Kirjailijan tärkein työkalu on sisäinen pakko sanoa jotain. Ilman tätä alkusysäystä ei syntyisi mitään. Minulle sanomisen tarve on jo lapsesta saakka ollut kova, mutta se ei tarkoita sitä, että sanomisessani olisi juurikaan mitään sisältöä taikka järkeä. ”Haputska kimavaka vindet voo, tsii tsii fafoo, erutata titata uuta too, hemutsaka himutska english too”, alkaa kymmenvuotiaana tekemäni biisi ”Juho Boy”. Ja osaan sen yhä ulkoa.
Olen aina pitänyt kielellä leikkimisestä ja puhunut mielelläni mitä sylki suuhun tuo. Teini-ikäisenä aloin ymmärtää, että sanomisissa kannattaa olla jotain sisältöäkin. Perustin 14-vuotiaana ensimmäisen rockbändini ja tarve tehdä omia biisejä oli kovempi kuin soittotaidon opettelu. Kuka tahansa voi perustaa bändin ja tehdä biisejä. Punkista kumpuava tee se itse -asenne on kaiken tekemiseni pohja. Kirjoitin ensimmäiselle yhtyeelleni humoristis-anarkistisia lauluja, joissa kritisoitiin väkivaltaisia urheilulajeja, pohdittiin omaa identiteettiä taikka tarkasteltiin ironisesti uskontoja ja ideologioita.
Koulussa pidin ainekirjoituksesta ja tarinoita syntyi, joskin kirjoitin virheitä vilisevää tekstiä aiheen vierestä. Myöhemmin yliopistolla kirjoittaminen oli mekaanista tenttikirjojen sisällön siirtämistä paperille, josta en nauttinut kovinkaan paljon. Tenttivastausten ja proseminaarityön kirjoittaminen eivät olleet omaa ilmaisuani, vaan koin että minut taivutetaan johonkin viralliseen ja kuivakkaan muottiin. Kirjoittaminen ei kummunnut sisäisestä tarpeesta, vaan ulkoisesta pakosta.
Tein kuitenkin koko ajan biisitekstejä, mutta rockyhtyeeni eivät menestyneet. Niinpä aloin kirjoittaa laulutekstejä myös muille – muun muassa tunnetuille iskelmäartisteille. Tavoitteenani oli elättää itseni biisinkirjoittamisella. Huomasin kuitenkin, että nuoruusvuosieni palo sanoa asioita oli kadonnut ja sen tilalle oli tullut pakko yrittää tehdä kappaleita hyvin rajatusta aihepiiristä vieläpä riimejä käyttäen. Olin ajanut itseni kirjoittajana nurkkaan ja levy-yhtiöiden perseennuoleminen alkoi tuntua vuosi vuodelta vastenmielisemmältä.
Reilu kolmekymppisenä ajauduin töihin yliopistokavereideni perustamaan yhteiskunnalliseen ilmaisjakelulehteen. Toimenkuvaani kuului mainosten myyminen ja lehtien jakelu. Melko pian pääsin kuitenkin kirjoittamaankin, vaikka en ollut koskaan aikaisemmin tehnyt lehtijuttuja. Pian juttuja alkoi kertyä enemmänkin ja homma alkoi sujua. Pääsin muun muassa haastattelemaan lähes kaikkia ihailemiani suomalaisen rockin suuria nimiä. Nyt kirjoittaminen ei tuntunut pakolta tai ahtaalta nyhertämiseltä, vaan ilmaisu oli vapaata ja monipuolista. Vaikka keskityin kirjoittamaan lähinnä rockista, oli lehden yhteiskunnallisesta luonteesta johtuen mukana myös laajempaa pohdintaa. Oli hienoa päättää jokainen haastattelu Jouko Turkalta oppimaani kysymykseen: ”Mikä on taiteilijan vastuu?”
Pikku hiljaa myös aihepiirit joista kirjoitin, alkoivat laajentua rockin ulkopuolelle. Elanto tuli kuitenkin tienattua kirjoittamista paljon tylsemmillä asioilla. Ennen kaikkea roudaamalla lehtiä pakettiautolla jakelutelineisiin. Yksi lehden omistajista oli tunnettu kirjakustantamo ja pian huomasin kuljettavani kirjalaatikoita tapahtumiin ja kirjakauppoihin. Kun astuin ensimmäisen kerran tämän kustantamon hämyisään kellaritoimistoon, en tiennyt mikä on kustannustoimittaja taikka mitä taittaja tekee. Hain toimistolta sovitut pahvilaatikot, joita ei ollut luvattua kolmea, vaan kolmekymmentä. Kuljetin niitä sitten hiki hatussa paikasta a paikkaan b. Pidin kuitenkin kustantamon boheemista ilmapiiristä ja aloin itsekin lukea heidän julkaisemiaan kirjoja.
Suhtaudun aluksi kirjan kirjoittamiseen ylöspäin katsovalla vakavuudella, mutta pian huomasin, että moni uusi tuttuni kirjoittaa kirjoja. Miksi en siis myös minä. Tajusin, ettei kirja välttämättä ole sinfoniaan verrattava suuri järkäle, jonka hahmottaminen vaatii neron lahjoja. Kun laittaa lehtijuttuja peräkkäin, niistä syntyy kirja. Oivallus madalsi kynnystä ja pian olinkin kirjoittamassa ensimmäisiä tietokirjojani. Aluksi tein niitä yhdessä toisten kirjoittajien kanssa, mutta lopulta sain itseluottamusta kirjoittaa niitä yksin.
Nyt tietokirjoja on syntynyt jo viitisentoista ja kun osa niistä on saavuttanut jopa menestystä, kehtaan kutsua itseäni kirjailijaksi. Tällä hetkellä kirjoitan yhä tietokirjoja, mutta halu laajentaa kaunokirjallisuuden puolelle on kova. Huomaan jälleen hakevani vapaampaa ilmaisua. Aikaisemmin halusin päästä irti laulutekstien ahtaasta riimihäkistä, nyt haluaisin päästä irti faktojen kahleista ja antaa palaa. Halu ilmaista itseäni kumpuaa jälleen mystisestä lähteestä, joka on minulle itsellenikin osin tuntematon. Kun puppugeneraattorini käynnistyy, tekstiä alkaa syntyä. Nyt hieman kokeneempana kirjoittajana olen oppinut, että non sensen tai höpöinfon siteeksi kannattaa myös olla ihan oikeaa asiaa, esimerkiksi omia kokemuksia, mielipiteitä, keksittyjä tai tosia tarinoita. Nämä elementit tekevät tekstistä ymmärrettävää ja mahdollistavat jopa vuorovaikutuksen lukijan kanssa.
Olipa kyse sitten biisintekemisestä, lehtijutun tai kirjan kirjoittamisesta perustyökalu on aina sama – hyvät perslihakset. Teksti syntyy istumalla alas ja kirjoittamalla. Usein aloittaminen on kaikkein vaikeinta. Olen mestari vetkuttamaan kirjoittamistyön aloittamista, mutta kun pääsen vauhtiin, tekstiä syntyy aina. Tätä nykyä näin tapahtuu lähes päivittäin. Hyvä suunnitelma ja aihe mistä kirjoittaa ovat tietysti tärkeitä. Yhdestäkään kirjoittamastani kirjasta ei ole kuitenkaan tullut sellaista kuin olen alun perin ajatellut. Kirjan ideoiminen on teoretisointia tai haaveilua, mutta vasta itse kirjoitusprosessi on tehnyt kirjasta sellaisen, kun siitä on tullut.
Olen huomannut, että työ neuvoo tekijäänsä. Vasta kun kirja on valmis ja palaan siihen kuukausia ilmestymisen jälkeen tai luen kritiikkejä, alan vähitellen ymmärtää millaisesta teoksesta on kyse. Mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä parempi ymmärrykseni on. Haluan, että itse kirjoittamiseen liittyy pieni mysteeri, joka vie mennessään. Veijo Meri on sanonut, että romaanin kirjoittaminen on siitä kummallista puuhaa, että se tavara mitä myllyn toisesta päästä laitetaan sisään, on ihan erilaista kuin se mitä tulee ulos. Tunnistan ajatuksen täysin.
On myös tärkeää innostua kirjoittamisestaan ja päästä flow-tilaan. Usein silloin syntyy parasta jälkeä. On olennaista heittäytyä antaa mennä vaan -periaatteen valtaan. Virheet tai muu kuona on helppo editoida myöhemmin pois. Oman tekstin muokkaaminen on tosin myös työtä, jossa kirjoittajan perustyökalu – hyvät perslihakset tulevat jälleen käyttöön. Mutta itse asian ydin tekstiin syntyy minun tapauksessani lähes aina ensimmäisellä rykäyksellä, jonka jälkeen on kyse stilisoinnista, asian kirkastamisesta ja turhien rönsyjen karsimisesta.
Minulle kirjoittaminen on tätä nykyä aina luovaa kirjoittamista, mitä luovempaa sitä parempi. Tekstiä pitää syntyä, sillä ilman tekstiä kirjailija on helisevä vaski tai kilisevä kulkunen. Juice Leskinen on kuvannut osuvasti biisiensä syntymistä. Biisitekstiä kirjoittaessa hänellä on aihe, josta kirjoittaa, mutta hän ei tiedä yhtään millainen biisi on tulossa. Itse tekstiä tehdessä biisi löytää Juicen mukaan luonnollisimman muotonsa aivan kuten virtaava vesi hakee uomansa. Olipa kyse sitten pienistä puroista tai vuolaista virroista, kirjoittaminen kannattaa aina.
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.