Miten radikalisoituminen pitäisi ymmärtää?

LAURENT BONELLI JA FABIEN CARRIÉ

Moni uskoo tietävänsä tasan tarkkaan, mitä ”radikalisoituminen” ja terrorismi ovat ja mistä ne johtuvat. Ranskan tuomioistuinten tutkinta-asiakirjat paljastavat kuitenkin kokonaisen syiden kirjon sille, miksi tuhannet nuoret lähtevät väkivallan tielle. Heikolla koulumenestyksellä, sosiaalisella medialla, provosoinnin halulla ja uskonnolla on siinä varsin merkittävä osuus.

Eurooppaa ravistelleet terrori-iskut ja tuhansien nuorten lähtö Irakin ja Syyrian alueelle ovat nostaneet ”radikalisoitumisen” julkisen keskustelun keskiöön. Ne ovat myös käynnistäneet poikkeuksellisen voimakkaan viranomaisreaktion.

Lyhyessä ajassa on saatu aikaan lakeja, soveltamisohjeita, toimintasuunnitelmia, erityisrahoitusta sekä koulutusta, jota on suunnattu poliisin, tuomioistuinten, sosiaalipalvelujen, koululaitoksen, vankiloiden, ulkomaanedustustojen, asukas- ja uskonnollisten yhdistysten sekä paikallishallinnon työntekijöille. Tuhansien työntekijöiden tehtävänä on nykyisin muiden toimiensa ohessa tunnistaa yksilöt, joiden käytös, asenteet tai teot antavat aihetta sijoittaa heidät radikalisoitumisen kategoriaan. Heistä tehdään viranomaisilmoituksia ja laaditaan tilastoja, heitä tarkkaillaan, seurataan tai otetaan toimenpiteiden kohteeksi.

Eräs tiedusteluviranomainen onkin huomauttanut piikikkäästi: ”Pian meillä on enemmän radikalisoitumisesta palkkaa saavia ihmisiä kuin itse radikalisoituneita.”

Viranomaistoimien lisäksi aihe on vallannut laajan tilan poliittisessa keskustelussa sekä medioissa, ja aiheesta julkaistujen teosten ja artikkeleiden määrästä on lähes mahdoton pitää lukua. Todellisiin selvityksiin perustuvat kirjoitukset ovat kuitenkin harvinaisia.

Ranskan nuorten oikeusturvaviraston ja muiden viranomaisten välillä tehdyn yhteistyösopimuksen ansiosta tämän artikkelin kirjoittajat ovat päässeet tutustumaan 133 alaikäistä koskeviin asiakirjoihin. Kyseessä on 96 poikaa ja 37 tyttöä, jotka ovat olleet mukana terrorismihankkeissa tai joista on tehty radikalisoitumisilmoitus. Heistä 68 on saanut tai saamassa tuomion Syyriaan tai Irakiin lähdöstä ja terrori-iskuyrityksistä Ranskan maaperällä. Loput 65 ovat saaneet tuomion terrorismiin yllyttämisestä tai he ovat olleet syytettyinä muista yksityis- tai rikosoikeudellisista syistä, mutta sosiaalityöntekijät ovat siinä yhteydessä tehneet heistä ilmoituksen huolestuttavan asenteen tai puheiden takia.

Ensimmäinen ryhmä kattaa käytännössä kaikki ne nuoret, jotka ovat joutuneet syytteeseen terrorismista vuosina 2012–2017. Jälkimmäiset 65 ovat pieni osa 900 vastaavantyyppisestä tapauksesta, jotka olivat nuorten oikeusturvaviranomaisten käsittelyssä heinäkuussa 2016, jolloin yhteistyösopimus tehtiin.

Suojelevien vanhempien lapsia

Huolestuttavaa tilannetta on ensimmäiseksi tutkittava niiden tapausten kautta, joissa nuori on yrittänyt päästä Irakin ja Syyrian sota-alueelle tai valmistellut terrori-iskua. Yleisesti näiden nuorten oletetaan olevan rikollistaustaisia, koulunsa keskeyttäneitä ja köyhien perheiden lapsia. Asiakirjoista käy ilmi, että näin ei suinkaan ole.

Nuorten vanhemmat ovat enimmäkseen ensimmäistä, yleensä Pohjois-Afrikasta tullutta sukupolvea. Heitä kaikkia yhdistää se, että heillä on vakiintunut asema työelämässä. Heillä on yleensä ammattitutkinto tai he toimivat pienyrittäjinä, mutta heillä on harvemmin jonkin alan erikoiskoulutus. Kaikki pitävät myös lasten hyvää koulumenestystä erittäin tärkeänä, koska sitä kautta perheen on mahdollista kivuta parempaan yhteiskunnalliseen asemaan.

Vanhemmat ovat siis paitsi painostaneet lapsiaan ahkeruuteen ja osoittaneet erityistä yhteistyöhalukkuutta koulujen kanssa, myös tukeneet lapsiaan hyvin konkreettisin toimin: heille on järjestetty oma huone sekä mahdollisuus käydä kirjastossa ja heidät on vapautettu kotitöistä. Lasten ystävät on valittu tiukalla seulalla, jotta lapset välttyisivät asuinalueensa vaaroilta, kuten rikollisuudelta ja huumeilta. Näiden tavoitteiden saavuttamiseksi vanhemmat ovat pyyhkineet pois lastensa elämästä omat kulttuuriset, uskonnolliset ja jopa sukuun liittyvät perinteensä.

Fouedin1 isä tiivistää: ”Minulle perhe on elämäni tärkein projekti ja lapset tärkein pääomani. Olen toiminut oman isäni tavoin. Hän sanoi aina: ’Koulussa teistä tulee miehiä. Minä vastaan maksuista ja teidän tehtävänne on huolehtia opiskelusta.’ Tästä syystä pidän tärkeänä sitä, että lasten ympäristö on turvallinen. Toimin oppilaiden vanhempien valtuutettuna, ja sitä kautta tiedän, mitä koulussa tapahtuu. Olen myös asuinalueemme vuokralaisten edustaja, joten tiedän, mitä tässä kaupunginosassa tapahtuu. Lisäksi olen jäsenenä uskontokuntamme yhdistyksessä.”

Vanhempien harjoittama lastensa suojelu – jota joissakin selvityksissä kutsutaan ”vanhempien suojakuvuksi” – toimii alkuvaiheissa varsin hyvin ja suurin osa kyseessä olevista nuorista on hyviä oppilaita ala- sekä yläkoulussa. Tilanne muuttuu vasta lukioon mennessä. Suuri enemmistö nuorista valitsee yleislukion ja törmää uudessa koulumaailmassa erilaiseen yhteiskunnalliseen ilmapiiriin kuin yläkoulussa.

Työläiskaupunginosissa normit, käyttäytymiskoodit ja elämäntavat ovat suurelta osin yhteiset niin kouluissa kuin niiden ulkopuolella, mikä antaa keskinäistä turvallisuudentunnetta. Sitä vastoin yleensä kaupungin keskustassa sijaitsevat lukiot ovat sekoitus eri yhteiskuntaluokista tulevia oppilaita, ja siellä työläistaustaiset nuoret jäävät äkkiä alakynteen. Heillä ei ole enää oman viiteryhmän tarjoamaa suojaa turvanaan ja heillä on muita oppilaita heikommat mahdollisuudet selviytyä kovenevassa kilpailussa koulumenestyksestä.2

Tässä tilanteessa nuorten koulumenestys heikkenee ja heitä höykyttävät tai nöyryyttävät usein niin opettajat suullisine kommentteineen ja kirjallisine arviointeineen kuin toiset oppilaat, jotka muodostavat mielihyvin rintaman uusia tulokkaita vastaan.

Esimerkiksi Hamza, joka on luokkansa ainoa arabi, saa säännöllisesti kuulla luokkatovereittensa vitsailevan hänestä ”kamikazena” tai ”terroristina”. Näiden nuorten tapausselvityksissä rehottavat monimutkaiset kuvaukset nimittelystä, joka on todellisuudessa heidän yhteiskunnallisen asemansa halveeraus­ta ja johon joskus liittyy myös rasistinen tuomitseminen. Vitsien tasolla tapahtuva nimittely mahdollistaa mitätöinnin, joka muulla tavalla ilmaistuna leimattaisiin rasismiksi.

Päivittäisten loukkausten seurauksena nuori tulee suljetuksi hallitsevan ryhmän ulkopuolelle, minkä Amin muotoilee lyhyesti: ”En löytänyt sieltä paikkaani.”

Nämä nuoret muistuttavat sosiologi Paul Pasqualin tutkimia eliittikoulujen työläistaustaisia nuoria. Erona on se, että selvityksen nuorilta näyttävät puuttuneen tietyt, vähäpätöisiltä vaikuttavat pikkuseikat, joiden ansiosta he olisivat pystyneet ”kaatamaan yhteiskunnalliset raja-aidat”. Niihin kuuluvat opettajien tuki ja kannustus, hiukan paremmat arvosanat, joiden ansiosta he olisivat voineet erottua koulutovereistaan myönteisesti sekä mahdollisuus muodostaa kiinteitä ryhmiä samoista yhteiskunnallisista lähtökohdista tulevien muiden lukiolaisten kanssa.3

Oma paikka löytyy samankaltaisten seurasta

Kun nuoret kokevat tulevansa rangaistuiksi koulumaailmassa, he eivät pysty vastaamaan vanhempiensa toiveeseen yhteiskunnan tikkailla nousemisesta, mutta eivät myöskään hylkäämään sitä (esimerkiksi liittymällä jengeihin, tekemällä rötöksiä ja käyttämällä huumeita), sillä vanhemmat ovat iskostaneet heihin lapsuudesta lähtien vaatimuksen onnistumisesta, johon ylletään kurinalaisuuden ja opiskelunhalun kautta.

Kun nuoret eivät kykene vastaamaan vanhempien odotuksiin ja kun he samaan aikaan haluavat kyseenalaistaa sekä koulun että kodin, jihadismi tarjoaa heille mahdollisuuden kritiikin ilmaisemiseen. Jihadismissa uskonto ja politiikka ovat rikkumattomassa ideologisessa liitossa. Se ei pelkästään tarjoa islamin pyhien tekstien uudelleentulkintaa toisille islaminuskoisille vaan myös haluaa vaikuttaa konkreettisesti siihen yhteiskuntajärjestelmään, jonka piirissä se toimii.

”Islamilaisen” valtion rakentaminen sekä eri maissa tehdyt terrori-iskut eivät ilmennä pelkästään hengellistä tavoitetta valmistella nykyistä maailmaa Jumalan valtakunnan saapumista varten, vaan ne ovat myös todiste poliittisesta projektista, jonka symbolisena sekä konkreettisena maalitauluna ovat hallitukset, viranomaiset ja yksittäiset ihmisryhmät, kuten ”vääräuskoiset”, juutalaiset, homoseksuaalit ja ”huonot muslimit”.

Tätä artikkelia varten tutkituissa tapauksissa tällainen ideologia näyttäytyy sopivana ratkaisuna nuorille, jotka haluavat tuomita samanaikaisesti sekä kodin että koulun tarjoaman mallin. He katsovat, että heidän perheensä vastaanottaneen yhteiskunnan arvot, kuten koulumenestys, aineellisen hyvän hankinta ja niin uskonnollisten kuin kulttuuristen juurien kieltäminen, ovat pilanneet heidän kotinsa ja koulu puolestaan edustaa tasavaltalaista maallisuutta. He voivat näin unohtaa epäonnistumisensa. Siitä kuoriutuu tietoisesti valittu uskollisuus yhteisölle, jonka kanssa he voivat jakaa samat ideat ja joka edustaa alkuperäistä puhtautta niin arvojen kuin käytännön tasolla.

Prosessi tapahtuu vähitellen ja kollektiivisesti. Kun vanhemmat ovat estäneet nuoria valitsemasta vapaasti kavereita omalta asuinalueeltaan ja kun he tulevat suljetuksi lukiossa normaalisti kehittyvien toverisuhteiden ulkopuolelle, he lähtevät etsimään ”itsensä kaltaisten” seuraa muualta. Tämä tapahtuu usein samanaikaisesti monia eri teitä.

Samankaltaisten seura voi löytyä pienemmästä koulu- tai oman asuinalueen tovereiden piiristä, sosiaalisesta mediasta, sukulaisten, kuten serkkujen, setien ja tätien parista, uskonnon harjoittamispaikoista, kulttuuriyhdistyksistä tai urheiluseuroista.

Yamin ja Aïssa esimerkiksi ystävystyivät espanjan tunnilla ja alkoivat vaihtaa keskenään YouTubesta löytyneitä Syyriaa kuvaavia videoita (joissa ”kidutettiin siviilejä”). Muutamaa kuukautta myöhemmin he päättivät lähteä Syyriaan yhdessä. Mehmet puolestaan hakeutui kahden lapsuudenystävänsä seuraan ja kun vanhemmat antoivat hänelle luvan tavata ystäviään, he juttelivat keskenään uskonnosta ja pian myös Syyriasta. Nisrine puhuu ”sosiaalisesta vetäytymisestä” ja kertoo löytäneensä verkosta uusia sosiaalisia suhteita, jotka hän valitsi uskonnollisen suuntautuneisuuden mukaan.

Kun nuoret voivat jakaa kokemuksiaan toisten samankaltaisten kanssa, se antaa uutta voimaa, mahdollistaa ryhmään kuulumisen ja helpottaa oman tilanteen tiedostamista. ”Sain keskustella sellaisten ihmisten kanssa, jotka olivat kokeneet samoja vaikeuksia kuin minä”, kertoo Fabienne, joka on syytettynä terrori-iskuyrityksestä ja lähdöstä Syyriaan.

Värvääjät eivät ole kaikkivoipia marionettimestareita

Se, että kaksi samaa koulua käyvää tai sattumalta toisensa Facebookissa kohdannutta nuorta havaitsee jakavansa saman mitätöinnin kokemuksen, ei suinkaan riitä antamaan heille keinoa, jonka avulla analysoida johdonmukaisesti omaa tilannetta. Sitä varten heidän on liityttävä ideologisesti kokeneempien seuraan.

Nämä henkilöt ovat avainasemassa, koska he mahdollistavat käännekohdan tekemällä nuorten kouluun ja kotiin soveltumattomuuden kokemuksista poliittisia kysymyksiä. Kun ne liitetään muihin historiallisiin ja kansainvälisiin tapahtumiin, nuoret saavat selityksen tilanteeseensa.

Suurimmassa osassa tapausasiakirjoja mainitaan tietyt tunnetut nimet kuten Omar Omsen tai Rachid Kassim. Heidät mainitaan usein ranskankielisen alueen tärkeimpinä värvääjinä. He antavat nuorten koulu-, koti-, rasismi- ja islamofobiakokemuksille tajuttavan selityksen, jonka muotoilut on kaivettu esiin jihadistisen tähtitarhan eri virtauksista.

”Häneltä saattoi kysyä ihan mitä vain”, tiivistää Foued kokemuksensa Omar Omsenin kanssa, ”ja hänellä oli vastaus valmiina kaikkeen.”

Värvääjät avaavat nuorille myös pääsyn puheisiin, teksteihin, videoihin ja esitteisiin, jotka laventavat heidän omia selvityksiään. He antavat käytännön neuvoja niin turvallisuusteknisissä kysymyksissä kuin jopa reitin valinnassa, kontaktien saamisessa ja matkan rahoittamisessa.

Vähitellen netissä ja henkilökohtaisessa yhteydenpidossa muodostuneet pienet yhteisöt kiinteytyvät ja maltillisimmat, vähiten vakuuttuneet ja vähiten innostuneet nuoret jäävät pois. Muiden vakaumus puolestaan vahvistuu ja lopulta he jakavat yhä läheisemmäksi käyvän, saman maailmankuvan.

”Lopulta en enää keskustellut lainkaan niiden ihmisten kanssa, jotka ajattelivat eri tavalla kuin minä”, kertoo Nisrine, josta myöhemmin tuli Telegram-sovelluksen kautta toimivan Dine Al-Haqq -kanavan ylläpitäjä.

Vähä vähältä ryhmä pienenee ja koostuu lopulta yksilöistä, joiden käytös- ja ajattelumallit muistuttavat toisiaan yhä enemmän. Suhteiden katkeaminen ympäristöön vahvistaa entisestään myös ryhmän tunnesiteitä. Porukasta tulee ”toisia minuja”, kuten Morgane asian ilmaisee, ja heitä kohtaan tunnetaan lojaalisuutta ja joskus myös ystävyyttä.

Tekoihin ryhtyminen on ymmärrettävä nimenomaan pienten tunnesiteiltään kiinteiden toveriryhmien vaikutusvallan kautta. Joissakin analyyseissa Rachid Kassimin tai Omar Omsenin kaltaiset henkilöt kuvataan kaikkivoiviksi marionettimestareiksi, mutta heidän älyyn vetoavat puheet tai käytännön ohjeet eivät todellisuudessa riitä selittämään nuorten sitoutumista. Fyysinen etäisyys ja yhteydenpidon epäsäännöllisyys ei anna värvääjille mahdollisuutta painostaa nuoria tekoihin eikä edes valvoa sitä, miten nuoret tulkitsevat ja käyttävät heidän tunnustamaansa ideologiaa. Kassimin ja Omsenin kaltaiset toimijat tarjoavat nuorille sekä perusteita tekoihinsa että tapoja toteuttaa ne, mutta he eivät pysty seuraamaan sitä, miten nuoret heidän oppejaan soveltavat.

Islamin termi hijra, joka tarkoittaa siirtymistä ei-muslimimaasta muslimimaahan, vetoaa suurimpaan osaan tässä tarkoitetuista nuorista. He tuntevat lähtevänsä rakentamaan ihanneyhteiskuntaa ja haluavat olla mukana sen synnyssä. Tässä se tapahtuu aivan konkreettisesti: värvääjien mukaan tietylle alueelle perustetaan ”aidosti islamilaisten” opetusten ja normien mukainen uusi sosiaalinen ja poliittinen organisaatio.4 Nazim antaa tunnevyörylleen selityksen: ”Kaikki tapahtuu siellä!”

Ranskan horisontista Syyria näyttää lupaavan runsain mitoin kaikkea sitä, mikä on kotimaassa näiden alaikäisten saavuttamattomissa. Sinne lähdöllä tuntuu olevan pelkkiä hyviä puolia, ja se ratkaisee kerralla kaikki ongelmat: nuori pääsee ottamaan etäisyyttä vanhemmista ja itsenäistyy kodistaan; taloudelliset ongelmat helpottuvat, kun tarjolla on asunto ja palkka; omalle yhteisölle ja suurille tavoitteille omistautumisesta elämä saa tarkoituksen ja uuden suunnan; yhteiskuntaryhmien väliset suhteet tasoittuvat, kun uskonto tekee kaikista veljiä suorastaan ihmeenomaisesti ja jopa seksuaalisuuden toteuttaminen helpottuu, kun kilpailutilanteet häviävät.

Koulumenestyksestä riip­puen­ nuoret saattavat myös innostua ajatuksesta, että heistä voi nyt tulla pieniä aktivistiälykköjä kuten Saidista, joka määrittelee itsensä ”tietokonejihadistiksi” ja haluaa sitä kautta edistää tavoitteita, joihin uskoo.

Tutkimuksen nuoret vaikuttavat selvästi haluttomilta toteuttaa terrori-iskuja. Hyvin monet kannattavat Ranskan maaperällä tehtyjä iskuja ja puhuvat aikeistaan tehdä niitä itsekin, mutta oikeusasiakirjoista voi todeta – muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta – että heidän suunnitelmansa ovat useimmiten epärealistisia ja suurelta osin toteuttamiskelvottomia.

Toisin kuin rikollisuuteen varhain ajautuneilla nuorilla tämän artikkelin aineiston nuorilla ei ole mitään kokemusta aseiden käytöstä, saati siitä, mistä he voisivat niitä hankkia. Kun Linn selittää, että hän aikoi ostaa ­kalašnikov-rynnäkkökiväärejä ja räjähdysvöitä ja ”ottaa kohteeksi jonkun mahdollisimman vilkkaan alueen”, tyttö vaikuttaa samalla täysin tietämättömältä siitä, mistä aseita olisi saanut.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö nuoret voisi silti ryhtyä sanoista tekoihin. Konkreettiset teot, kuten terrori-isku tai lähtö Syyriaan, ovat suurelta osin seurausta pienten tunnesiteiden vahvistamien ryhmien sisäisestä vetovoimasta. Nuorten pitää jatkuvasti todistaa uskollisuuttaan, jotta he säilyttäisivät paikkansa ryhmässä.

Usein teot syntyvät ei-toivotusta reaktiosta viranomaisten toimiin. Esimerkkinä tästä on teini-ikäinen Matthis, jonka suunnittelema isku olisi voinut vaatia kuolonuhreja. Hän ryhtyi kehittelemään iskua sen jälkeen, kun opettajat ja viranomaiset olivat todenneet hänellä vihakäytöstä ja käännyttämistä ja ruvenneet torjumaan häntä sen takia yhä voimakkaammin. Hänen luokseen oli myös tehty kotietsintä ja sitä oli seurannut kotiaresti. Yamin puolestaan lähti Syyriaan sen jälkeen, kun eräs poliisi oli ilmoittanut hänelle, että hän saattaisi saada pienestä koulutappelusta kymmenen vuotta vankeutta.

Tavoitteena on järkyttää

Toinen tutkimuksesta ilmenevä asia yllättänee ne lukijat, jotka ovat tottuneet paniikkia lietsovien asiantuntijoiden reposteluihin. Yllä mainittuja tapauksia lukuun ottamatta suurin osa havainnoista, joiden perusteella oikeuslaitoksen edustajat ovat lyöneet nuoreen ”radikalisoitumisen” leiman, liittyvät jihadismiin ainoastaan puheen tasolla.

Valtava enemmistö tämän selvityksen teini-ikäisistä ei ole minkään ideologisen projektin kannattajia, jotka suunnittelisivat oman yhteiskuntansa vaihtamista toiseen sen enempää sosiaalisella, poliittisella kuin symbolisellakaan tasolla. Heitä ympäröivässä yleisen levottomuuden ilmapiirissä, jota leimaavat kuolonuhreja vaatineista terrori-iskuista kertovat uutiset, he lainaavat käytökselleen ja puheilleen mallin jihadistisesta repertuaarista. Sitä he soveltavat vuorovaikutustilanteisiin vanhempien, kavereiden ja nuorison parissa työskentelevien kanssa, olivatpa nämä poliiseja, opettajia tai sosiaali- ja oikeuslaitoksen työntekijöitä. Tarkoituksena on järkyttää aikuisia, joita he joutuvat kohtaamaan.

Bryanin tapaus valaisee hyvin tätä dynamiikkaa. Kyseessä on alaikäinen, joka on saanut ennakoivan tuomion rikoksen takia. Hänen edellytetään osallistuvan videotyöpajaan, jonka teemana on tyttöjen ja poikien välinen kunnioitus.

Saapuessaan teatteriin, jossa työpaja pidetään, hän huudahtaa ensimmäiseksi: ”Täähän on ihan niin kuin Bataclanissa!” Kuvausryhmän kanssa pidettävässä valmistelutapaamisessa hän käyttää ”soveltumatonta ja epäkunnioittavaa” kieltä paikalla olevia naispuolisia henkilöitä kohtaan ja ilmoittaa: ”Tämä teatteri pitäisi polttaa.”

Työpajasta vastaava Arnaud kertoo, että ”loppujen lopuksi Bryan kuitenkin osallistui työpajaan. Hän ei ryhtynyt polttamaan teatteria, vaan uhitteli sen sijaan videokurssin ammattilaistiimiin kuuluneelle naispuoliselle ohjaajalle: ”Sinulta minä leikkaan kurkun auki!”. Kohta sen jälkeen hän ilmoitti: ”Se oli vaan vitsi, en mä sitä oikeasti tekisi.”

Naisohjaaja ei enää tuntenut oloaan turvalliseksi tämän nuoren seurassa. Bryan suoritti kuitenkin kurssin loppuun. Hänen käytöksensä oli vähän erikoista, hänestä ei oikein saanut otetta, ja hän provosoi jatkuvasti. Hän etsi itseään. Hän väitti myös olevansa terrorismista epäiltyjen rekisterissä, että hän oli terroristi, että hän oli hullu ja niin edelleen…

Tällainen käytös antaa Brya­nille mahdollisuuden hangoitella viranomaisten selvästi ilmaisemia odotuksia vastaan niin käytöksen kuin puheen tasolla. Hän puhuu alentavasti ja uhkaavasti naispuolisille jäsenille ryhmässä, jossa teemana on sukupuolten välinen tasa-arvo. Hän myös ”suurentaa” itsensä muiden silmissä antamalla ymmärtää, että hän saattaa olla ympäristölleen vaarallinen (”mä leikkaan sulta kurkun auki”, ”mä olen terroristirekisterissä”), vaikka hänen väitteilleen ei ole mitään todisteita. Lisäksi hän esittää ne niin rehentelevästi, että niiden uskottavuus kärsii. Lopputulos on kuitenkin hänelle edullinen, koska hän on onnistunut sekoittamaan ryhmän toiminnan ja vetänyt kaiken huomion itseensä.

Koululaisten sokeeraavat puheet vuoden 2015 tammikuun ja marraskuun terrori-iskujen jälkeen seuraavat samaa logiikkaa. Kun ympäristö – poliitikot ja viranomaiset – kehottaa voimakkaasti väestöä olemaan uhrien puolella, haastavat ja loukkaavat puheet ovat helppo vaihtoehto sille, joka haluaa torjua hänet torjuneen instituution.

Nuorisotyöntekijä Cynthia tiivistää: ”Nuorelle Isis-identiteetin turvin esiintyminen voi olla samaan aikaan oman identiteetin rakentamista ja provokaatiota. Hän tietää osuvansa yhteiskunnan arkaan kohtaan. Kun nuori tulee tapaamiseen, hän saattaa heittää: ’Sä et tiedä musta mitään. Mä olen pahempi kuin Isis!’ Totta kai sellainen herättää pelkoa.”

Tällainen käytös perustuu haluun järisyttää koulun, nuorisotyöntekijöiden ja kodin aikuisten auktoriteettiasemaa, eikä sitä pidä aliarvioida. Vihakäytös on syynä suurimpaan osaan nuorten oikeusturvavirastolle tehdyistä ilmoituksista. Todennäköisesti se on takana valtaosassa niitäkin ilmoituksia, joita tehdään jihadismin ilmoituspuhelimeen, koulujen ja sosiaalityön eri instansseihin sekä radikalisoitumisen ehkäisy- ja perhetukiyksiköihin.

Vihakäytös ei ole ponnahduslauta väkivallantekoihin, vaan se perustuu ennemminkin tarpeeseen herättää reaktio niissä tahoissa, joita vastaan se on suunnattu. Toisin sanoen se käytös, joka nykyisin Ranskassa leimataan ”radikalisoitumiseksi”, ei ole ”heikko signaali” jihadismista vaan ennemminkin selkeä osoitus halusta haastaa kodin ja viranomaisten edustama auktoriteetti.

Radikalisoitumista on tärkeää ymmärtää

Olipa kyse kapinoinnista tai ideo­logisesta sitoutumisesta, jotka ovat seurausta aikuisten odotuksiin vastaamisen mahdottomuudesta, on hyödyllistä palata tiettyjen käytösmallien takana vaikuttavaan yhteiskunnalliseen syy-seurauslogiikkaan – hiukan sosiologi Émile Durkheimin itsemurhan aiheuttajien tutkimuksen tapaan.5

Näin voidaan ensinnäkin hälventää se illuusio, että on olemassa vain yksi – jihadistinen tai muu – radikaalisuus, jolla on pelkästään erilaisia tasoja ja jota joskus kuvataan naurettavuuteen asti vihreällä ja punaisella värillä koodatulla ”radikaalisuusasteikolla”. Jos hyväksytään, että provokaatio ja ideologinen sitoutuminen eivät noudata samaa dynamiikkaa, viranomaiset voivat mukauttaa vastauksensa paljon paremmin ja välttää ylireagointia nuorten puheisiin ja asenteisiin, jotka ovat tarkoituksellisesti sokeeraavia.

Nuorten kehitykseen vaikuttavan logiikan tutkimisen ansiosta voidaan hylätä ”radikaaliusprofiilien” etsintä, jossa joudutaan nopeasti hetteikölle. Samanlaiset yhteiskunnalliset ominaisuudet ja kokemukset eivät vielä riitä saamaan ihmisiä toimimaan samalla tavalla.

Tässä selvityksessä yksi asia on tullut keskeisesti esiin: nuorten tavoitteiden ja koulun tuomitsevuuden välillä vallitsee suuri yhteensovittamattomuus. Mekanismi on hyvin perinteinen: psykiatrien ja psykologien arvion ja kokemuksen mukaan nuorten kehityksen takana on suuri määrä ahdistuneisuutta, mielialan laskua, masennusta, itsensä viiltelyä, itsemurhayrityksiä ja anoreksiaa. Sitoutuminen jihadismiin voi olla yksi uusi reagointitapa, mutta se on äärimmäisen poikkeuksellinen. Vuonna 2017 jihadistisia alaikäisiä oli Ranskassa 68 eli yksi lu­kion oppilas sataatuhatta kohti.

Syyriasta ja Irakista palanneiden oikeudenkäynnit ja terrori-iskut osoittavat, että niihin on ryhtynyt myös nuoria, joiden taustalla vaikuttavat erityisen levottomat kotiolot ja pitkä rikosrekisteri.6 He ovat kuitenkin hiukan vanhempia kuin tämän selvityksen nuoret.

Ero selittyy epäilemättä sillä, että jälkimmäisille jihadismiin sitoutuminen – ja erityisesti Syyriaan lähtö – edustaa ainoaa mahdollista lyhyen aikavälin ratkaisua tilanteeseen, jossa tärkeät elämän tavoitteet ovat romahtaneet. Sitä vastoin rikollisjengien maailmassa pyörineet nuoret näyttävät tarvitsevan enemmän aikaa ennen kuin he ovat käyttäneet vaihtoehtonsa loppuun.

Tästä kuvaavana esimerkkinä on tammikuun 2015 iskuihin osallistuneen Amedy Coulibalyn tapaus. Sosiologi Fabien Truong korostaa, että Coulibalyn radikalisoitumiselle on epäilemättä kaksi selitystä. Ensinnäkin elämä katujengeissä oli kuluttavaa, koska hän joutui paikkansa ja arvostuksensa säilyttääkseen tekemään jatkuvasti ryöstöjä. Toiseksi hän joutui jatkuvasti tekemisiin poliisin ja oikeusviranomaisten kanssa.7

Muita syitä sille, että rikostaustan omaava nuori lähtee Syyriaan tai Irakiin, ovat halu pyyhkiä pois menneisyys ja saada uusi elämä, tarve päästä suojaan poliisin ja oikeuslaitoksen seuraamuksilta, kavereiden keskinäinen innostus sekä elämän syvemmän merkityksen etsintä.

Päinvastoin kuin profilointifantasiat, joiden avulla kuvitellaan voitavan ennustaa yksilön radikalisoitumista, yhteiskuntatieteet tarjoavat mahdollisuuden ainakin ymmärtää sitä. Ymmärtäminen ei tarkoita, että tekijöille tarjottaisiin ”sosiologinen tekosyy” tai että uhreja ei arvostettaisi, kuten monet poliitikot ovat kärkkäitä väittämään.

Eräässä Edgar Allan Poen kertomuksessa kolmesta myrskyyn joutuneesta kalastajasta henkiin jäänyt veli oppii katkeran kokemuksen kautta, että tuhosta voi toivoa selviytyvänsä ehjin nahoin vain, jos suostuu ensin rauhallisesti tutkimaan sen ilmenemismuotoja ja toimintalogiikkaa.8 Samaa vaaditaan myös viranomaisilta, jotta he eivät toimillaan vain pahentaisi ilmiöitä, joita vastaan he haluavat taistella.

1 Nimet on muutettu henkilöllisyyden suojaamiseksi.

2 Stéphane Beaud, 80 % au bac… et après ? Les enfants de la démocratisation scolaire, La Découverte, Pariisi, 2002.

3 Paul Pasquali, Passer les frontières sociales. Comment les ”filières d’élite” entrouvrent leurs portes, Fayard, Pariisi, 2014.

4 Laurent Bonelli, ”Des brigadistes au djihadistes, combattre à l’étranger”, LMD, 8/2015.

5 Émile Durkheim, Le Suicide, Prsses universitaires de France, ”Quadrige”-sarja, Pariisi, 2013 (1. painos, 1897).

6 Laurent Bonelli, ”Les chemins de la radicalisation”, LMD, 2/2015.

7 Fabien Truong, Loyautés radicales. L’islam et les ”mauvais garçons” de la nation, La Découverte, 2017.

8 Edgar Allan Poe, A Descent into the Maelström, 1841. (Suomennettu nimellä Kurimus, 1959.)

LMD 9/18

Suom. Kirsi Kinnunen

Nigerialaisnaisten prostituution juurilla
Islamistinen utopia karikolla

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *