Islamistinen utopia karikolla

HICHAM ALAOUI

Mikään liike, joka on perustanut kaiken lainsäädännön ainoastaan islamiin, ei ole onnistunut pysymään vallassa. Kun islamististen liikkeiden talouspoliittiset pyrkimykset eivät ole pystyneet vastaamaan yhteiskunnan haasteisiin, ne ovat menettäneet uskottavuutensa ja hävinneet taistelussa autoritaarisia hallintoja vastaan.

Rašid al-Ghannušin perustama Ennahda-puolue
Tunisiassa on maallistunut. Kuva: Chatman House
Saudi-Arabia on poistamassa uskonnolta sen nauttiman autonomian. Tämä on yksi harvoista asioista, joissa Muhammad bin Salman on
onnistunut.
Kuva: Mazen AlDarrab

Osmanien valtakunta (1299–1924) oli viimeinen merkittävä islamilainen kalifaatti.1 Aina sen loppuvaiheisiin asti muslimien identiteetti rakentui ummassa kiteytyvän uskonnon ja politiikan muodostaman kaksijakoisuuden varaan. Umma tarkoitti uskovien yhteisöä, ja se kattoi sekä koko islamin että sen toteutumat ihmisten yhteisössä. Umma oli ajaton kokonaisuus: se edusti muslimeille sekä heidän menneisyyttään että tulevaisuuttaan, eikä sillä ollut alueellisia rajoituksia eikä valtionrajoja, sillä se kattoi koko tunnetun maailman. Umma ei ollut yhtä kuin hallitus tai teokraattinen valtio, vaan se tarkoitti uskonyhteisöä.

Tämä maailmankatsomus koki radikaalin muutoksen Osmanien valtakunnan lopullisen murentumisen yhteydessä. Kalifaatti päättyi Turkin suuren kansalliskokouksen päätöksen perusteella vuonna 1924. Siitä lähtien länsimainen ajattelu alkoi imperialismin ja sotien välittämänä tunkeutua koko islamilaiseen maailmaan ja erityisesti Lähi-idän maihin.

Valtakuntansa lähestyessä loppuaan osmanit olivat jo tuoneet eurooppalaisen sodankäyntimallin itään, ja vallatut siirtokunnat liitettiin länsimaisiin tuotantoverkostoihin. Jopa oikeuskäytäntöjen puolella eurooppalainen perinne onnistui korvaamaan islamilaisen lain uusien kansallisvaltioiden koossa pitävänä voimana, vaikka se tarkkaan rajattuine sääntöineen ja systeemisine lainsäädäntönäkemyksineen poikkesi melkoisesti šariasta, joka tuolloin mukautui laajoihinkin tulkintoihin.

Alkoi uusi aika, jossa umman uskonnollinen ja poliittinen notkeus saivat tehdä tilaa lainsäädäntöön perustuville instituutioille ja valtiollisille aluerajoille.

Vastarintapesäkkeen kehittyminen

Kun 1800-luvun lopulla islamilainen sivilisaatio alkoi rappeutua (inhitat) ja länsimaiden painostus kävi jatkuvaksi, islamilaiset ajattelijat alkoivat tehdä uskostaan ja Koraanin teksteistä uudelleentulkintoja. Tarkoituksena oli antaa islaminuskolle nuorennuskuuri.

Esimerkiksi Jamal al-din al-Afghani ja Muhammad Abduh tavoittelivat islamin eksegeesiä kehottamalla muslimeja sopeuttamaan elämäntapansa modernin talouden ja politiikan vallitseviin normeihin. Uudistusmieliset teologit eivät koskaan kutsuneet itseään ”salafisteiksi” – leima, jota länsimaiset tutkijat myöhemmin käyttivät. He halusivat hakea islamin unohdetuilta alkulähteiltä pontta islamin opilliseen uudistamiseen ja luoda uskonnolle uutta oppisanastoa.2

Uudistusmielisten työ oli osa tuon aikakauden poliittista, kulttuurista ja uskonnollista modernismia, al-nahdaa (”kukoistus”, ”uudelleensyntyminen”). Mutta pyrkiessään ”pelastamaan” islamin reformistit tulivat tahtomattaan syrjäyttäneeksi monet sen keskeisistä käsitteistä. Islamin kaanonin esittämät totuudet ja erityisesti umma lakkasivat olemasta kaikille yhteisiä malleja ja esikuvia. Islamia alettiin arvioida ainoastaan sen mukaan, miten hyvin se pystyi seuraamaan länsimaisia saavutuksia ja toteuttamaan niitä omalla tahollaan.

Uskonnon puristaminen eurooppalaiseen malliin oli ohjenuorana kaikille uusille Lähi-­idän valtioille, joita perustettiin Osmanien valtakunnan raunioille. Tuolloin syntyneisiin tasavaltoihin ja kuningaskuntiin ei haettu mallia vanhasta islamilaisesta johtajuudesta vaan niistä tuli ennemminkin 1800-luvun länsimaisen sotilaallisen hirmuvallan kopioita.

Islamin siirtyminen pois sen alkuperäisistä kiintopisteistä jätti yhteiskuntaan merkittävän jäljen. 1900-luvun alkuun mennessä kaikki länsimaisia vaikutuksia vastustavat tahot, jotka hyljeksivät islamin uudistamista ja modernisoimista, olivat alkaneet kerääntyä vastarintapesäkkeeksi uskonnon lipun alle. Islam politisoitui ja uskosta tuli ase taistelussa imperialismia vastaan.

Uudelle aktivistisukupolvelle islam ei laahannut länsimaiden kehityksen jäljessä vaan edusti vastamallia, joka pystyi vapauttamaan muslimit oletetusta jälkeenjääneisyydestään ja suojasi heitä länsimaisen kulttuurin hapatukselta. Tämä oli heidän käsityksensä mukaan yksi tärkeä lisäsyy pyhien tekstien tutkimiseen.

Tästä kehityksestä syntyi islamismi, ideologia, jossa politiikka ja uskonto yhdistyivät paljon korostetummin kuin klassisessa islamin kaanonissa, josta se väitti ottaneensa mallia. Päinvastoin kuin islamin ensimmäisten vuosisatojen aikana, jolloin uskonnon ja politiikan välinen suhde oli sujuva ja joustava, islamistiset liikkeet, kuten Egyptin muslimiveljeskunta, halusivat pakottaa uskovat jäykkiin ihanteisiin. Islamistisen ideologian kannattajien mielestä uskovien ei enää kuulunut pohtia, millaisia muslimeja heidän tuli olla, vaan pelkästään tyytyä osaamaan erottaa toisistaan muslimi ja ei-uskovainen.

Perinteinen sisäinen tutkiskelu ja filosofia hylättiin. Islamilaisen oikeuskäytännön kiemuroihin hautautuneet käsitteet, kuten jihad (”sisäinen kilvoittelu”, ”oikeutettu sota”) ja takfir (”uskottomaksi julistaminen”, ”uskovien yhteydestä karkottaminen”), kaivettiin uudelleen esiin ja niille annettiin uusi tulkinta, jolla perusteltiin islamin ja lännen vastakkainasettelu uudessa, kahtiajakautuneessa maailmassa.3 Islamisteille uskonto ei yksiselitteisenä tavoitteenaan oli nyt vallata itselleen paikka valtioiden johdossa.

Islamismin voimakkaan leviämisen 1900-luvun toisella puoliskolla mahdollisti arabinationalismin heikkeneminen hallitsevana ideologiana. Arabileirin häviö Israelille kuuden päivän sodassa 1967 oli kova isku kansallismieliselle yhdentymisihanteelle. Se joutui lopullisesti väistymään vaikutusvaltaisempien doktriinien tieltä, kun Iranin vallankumous 1979 ja šaahin häviö osoittivat, että uskonnollisten vakaumusten pohjalta toimivat aktivistit kykenivät kaatamaan erittäin autoritaarisen hallinnon, jota kaiken lisäksi tuki läntisen maailman mahtavin valtio.

Miksi islamismi epäonnistuu?

On todettava, että islamismi ei ole onnistunut lunastamaan utopistisia lupauksiaan. Lukuun ottamatta joitakin yksittäisiä maita, kuten Tunisia, arabimaailmassa levinneet islamistiset liikkeet on kumottu tai ne ovat kokeneet konkurssin.

Algerian 1990-luvun sisällissota oli ennakkonäytös tulossa oleville pettymyksille, joiden sarja jatkui muun muassa ”arabikevään” jälkeen. Egyptissä muslimiveljeskunnan katastrofaalinen tapa hallita maata päättyi heinäkuussa 2013 sotilasvallankaappaukseen.4 Sen jälkeen veljeskunnan jäsenet ovat olleet lakkaamattoman ajojahdin kohteena.

Irakissa, Syyriassa ja Jemenissä islamististen voimien kyky edistää demokratiaa on jäänyt marginaaliin, kun ne ovat uupuneet taistelussa väkivaltaisia ääriliikkeitä vastaan. Marokossa, Jordaniassa ja Kuwaitissa lailliset islamistipuolueet ovat menestyneet vaaleissa, mutta yksinvaltaisina jatkuvissa mo­narkioissa parlamentit ovat pelkkiä kesytettyjä instituutioita, joissa islamistien toimet jäävät poliittisesti vaarattomaksi varjoteatteriksi.

Islamistisen mallin epäonnistuminen ilmenee kolmella tavalla. Islamistiset liikkeet eivät ensinnäkään ole kyenneet kehittämään riittävän merkittäviä yhteiskunnallisia ja taloudellisia ratkaisuja, jotka menisivät iskulauseita pidemmälle. Sen kaltaiset iskulauseet kuin ”Islam on ratkaisu ja Koraani on meidän perustuslakimme” ovat tyystin epäonnistunut tapa korvata innovaatiot ja ratkaisukeskeinen julkinen politiikka. Kuitenkin vain jälkimmäiset voisivat ratkaista ne ongelmat, joiden edessä autoritaariset hallinnot ovat olleet neuvottomia ja joihin kuuluvat lisääntyvä köyhtyminen, joukkotyöttömyys, puutteellinen koululaitos ja kaiken kattava korruptio.

Marokon oikeus- ja kehityspuolueen politiikka on tästä paljastava esimerkki. Aivan kuten Egyptiä johtanut muslimiveljeskunta, myös Marokko toteuttaa talousstrategioita, jotka ovat kansainvälisten rahoitusorganisaa­tioiden painostamien teknokraattien kehittelemiä. Tämä osoittaa, että islamistisessa doktriinissa ei ole minkäänlaista omaa teoriaa tuotannon ja talouden järjestämisestä eikä sen takia myöskään mitään näkemystä siitä, mikä on valtion asema maan talouden rakenteiden korjaamisessa ja uudistamisessa.

Toiseksi islamistiset puo­lueet ovat Tunisiaa lukuun ottamatta epäonnistuneet myös koko kansaa koskevan demokraattisen politiikan toteuttamisessa. Väite, että ne eivät koskaan ole päässeet todella hallitsemaan ja sitä kautta todistamaan avoimuuttaan, ei enää ole kestävä. Egyptissä muslimiveljeskunta tuntui pitävän omaa hallitsevaa asemaansa pluralismia tärkeämpänä, ja kun se sulki siviilihallintoa kannattavat maalliset toimijat vallankäytön ulkopuolelle, tilaisuuttaan odottanut armeija sai siitä tekosyyn kaataa muslimiveljien parista presidentiksi nousseen Mohammed Morsin.

Kolmas syy islamismin epäonnistumiseen on se, että islamistit kautta maailman ovat osoittaneet, että he eivät ole poliittisten lehmänkauppojen yläpuolella. Kun heidän muodostamansa lailliset oppositioryhmät ovat liittoutuneet autoritaaristen liikkeiden kanssa, se on haalistanut heidän kuvaansa vallitsevan järjestelmän vastaisena ryhmittymänä.

Egyptissä presidentti Hosni Mubarakin kaatumisen jälkeen helmikuussa 2011 muslimiveljeskunta ryhtyi kehittämään suhteita armeijaan samaan aikaan, kun se kieltäytyi dialogista kaikkien muiden politiikan toimijoiden kanssa.

Marokossa oikeus- ja kehityspuolue huolehtii enemmän hyvistä suhteistaan kuningashuoneen kanssa – mikä takaa sille lisää rahoitusta ja poliittista näkyvyyttä – sen sijaan, että vaatisi kyseisen hallinnon uudistamista. Vuoden 2011 parlamenttivaalivoittonsa jälkeen oikeus- ja kehityspuolueen uskonnolliset julistukset ovat paljastaneet sen olevan alisteisessa suhteessa valtaa pitävään monarkiaan. Sen puheissa korostuvat nykyajan virtausten mukaan uudelleen tulkitut käsitteet, kuten nasiha (”johtajalle suunnattu neuvonanto”) tai taa (”tottelevaisuus on hyve”), kun taas aiemmin etusijalla olleet perusperiaatteet, kuten ihmisoikeuksien ja sananvapauden puolustaminen, on siirretty syrjään.

Oikeus- ja kehityspuolue ei voi mitenkään samanaikaisesti toisaalta ajaa demokraattista muutosta ja perustuslaillisia uudistuksia ja toisaalta kieltäytyä vastustamasta monarkin ylimmäistä oikeutta tehdä juuri näitä asioita koskevia päätöksiä. Jos puolue on tänään liitossa kuningashuoneen kanssa, huomenna se voi lyöttäytyä yhteen kuninkaallisen armeijan kanssa ja sen jälkeen ehkä hakea tukea entistä hallintoa kannattavilta fulul-taistelijoilta. Oikeus- ja kehityspuolueelle riittää, että sillä on vaaleissa vahva asema, joten se on siirtynyt oppositiosta hallituksen kannattajaksi, ja Marokon harjoittama politiikka ei ole muuttunut piiruakaan.

Islamistit ovat sotkeutuneet perusteellisesti geopoliittisiin jakoihin ja ahdasmielisiin konflikteihin, jotka nykyisin loimuavat arabimaailmassa. Tämä vie edelleen pohjaa niiden uskottavuudelta, kun ne väittävät olevansa postkolonialistisen ajan päivittäisten pikkumaisuuksien yläpuolella ja kykenevänsä tarjoamaan puhtaan näkemyksen siitä, mitä kukoistava itsenäisyys voisi olla.

Poikkeus joka vahvistaa säännön

Libanonin tilanne kuvastaa hyvin tätä problematiikkaa. Hizbollah ilmestyi Libanoniin Iranin vallankumouksen sotilaallisena siipenä ja sen tarkoituksena oli toteuttaa šiialaisen ideologian mukaista radikaalia politiikkaa. Pian perustamisensa jälkeen se muuttui kansallismieliseksi liikkeeksi, joka taisteli Libanoniin hyökännyttä Israelia vastaan. Sitä saattoi tuolloin pitää yhtenä monista kansanliikkeeseen perustuvista islamistiliikkeistä.

Nykyisin Iranin tukema Hizbollah väittää edelleen taistelevansa Libanonin kansan nimissä, mutta käytännössä se on keskittynyt taistelemaan Syyriassa sunnijoukkoja vastaan, olivatpa ne peräisin mistä tahansa.5 Syyriassa ”Jumalan puolueesta” on tullut yksi apokalyptisen sotatantereen osapuolista. Hizbollah ei siis ole niinkään Libanonin talouden ja politiikan tulevaisuudesta välittävä islamistinen liike vaan rajat ylittävä organisaatio, joka pyrkii viemään mahdin (”muslimien odottama vapahtaja”) vieraan maan maaperälle.

Islamistit esiintyvät usein länsimaisen sorron uhreina tai autoritaaristen hallintojen hyljeksiminä toimijoina. Päästäkseen poliittisen vallan kahvaan he samaan aikaan levittävät islamistista credoa ja kehottavat uskovia vastaamaan ongelmiin aggressiolla. Islamistit ovat itse asiassa vastustamiensa autoritaaristen valtioiden tuote. Vaikka heidän teologisissa linjauksissaan puhutaan demokraattisesta hallinnosta ja talouden kehityksestä, ne jäävät toiseksi heidän iskulausepolitiikkansa rinnalla, jossa oikeauskoisia vaaditaan rankaisemaan epäuskoisia ja perustamaan täydellinen islamilainen valtio.

Tunisia on arabimaailman ainoa islamistisen hallinnon menestystarina. Tosin senkin onnistuminen on suhteellista, jos sitä tarkastellaan esimerkiksi laman, maastamuuton ja jihadistisen liikehdinnän näkökulmasta. Tunisian islamistinen puolue Ennahda on tehnyt yhteistyötä maallisten puolueiden, kuten Nidaa Tounesin, kanssa taatakseen yhteiskuntarauhan ja säilyttääkseen demokratian.6 Ennahda on merkittävä islamistinen voima, koska sillä on sekä laaja kannatus kansan parissa että vahva johto. Nidaa Tounes ja muut maalliset puolueet ovat koonneet taakseen vasemmistolaiset ja kansallismieliset virtaukset, liikemaailman edustajien kannatuksen sekä vallasta syöstyn presidentti Zine el-Abidine Ben Alin hallinnon viimeiset kannattajat.

Tunisia on kuitenkin poikkeus, joka vahvistaa säännön. Ennahda on onnistunut politiikassaan poikkeuksellisen tilanteen turvin ja koska se on tarpeen vaatiessa pannut syrjään islamistiset painotuksensa. Tammikuussa 2011 tehdyn vallankumouksen jälkeen Tunisian demokratisoituminen ja Ennahdan ottaminen mukaan maan politiikkaan saivat vahvan kansainvälisen tuen, eikä maa joutunut vastaamaan ulkopuolelta tulevaan vastustukseen, joka olisi pyrkinyt puuttumaan sen sisäisiin asioihin.

Rašid al-Ghannušin perustama Ennahda oli kiellettynä kymmeniä vuosia ja imi sinä aikana ideologiaansa uusia, islamilaisen kaanonin ulkopuolisia ajatuksia. Se ei kuitenkaan noussut ideologiseen herruuteen menestyttyään parlamenttivaaleissa 2014 ja kunnallisvaaleissa 2018, vaan se sopeutti uskonnolliset vaatimuksensa perustuslain ja julkisen politiikan normeihin. Tehdessään vähitellen eron uskonnollisen sanomansa ja poliittisen toiminnan välillä ja tehdessään tiivistä yhteistyötä ei-islamististen puolueiden kanssa Ennahda tavallaan maallistui itsekin. Tämä kehitys oli peruuttamaton, sillä jokainen sen päinvastainen yritys on kilpistynyt valtavaan kansan vastustukseen. Egyptin vallankumouksen täydellinen epäonnistuminen osoitti, miten tärkeää oli hakea kompromisseja ja toimia harkitsevaisesti.

Tunisiassa islamistit ovat vähitellen myöntäneet, että mikään islamin tulkinta ei voi käydä vaaleilla valittujen kansanedustajien ylitse koti- ja ulkomaan politiikkaa laadittaessa. He ovat myös ymmärtäneet, että he eivät voi estää uskonnon rauhanomaista harjoittamista sen enempää yksityisesti kuin julkisestikaan. Islamismin on siis mahdollista sitoutua samaan kaksitahoiseen suvaitsevaisuuteen kuin muutkin uskonnot – mutta jotta kaikki saisivat äänensä kuuluviin yhteiskunnassa, se edellyttää, että islamismi hylkää kaikkein suvaitsemattomimmat vaatimuksensa.7

Monet islamistit eivät suostu sitoutumaan kompromissipolitiikkaan, vaikka se on vallinnut islamissa aina islamilaisen sivilisaation alusta lähtien. Islam hyväksyy sen, että vaikka Koraanin tekstit ovat pyhiä, niiden tulkinta ja soveltaminen ovat ihmisistä lähtöisin, joten ne on säännöllisesti asettava tutkittaviksi, niistä täytyy keskustella ja niistä tulee tehdä uusia tulkintoja, jotta kukaan ei tulisi syrjäytetyksi. Islamin uskonnollinen ja poliittinen kaksitahoisuus ilmenee pyhän ja maallisen, ihmiskunnan ja jumaluuden välisessä dialogissa, ei suinkaan väitteessä, jonka mukaan toisen on tuhottava toinen.

Mistä ratkaisu?

Jos ratkaisua ei löydy islamismista, mistä se sitten löytyy? ”Arabikevät” antoi siihen vastausehdotelman vaatiessaan demokra­tian periaatteita noudattavaa politiikkaa sekä kansanvallan ja ihmisarvon arvostusta. Suuri osa alueen maista on kuitenkin päätynyt takaisin autoritaarisen vallankäytön ikeeseen, ja on käynyt selväksi, että islamisteista ei ollut tilanteen pelastajiksi. He tarjosivat suurta utopiaa, jossa oli pelastus jokaiselle, joka liittyi heihin ehdoitta, mutta se on epäonnistunut. Eikä arabikevään demokraattinen utopia menestynyt sen kummemmin.

Arabimaiden kansalaiset ovat säilyttäneet kiintymyksensä uskoon siitäkin huolimatta, että heistä on tullut papiston vastaisia eivätkä he enää luota uskon nimissä esiintyviin viranomaisiin. Kansalaiset kokevat, että pyhyyden välineellistäminen vieraannuttaa heidät aidosta uskosta. He eivät hyväksy sitä, että tietyt henkilöt – kuten kuninkaat – tai tietyt ryhmät – kuten islamistit – tai tietyt instituutiot – kuten valtion nimittämä ulama (islamilaisten uskonoppineiden luokka) – voivat hyötyä pyhitetystä asemastaan ja sen pohjalta vaatia tottelevaisuutta ja kunnioitusta. Tällainen hylkimis­reaktio osoittaa paitsi sen, että Iranin vallankumouksen perintö on kulunut loppuun, myös sen, että islamismin sädekehä on lopullisesti himmenemässä.

Vallassa olevat hallinnot ovat muuttaneet omaa strategiaansa ja yrittävät nyt vastata kansan parista nouseviin, joskus ristiriitaisiinkin vaatimuksiin: islamistisen propagandan torjunta ja papiston vastaisuus, arabikevään synnyttämä pysyväksi jäänyt vaatimus demokraattisesta vapautumisesta ja kiintymys arkipäivän uskonnollisuuteen. Vallanpitäjät ovat yrittäneet pakottaa väestön hyväksymään heidän tulkintansa moraalista ja uskosta. Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä ei ole viime vuosina puuttunut esimerkkejä hallinnon fundamentalistisista asenteista. Niihin ovat kuuluneet muun muassa pakollinen paasto julkisissa tiloissa ramadanin aikaan tai ne ovat määränneet naisten paikasta yhteiskunnassa.

Kun itsevaltaiset hallinnot laativat mielivaltaisia sosiaalisia sääntöjä, ne vastaavat yhteiskunnassa vallitsevaan laajaan konservatismiin, mutta samaan aikaan ne torjuvat nuorten mahdollisuudet emansipaatioon. Alistamalla uskonnon ja sen harjoittamisen valtion hallinnon alle, ne vain toistavat islamistien tekemät virheet.

Kansalaisten uskonnollisuuteen ja sen harjoittamiseen puuttumisella on pitkälliset ja syvät vaikutukset. Se ei vaikuta pelkästään itse uskontoon vaan myös demokratian tulevaisuuteen ja yhteiskunnalliseen vakauteen Lähi-idässä. Monissa tapauksissa valtiot ovat panneet ulkopolitiikkansa likoon viemällä virallista islamiaan maan rajojen ulkopuolelle.

Aivan viime aikoihin asti Turkissa vuodesta 2002 valtaa pitänyt oikeus- ja kehityspuolue AKP tukeutui vahvasti Gülenin veljeskunnan kanssa liitossa oleviin verkostoihin vahvistaakseen omaa valtaansa ja viedäkseen oman näkemyksensä islamismista maan rajojen ulkopuolelle.8 Sen jälkeen, kun presidentti Tayyip Erdoǧanin teki välirikon Gülenin kanssa ja AKP julisti veljeskunnan laittomaksi, Turkin hallinnon politiikka ja ideologia ovat entisestään keskittyneet presidentti Erdoǧanin ympärille.

Myös monarkiat ovat antautuneet samalle taipumukselle puuttua uskontoon. Saudi-Arabia ja Marokko antavat siitä kaksi päinvastaista esimerkkiä. Saudi-Arabian tapauksessa mediat ovat kertoneet laajasti kruununprinssi Muhammad bin Salmanin talouden ja politiikan saralla tekemistä aloitteista. Sitä vastoin uskonnon uudelleenjärjestelyt ovat saaneet vähemmän palstatilaa.

Tähän asti saudien hallitsijasuvun liitto konservatiivista salafisti-ideologiaa edustavien wahhabiittien kanssa on ollut kuningaskunnan institutionaalisen tasapainon takeena: monarkia on säilyttänyt poliittisen valta-asemansa ja tukenut uskonnollista järjestelmää, joka puolestaan on nauttinut teologisesta etusijasta juridiikan ja islamilaisen uskonopin alalla.9

Saudien omaksuma uusi näkemys islamista on rikkonut tämän tasapainon. Kruununprinssin aloitteesta vallanpitäjät ovat alkaneet kontrolloida wahhabiittien julkisia lausuntoja sekä uskonnollisia päätöksiä. Tällainen valtion valvontaan alistaminen muistuttaa islamilaisen Al-Azhar-yliopiston kohtalosta 1900-luvun puolella, kun sotilasdiktatuurit alkoivat toinen toisensa jälkeen päättää yliopiston toiminnasta valtion päätöksillä ja perinteinen sunnalainen oppilaitos menetti autonomiansa. Samalla tavoin saudijohtajat ovat nyt poistamassa uskonnolta sen nauttiman autonomian ja haluavat yhdenmukaistaa islamilaisen opin valtionkoneiston diskurssin kanssa.

Tämä on yksi harvoista asioista, joissa Muhammad bin Salman on onnistunut. Hänen talouden modernisointinsa nimittäin polkee paikallaan ja hänen poliittissotilaalliset toimensa Qatarissa, Libanonissa ja Jemenissä ovat kokeneet vakavia vastoinkäymisiä.10 Lokakuun alussa tehty toimittaja Jamal Khashoggin salamurha ei ollut pelkästään hirvittävä ihmis­oikeusrikkomus vaan myös ulkopoliittinen fiasko.

Maltillisuuden ongelma

Marokko tahollaan on antanut joustavuudelle etusijan pyrkimyksissään vallata uskonto valtion alaisuuteen. Marokon uskonnollinen diplomatia sijoittaa islamin pohjois–etelä-akselille. Sen ensimmäisenä kohteena on Eurooppa, jonka tuen Marokko on saanut levittämällä viestiä maltillisesta islamista, jonka ansiosta radikalismi ja terrorismi voidaan taltuttaa. Toisena tavoitteena on siirtää Afrikan mantereen talouden ja politiikan painopiste Marokkoon – minkä ansiosta se pystyisi paremmin vastustamaan Algerian vaikutusvaltaa.

Marokon uskonnollisen diplomatian kolmantena tavoitteena on saada sen Euroopan dias­pora parempaan poliittiseen valvontaan. Marokkolaisten Euroopassa toimivat uskonnolliset instituutiot hoitavat uskoon liittyviä kysymyksiä, mutta samaan aikaan niihin kohdistuu Marokon diplomaattisten edustustojen sekä turvallisuuspalvelujen kautta toimenpiteitä, joiden tarkoitus on vaikuttaa maan rajojen ulkopuolella asuviin marokkolaisiin.

Ulkomaiden suuntaan Marokko esiintyy ”maltillisena” maana, mutta rajojen sisäpuolella vallitsee valtiollinen kiihkouskovaisuus, joka piiloutuu julkisen moraalin valvonnan kaapuun. Viralliset islamilaiset neuvostot kieltävät keskustelun uskonnosta ja toimivat yhtä lailla jumalanpilkkaa kuin ateismia vastaan. Tekopyhyyden (nifaq) huippuna on antaa rangaistuksia niin aviorikoksista kuin homoseksuaalisuudesta.

Kolmen päällimmäisen tavoitteen lisäksi strategian äärimmäisenä taka-ajatuksena on vahvistaa perinteistä autoritarismia. Marokkolaisessa islamin tulkinnassa ”uskovien komentajalla” on perustuslaillinen asema uskonnollisena auktoriteettina. Edustaessaan tätä komentajuutta kuninkaalla on myös poliittinen pakko säilyttää status quo, mikä tarkoittaa samaa kuin uskonnollisten toimijoiden valvonta sekä valtion toimia kyseenalaistavien demokraattisten liikkeiden kumoaminen.

Kaikki poliittis-uskonnolliset järjestelyt törmäävät kuitenkin kolmeen perustavanlaatuiseen esteeseen. Ensinnäkin, jos vaurautta ei kyetä jakamaan tasapuolisesti, yhteiskunnan eri osapuolet eivät tule osoittamaan jakamatonta tottelevaisuutta. Toiseksi tällaisissa järjestelyissä on kyse uskonnollisten ideoiden sekalaisesta kyhäelmästä, jonka liimana toimii pelkästään poliittinen valta, joten sitä vastustamaan voi nousta mikä tahansa liike, jolla on riittävästi johdonmukaista teologista taustaa sekä tietoa islamin historiasta.

Kyse ei ole maallistumisesta vaan uskonnolle varatun tilan monopolisoimisesta. Marokon tapauksessa Muhammad VI on yrittänyt antaa itsestään kuvan ei-perinteisenä ja modernina johtajana, mutta se on täydellisessä ristiriidassa tämän strategian kanssa.

Pelkkä ”maltillisuuden” käsite on jo sinällään itsevaltainen, sillä se vaatii rajojen sanelemista uskonnolliselle diskurssille. Kuitenkin todellisena päämääränä ei pitäisi olla maltillinen islam vaan valistunut islam. Valistus vaatii kriittistä ajattelua ja se puolestaan on kaiken autoritaarisuuden nimikkovihollinen.

1 Kaikki alaviitteet ovat toimituksen. Nabil Mouline, Le Califat. Histoire politique de l’islam, Flammarion, ”Champs Histoire” -julkaisusarja, Pariisi, 2016.

2 Mohammed Arkoun, Essais sur la pensée islamique, Maisonneuve et Larose, Pariisi, 1973.

3 Rudolph Peters, Jihad in Classical and Modern Islam: A Reader, Markus Wiener Publishers, ”Princeton Series on the Middle East” -julkaisusarja, Princeton, 1996.

4 Alain Gresh, ”En Égypte, la révolution à l’ombre des militaires”, LMD, 08/2013.

5 Marie Kostrz, ”Le Hezbollah maître du jeu libanais”, LMD, 04/2016.

6 Pierre Puchot, ”Le consensus pour sortir de la crise”, ”Le défi tunisien” -artikkelissa, Manière de voir, n° 160, elo–syyskuu 2018.

7 Alfred Stepan, ”Tunisia’s translation and the twin toleration”, Journal of Democracy, vol. 23, n° 2, Baltimore, huhtikuu 2012.

8 Katso esimerkiksi Gabrielle Angey, ”La recomposition de la politique étrangère turque en Afrique subsaharienne. Entre diplomatie publique et acteurs privés”, Institut français des relations internationales (IFRI), Pariisi, maaliskuu 2014.

9 Natana J. Delong-Bas, Islam wahhabite, Erick Bonnier, ”Encre d’Orient” -julkaisusarja, Pariisi, 2018.

10 Gilbert Achcar, ”Au Proche-Orient, la stratégie saoudienne dans l’impasse”, LMD, 03/2018.

LMD 11/18

Suom. Kirsi Kinnunen

Miten radikalisoituminen pitäisi ymmärtää?
Paraguay, sinisen kullan maa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *