri Rubinski, Venäjän Pariisin lähetystön poliittinen sihteeri (1987–1997) kertoo: ”Naton Belgradin pommitukset olivat syvä pettymys kaikille meille, jotka uskoimme ’yhteisen kodin’ projektiin. Gorbatšovin ideoima Eurooppa pysyi kuitenkin taustalla vaikuttamassa vielä vuosia.”

Jeltsinin demokraattisten ja lännelle avoimien vuosien katsotaan yleisesti päättyneen hänen seuraajansa tuloon Venäjän valtion johtoon vuonna 2000. Tässä kuitenkin unohdetaan Vladimir Putinin ensimmäistä kautta luonnehtiva aloite, jonka hän teki Saksan valtiopäivillä vuonna 2001. Siinä hän kutsuu ”Eurooppaa yhdistämään voimavaransa Venäjän inhimilliseen, alueelliseen, taloudelliseen, kulttuuriseen ja sotilaalliseen potentiaaliin”.

Sitten syyskuun 11. päivän jälkeen Venäjä ehdotti terrorisminvastaista liittoumaa, joka saisi inspiraationsa natsit toisessa maailmansodassa voittaneesta liittoumasta. Yhdysvaltojen vastaus tuli kolme kuukautta myöhemmin, kun se sotilaalliseen ylivaltaan pyrkien irtautui ballististen ohjusten torjuntasopimuksesta (ABM), jonka Brežnev ja Richard Nixon olivat allekirjoittaneet vuonna 1972.

Helmikuussa 2007 Putin arvosteli purevasti Yhdysvaltojen yksipuolisia toimia: ”Meille halutaan vetää uusia rajalinjoja, rakentaa uusia muureja.” Seuraavana vuonna Moskova lähetti joukkoja Etelä-Ossetiaan pysäyttämään Georgian presidentin offensiivia ja torjumaan epäsuorasti Naton uutta laajentumista, nyt Kaukasuksella. Hän ei kuitenkaan luopunut vuoropuhelusta, vaan ehdotti lokakuussa 2009 jopa uutta Euroopan turvallisuussopimusta. Ehdotukseen ei vastattu.

Kun Venäjä oli näin työnnetty Euroopan syrjäalueille, se ryhtyi jatkamaan taloudellista yhteistyötä entisten neuvostotasavaltojen kanssa. Näitä olivat Kazakstan, Kirgistan, Tadžikistan, Armenia, Ukraina ja Valko-­Venäjä. Tällöinkään se ei kääntänyt selkäänsä Euroopalle, joka on sen tärkein kauppakumppani ja kaasun ostaja. Juuri yhteisen kaasuprojektin ansiosta se katsoo olevansa hyvässä asemassa neuvotteluissa kumppanuudesta Euroopan yhteisön kanssa.

Tällä hetkellä Venäjä syyttää yhteisöä siitä, että se suljettiin ulos keskusteluista Ukrainan liittymissopimuksesta vuosina 2013–2014. Venäjän mukaan sen historialliset ja taloudelliset suhteet Kiovaan oikeuttivat osallistumisen keskusteluihin, mitä taas Euroopassa vastustettiin. Brittiläinen politiikantutkija Richard Sakwa analysoi, että ”pelkkä ajatuskin Venäjän vaikutuspiirin ulottumisesta Ukrainaan katsottiin perusteettomaksi, vaikka selvyyttä ei toisaalta ollut Venäjän oikeutetuista eduista eikä siitä, miten sillä oli oikeus tuoda niitä esille”.9

”Paneurooppalainen linja katkesi Krimiin”, myöntää Rubinski. Venäjän johtajilla tuskin on enää harhaluuloja erityissuhteista Eurooppaan, jonka he katsovat asettuneen Yhdysvaltojen vihamielisen politiikan puolelle.

”Venäjälle ei tarjottu suurta länttä vaan liittymistä länteen sen yleisessä historiallisessa merkityksessä ja lännelle alisteisena”, tiivistää Sakwa. Ja juuri tätä Moskova ei enää halunnut. ”Emme anele mitään keneltäkään”, varoitti ulkoministeri Sergei Lavrov 13. helmikuuta tänä vuonna pitämässään lehdistötilaisuudessa. (Puhe oli vuonna 2014 asetettujen taloudellisten pakotteiden poistamisesta.) Jos kumppanuus joskus toteutuisi, sillä ei enää olisi mitään tekemistä Gorbatšovin vision kanssa.

”Maailma on muuttunut. Blokkien ja suljettujen liittojen aika on ohi”, Russia in global affairs –aikakauslehden päätoimittaja Fjodor Lukianov lähes ärähti.

”Kun eurooppalaiset tulevat järkiinsä, olemme aina valmiit rakentamaan suurta Eurooppaa”, lisää Samarin. ”Me tähtäämme integraatioiden integraatioon, eli Euroopan unionin ja Euraasian unionin lähentymiseen ja harmonisaatioon.”

Venäjä näkee tällä hetkellä Euroopan tärkeänä kumppanina, mutta ei enää historiallisena kohtalona. Lavrov arvioi, että vaikka venäläinen kulttuuri on ”eurooppalaisen sivilisaation haara, on mahdotonta kehitellä Venäjän ja EU:n suhteita kylmän sodan aikaisessa hengessä, jolloin ne olivat maailmanpolitiikan keskiössä. Meidän on pidettävä mielessä voimakkaat prosessit, jotka ovat käynnissä Aasian ja Tyynenmeren alueella, Lähi-idässä, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa”.10

Moskova pyrkii olemaan yksi moninapaisen maailman navoista. Eurokriisi ja brexit ovat vähentäneet Euroopan unionin vetovoimaa, ja Donald Trumpin uhkaukset höllentää siteitä Eurooppaan ilahduttavat venäläisiä. Gilles Rémy, joka johtaa ranskalaisia sijoittajia Venäjän asioissa opastavaa konsulttiyritystä, vakuuttaa, että ”kukaan ei halua astua uppoavaan laivaan. Ihastus on venäläisillä vaihtunut sääliin.”

Vladimir Surkov, Putinin läheinen neuvonantaja, katsoo Krimin liittämisen Venäjään merkinneen päätöstä Venäjän eeppiselle matkalle kohti länttä, loppua monille turhille yrityksille tulla osaksi länsimaista sivilisaatiota, jäseneksi Euroopan kansojen ”hienoon sukuun”.11 Tätä nykyä Venäjä on hyväksynyt ”geopoliittisen yksinäisyytensä”.

1 Marie-Pierre Rey, La Russie face à l’Europe. D’Ivan le Terrible à Vladimir Poutine, Flammarion, coll. ”Champs histoire”, Pariisi, 2016.

2 Guillaume Serina, Reagan-Gorbatchev, Reykjavik, 1988: le sommet de tous les espoirs, L’Archipel, Pariisi, 2016.

3 Lainaus Marie-Pierre Reyltä, ”Gorbatchev et la ’maison commune européenne’, une révolution mentale et politique”, La Revue russe, no. 38, Pariisi, 2012.

4 Lainaus Mary Elise Sarottelta, 1989: The Struggle to Create Post-Cold War Europe, Princeton University Press, 2009.

5 Lainaus Andrei Gratchevilta: Un nouvel avant-guerre? Des hyperpuissances à hyper, Alma éditeur, Pariisi, 2017.

6 Jack Matlock, Superpower Illusions: How Myths and False Ideologies Led America Astray – And How to Return to Reality, Yale University Press, New Haven, 2011.

7 Lenta.ru, 15.3.2018.

8 Kimberley Marten, ”Reconsidering NATO expansion: A conterfactual analysis of Russia and the West in the 1990s”, European Journal of International Security, vol. no. 2, Cambridge, heinäkuu 2018.

9 Richard Sakwa, Russia Against the Rest: The Post-Cold War Crisis of World Order, Cambridge University Press, 2017.

10 Sergei Lavrov, ”Russia’s foreign policy in a historical perspective”, Russia in Global Affairs, no.2, huhti-kesäkuu 2016.

11 Vladislav Surkov, ”La solitude du métis” (venäjäksi), Russia in Global Affairs, no.2, maalis-huhtikuu 2018.

LMD 9/2018

Suom. Heikki Jäntti

Norjan kalanviljelyyn ei kajota
Imran Khan, Pakistanin sotilasjohdon uusi sankari

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *