Kun ajattelemme feminismin syntyä, ajattelemme 1800-lukua, suffragetteja ja naisten äänioikeutta. Harva tulee tuumanneeksi, että todellisuudessa feministisen ajattelun historia ulottuu paljon kauemmas, sillä naisia on puolustettu ja miesten ylivaltaa kyseenalaistettu jo vuosisatoja aiemmin. Tämän osoittaa Martina Reuterin toimittama erinomainen kirjoituskokoelma Miesvaltaa murtamassa. Varhaisten feministien filosofisia kirjoituksia (Gaudeamus 2021), joka nimensä mukaisesti sisältää yhdeksän erilaista feminististä tekstiä renessanssista 1800-luvulle.

Feminismi-sanan synty on jäljitetty 1800-luvulle. Miten sitten vaikkapa renessanssin aikaisia kirjoituksia voidaan kuvailla feministisiksi? Eihän koko sanaa ollut edes keksitty! Reuter toteaakin, että feministisen ajattelun historian pituus riippuu siitä, miten feminismi määritellään. Teoksessa esitetään Tjitske Akkermanin ja Siep Stuurmanin tutkimuksiin viitaten, että ajattelun tulee täyttää kolme ehtoa, jotta se voidaan lukea feministiseksi. Tekstin tulee 1) kritisoida naisvihamielisyyttä ja miesten ylivaltaa 2) nähdä naisten tilanne jonakin, joka on mahdollista muuttaa paremmaksi ja 3) ymmärtää sukupuolitettu ryhmäidentiteetti, johon kuuluu tietoinen pyrkimys puhua naisten puolesta ja laajentaa naisten toimintamahdollisuuksia.

Esimerkiksi jo Platon muotoili filosofisesti perusteltuja väitteitä naisten ja miesten tasa-arvoisuudesta, mutta hänen argumenttinsa eivät täytä edellä mainittuja ehtoja. Käsillä olevan kirjoituskokoelman teksteissä kaikki ehdot kuitenkin täyttyvät. Määritelmä osoittautuu erittäin hyödylliseksi kokoelmaa lukiessa, sillä se auttaa löytämään kirjoitusten feministisen ytimen. Vaikka tekstit on kirjoitettu useiden vuosisatojen aikajänteellä, niiden pintakerroksen alta löytyy paljon samaa.

Matkalla naisten kaupunkiin

Kokoelman aloittaa Christine de Pizanin renessanssiaikainen Kirja Naisten kaupungista. Teos vilisee aikansa eläneitä hyve- ja moraalivaateita naisille, mutta kaiken tämän alla teksti on yllättävän naseva, jopa samastuttava nykyfeministin silmin. Teoksen Christine-niminen kertoja istuu tavanomaiseen tapaansa kammiossaan lukemassa painavaa lähdeaineistoa, kun hänen käsiinsä osuu Matheolus-nimisen runoilijan kirja. Hän tarttuu teokseen mieltään ilahduttaakseen ja raskaasta lukemistostaan toipuakseen. Kirja kuitenkin toimii päinvastaisesti: kun Christine huomaa Matheoluksen parjaavan naisia säälittä, hän laskee kirjan käsistään. Teos ei jätä häntä rauhaan: ”Aloin miettiä, mikä saattoikaan olla syy siihen, että niin monet miehet papeista lähtien ovat olleet ja yhä ovat kovin hanakoita mustamaalaamaan ja solvaamaan naisia ja näiden taipumuksia niin suullisesti kuin tutkielmissaan ja kirjoitelmissaankin.”

Christine vaipuu masennukseen. Vaikka hän kokee sydämessään naiset arvokkaiksi, hän ajattelee, ettei niin suuri määrä oppineita miehiä voi olla väärässä: naisissa on oltava jotakin vialla. Epätoivon hetkellä Christinelle ilmestyy kolme kruunupäistä naista, jotka esittäytyvät Järjeksi, Oikeamielisyydeksi ja Oikeudenmukaisuudeksi. He kertovat, että heidän tehtävänsä on estää naisia epäilemästä itseään ja saada heidät luottamaan omiin havaintoihinsa. Heidän avullaan Christine rakentaa vertauskuvallisen Naisten kaupungin, jossa hyveelliset naiset voivat elää rauhassa.

Vaikka tekstin kehys on vahvan uskonnollinen, ei nykylukija voi olla tunnistamatta Christinen kipuilua: Ilmestyisipä minullekin kolme viisasta naista aina, kun epäilen itseäni! Seuraavan kerran kun lepuutan silmiäni päivän raskaasta työstä jälleen yhdessä sosiaalisen median naisvihamielisessä kommentissa, toivon todella Michelle Obaman, Oprahin ja Hillary Clintonin pinkovan paikalle.

Teksti on kuitenkin kaikessa kumouksellisuudessaan myös ajan kuva. Esimerkiksi viimeisessä kappaleessa Christine antaa neuvoja Naisten kaupungin tuoreille asukkaille: tuskastuneita vaimoja hän opastaa vain kestämään petollisia miehiään, nuoria neitoja taas elämään siveyttään vaalien ja pelon ohjaamana. Ei kovin moderni käsitys, varsinkaan valtaisan metoo-liikkeen aikakaudella.

Christinen jälkivaikutus on kuitenkin ollut suuri, ja jopa Simone de Beauvoir lainaa hänen tekstiään klassikkoteoksessaan Toinen sukupuoli: ”Jos pikkutytöt pantaisiin kouluun ja jos heille opetettaisiin tieteitä, kuten pojille opetetaan, tytöt oppisivat aivan yhtä hyvin ja ymmärtäisivät eri tieteiden ja taitojen hienoudet siinä missä pojatkin.” Äärimmäisen ajankohtainen väite, edelleen.

Kohti tuntemaamme feminismiä

Siinä missä kokoelman varhaisimmat tekstit keskittyvät naisten paremmuuden puolusteluun miesten kustannuksella, vaihtuvat äänenpainot 1600-luvun kirjoituksissa. Niissä paneudutaan vahvemmin sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Kirjoituskokoelmasta käy myös kiinnostavasti ilmi feminismin tiivis suhde filosofiaan – nykyään feministisiä kysymyksiä kun tavataan ajatella lähinnä poliittisina kiistakapuloina.

Esimerkiksi François Poullain de la Barre nojaa argumentaatiossaan vahvasti René Descartesin dualismin ja epäilyn filosofiaan. Mieli–ruumis-dualismi vahvisti ajatusta siitä, ettei mielellä ole sukupuolta, mikä puolestaan vei loogiseen johtopäätökseen sukupuolten samanlaisista henkisistä kyvyistä. Epäilyn metodi taas tarjosi mahdollisuuden kyseenalaistaa opittuja ennakkoluuloja, esimerkiksi naisiin kohdistuvia parjauksia, joita jo varhaisemmat tekstit koettivat eri tavoin kumota.

Myös Platonin oppilas Aristoteles saa kirjoituksissa huutia. Hän teki vuosituhansiksi tyhjiksi oppi-isänsä ajatukset sukupuolten yhtäläisistä kyvyistä. Aristoteleen mukaan maailma jakautuu hallitseviin ja hallittaviin, ja kyky hallita liittyy erityisesti miehille ominaiseen, niin kutsuttuun harkitsevaan sielunosaan. Tämä sielunosa toteutui hänen mukaansa kyllä jossain määrin naisillakin, mutta ”vailla arvovaltaa”. Aristoteleen käsitys jäi elämään vaikuttaen vahvasti keskiajan ja renessanssin filosofiaan. Onkin pelkästään osuvaa, että Aristoteleen sukupuolikäsityksestä tuli varhaisen feministisen ajattelun keskeinen kritiikin kohde.

1800-lukua lähestyttäessä huomio kiinnittyy erityisesti vaatimuksiin naisen pääsystä kodin piiristä julkiseen elämään. Tähän ehdotetaan vastaukseksi muun muassa yhdenvertaista kasvatusta ja koulutusta, taloudellista itsemääräämisoikeutta ja lopulta äänioikeutta. Esimerkiksi Harriet Taylor Mill yhdessä puolisonsa John Stuart Millin kanssa tasoitti tietä suffrageteille kirjoituksillaan naisten äänioikeudesta. Näin ympyrä sulkeutuu, ja tekstit palaavat siihen pisteeseen, josta yleensä katsomme feministisen liikehdinnän alkaneen.

Muuttuva yhteiskunta, muuttumaton ydin

Vaikka jotkin tekstien huomiot vaikuttavat nykypäivästä käsin huvittavilta, ei teoksen tarkoitus ole arvioida tekstien ja niiden väitteiden paikkaansa pitävyyttä. Tämän päivän valtavirtafeminismin käsitykset sukupuolten moninaisuudesta ja identiteettien intersektioista eivät mahdu samaan palaveripöytään renessanssihyveiden ja -siveyden kanssa. Kokoelman tarkoitus on pikemminkin toimia eräänlaisena peilinä, jota vasten voi peilata feminismin kehitystä nykysuuntaansa totuttua laajemmalta aikaväliltä.

Teksteissä on toisaalta myös ihmeellisen paljon samaa kuin nykymaailmassa, minkä voi feministinä kokea myös lannistavaksi – elämmekö edelleen henkisesti renessanssiaikoja? Tekstien lukeminen on kuitenkin ennen kaikkea äärimmäisen valaisevaa: kirjoituksista huokuu se, miten feminismin kova ydin – vaatimus tasa-arvosta – on säilynyt vuosisatojen ajan, vaikka ympäröivä yhteiskunta moraalikäsityksineen on muuttunut paljon.

Viime vuosina kirjallisiksi hiteiksi ovat nousseet Senecan ja Plutarkhoksen antiikin aikaiset tekstit, jotka puhuttelevat nykylukijoita edelleen. Voisiko Miesvaltaa murtamassa enteillä nousua myös varhaisille feministisille teksteille, jotka onnistuvat huvittamaan ja opettamaan nykylukijaa? Ainakaan sisällöstä näiden tekstien suosio ei tule jäämään kiinni, sen verran terävää tekstiä nämä filosofit suoltavat.

Teoksen tiedot:

Martina Reuter (toim.): Miesvaltaa murtamassa. Varhaisten feministien filosofisia kirjoituksia

Gaudeamus 2021

Suom. Tuomas Parsio, Erika Ruonakoski, Laura Lahdensuu