Sininen Niili Bahir Darissa Etiopiassa. Kesäkuussa Etiopian pääministeri Abyi lupasi Egyptin presidentti Abdel Fattah al-Sisille, ettei hän leikkaa Egyptin osuutta sinne virtaavan joen vedestä. Kuva: A. Savin

Etiopia ja Eritrea sopuisina

GÉRARD PRUNIER

Etiopia ja Eritrea aloittivat kesällä 2018 kaikkien yllätykseksi näyttävän lähentymisen. Ne allekirjoittivat jopa rauhansopimuksen 16.9.2018. Maiden välillä on vallinnut hauras aseistettu rauha lähes 20 vuoden ajan. Koko Afrikan sarven vakaus riippuu nyt niiden sovinnon kestävyydestä.

Rauhanomainen vallankumous on mullistanut Etiopian ja Eritrean välit. Vuosien 1998–2000 sodan jälkeen nämä kaksi maata ovat eläneet rauhanomaisesti rinnakkain, ellei oteta lukuun muutamaa kahakkaa, kuten Etiopian sotilaallista väliintuloa Somaliassa Eritrean liittolaisia vastaan vuonna 2006.1 Kummankin maan autoritaarinen hallinto on kuitenkin puhunut usein siitä, että uusi konflikti naapurimaan kanssa uhkaa.

Etiopia päästi muutoksen tuulen liikkeelle 6. huhtikuuta 2018, kun pääministeriksi nousi tuiki tuntematon Abiy Ahmed. Hän kuuluu kansallisen internet- ja puhelinverkostoa valvovan Information Network Security Agencyn johtajistoon ja edustaa oromokansaa. Monet oromoista kannattavat irtautumista Etiopian valtiosta. Pysäyttääkseen Etiopian kansojen vallankumouksellisen demokraattisen rintaman (EPRDF) vallassa olevan hallinnon rappioitumisen Abiy käynnisti välittömästi uudistusaallon: poliittisia vankeja vapautettiin, viestimet avattiin ja oppositio tunnustettiin.

Mikään, mitä Etiopiassa tapahtuu, ei ole viatonta. Ainoana mantereen maana, jota ei ole koskaan kolonisoitu, se on symboli koko Afrikalle.2 Keisari Haile Selassien kukistumisen jälkeen vuonna 1974 maata alkoi hallita stalinistinen sotilasjuntta Mengistu Haile Mariamin johdolla. Tätä jatkui vuoteen 1991 saakka.3 Silloin Meles Zenawin perustama EPRDF otti vallan viidentoista vuoden sisällissodan jälkeen. Tigrayn kansanvapautusrintaman (TPLF) hallitsema EPRDF on etnisperäisten puolueiden koalitio, joka kannattaa uudistuksellista ja autoritaarista uusmarxilaisuutta.

Talouskasvu (vuoden 2005 jälkeen keskimäärin 7 %) peitti pitkään hallinnon diktatorisen luonteen, mutta se tuli päivänvaloon Melesin kuoleman jälkeen vuonna 2012. EPRDF:n hallitus on alkanut rakoilla alueellisten erojen paineessa. Hallinnon etnoregionalistiset virkamiehet heiluttelevat demokratisoitumiskorttia saadakseen sympatiaa ”kansainväliseltä yhteisöltä” mutta eivät pysty peittämään todellista aikomustaan: he tahtovat osuutensa täyttä vauhtia kasvavasta taloudesta. Länsimaiset ”Etiopian talousihmeen” ylistäjät puolestaan sulkevat silmänsä järjestelmältä, jota Meles itsekin sanoi ”bonapartistiseksi”.

Addis Abeban kaupunkialueen laajentamissuunnitelma on lisännyt öljyä tuleen aiheuttamalla sarjan kansannousuja metropolin ympärillä asuvassa oromo­väestössä. Tähän etniseen ryhmään kuuluvat maalaiset pelkäävät, että tonttikeinottelu hyödyttää vain TPLF:n tigreväestöön kuuluvia poliitikkoja.

Marraskuun 2015 jälkeen mellakat levisivät koko Oromian alueelle. Siellä asuu 35 prosenttia maan väestöstä. Väkivalta jatkuu, vaikka kuolleita on jo satoja ja pidätettyjä tuhansia. Lisäksi oromojen epäillään olleen 23. kesäkuuta 2018 Addis Abebassa tehdyn attentaatin takana. Pääministeri selvisi hädin tuskin ehjin nahoin iskusta, jossa kuoli kaksi ja loukkaantui yli sataviisikymmentä.

Niilin suhteettomat patoamishankkeet

Jännityksen kiristyminen Etiopiassa osuu yksiin vakavan talouskriisin kanssa. Vaikka suorat ulkomaiset investoinnit kasvoivat yhdestä miljardista neljään miljardiin dollariin vuosina 2012–2018, kauppataseen alijäämä kasvoi samalla ajanjaksolla kolmesta miljardista neljääntoista. Syynä on hutiloitu ja hintava ”kehitysajattelu”, josta kertovat Niilin patojen kaltaiset suhteettomat hankkeet.

Lisäksi suuret investoinnit ovat kasvattaneet kauppataseen alijäämää lisäämällä tuontitavaran määrää. EPRDF-hallitus likvidoituu vähitellen; kun Abiy nousi valtaan viime huhtikuussa, hänenkin henkeään uhattiin.

Sisäisten uudistusten ohella uusi pääministeri on aloittanut diplomaattisen offensiivin, joka koskee alueen kahta tulenarinta kysymystä: Niilin veden käyttöä ja rauhaa Eritrean kanssa. Eritrean vuosien 1998–2000 sodassa saavuttama itsenäisyys sinetöi maan aseman erillisalueena. Kesäkuussa pääministeri Abyi lupasi Egyptin presidentti Abdel Fattah al-Sisille, ettei hän leikkaa Egyptin osuutta sinne virtaavan joen vedestä.4

Ele merkitsee sitä, että toistaiseksi lähellä Qataria ollut Etiopia siirtyy Saudi-Arabian ja Yhdistyneiden arabiemiirikuntien leiriin, jossa Kairo on keskeinen toimija. Viisi päivää myöhemmin Yhdistyneiden arabiemiirikuntien kruununprinssi Mohammed bin Zayed Al Nahyan vahvistikin lahjoittavansa Etiopialle kolme miljardia dollaria.5

Sovinto Eritrean kanssa

Eritrea-suhteiden normalisoiminen on täysin välttämätöntä, koska itsenäisyysliike on nousussa maiden rajalla sijaitsevalla Tigrayn alueella. Etiopia pelkää, että tigrejen itsenäistymispyrkimykset voimistuvat, sillä keskushallinnon heikkeneminen on marginalisoinut heidät. Eritreassa puolestaan pelätään maahan asettuneen tigreväestön hyökkäystä.

Koska Abyilla ja hänen kollegallaan Isaias Afewerkilla on yhteinen intressi osoittaa arvovaltansa omilla alueillaan, he kertoivat sovinnostaan näyttävästi yhteisellä rajalla Etiopian uutena vuotena 11. syyskuuta 2018.

Heidän symbolisen kävelyretkensä sotilasasussa tarkoitus oli tukahduttaa Tigrayn itsenäistymispyrkimykset. Sen jälkeen, kun Mengistu kukistettiin vuonna 1991, melkein vuoden ajan vallitsi epävarmuus siitä, mitä voitokas TPLF tekee: pyrkiikö se alueelliseen itsenäisyyteen vai ottaako se koko valtion hallintaansa. Juuri Melesin painoarvo sai vaa’an kallistumaan keskusvallan puolelle.

28. heinäkuuta 2018 Eritrean kanssa saavutettu sovinto oli diplomaattinen voitto. Sen yhteydessä – maat solmivat rauhansopimuksen 9. heinäkuuta – Abyi kävi Yhdysvalloissa, missä hän kehotti merkittävää etiopialaisdiasporaa asettumaan hänen Addis Abebassa käynnistämänsä Tiliq Tehadiso -hankkeen (”suuri muutos”) taakse. Palattuaan 7. elokuuta hän solmi sopimuksen Oromon vapautusrintaman kanssa: ryhmä on vastuussa maan eteläosan verisistä kahakoista.

Pääministeri Abyi on itsekin oromo, ja hän pyrkii yhtä aikaa sekä viemään uskottavuuden potentiaalisesti itsenäistymishaluiselta etniseltä nationalismilta että vakuuttamaan omalle etniselle ryhmälleen, että se saa oman osansa ”suuresta muutoksesta”.

Hänen akrobatiansa menee paradoksaalisen pitkälle: sopimus allekirjoitettiin Asmarassa, pääkaupungissa, josta johdetaan maata, joka on syntynyt irtautumalla Etiopiasta. Miksi näin? Oromon vapautusrintaman puheenjohtaja Dawud Ibsa Ayana lähti maanpakoon juuri Eritreaan ja siellä hän on nyt elänyt kahdeksantoista vuotta presidentti Afewerkin suojeluksessa. Sopimuksella ei kuitenkaan ole välttämättä tulevaisuutta, sillä Dawud valvoo vain murto-osaa vapautusrintamasta, jonka pääosa oleskelee Etiopian Oromiassa.

Eritrea haluaa päästä eristyksestä

Etiopia soitti uudistusten kelloa, mutta Eritrea oli valmiina: se oli odottanut tätä merkkiä päästäkseen eristyksistä. Maa on kärsinyt kansainvälisistä talouspakotteista siitä lähtien, kun se vuonna 2006 teki Somaliaan sotilaallisen intervention, jonka aikana se taisteli Etiopiaa vastaan.

Eritrea oli päättänyt tukea Mogadishussa vallassa ollutta Islamilaisten oikeusistuinten liittoa, joka oli julistanut jihadin Etiopiaa vastaan. Yhdysvallat katsoi, että Islamilaisten oikeusistuinten liitto on yhteydessä al-Qaidaan, ja Yhdysvaltojen tuella Etiopia lopulta ajoikin islamistit pois Somalian pääkaupungista.

Jo valmiiksi hyvin köyhä Eritrea saa nyt maksaa siitä, että se asettui sodassa väärälle puolelle. Ilman mitään suoria ulkomaisia investointeja ja käytännöllisesti katsoen ilman mitään kansainvälistä apua maa on kuolemassa pystyyn. Siksi Afewerki on lähestynyt Saudi-Arabiaa ja jopa salli Yhdistyneiden arabiemiirikuntien rakentaa maahan sotasataman ja ilmatukikohdan, joita käytettiinkin saman tien Jemenin konfliktissa.

Eritrean presidentti toivoo, että jos hän solmii rauhan Etiopian kanssa, pakotteet poistetaan, mutta hän ei kuitenkaan joudu höllentämään rautaista otettaan maasta ”kansainvälisen yhteisön” lepyttämiseksi.

Ajatus sodasta Etiopian kanssa tuntuu loittonevan. Eritrea suojelee etiopialaisia Ginbot 7 ryhmän kapinallisia, jotka ovat avainasemassa kaikessa Etiopiaa vastaan suunnatussa toiminnassa, mutta hekään eivät peittele haluttomuuttaan asettua Abyita vastaan, sillä he pitävät tätä hyvin suosittuna.

Eritrean tigreväestölle sovinto voisi merkitä uutta alkua kaupankäynnille, joka on ollut kiellettyä 20 vuoden ajan. Ennen kaikkea se voisi johtaa kaikkia 20–45-vuotiaita naisia ja miehiä koskevasta asevelvollisuudesta luopumiseen: asevelvollisuus selittää lukuisien eritrealaisten maanpaon.

Kaikkien osapuolten kannalta yhtälössä on kuitenkin yksi tuntematon tekijä. Johtaako sovinto Etiopian kanssa hallinnon liberalisoitumiseen vai onko se pelkkä diplomaattinen viikunanlehti, jolla peitetään joustamattoman diktatuurin jatkuminen?

Abyin politiikan vaikutuksia odotellessa merkittävimmän epävarmuustekijän muodostavat Eritrean vallan heikkeneminen ja sen kyvyttömyys valvoa aluettaan. Etninen kilpailu lisääntyy ja uhkaa rauhanomaiseksi tarkoitettua ”suurta muutosta”.

Etnisten suhteiden kiristyminen johtuu niin kutsutuista ”artikla 39:n orvoista”. Mengistun vallankaappauksessa vuonna 1974 siviileistä muodostuva vallankumouksellinen äärivasemmisto asettui etnisyyskysymyksessä stalinistista sotilasjunttaa vastaan. Monikulttuurinen keisarikunta Etiopia oli aina ollut jonkin yksittäisen etnisen ryhmän hallinnassa. Vuonna 1991 voitokkaat TPLF-sissit olivat luovinaan etnisen liittovaltion, jossa valta jaettaisiin eri alueiden väestöjen kesken.

Tämä ”vallankumouksellinen tasapaino” oli kuitenkin vinossa: virallisesta tasa-arvoajattelusta huolimatta entinen amharaeliitti marginalisoitiin hallitsevan tigreväestön eduksi. Juridisesti etninen liittovaltioajatus merkitsi sitä, että alueille suotiin mahdollisuus irrottautua valtiosta (perustuslain artikla 39). TPLF:n hallitsevan aseman vuoksi mahdollisuudesta tuli pelkkä kuollut kirjain, ja pian se alkoikin symboloida valtion valhetta ja saavuttamatonta unelmaa pienten etnisten ryhmien eräänlaisesta itsehallinnosta.

Yhtälön ratkaiseminen on vaikeaa, sillä seitsemän tai kahdeksan suurta etnistä ryhmää hallitsee seitsemääkymmentä heimoa. Ehdoton etninen liittovaltioajatus johtaisi siis väistämättä Etiopian tavoitteena olevan kansallisvaltion hajoamiseen.

Valtiopuolue EPRDF:n vaikeuksien aiheuttaman keskusvaltion heikkenemisen myötä lukuisat kansanryhmät yrittävät päästä vaikuttamaan tilanteeseen ottamalla aluehallinnon avainelementit (koulut, paikallispoliisin, paikallisverot) hallintaansa ja viemällä perustuslain tarjoamat mahdollisuudet äärimmilleen. Tämä aiheuttaa yhtä lailla tappeluita kuin aseellista väkivaltaakin, jossa on kuollut kymmeniä ihmisiä. Ogadenin somali­alueella on jopa syntynyt varsin epäorganisoitunut liike, joka tavoittelee valtiosta irtautumista.

”Etiopian liittovaltioajatus”, muistutti pääministeri Abyi parlamentille 18. syyskuuta, ”on kehitetty käsittelemään suuria ristiriitoja, mutta sitä ei ole tehty käsittelemään pieniä paikallisselkkauksia.”

Nämä aloitteet perustuvat hallituksen historiallisen autoritaarisuuden haastamiseen ja pysyvät paikallisina, mutta ne tuovat mukanaan yleisen sekasorron vaaran. Itse asiassa keskusvalta ei tiedä, miten sen pitäisi taistella valtion hajoamisesta syntynyttä hyperdemokratiaa vastaan. Vaikka kansallinen ykseys ruumiillistuu edelleen armeijassa, sitäkin riivaavat etniset jännitteet.

Eletään välikautta, jolla kukaan ei tunnu olevan valmis ottamaan riskiä palauttaa järjestys perustuslain nimissä, sillä kukaan ei enää pysty tulkitsemaan perustuslakia vakuuttavasti. Vasta syntymässä oleva kansalaisyhteiskuntakaan ei ratkaise ongelmaa.

Haasteet ovat huomattavia Etiopian lisäksi Afrikan sarvelle, alueelle, jolla nykyisin vaikuttavat pitkälti samat konfliktit kuin arabimaissakin. Addis Abeban hallinnon romahtamisella väkivaltaan olisi seurauksia, jotka ylittäisivät maan rajat. Positiivinen muutos sen sijaan olisi ratkaiseva edistysaskel kohti mantereen vakautta.

1 Ks. Jean-Louis Peninou, ”Éthiopie-Érythrée, une paix en trompe-l’œil”, LMD 7/2000.

2 Lyhyttä Italian miehitystä (1936–1941) täytyy pitää toisen maailmansodan esinäytöksenä, ei niinkään lukuna Afrikan kolonisoinnin historiassa. Vuodesta 1896 kolonisoidulla Eritrealla on oma historiansa ”Abessiniassa”.

3 Ks. Christopher Clapham, Transformation and Continuity in Revolutionary Ethiopia. Cambridge University Press, ”African Studies”, 1988.

4 Habib Ayeb, ”Kuka saa Niilin veden?”, LMD 4/2013.

5 ”La Corne d’Afrique dans l’orbite de la guerre au Yémen”, LMD 9/2016.

LMD 10/18

Suom. Tapani Kilpeläinen

Afrikan viimeinen absoluuttinen monarkia
Nigerialaisnaisten prostituution juurilla

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *