Satu nimeltä 31. elokuuta 2013

Viisi vuotta sitten kansainvälisen politiikan uusi tulkinta päihitti kaikki vanhat lännen pääkaupungeissa. Sitä toistettiin rituaalinomaisesti, kunnes siitä tuli virallinen uskonto. Tulkinnan mukaan presidentti Barack Obama teki 31.8.2013 seurauksiltaan raskaan virheen kieltäytyessään hyökkäämästä Syyrian armeijan kimppuun, kun tämä oli syyllistynyt tuhoisaan kemiallisten aseiden käyttöön pommittaessaan Damaskoksen esikaupunkia.

Obaman pehmoilu piti vallassa hallinnon, joka oli surmannut osan väestöstään. Eikä Syyrian hallinto ollut Ranskan entisen presidentin François Hollanden mukaan ainoa, joka katsoi olevansa oikeutettu mihin vain. Nyt Vladimir Putinkin tajusi voivansa liittää Krimin Venäjään ja järkyttää Itä-Ukrainan vakautta.1 Kun tähän lisätään pakollinen viittaus Winston Churchilliin (jonka mukaan Münchenin sopimus avasi natseille tien uusiin hyökkäyssotiin), saadaan valtuutus uusiin ennalta­ehkäiseviin sotiin ja ”rauhaan pakottamisen politiikkaan”, etenkin suhteessa Venäjään.

Presidentti Obama vastusti tätä menoa. Hän tiesi, että turvallisuuspalvelujen valheellisen hälyttävät analyysit olivat yllyttäneet Yhdysvallat seikkailuihin Afganistanissa, Lähi-idässä ja Libyassa. Hän tiesi myös, mikä hinta on sillä, että maa joutuu lunastamaan uskottavuutensa sotimalla uudestaan ja uudestaan vierailla mailla. Syyrian tapauksessa hänen entinen puolustusministerinsä Robert Gates ehätti huomauttamaan: ”Eiköhän meidän pitäisi saattaa päätökseen kaksi aloittamaamme sotaa ennen kuin ryntäämme kolmanteen?”2

On paradoksaalista, että eräät Syyria-intervention fanaattisimmat kannattajat – New York Times ja sen pääkirjoituksia kopioiva eurooppalainen lehdistö – vastustavat presidentin rajattomia valtuuksia ja vaativat presidentin vastavoimien ja oikeuden kunnioittamista. Lännen pommituksia Syyriassa ei mitenkään voida pitää oikeutettuna itsepuolustuksena, eikä niillä siis voinut olla YK:n valtuutusta. Julkinen mielipide lännessä ei liioin niitä kannattanut, eikä Yhdysvaltain kongressi tai Britannian, Yhdysvaltojen uskollisimman liittolaisen, parlamentin alahuone.

On muitakin vertailukohtia kuin Churchill ja München. Esimerkiksi vuonna 1991 kansainvälinen koalitio, jolla oli YK:n päätöslauselman valtuutus, pakotti Irakin armeijan lähtemään Kuwaitista. Välittömästi tämän jälkeen uuskonservatiivit moittivat Yhdysvaltojen presidentti George H. Bushia siitä, ettei tämä ollut vienyt asioita loppuun saakka ja suistanut Saddam Husseinia vallasta. Yli kymmenen vuoden ajan he toitottivat, että suunnilleen kaikki alueen ongelmat olivat lähtöisin tästä traagisesta ”pelkuruudesta”.

Vuonna 2003 heidän toiveensa vihdoin täyttyi: Churchill oli tullut lihaksi George W. Bushissa, Irak oli valloitettu ja Saddam Hussein hirtetty. Onko Lähi-itä nyt yhtä paratiisia?

1 Le Monde, 12.3.2018.

2 ”The Obama doctrine”, The Atlantic, Boston, huhtikuu 2016.

LMD 8/2018

Suom. Heikki Jänttinen
Serge Halimi on Le Monde diplomatiquen päätoimittaja.

Rauhanpalkitun häpeä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *