Sergio Moro pitämässä lehdistötilaisuutta syyskuussa 2015. Kuva: Marcos Oliveira/Agência Senado.

Oikeudellisen vallankaappauksen koukerot Brasiliassa

PERRY ANDERSON

Brasilian presidentti Dilma Rousseffin erottaminen vuonna 2016 ja presidentinvaalien suosikin Luiz Inácio Lula da Silvan suurta julkisuutta saanut pidättäminen vuonna 2018 perustuivat samaan asiaan: korruptionvastaiseen taisteluun. Ensin monet tarkkailijat hyväksyivät tasavaltalaisen oikeuden nimissä tehdyt tehoiskut, mutta pian useimmat havahtuivat, että kyseessä oli oikeudellinen vallankaappaus, josta hyötyi äärioikeisto.

Maaliskuussa 2014 käynnistynyt operaatio ”Lava Jato” (”painepesu”) koski Brasilian lähihistorian tärkeintä korruptioskandaalia. Vastuun siitä sai tuomari ­Sergio ­Moro. Hän oli ansainnut kannuksensa vuonna 2005 avustaessaan toisessa paljon huomiota saaneessa jutussa: mensalão-skandaali koski työväenpuolueen (PT) kansanedustajille maksamia kuukausittaisia lahjuksia näiden parlamentaarisesta tuesta.

Moro kuvasi etenemistapaansa artikkelissa, joka julkaistiin 2000-luvun puolivälissä. Hänen menettelytapansa jäljittelee Italian ”Mani pulite” (”puhtaat kädet”) -operaatiota, joka 1990-luvun alussa kukisti Italian hallituspuo­lueita ja vauhditti ensimmäisen tasavallan luhistumista. Moron itsensä mukaan hänen menetelmässä on kaksi tärkeää piirrettä: ensinnäkin täytyy turvautua ennaltaehkäiseviin vankeusrangaistuksiin, jotka rohkaisevat ilmiantoihin, ja toiseksi täytyy tehdä lehdistövuotoja, joiden tarkoitus on herättää kansan vihaa  ja painostaa epäiltyjä ja juttuihin kytkeytyviä instituutioita. Moron mielestään näyttämöllepano viestimissä painaa enemmän kuin syyttömyysolettama.

”Java Lato” -jutussa brasilialaistuomarista paljastuikin impressaarin vikaa. Yllätysiskuja, näyttäviä pidätyksiä, tunnustuksia: puhelinsoitot lehdistölle ja televisiokanaville takasivat, että Moron ohjaamansa operaatiot saivat runsaasti julkisuutta joka vaiheessa. Toinen toistaan dramaattisempina ne numeroitiin ja niille annettiin koodinimet, jotka otettiin elokuvista, antiikista tai Raamatusta: ”Dolce Vita”, ”Casablanca”, ”Aletheia” (”totuus” muinaiskreikaksi), ”Viimeinen tuomio”, ”Omerta”, ”Abyss” ja niin edelleen. Jos italialaiset synnynnäisellä teatterin tajullaan, Moro saa heidät näyttämään amatööreiltä!

Vuoden ajan vireillä olleet tutkimukset kohdistuivat kansallisen öljy-yhtiö Petrobrasin entisiin johtajiin, joita syytettiin korruptiosta. Mutta sitten niissä jäi kiinni PT-puolueen varainhoitaja João Vaccari Neto ja maan kahden suurimman rakennus- ja julkisten töiden yhtiön, Odebrechtin1 ja Andrade Gutierrezin, vastuuhenkilöitä. Mielenosoitukset Moron puolesta voimistuivat: niissä vaadittiin PT:n rankaisemista ja presidentti Dilma Rousseffin eroa ja painostettiin kongressia. Kongressin ensimmäisen kamarin eli kansalliskokouksen puheenjohtaja Eduardo Cunha ei tarvinnutkaan enempää, että hän otti presidentin erottamisen mukaan parlamentin päiväjärjestykseen.

Ovatko tuomarit oikeudenjakajia vai poliittisia toimijoita?

Eristettynä ja heikentyneenä Rousseff kutsui apuun entisen presidentin Luiz Inácio Lula da Silvan eli Lulan. Tämä käytti neuvottelutaitojaan ja korjasi suhteet entiseen liittolaiseensa, Brasilian demokraattisen liikkeen (PMDB) Cunhaan, jonka epäiltiin tallettaneen useita miljoonia dollareita salaisille tileille Sveitsiin. Cunha ehdotti molemminpuolista suojelusopimusta: hän keskeyttää toimensa Rousseffia vastaan, jos hallitus tekee hänelle vastapalveluksen. Lula pyysi presidenttiä hyväksymään ojennetun käden, mutta tämä kieltäytyi työväenpuolueen PT:n kansallisen johdon tukemana, sillä puolue pelkäsi, että sopimus tulisi julki. PT:n edustajat vaativat oikeustoimia Cunhaa vastaan, ja Cunha vastasikin käynnistämällä Dilman erottamisprosessin.

Moro puolestaan valmisteli armoniskua. Maaliskuun 2016 alussa hän käynnisti ”Aletheia”-operaation. Lula pidätettiin pikkutunneilla kameroiden edessä kun viestimiä oli varoitettu etukäteen. Entistä presidenttiä epäitiin  saaneen Odebrechtilta lahjoituksia.

Lisää käänteitä seurasi. Moro hankki – ja välitti lehdistölle – Dilman ja Lulan puhelinkeskustelun, jota hän oli kuunteluttanut. PT:n johtajat viittasivat siinä mahdollisuuteen, että Lulasta tulisi presidentin kabinettiministeri (Brasilian vastine pääministerille). Koska ministeritasoiset virkamiehet ja kongressin jäsenet nauttivat koskemattomuudesta, jonka vain korkein oikeus voi poistaa, ei ollut epäilystäkään, etteikö kyseessä olisi ollut juoni, jonka tarkoituksena oli estää Lulan pidättäminen. Nimitystä vastusti kaksi Brasilian korkeimman oikeuden tuomaria: ensimmäinen herjasi PT:tä tämän tästä Facebookissa ja  toinen oli työväenpuolueen vallanpitäjille vihamielinen keskustaoikeistolaisen PSDB-puolueen toimihenkilö.

Mielenosoitusten luoma paine presidentin erottamisen puolesta saavutti huippunsa, mutta kansalliskokouksessa mikään ei viitannut siihen, että vaadittu kahden kolmanneksen enemmistö saavutettaisiin. Syyttäjien uudet näyttävät operaatiot toivat esiin Odebrechtin kirjanpitoa, jossa paljastui yksityiskohtaista tietoa maksuista suunnilleen kahdellesadalle henkilölle, joiden joukossa oli osapuilleen kaikkien puolueiden edustajia.

Hälytyskellot soivat poliitikkojen piirissä: erästä PMDB:n eturivin toimihenkilöä äänitettiin hänen tietämättään, kun hän sanoi kollegalleen, että ”verenvuoto on saatava loppumaan”. ”Korkeimman oikeuden tyypit” olivat kuitenkin sanoneet hänelle, että se olisi mahdotonta niin kauan kuin Rousseff on vallassa, koska viestimet ovat häntä vastaan. Hän selitti, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin vaihtaa Rousseffin tilalle mahdollisimman nopeasti varapresidentti Michel Temer ja muodostaa kansallisen yhtenäisyyden hallitus, jota oikeuslaitos ja armeija tukevat.

Niinpä alle kahdessa viikossa kansalliskokous hyväksyi presidentin erottamisen ja avasi Morolle tien hankkiutua eroon hyödyttömäksi muuttuneesta Cunhasta. Pian Cunha erotettiin kansalliskokouksesta ja hän päätyi vankilaan. Senaatti vahvisti presidentin erottamisen ja varapresidentti Temer otti maan johdon.

Vuonna 2017 Lulaa syytettiin siitä, että hän omistaa vaimonsa kanssa merenranta-­asunnon, jonka he ovat saaneet hallintaansa alihintaan ja rakennusyhtiö OAS:n remontoimana. Heinäkuussa 2017 hänet tuomittiin Curitibassa yhdeksäksi vuodeksi vankeuteen. Valitusmenettelyn jälkeen rangaistusta pidennettiin kahteentoista vuoteen. Ensimmäinen PT-puolueen presidentti oli kalterien takana ja toinen erotettu huonojen vitsien saattelemana (tosin Lula pääsi vapaalle jalalle marraskuussa 2019  korkeimman oikeuden päätöksellä). Puolueen romahdus tuntui täydelliseltä.

Tuomarien osuudesta voidaan esittää kaksi erilaista analyysia. Ensimmäisessä heitä kuvataan oikeudenjakajiksi, jotka ovat päättäneet tyrmätä korruption, toisessa poliittisiksi toimijoiksi, jotka ovat valmiina mihin tahansa saavuttaakseen päämääränsä. Teoksessaan O lulismo em crise (2018) brasilialainen sosiologi André Singer hylkää kummankin vaihtoehdon. Hänen mukaansa tuomarit osoittautuivat yhtä aikaa täysin tasavaltalaisiksi ja kiistattoman politisoituneiksi. Tasavaltalaisiksi: miten muutenkaan maan rikkaimpien ja mahtavimpien yritysjohtajien pidättämistä voisi kuvata? Politisoituneiksi: mitä muuta PT:n jäsenten järjestelmällinen vainoaminen voisi tarkoittaa – kun muiden puolueiden jäsenet säästettiin lukuun ottamatta liian suureksi rasitteeksi muuttunutta Cunhaa? Puhumattakaan tuomarien poliittisista sidonnaisuuksista, heidän Facebookissa viskelemistään herjauksista tai valokuvista, joissa he poseeraavat hymyillen konservatiivipuolueiden tunnusten kanssa.

Jää vain yksi kysymys: olivatko nämä tuomarit yhtä paljon tasavaltalaisia ja puolueellisia?

Tuomiot kevenevät ”palkitun ilmiannon” ansiosta

Brasilian oikeusjärjestelmässä poliisit, syyttäjät ja tuomarit muodostavat toisistaan riippumattomat yksiköt. Poliisi kokoaa todisteet, syyttäjät lausuvat syytteet ja tuomarit päättävät rangaistuksista. (Valamiehistö on mukana vain murhatapauksissa.) Käytännössä nämä kolme tehtävää kuitenkin yhdistyivät ”Lava Jato” -operaatiossa. Poliisi ja syyttäjät toimivat tuomarin valvonnassa, ja tuomari kontrolloi tutkintaa, määritti vaaditut rangaistukset ja julisti ne. Näin syytteen ja tuomion eroon perustuvat oikeuden perusmekanismit kiistatta kumoutuivat. Lisäksi Moro viittasi kintaalla syyttömyysolettamalle.

Toinen Brasilian oikeusjärjestelmän omituisuus on ”palkittu ilmianto”, jonka nojalla jotakuta voidaan uhata murskaavalla vankilatuomiolla, ellei hän ilmianna muita epäiltyjä: se on siis kiristyksen oikeudellinen vastine. Mekanismin väärinkäyttömahdollisuudet voidaan nähdä Marcelo Odebrechtin tapauksesta. Odebrecht oli tutkimuksissa pidätetyistä yritysjohtajista rikkain. Hänet tuomittiin korruptiosta yhdeksäksitoista vuodeksi vankilaan, mutta hänen rangaistustaan lyhennettiin kymmeneen vuoteen, kun hän suostui ilmiantoleikkiin. Lopulta hän pääsi vankilasta kahden ja puolen vuoden jälkeen. Tällaista taustaa vasten on vaikea yliarvioida painetta tarjota oikeusistuimille aineistoa, joka veisi niiden kannalta kiinnostavimpia tutkimuksia eteenpäin.

Kaikki edellä mainittu on kuitenkin pientä verrattuna käsitteeseen dominio do fato. Se tarkoittaa mahdollisuutta tuomita joku rikokseen osallistumisesta suorien todisteiden puutteessa sen perusteella, että hän ei voi olla olematta vastuussa. Mekanismi juontuu käsitteestä Tatherrschaft (”teon hallitseminen”), jonka saksalaisjuristi Claus Roxin kehitteli natsien sotarikollisten tuomitsemista varten. Roxin ei kuitenkaan ole hyväksynyt brasilialaista tapaa käyttää periaatetta: se, että epäilty on organisaatiossa siinä tai siinä asemassa, ei hänen mukaansa riitä vakuuttamaan siitä, että tämä on myös vastuussa rikoksesta. Oikeuden täytyy lisäksi pystyä osoittamaan, että syytetty tosiaan on hyväksynyt tai tilannut epäillyn rikoksen.

Tuomari Moro ei piitannut tällaisista hienouksista. Koska Lulan väitettiin ottaneen vastaan 600 000 dollarin arvoinen asunto, hän sai kaksitoista vuotta vankilaa.2 Se oli kaksi kolmannesta Odebrechtin alkuperäisestä rangaistuksesta, vaikka väitetty hyöty oli alle kaksi prosenttia siitä summasta, jonka jälkimmäisen osoitettiin kavaltaneen.

Lehdistön ylistämää Sérgio Moroa ei rangaistu lainkaan

Curitiban oikeuden toiminta vastaa siis ainakin suunnilleen Singerin tunnistamaa cocktailia: yksi osa tasavaltalaista kiihkoa, toinen puolueellista strategiaa. Kun oikeushierarkiassa noustaan korkeimpaan oikeuteen saakka, asiat muuttuvat. Siellä ei ole ankaraa eettisyyttä eikä ideologista kiihkoa. Motiivit osoittautuvat paljon halpamaisemmiksi.3

Toisin kuin vastineensa muualla maailmassa, Brasilian korkein oikeus yhdistää kolme tehtävää: se tulkitsee perustuslakia, se on siviili- ja rikosjuttujen viimekätinen vetoomustuomioistuin, ja sille keskittyy toimivalta syyttää poliittisia johtajia – kongressin jäseniä ja ministereitä – jotka muuten nauttivat koskemattomuudesta, josta käytetään nimitystä foro privilegiado. Toimeenpanovalta nimeää korkeimman oikeuden yksitoista jäsentä. Toisin kuin Yhdysvalloissa, lakiasäätävältä vallalta saatu vahvistus on heille pelkkä muodollisuus. Mitään aiempaa kokemusta tuomioistuimen oikeuskäytännöistä ei vaadita, vaan riittää, että on toiminut asianajajana tai syyttäjänä.

Korkeimman oikeuden jäsenten nimittäminen on aina perustunut pikemminkin poliittisiin verkostoihin kuin ideologisiin yhteyksiin. Yksi nykytiimin jäsenistä oli ennen Lulan asianajaja, toinen kuuluu Fernando Henrique Cardoson lähipiiriin ja kolmas on toisen presidentin, Fernando Collor de Mellon, serkku. Kun yleisön paine erottaa Rousseff oli kovimmillaan, kahdeksan korkeimman oikeuden yhdestätoista jäsenestä oli presidentin ja hänen edeltäjänsä valitsemia. Tuomarit kuitenkin vaihtavat poliittista väriä kuin kameleontti, ja ne, jotka olivat nimityksestään velkaa PT:lle, pyrkivät nimenomaan osoittamaan itsenäisyytensä valtapuolueesta. Tosiasiassa he vain vaihtoivat yhden lojaaliuden toiseen: he unohtivat PT:n pomot ja myötäilivät nyt hallitsevia viestimiä.

Heti operaation alusta lähtien Curitiban tiimi käytti lehdistölle annettuja vuotoja ja paljastuksia normaalin oikeusmenettelyn ohittamiseen. Normaalisti syytetyn julkinen stigmatisointi ennen hänen oikeudenkäyntiään on kielletty, mutta Moro käytti keinoa sitäkin innokkaammin, koska hän saattoi luottaa siihen, että journalistit painostavat korkeinta oikeutta.

Kun yksi korkeimman oikeuden tuomari ilmoitti, että habeas corpus -periaate vaatii Moroa vapauttamaan erään Petrobrasin johtajan, Moro kääntyi lehdistön puoleen ja julisti, että siinä tapauksessa hänen pitäisi vapauttaa myös huumekauppiaita. Korkein oikeus käänsi takkinsa. Rikottuaan kolmea puhelinkuuntelua rajaavaa lakia ja julkistettuaan Lulan ja Rousseffin keskustelun Moro perusteli toimensa selittämällä, että hän toimi ”yhteisen edun” nimissä. Lehdistössä kansallissankarina juhlittua Moroa ei ole rangaistu millään tavalla.

Muutama päivä sen jälkeen, kunJair Bolsonaro oli valittu maan presidentiksi lokakuussa 2018, tämä julisti, että Moro oli ottanut vastaan oikeusministerin tehtävän. 1990-luvulla ”Mani pulite” -operaatioon osallistuneet Italian syyttäjät pahoittelivat, että heidän toimensa korruptiota vastaan auttoivat lopulta Silvio Berlusconia nousemaan valtaan. Brasiliassa ”Lava Jaton” tähti puolestaan vain ilahtui päästessään varsin harvinaisen poliittisen johtajan joukkueeseen: voi nimittäin olla, että Bolsonaro saa vielä Berlusconin näyttämään mukavalta mieheltä.

1 Ks. Anne Vigna, ”Les Brésiliens aussi ont leur Bouygues”, LMD 10/2013.

2 Ensimmäiseen rangaistukseen lisättiin toinen, myös kahdentoista vuoden rangaistus, joka julistettiin helmikuussa 2019. (Toim. huom.)

3 Yhdysvaltalainen infosivusto The Intercept on paljastanut 9.6.2019 jälkeen sarjan tuomari Moron kryptattuja viestejä, jotka vahvistavat, että hän manipuloi ”Lava Jato” -operaatiota poliittisia päämääriä varten. (Toim. huom.)

”Joku todella katala”

Yhdysvalloissa 6. helmikuuta 2019 demokraattiedustaja Alexandria Ocasio-Cortez kuulusteli kolmen eri järjestön edustajaa tuodakseen esiin Yhdysvaltojen poliittisen järjestelmän toiminnan. Kuultavana olivat Common Cause -järjestön Karen Hobert Flynn, Institute for Free Speech -järjestön Bradley Smith ja Brennan Center for Justice -ajatushautomon Rudy Mehrbani.

OCASIO-CORTEZ: Ehdotan, että leikimme kysymys–vastaus-leikkiä. Minä esitän konnaa [– –] joka pyrkii hyötymään poliittisesta järjestelmästä rikastuakseen ja edistääkseen omaa etuaan silloinkin, kun se pitää panna Yhdysvaltojen kansan edun edelle. [– –] No niin, rouva Hobert Flynn, kuvitelkaamme, että tahdon kongressiedustajaksi, ja kuvitelkaamme, että tahdon rahoittaa kampanjani pelkästään suuryrityksiltä saamillani lahjoituksilla. Estääkö laki minua jollakin tavoin?

HOBERT FLYNN: Ei mitenkään.

OCASIO-CORTEZ: Okei. Jos siis ymmärrän oikein, mikään ei estä sitä, että vaikkapa öljy- tai lääkealan yritykset rahoittavat kampanjani kokonaan ja olen kokonaan niiden lobbarien ympäröimä, niinkö? Hyvä on. Sanokaamme sitten, että olen todella katala. Olen aiemmin tehnyt aika ikäviä asioita ja toivon, että ne unohdettaisiin, jotta minut valittaisiin. Herra Smith, pitääkö paikkansa, että olette kirjoittanut Washington Postiin artikkelin nimeltä ”Nuo maksut naisille olivat ongelmallisia. Se ei tarkoita, että ne olivat laittomia”? 1

SMITH: En näe tuota asiakirjaa täältä asti, mutta kirjoitin tosiaan tuon nimisen artikkelin Washington Postiin. Tarkoitatte varmaankin juuri sitä.

OCASIO-CORTEZ: Okei. Oikein hyvä. Siis vihreää valoa lahjuksille. Voin tehdä mitä tahdon, myös varsin epämiellyttäviä asioita: laki antaa minulle luvan maksaa ihmisille, jotta he pysyisivät hiljaa. Sitä pidetään jopa sananvapauteni käyttämisenä. [– –] Kuvitelkaamme sitten, että minut valitaan. Voin siis toimia tehtävissäni, ja minulla on valta muuttaa Yhdysvaltoja hallitsevia lakeja, kirjoittaa niitä tai vaikuttaa niihin. Hienoa. Voisitteko sanoa minulle – ehkäpä te, rouva Hobert Flynn – onko millään tavoin rajattu, mihin lakitekstien valikoimaan minulla on oikeus vaikuttaa? Rajataanko mahdollisuuttani muuttaa lakien sisältöä, kun lait koskevat intressiryhmiä, jotka ovat rahoittaneet kampanjani ja mahdollistaneet valintani?

HOBERT FLYNN: Mitään kehyksiä ei ole.

OCASIO-CORTEZ: Ei mitään? Hyvä on. Jos siis ymmärrän oikein, voin saada koko rahoitukseni [– –] lääketeollisuudelta ja käyttää mandaattiani säätämään sitä suosivia lakeja? Ja näin siis ilman vähäisimpiäkään laissa säädettyjä rajoituksia?

HOBERT FLYNN: Juuri niin.

OCASIO-CORTEZ: Okei, loistavaa. Herra Mehrbani, viimeiseksi tahdon vielä tulla rikkaaksi tekemällä mahdollisimman vähän työtä. Se onkin tärkein tavoitteeni konnana. Estääkö siis jokin minua omistamasta vaikkapa öljy-yhtiön osakkeita ja kirjoittamasta sitten lakeja, jotka purkavat säätelyn tältä alalta? Lakeja, jotka voisivat saada osakkeitteni arvon nousemaan?

MEHRBANI: Voisitte tosiaan tehdä niin.

OCASIO-CORTEZ: Niinkö? Voisinko tehdä niin? Eikö mikään nykyisessä lainsäädännössä estä sitä?

MEHRBANI: Ei mikään.

OCASIO-CORTEZ: Täydellistä. Viimeinen kysymykseni [– –] kuuluu seuraavasti: onko mahdollista, että hetki sitten yhdessä kuvittelemamme pikku tarina soveltuu nyt istuvaan hallitukseen ja kongressiedustajiin?

MEHRBANI: On.

HOBERT FLYNN: On.

Yhdysvaltojen demokraattien edustaja Alexandria Ocasio-Cortez kysyy: ”Okei. Jos siis ymmärrän oikein, mikään ei estä sitä, että vaikkapa öljy- tai lääkealan yritykset rahoittavat kampanjani kokonaan ja olen kokonaan niiden lobbarien ympäröimä, niinkö?”

1 Bradley Smith, ”Those payments to women were unseemly. That doesn’t mean they were illegal”, The Washington Post, 22.8.2018. Artikkelissa Smith arvostelee mekanismia, joka sallii estää oikeusjutun maksamalla rahaa kantelijalle.

LMD 9/2019

Suom. Tapani Kilpeläinen

Kiinnostava juttu, eikö vain?

Le Monde diplomatique:
reportaaseja ja analyyseja kaikkialta maailmasta.
Tilaa Diplo printtinä ja diginä täältä!

Venäjän nimittämät miljonäärit
Tähtiin tuijottelun paluu: yövalaistus haittaa ihmisiä, eläimiä ja kasveja