Kuva: Sonja Sidoroff

Kun öljy maksaa vähemmän kuin vesi

Hintasäännöstely vai täysi vapaus?

Sadek Boussena

Yhdysvallat on pitkään antanut Saudi-Arabian varmistaa öljybarrelille riittävän korkean hinnan ja tarjonnut siitä vastineeksi sotilaallista suojelua. Nykyinen hintojen syöksykierre on kuitenkin pakottanut Yhdysvallat neuvottelemaan suoraan muiden suurten tuottajien kanssa, mikä saattaa merkitä järjestelyn päättymistä. Vielä ei kuitenkaan tiedetä, mitä tilalle tulee: vapaa kilpailu vai jokin uusi sääntelymuoto?

ENSCO DS6 -porausalus Walvis Bayssä Namibiassa matkalla Angolaan BP:n öljykentille.
Kuva: CellsDeDells

Tiistai 21. huhtikuuta 2020 tulee jäämään historiaan päivänä, jolloin mustasta kullasta maksettiin vähemmän kuin vesijohtovedestä. New Yorkin raaka-ainepörssin sulkeutuessa West Texas Intermediate (WTI) -laatuluokan barrelin futuurin hinta oli painunut negatiiviseksi eli -37,63 dollariin. Puolet maailman väestöstä oli eristyksessä covid-19-pandemian takia ja öljyn kysyntä oli romahtanut. Öljyä jouduttiin valuttamaan öljyputkista ja tankkereista varastoihin, joiden kapasiteetti pullisteli äärirajoillaan. Pörssikursseilla keinottelevat finanssialan toimijat eivät tienneet mitä tehdä kaikelle tarjolla olevalle raakaöljylle, joten siitä yritettiin päästä eroon jopa maksamalla ostajille.

Ennennäkemätöntä tilannetta edelsi vähintäänkin yhtä hämmästyttävä ajanjakso. Kaikki alkoi öljyn kysynnän romahtamisesta. Sitten Saudi-Arabia aloitti hintasodan ilmoittamalla laskevansa hintojaan ja kasvattavansa vientiään huhtikuusta lähtien. Saudi-Arabia yllätti vedollaan strategisen liittolaisensa Yhdysvallat, joka tulkitsi sen rajuksi aggressioksi omaa öljyteollisuuttaan vastaan. 1

Periaatteessa Yhdysvaltojen kilpailulainsäädäntö kieltää sitä puuttumasta virallisesti markkinoihin. Tilanteen vakavuuden ja muutaman kuukauden päässä häämöttävien presidentinvaalien vuoksi Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump puuttui kuitenkin kriisiin henkilökohtaisesti.

Öljynviejämaiden yhtenäisyys säröilee

Väläytettyään ensin pakotteiden uhkaa presidentti Trump ryhtyi kiireesti järjestämään neuvotteluja Saudi-Arabian ja Venäjän välille. Epävirallinen ad hoc -ryhmä muodosti eräänlaisen ”öljytriumviraatin”, joka sopi 12. huhtikuuta 2020 öljyntuotannon historiallisen merkittävästä vähentämisestä. Päivätuotannosta leikattiin 9,7 miljoonaa tynnyriä, mikä oli lähes 10 prosenttia koko maailman tuotannosta. Seuraavana päivänä maailman rikkaiden maiden G20-ryhmä hyväksyi Trumpin ”suuren öljysopimuksen”.

Ryhmään kuuluu suuria öljyntuojamaita, kuten Kiina, Intia ja Euroopan unionin maita, jotka perinteisesti havittelevat alhaisia hintoja. Kukaan ei olisi voinut ennustaa tällaista. Millaisesta suuntauksesta tapahtumat kertovat ja mitä maailman öljyntuotannon säätelyn muutoksia ne mahdollisesti ennakoivat?

Ensinnäkin öljynviejämaiden järjestö OPEC on menettämässä merkitystään ja sisäistä yhtenäisyyttään. Vaikka Saudi-Arabia ei vaivautunut neuvottelemaan järjestön kahdentoista muun jäsenen kanssa ennen hintasodan aloittamista, yksikään niistä ei reagoinut asiaan julkisesti.

Vuonna 1960 perustettu OPEC on pitkään ollut avainasemassa ”mustan kullan” markkinoilla. Juuri se aiheutti ensimmäisen öljykriisin vuonna 1973, jolloin barrelin hinta singahti 3 dollarista 11 dollariin. Tämä vahvisti raakaöljyn tarjonnan valtasuhteiden muutoksen: OPEC-maiden hallussa oli puolet markkinoista ja ne saattoivat yksipuolisesti määrätä öljyn hinnan, kun aiemmin hintatason määrittely oli isojen länsimaisten öljy-yhtiöiden etuoikeus. Näin ne viimeistelivät taloudellisen itsemääräämisoikeutensa.

Länsimaille varsinainen arka paikka oli kuitenkin öljyn käyttö poliittisena aseena arabimaissa. Lokakuussa 1973 Yhdysvallat joutui OPEC-maiden öljynvientiboikottiin tuettuaan Israelia jom kippur -sodassa Egyptiä ja Syyriaa vastaan. Yhdysvallat halusi vähentää riippuvuuttaan alueesta, joka ei ollut riittävästi sen geopoliittisessa tai sotilaallisessa määräysvallassa. 2

Vuoden 1973 jälkeen öljyn toimitusvarmuudesta tuli Naton jäsenmaiden merkittävimpiä huolenaiheita. Vuonna 1974 OECD perusti Yhdysvaltain aloitteesta Kansainvälisen energiajärjestön (IEA), jonka tehtävänä on yhdenmukaistaa OECD-maiden energiapoliittisia kantoja ja edistää strategisten öljyvarastojen perustamista.

Samalla OECD-maat ovat etsineet uusia tapoja monipuolistaa öljynsaantiaan. Niistä merkittävin on ollut OPEC-maiden ulkopuolisen tuotannon kiihdyttäminen, jonka ansiosta on otettu käyttöön Pohjanmeren, Meksikonlahden ja Guineanlahden öljyesiintymät. Ne eivät olleet ennen vuotta 1973 vielä kannattavia. Nyt kannattavuusrajaksi olisi riittänyt seitsemän dollaria tynnyriltä, mutta länsimaat olivat suostuneet OPECin korkeiden hintojen politiikkaan – sillä ehdolla, että OPEC-maat eivät kasvata tuotantoaan.

Länsimaat ovat protestoineet OPECin politiikkaa vastaan, mutta tosiasiassa ne ovat suhtautuneet siihen sovittelevasti, etenkin kun vaihtoehtona on ollut kalliin raakaöljyn tuotanto, kuten Brasilian edustalta porattava syvänmeren öljy, Kanadan öljyhiekka tai Yhdysvaltain öljyliuske. Yksikään Yhdysvaltojen kongressin käsittelyyn tulleista lukuisista OPECin vastaisista lakiehdotuksista ei ole mennyt läpi.

Kun Maailman kauppajärjestö WTO perustettiin vuonna 1995, sen suuret jäsenvaltiot eivät vaatineet öljyn sisällyttämistä sen toimenkuvaan. Yhdysvallat on onnistunut jopa saamaan Saudi-Arabian ja muut Persianlahden monarkiat ottamaan käyttöön petrodollareiden kierrätysjärjestelmän, joka vahvistaa entisestään dollarin roolia öljykaupassa.3

Kansainvälisen energiajärjestön strategia ei hämännyt OPEC-maita, jotka pitivät korkeiden hintojen politiikkaansa oikeutettuna toimena ”seitsemän sisaren” määräämien ”pilkkahintojen” korjaamiseksi. Nimitys viittaa anglosaksisten maiden suurten öljy-yhtiöiden kartelliin, joka hallitsi öljyteollisuutta 1970-luvulle asti, sittemmin joukko on kutistunut neljään: BP, Chevron, ExxonMobil ja Royal Dutch Shell.

Algerissa vuonna 1975 pidetyssä OPEC-maiden valtionpäämiesten ensimmäisessä huippukokouksessa järjestö korosti, että öljystä ”harvinaisena ja uusiutumattomana luonnonvarana” on maksettava ”käypä hinta”. Tuohon aikaan kyse oli tämän mannan suojelemisesta tulevien sukupolvien hyväksi. Siksi järjestö tietoisesti suosi hintojen pitämistä korkeina omien markkinaosuuksiensa kasvattamisen sijasta.

Nykypäiviin asti on eletty enimmäkseen tämän mallin mukaisessa tasapainossa, eivätkä OPEC-maat ole kasvattaneet kokonaistuotantoaan (30–33 miljoonaa barrelia päivässä), vaikka kansainvälinen kysyntä on kasvanut 40 prosenttia. Saudi-Arabia tuotti jo vuonna 1979 suunnilleen saman määrän öljyä kuin nykyään eli 10 miljoonaa barrelia päivässä, vaikka sen omistamien varantojen hyödyntäminen olisi kaikkein edullisinta.

Tuhottomasti rikastuneilta Persianlahden öljymonarkioilta ei liehittelijöitä puutu. Aikoinaan kukaan ei kuvitellut, että öljy voisi loppua tai että aika ajaisi sen ohi. Kaikilla uskottiin olevan aikaa myydä öljyään hyvällä hinnalla, eikä markkinaosuuksista taistelemiseen nähty mitään syytä. Nykyinen kriisi on paljastanut myös toisen totuuden: öljymarkkinoilla vallitsee jatkuva epävakaus ja siitä nykytilanne on tavanomaista rajumpi esimerkki.

Suurimmat tuottajat ovat jälleen perustavanlaatuisten strategisten kysymysten edessä: pyrkiäkö pitämään hinnat korkealla vaiko lisäämään tuotantoa? Olisiko syytä sallia minimimäärä kansainvälistä sääntelyä vai luottaa kilpailuun? Ensimmäisinä tätä joutuvat pohtimaan nykyisen kriisin päätekijät eli Saudi-Arabia, Yhdysvallat ja Venäjä.

Saudien pitemmän aikavälin tarkoitusperät

Saudi-Arabia on ennenkin käynyt hintasotaa, mutta toisin kuin vuosina 1986 ja 2014, sen keskellä covid-19-pandemiaa käynnistämä salamasota on kummastuttanut monia tarkkailijoita. Jotkut ovat kuitanneet sen impulsiivisen kruununprinssi Muhammad Bin Salmanin (joka tunnetaan yleisesti lempinimellä MBS) kiukunpurkauksena sen jälkeen, kun hänen neuvottelunsa Venäjän kanssa tuotannon yhteisestä vähentämisestä olivat ajaneet karille.4

Saudi-Arabian johto oli kuitenkin varmasti tietoinen temppunsa tuhoisista vaikutuksista Yhdysvaltojen öljyntuottajiin. Tässä maailmantilanteessa on vaikea uskoa, että kyseessä olisi ollut pelkkä kömpelö arviointivirhe. Saudien varsinaiset tarkoitusperät olivat varmasti pitempiaikaiset: uhka paluusta markkinakilpailuun pakottaisi Yhdysvallat neuvottelemaan Saudi-Arabian eduille paremmin sopivasta markkinatasapainosta.

Samaan aikaan kun OPEC (vuodesta 2016 lähtien OPEC+ eli OPEC sekä 10 uutta jäsentä, mukaan lukien Venäjä ja Meksiko) on puolustanut omaa hintapolitiikkaansa, Yhdysvallat on kymmenessä vuodessa kasvattanut kokonaistuotantoaan ja sen maailmanmarkkinaosuus on kasvanut 8 prosentista 14 prosenttiin.5 Kasvua on auttanut geopoliittinen maailmantilanne: Yhdysvaltojen täsmäsaarrot ovat estäneet tai ainakin häirinneet suurten tuottajamaiden, kuten Iranin, Venezuelan, Libyan, Irakin (ja jopa Venäjän) öljynvientiä.

Hintasodallaan Saudi-Arabia on pakottanut muut tuottajavaltiot, mukaan lukien Yhdysvallat, tekemään myönnytyksiä OPECille. Mutta onko se ollut sen arvoista? Yksin toimimalla kuningaskunta on häirinnyt kumppaneittensa rauhaa ja sen äkkipikaisuus voi kostautua tulevaisuudessa.

Saudi-Arabia on OPECin tosiasiallinen johtaja ja sen lausunnot edustavat koko järjestöä, jonka päivätuotanto on kokonaisuudessaan 33 miljoonaa barrelia. Saudi-Arabian osuus siitä on vajaa kolmasosa. Valta-asemaan itsensä vivunnut Saudi-Arabia on näin raivannut itselleen tien myös G20-ryhmään. Jos Saudi-Arabia luopuu OPECin hinnat edellä menevästä politiikasta ja neuvottelee ilman asianmukaista valtuutusta epävirallisessa öljytriumviraatissa, se lopulta syö OPECin yhtenäisyyttä.

Ei pidä unohtaa, että vaikka Irak, Venezuela ja Iran ovat vaikeassa tilanteessa, ne ovat kuitenkin öljyntuotannon suurvaltoja, joilla on omat mahdollisuutensa aiheuttaa hankaluuksia – puhumattakaan muista järjestön jäsenistä, jotka saattavat ruveta pohtimaan, onko niiden lainkaan järkevää kuulua organisaatioon, joka ei enää tarjoa niille totuttuja hyötyjä.

Saudit onnistuivat selvästi yllättämään Yhdysvaltojen hallituksen, mutta pohjoisamerikkalaiset ovat antaneet ymmärtää, ettei maa aio jäädä odottamaan edessä olevaa katastrofia tumput suorina. Rystad Energy -konsulttitoimiston mukaan Yhdysvaltojen päivätuotanto tulee putoamaan 2 miljoonaa barrelia vuonna 2020, jos barrelihinnat pysyvät 20 dollarissa. Tällöin monet yritykset saattavat lopettaa poraukset, mistä olisi seurauksena konkursseja ja työttömyyttä. Ei siis ihme, että Yhdysvaltojen öljyitsenäisyydestä ja tuotantoherruudesta kiinni pitävä presidentti Trump on ärtynyt.

Jos Yhdysvallat haluaa pysyä öljymahtina ja säilyttää niin taloudelliset kuin geostrategiset etunsa, sille on välttämätöntä pysyä maailman suurimpana tuottajana, nostaa nettovienti plussan puolelle, pitää dollari öljykaupan oletusvaluuttana ja säilyttää johtava sotilaallinen asema Lähi-idässä. Kun Saudi-Arabia ilmoitti päätöksestään 6. maaliskuuta, Trumpin hallinto ryhtyi monenlaisiin painostustoimiin.

Liuskeöljyn tuottajat käynnistivät lobbauskampanjan, jonka päämääränä oli kohdistaa pakotteita Venäjään ja Saudi-Arabiaan, jotta ne rajoittaisivat tuotantoaan.6 Kolmetoista republikaanien senaattoria lähetti 16. maaliskuuta 2020 saudien tulevalle kruununperijälle MBS:lle kirjeen, jossa muistutettiin miten ”strategisesti riippuvainen” kuningaskunta on Yhdysvalloista.7 Lisäksi Yhdysvallat ilmoitti 9. toukokuuta vetävänsä Patriot-ohjustukikohtansa pois Saudi-Arabiasta.

Kun Saudi-Arabia ymmärsi, että sen salamasota uhkasi päättyä sekasortoon, maa yritti heti 11. toukokuuta säikäyttää markkinat ilmoittamalla yksipuolisesta päivätuotannon alentamisesta yhdellä miljoonalla barrelilla – mutta sillä ei ollut juurikaan vaikutusta öljyn hintaan.

Kriisi on pakottanut Yhdysvallat neuvottelemaan avoimesti kansainvälisellä tasolla vaikuttaakseen öljyn hinnan määräytymiseen. Samalla on paljastanut, että myös Yhdysvallat tarvitsee öljymarkkinoiden sääntelyä toimittuaan alalla vuosikaudet muiden mielipiteitä juuri kyselemättä.

Venäjä kantaa Yhdysvalloille jo kaunaa liuskeöljytekniikan vientikiellosta, Nord Stream 2 -kaasuputken rakentamiseen osallistuviin yrityksiin kohdistuvista pakotteista ja Jamalin niemimaan öljy- ja kaasuesiintymän tuotantoa rahoittavien pankkien painostuksesta. Nyt Venäjällä myös pelätään pohjoisamerikkalaisen liuskeöljyn purkautumista sille tärkeille Euroopan markkinoille.

Yhdysvallat epäilee, että Venäjän pyrki panemaan yhdysvaltalaistuottajat polvilleen sabotoimalla Saudi-Arabian aloitteen OPEC+ maiden tuotannon supistamiseksi. Epäilys antaa ehkä liikaa painoa Venäjän juonitteluhalulle. Venäjän kieltäytyminen saudien aloitteesta voi olla vain osoitus siitä, ettei maa enää halua systemaattisesti sitoutua OPEC+ maiden päätöksiin. Vaikka Venäjälle hinnoilla on merkitystä, koska ne takaavat sille valuutta- ja verotuloja, maan hallitus on aina julkisesti osoittanut pitävänsä tuotannon volyymia tärkeämpänä – tätä mieltä ovat etenkin sen omat öljy-yhtiöt kuten Rosneft, joka on aina vastustanut OPEC+:n kiintiöjärjestelmää.

Venäjä maksaa ”suuresta öljysopimuksesta” kovan hinnan

Maaliskuussa 2020 presidentti Vladimir Putin todennäköisesti taipui aluksi noudattamaan venäläisyhtiöiden neuvoja – ennen kuin muutti mieltään. Vaikka Venäjän hallinto väitti 42 dollarin tynnyrihinnan sopivan sille, maalla ei ole rahkeita pitkään hintasotaan. Siksi Venäjä teki lopulta täyskäännöksen ja suostui vähentämään päivätuotantoaan 2,5 miljoonaa barrelia. Leikkaus on vielä suurempi kuin saudien 4. maaliskuuta ilmoittama vähennys.

Näin Venäjä maksaa ”suuresta öljysopimuksesta” kovan hinnan. Ensimmäistä kertaa OPEC+:n historiassa Venäjän ja Saudi-Arabian leikkaukset olivat samaa luokkaa. Onko tämä se hinta, minkä Venäjä joutuu maksamaan säilyttääkseen markkinaosuutensa tulevaisuudessa? Pakottaakseen Yhdysvallat jakamaan hintojen ylläpitämisen vaativan rasituksen? Kumotakseen Yhdysvaltojen pakotteet?

Venäjän äkillinen suunnanmuutos on toinen esimerkki suurten tuottajamaiden epäröinnistä markkinoiden vapauttamisen tai niiden sääntelyn välillä. Saudit ja venäläiset antautuivat aluksi jarruttoman kilpailun houkutukselle, mutta joutuivat perääntymään edessä häämöttäneen katastrofin vuoksi. Hintojen pujahtaminen miinuksen puolelle antoi esimakua siitä, millainen maailma olisi ilman OPECin turvaverkkoa.

Yhdysvaltojen ohjailema sopimus on pieni askel kohti uudentyyppistä sääntelyä. Jos sopimus onnistuu vuoden 2021 alkuun mennessä palauttamaan tyydyttävän hintatasapainon, jolloin tynnyrihinta olisi noin 50 dollaria, sopimukseen johtanut menettelytapa saattaa muodostaa perustan laajemmallekin mekanismille. Siihen vaaditaan kuitenkin, että Yhdysvallat ottaa huomioon Saudi-Arabian ja Venäjän vaatimukset ja lakkaa monopolisoimasta öljyn kysynnän kasvua sekä sitoutuu osallistumaan aktiivisemmin tarjonnan säätelyyn. Jos taas sopimuksella ei saada hintoja korotettua riittävästi, toimijoiden toisistaan eroavat intressit nousevat todennäköisesti jälleen pintaan, jolloin piilevä hintasota saattaa puhjeta uudelleen.

Kiinan kasvava valta

Kiina on öljy-yhtälön viimeinen muuttuja. Viime vuosina se on ollut erittäin aktiivinen öljy- ja kaasualalla, ja pandemian seuraukset ovat tarjonneet sille tilaisuuden vakiinnuttaa asema, jonka saavuttaminen on vienyt siltä runsaasti aikaa. Öljy on sotilasasioiden ja dollarin ohella yksi Kiinan heikoista kohdista kilpailussa Yhdysvaltojen kanssa, ja se on yksi maan kansainvälisistä painopistealueista.

Kiinan kansalliset öljy-yhtiöt kuuluvat maailman suurimpiin ja aktiivisimpiin kansainvälisiin toimijoihin. China National Petroleum Corporation esimerkiksi omistaa 20 prosenttia Yamal LNG:stä, joka hallinnoi Venäjän Obinlahden valtavaa kaasu- ja öljyesiintymää. Sen sisaryhtiö China National Offshore Oil Corporation puolestaan osallistuu Totalin rinnalla Nigerin esiintymien kehittämiseen.

Kun Euroopassa öljyn kysyntä on laskenut, Kiinassa kysyntä on ollut ennennäkemätöntä: sen kasvu on ollut 7–10 prosenttia vuodessa. Maasta on tullut maailman suurin öljynkuluttaja, jonka osuus koko maailman kysynnästä on 13,5 prosenttia. Kiinan kasvavasta vaikutusvallasta maailmanmarkkinoilla saa käsityksen, kun katsoo miten tärkeänä indikaattorina alan toimijat ja analyytikot pitävät yksin Kiinan – eikä pelkästään koko Aasian – viikoittaisen tuonnin kehitystä. Kiinan riippuvuus öljystä, joka on tähän asti katsottu sen ”heikoksi kohdaksi”, voikin osoittautua valtiksi, jonka ansiosta se öljyn kuluttajien edustajana saa ratkaisevan tärkeän aseman öljystä neuvoteltaessa.

Kiina on jo vuosia yrittänyt saavuttaa takeet toimitusvarmuudesta. Uuden silkkitiehankkeensa kautta se on vahvistanut siteitään suuriin öljyn- ja kaasuntuottajiin, kuten Venäjään ja Keski-Aasian maihin. Kiina on Persianlahden suurten tuottajamaiden päämarkkina, ja se tehnyt niiden kanssa niin monia merkittäviä kahdenvälisiä sopimuksia, mikä on ärsyttänyt Yhdysvaltoja. Kiina on ulottanut vaikutusvaltansa myös Afrikkaan ja Latinalaiseen Amerikkaan, joskin toiminnan rajat ovat välillä tulleet vastaan esimerkiksi Libyassa, Sudanissa ja erityisesti Venezuelassa, jonka öljyvarannot ovat maailman suurimmat.

Kun Yhdysvallat keskellä koronaviruskriisiä uhkasi presidentti Trumpin suulla panna saudien tuoman raakaöljyn verolle, Kiina käytti alhaisia hintoja hyväkseen ja monipuolisti ja vahvisti toimitussopimuksiaan. Näin se pyrkii nostamaan arvoaan vientimaana Persianlahden maiden ja Yhdysvaltojen saarron kohteena olevien maiden parissa.

Nykyään kaikki suuret öljyn ja kaasun tuottajat Yhdysvallat mukaan lukien kilpailevat Kiinan sisämarkkinoista. Kiina on jo alkanut käyttää asemaansa hyväkseen vahvistaakseen mahdollisuuksiaan neuvotella hankintahinnoista, kuten se tekee jo nesteytetyn maakaasun (LNG) ja erityisesti hiilen ostoissaan. Hiilikaupassa Kiinan tuontihinnat ovat muodostuneet maailmanmarkkinoiden tärkeimmiksi viitehinnoiksi.8

Kiina on erittäin riippuvainen tuontiöljystä ja toisin kuin tuottajatriumviraatin jäsenet, se on jo selvästi ekologisen siirtymän tiellä. Kiina sijoittaa eniten maailmassa uusiutuviin energialähteisiin. Maalla on yli 50 prosenttia maailman kaikista aurinkopaneeleista ja tuulivoimaloista, ja 90 prosenttia maailmassa käytössä olevista sähköbusseista on valmistettu Kiinassa. Sähköajoneuvoista on tullut Kiinan kansallinen ykkösmarkkina, ja puolet maailman sähköajoneuvoista huristelee Kiinassa.

Todennäköinen vaikutus barrelin hintaan

OECD:n rikkaat maat puolestaan ovat jo vähentäneet öljynkulutustaan, ja ilmastohätätila tulee nopeuttamaan ilmiötä entisestään. EU on asettanut hiilineutraaliustavoitteekseen vuoden 2050, jolloin uusiutuva energia olisi ensisijainen energialähde. Polttoaineiden korvaaminen sähköllä ekologisen siirtymän vuoksi on eriasteisesti suunnitteilla kaikkialla.

Tulossa oleva murros tulee mitä todennäköisimmin vaikuttamaan öljymarkkinoiden näkyvimpään muuttujaan eli barrelin hintaan. Öljyn hinta muodostuu kolmesta eri tekijästä. Ensimmäinen ja ilmeisin niistä ovat tuotantokustannukset. Niihin vaikuttavat geologiset erot, eivätkä ne tule muuttumaan, määräytyipä öljyn hinta tulevaisuudessa minkä järjestelmän mukaan tahansa.

Toinen tekijä perustuu kysyntään ja öljyn asemaan strategisena tuotteena, sillä liikenteen polttoaineena se on vaikeasti korvattavissa. Tämä tekijä tulee menettämään merkitystään kun muut energialähteet nousevat etusijalle.

Kolmas öljyn hintaa määrittelevä tekijä on ylivoimaisesti tärkein. Sen merkitys alkoi kasvaa vuonna 1973, kun OPEC alkoi määritellä hintansa huomattavasti tuotantokustannuksia korkeammiksi.Tätä OPECin roolia nakertaa sen johtoaseman vähittäinen heikentyminen ja kilpailun kiristyminen. Vastatakseen tulevaan kysyntään öljy-yhtiöt ovat uusien investointien edessä.

Jos OPEC päättää luopua hintojen sääntelystä, kalliita öljyesiintymiä hyödyntävät tuottajat ovat vaikeuksissa, sillä ne eivät pysty kasvattamaan kapasiteettiaan yhtä halvalla kuin kilpailijansa OPEC-maissa. Jos myös OPEC-maat alkavat Venäjän ja Yhdysvaltojen vanavedessä kilpailla tulevaisuuden tuotantovolyymeista, edessä on aikakausi, jolloin öljynhinnat sijoittuvat halvimpien kustannusten mukaisiksi ja ”uusi normaali” olisi 20–25 dollaria tynnyriltä. Nykyisin hinta seuraa kalleimman raakaöljyn tuotantokustannuksia, eli Yhdysvaltain liuskeöljyn ja Kanadan öljyhiekan, jotka edellyttävät 40–50 dollarin hintaa ollakseen kannattavaa.

Hintojen laskusuuntaus ei miellytä ilmastonsuojelun puolustajia. Heille edullinen öljy uhkaa siirtymistä korvaaviin energiamuotoihin sekä niiden kannattavuutta. On hyvin mahdollista, että hallituksilta vaaditaan toimia öljyn hinnan laskun seurausten vaimentamiseksi ja niitä painostetaan nostamaan hiiliverotusta tai fossiilisten polttoaineiden hintoja.

Tulevaisuuden kehitys riippuu siitä, mihin kansainvälisillä markkinoilla päädytään hintapaineiden ristitulessa. Nykyinen kriisi on osoittanut, että kilpailu voi saada hyvinkin monenlaisia muotoja. Päätekijät ovat epäilemättä jo oivaltaneet, että kilpailulle kannattaa määritellä ainakin jonkinlainen vähimmäissääntely sen sijaan, että öljymarkkinat päästettäisiin vapaan kilpailun armoille.

viitteet

1 Luis Lema, ”Pétrole: quand l’Arabie saoudite agace son allié américain”, Le Temps, Lausanne, 22.4.2020.

2 Michael G. Renner, ”Une longue guerre contre l’OPEP”, LMD 11/1988.

3 Georges Corm, ”L’OPEP face à la confiscation de la nouvelle rente pétrolière”, LMD 9/1975.

4 Middle East Economic Survey, vol. 63, n° 10, Nikosia, 6.3.2020.

5 BP, “Statistical review of world energy”, Lontoo, 2019. Kaikki tässä artikkelissa mainitut öljyn tuotanto- ja kulutusluvut ovat peräisin tästä lähteestä.

6 Petrostrégies, Pariisi, 13.3.2020.

7 ”Trump told Saudi: Cut oil supply or lose US military support”, Reuters, 30.4.2020.

8 Jean-Marie Martin-Amouroux, ”L’énergie en Chine: le tournant de Xi Jinping?”, Encyclopédie de l’énergie, Grenoble, 7.7.2019.

LMD 6/2020

Adek Boussena on ekonomisti, Algerian energiaministeri 1988–1991 ja OPECin puheenjohtaja 1989–1991. Hän on myös toiminut Grenoblen yliopiston vierailevana professorina

SUOMENNOS: KIRSI KINNUNEN

Kiinnostava juttu, eikö vain?

Le Monde diplomatique:
reportaaseja ja analyyseja kaikkialta maailmasta.
Tilaa Diplo printtinä ja diginä täältä!

”Ensin raha, sitten Jumala”
Brasilian öljyjätti Petrobras yksityistämisen syvissä vesissä