Emily St. John: Asema 11
Tammi 2022
Suom. Aleksi Milonoff
Kaipuuta maailman raunioilla
Runollinen ja kaihoisa dystopia rikkoo genrerajoja ja saa lukijan arvostamaan oman maailmamme pieniä asioita.
Cormac McCarthyn Tie uudisti aikanaan post-apokalyptisten romaanien genreä kuvatessaan eloonjäämiskamppailun raadollisuutta. Ensimmäisessä suomennetussa romaanissaan Asema 11 kanadalaiskirjailija Emily St. John Mandel avaa genrelle jälleen uuden ulottuvuuden: mitä menettäisimme ja säilyttäisimme sivilisaation kadottua ympäriltä. Lopputulos on vaikuttava ja vavahduttava lukukokemus.
Asema 11 sijoittuu aikaan ennen ja jälkeen tuhoisan pandemian, ”georgiantaudin”, joka tappaa muutamassa viikossa lähes koko maapallon väestön ja pakottaa eloonjääneet pieniin esiteollisen ajan yhteisöihin. Romaanin keskiössä on kaksi näyttelijää: Arthur, jonka ura ja ihmissuhteet aaltoilevat pandemian kynnykselle asti sekä Kirsten, joka kiertää esiintyjänä pienessä Shakespeare-teatteriseurueessa, joka ylläpitää kulttuuria pari vuosikymmentä pandemian jälkeen. Heidän tarinansa kuvaavat romahduksen tuomaa muutosta. Toisessa ajassa on liikaa kaikkea ja toisessa pitää yrittää selviytyä pelkillä menneisyyden palasilla.
Romaani etenee kuin palapeli, jossa eri henkilöt ja ajankohdat kietoutuvat toisiinsa välähdyksinä historiasta. Entinen paparazzi Jeevan lukitsee itsensä ja veljensä kattohuoneistoon, josta käsin he seuraavat yhteiskunnan romahdusta. Arthurin ex-vaimo Miranda kirjoittaa vapaa-ajallaan intohimoisesti sarjakuvateosta, jonka tarina jää elämään myös tuhon jälkeen. Arthurin ystävä Clark jää pandemian iskiessä jumiin pienelle lentokentälle, johon kasvaa vuosikymmenten mittaan luja yhteisö. Romaanin edetessä henkilöhahmojen tiet risteävät tavoilla, jotka ilmentävät elämän ja kohtaamistemme sattumanvaraisuutta. Hengissä selvinneet eivät ole enää uudessa maailmassa samoja ihmisiä kuin ennen pandemiaa.
Mandelin kerronta on vähäeleisen kaunista ja onnistuu pienillä asioilla tuomaan esiin romahduksen arkipäiväisiä vaikutuksia. Esimerkiksi kuvauksessa vuosien kulumisesta eristyksiin jääneellä Severn Cityn lentokentällä, lukija voi melkein aistia ihmisten hämmennyksen, melankolian ja lopulta sopeutumisen uuteen todellisuuteen. Sivilisaation romahduksen käsittely inhimillisten kokemusten kautta tekee Asema 11:sta yhden uskottavimmista kirjallisista dystopiakuvauksista. Samaan aikaan romaani on myös kertomus ihmissuhteista, eikä sitä voi lokeroida perinteiseksi scifi-kirjallisuudeksi. Aleksi Milonoff on onnistunut hienosti välittämään suomennokseen tekstin tyylikkään surumielisen tunnelman.
Omalle koronapandemiasta toipuvalle maailmallemme Asema 11 on muistutus siitä, kuinka paljon enemmän pandemian olisi mahdollista hävittää. Mandel on onnistunut kirjoittamaan syvästi humaanin teoksen, joka korostaa ihmiselämän kauneutta. Toisin kuin post-apokalyptisessa kirjallisuudessa yleensä, tuho, väkivalta ja hengissä selviytyminen ovat vain sivuosassa ja tärkeimmiksi teemoiksi nousevat ihmisten väliset yhteydet, menetysten aiheuttama kaipaus sekä lopulta toivon pilkahdukset. Kirjan suljettuaan lukijan mieleen jää kummittelemaan nimenomaan tuhon jälkeisen maailman haikeus ja tunne siitä, kuinka paljon arvokasta meillä tässä maailmassa loppujen lopuksi on.
Saska Suvikas
Kikuko Tsumura: Unelma helposta työstä
Into 2022
Suom. Raisa Porrasmaa
Kikuko Tsumuran raikas uutuus kertoo yllätyksellisen tarinan 36-vuotiaasta naisesta, joka etsii itselleen uutta työpaikkaa. Nainen on uupunut aikaisemmassa työssään, ja hänen tavoitteenaan on nyt löytää mahdollisimman helppo ja vaivaton toimenkuva. Esimerkkeinä ihanteellisesta työstä hän pohtii sähkölinjalla sirkuttavien varpusten laskemista tai ihonhoitotuotteissa käytettävän kollageenin uuttamisprosessin täyspäiväistä valvomista.
Unelmatyön etsintä johdattaa teoksen päähenkilön mitä moninaisimpiin työtehtäviin. Työnkuvat vaihtelevat valvontakameranauhojen tarkistamisesta aina ikkunajulisteiden vaihtamiseen. Uudessa työpaikassa aloittaminen tarkoittaa kuitenkin muutakin, kuin varsinaisen työn tekemistä. Uusi työ tuo mukanaan myös uuden fyysisen ja sosiaalisen ympäristön kaikkine vaatimuksineen ja rutiineineen. Suurimmat pohdinnat syntyvätkin orastavista ihmissuhteista ja kohtaamisista, joiden kautta päähenkilö oppii paljon omasta itsestään.
Yksinkertaisten työtehtävien kuvaaminen ei suinkaan tarkoita ikävystyttävää lukukokemusta, sillä teoksen kunnianhimoinen päähenkilö löytää pitkästyttävimmästäkin työstä jotain mielenkiintoista ja tavoittelemisen arvoista. Hän ei juurikaan vietä vapaa-aikaa, vaan elää ja hengittää työntekoa joka solullaan, ja uppoutuu työtehtäviinsä niin kovasti, että tahti on paikoin jopa hengästyttävä. Päähenkilön työntekoa kohtaan kokema mielenkiinto tarttuu Tsumuran ilmaisuvoimaisen ja värikkään kerronnan kautta myös lukijaan.
Teos onnistuu paketoimaan haastavan ja monisyisen aiheen kepeään muotoon, johon hyvin erilaisista taustoista tulevat lukijat voivat samaistua. Ristiriita passiivisen työn tekemisen ja päähenkilön vilkkaasti etenevän ajatuksenkulun välillä saa aikaan surrealistisen, koomisessa epätasapainossa keikkuvan kokonaisuuden, jota siivittää älykäs ja utuinen huumori. Tsumuran maailmassa kaikkein tavanomaisimmaltakin vaikuttava työympäristö voi totisesti yllättää, sillä päähenkilön loputon uteliaisuus johdattaa hänet kerta toisensa jälkeen merkillisten ja salaperäisten sattumusten äärelle.
Kaikessa hyväntuulisuudessaan ja kepeydessään Tsumuran teos herättää myös paljon kysymyksiä ja jättää lukijan pohtimaan yksilön suhdetta työntekoon ja työkulttuuriin. Yksi merkittävä opetus on se, että kaikki työ on tärkeää: jopa yksinkertaiselta kuulostava työ voi vaikuttaa peruuttamattomasti paitsi tekijänsä, myös ympäröivän yhteisön elämään ja tulevaisuuteen. Päähenkilön tavoin lukija saattaa yllättyä siitä, miten monipuolisia kuvaillut työtehtävät ovat, ja miten paljon erilaisia valmiuksia ja taitoja ne tekijältään vaativat.
Unelma helposta työstä on tarkkanäköinen puheenvuoro 2000-luvun työelämästä. Romaani ottaa kantaa yhteiskunnan asettamiin vaatimuksiin yksilön tehokkuudesta sekä työn tavoitteellisuudesta ja tuloskeskeisyydestä. Teoksen päähenkilö yrittää heittää nämä odotukset romukoppaan ja tavoitella niiden sijaan helppoutta, mutta riittääkö helppo työ lopulta tarjoamaan vastauksia hänen kysymyksiinsä? Ehkä toisinaan on syytä olla juuttumatta työnkuvan herättämiin ennakkoluuloihin ja olla avoin ympärillä tarjoutuville mahdollisuuksille – kuten Tsumuran teos osoittaa, työ voi olla niin paljon muutakin.
Hanna Vainionpää
Alba de Céspedes: Kielletty päiväkirja
Otava, 2022
Suom. Anna Louhivuori (1956)
Alba de Céspedesin Kielletty päiväkirja julkaistiin alun perin 1950-luvulla sekä alkukielellä että suomeksi. Suomennos julkaistiin tänä vuonna uusintapainoksena sekä e- ja äänikirjana. Romaanin päähenkilö Valeria on 43-vuotias nainen, joka alkaa kirjoittaa päiväkirjaa. Sen myötä hän tulee tietoiseksi ajatuksistaan ja toiveistaan eri tavalla kuin koskaan ennen, mutta juuri se tuntuu kielletyltä ja vaaralliselta.
Kielletty päiväkirja pohtii naisen roolin ahtautta. Valerialla on kaksi aikuista lasta, ja jossain vaiheessa äitiydestä on tullut ainut hänelle sallittu rooli. Jopa hänen aviomiehensä nimittää häntä äidiksi. Vastikään päättynyt toinen maailmansota on muuttanut sukupuolirooleja radikaalisti: Valerian äiti ei ole koskaan käynyt töissä, Valeria itse on töissä vain taloudellisten olosuhteiden pakosta, kun taas hänen tyttärensä hakeutuu töihin vapaaehtoisesti ja nauttii työstään (asia, jota Valeria ei voi myöntää kuin päiväkirjalleen).
Kirjan ehdottomiin ansioihin lukeutuu taidokas psykologinen kuvaus, joka päiväkirjamuodosta huolimatta näyttää Valerian ajatukset kriittisessä valossa esimerkiksi keskenään ristiriitaisin päiväkirjamerkinnöin kuten: ”Minusta tuntuu, että naisen täytyisi aina kuulua jollekulle ollakseen onnellinen” ja: ”Sanoin [tyttärelleni], että avioliitto voi kylläkin vapauttaa hänet [äidin arvovallasta], mutta että se tuo tilalle uuden, joka ei suinkaan ole sitä kevyempi.” Tarkkanäköinen mutta selityksiä kaihtava henkilökuvaus muistuttavat Virginia Woolfia ja Charlotte Perkins Gilmania, kuten myös de Céspedesin proosan samaan aikaan pidäkkeellinen ja kuumeinen tyyli. Tarkkanäköisyydestä huolimatta kirjan feminismi on kuitenkin oman aikansa feminismiä. Se on valkoista feminismiä, jossa päähenkilöllä on työpaikka, neljän huoneen asunto Roomassa ja haave Venetsian-matkasta.
Kaiken kaikkiaan Kielletty päiväkirja on uudelleen julkaisemisen arvoinen. Romaanin edetessä Valeria alkaa suhtautua päiväkirjan piilottelemiseen lähes pakkomielteisesti. Kielletystä päiväkirjasta tulee symboli sille, ettei naiselle ole sallittua olla itsenäisesti ajatteleva olento. Lisäksi päiväkirjamuoto herättää miettimään, olemmeko kaikki lopulta toisillemme ja jopa itsellemme vieraita. Vaikka sukupuolten tasa-arvo joskus saavutettaisiinkin, tuo kysymys ei vanhene koskaan.
Roosa Saloheimo
Tove Ditlevsen: Aikuisuus
Suom. Katriina Huttunen
S&S 2022
Tove Ditlevsenin omaelämäkerrallinen Kööpenhamina-trilogia tulee päätökseen sarjan ehdottomasti hienoimmassa ja surullisimmassa osassa Aikuisuus. Romaanin Tove on vihdoin saavuttanut aikuisuuden sekä mainetta kirjailijana ja alkaa pikkuhiljaa myös siirtyä työväenluokasta kohti boheemeja kulttuuripiirejä. Kirjan taustalla häilyvät myös toinen maailmansota ja Tanskan saksalaismiehitys, jotka kuitenkin jäävät sivuosaan Toven elämän kolme suuren rakkauden – miesten, työn ja lääkkeiden – hallitessa.
Tove on romaanin alussa mennyt asemansa turvatakseen naimisiin kulttuurimies Viggo F:n kanssa, mutta rakkaudeton avioliitto ei ole Tovelle mikään unelmien täyttymys. Tove eroaa, löytää uuden kumppanin, saa lapsen ja tulee tahtomattaan uudelleen raskaaksi. Järjestyksessään kolmas aviomies tutustuttaa Toven tuhoisiin kipulääkkeisiin. Tovesta tulee narkomaani loppuelämäkseen, mutta saavuttaa kuitenkin aseman itsenäisenä naisena työnsä kautta.
Romaanin alkuperäinen, tanskankielinen nimi Gift on monitulkintainen. Se nimittäin merkitsee sekä avioliittoa että myrkkyä. Kumpikin merkitys sopii romaanin hyvin, sillä trilogian viimeinen osa kuvaa raadollisella tavalla sekä Toven monia avioliittoja että kipulääkeaddiktiota. Toisaalta pelkkä lääkeriippuvuus ei ole Tovelle myrkkyä, vaan niin ovat myös hänen suhteensa miehiin. Kirja kuvaa kaikin puolin tuhoisaa riippuvuutta, joka lävistää Toven jokaisen elämänalueen. Lääkkeitäkin voimakkaampi riippuvuus Tovella on kuitenkin kirjoittamiseen ja hän kuvaa rehellisesti ja itseään säästämättä kuinka työ menee myös perhe-elämän ja lapsien edelle.
Harmillisesti teoksen alkuperäinen nimi ei ole kääntynyt kovin osuvasti suomeksi, vaikka onkin linjassa kahden aikaisemman osan kanssa. Gift-nimen monimerkityksellisyys on tippunut pois, ja aikuisuus käsittää kirjassa Toven elämästä vain ajan parikymppisestä noin kolmekymppiseksi.
Ditlevsen kuvaa lakonisen tarkasti ja kaunistelematta lääkeriippuvuutta, laittomia abortteja ja tuhoisia suhteita. Ei ihme, että juuri tätä romaania pidetään hänen tuotantonsa pääteoksena. Ditlevsenin kerronta on varmaa, vahvaa ja ehdottoman rehellistä ilman suurempaa sentimentaalisuutta, juuri siksi teos tuntuu edelleen tuoreelta ja ajankohtaiselta – todelliselta modernilta klassikolta.
Essi Rötkönen
Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen
WSOY 2022
Suom. Kaijamari Sivill
Bernardine Evaristo on brittiläinen kirjailija, joka teki historiaa vuonna 2019 voittamalla ensimmäisenä mustana naisena arvostetun Booker-palkinnon, joka jaetaan vuosittain ansiokkaalle, alunperin englannin kielellä Yhdistyneessä kuningaskunnassa ja Irlannissa julkaistulle romaanille. Sen lisäksi että tämä kunnia lankesi kovin myöhään Bookerin 50-vuotisessa historiassa mustan naisen kirjoittaman teoksen osaksi, Evaristo joutui poikkeuksellisesti jakamaan palkinnon kirjallisuusmaailman raskassarjalaisen, kanadalaisen Margaret Atwoodin kanssa – aivan kuin hänen romaaninsa Tyttö, nainen, toinen ei olisi sittenkään täysin kyennyt lunastamaan omaa valokeilaansa. Tuomariston ratkaisua kritisoitiin kovasanaisesti, eikä kohua laimentanut se, että eräs BBC:n televisiojuontaja Bookerista raportoidessaan mainitsi Atwoodin nimeltä, mutta viittasi Evaristoon pelkästään ilmauksella “eräs toinen kirjailija”.
Evariston menestyskirja kertoo kahdentoista mustan brittinaisen tarinat. Naisten joukossa on eri ikäisiä, eri identeeteistä ja eri lähtökohdista ponnistavia hahmoja, joilla on niin ikään monenlaisia seksuaali- ja sukupuoli-identiteettejä. Teoksen rakennekin on kerroksellinen: Kaikkien naisten elämät joko liittyvät erottamattomasti toisiinsa tai risteävät joissain satunnaisissa yhteyksissä. Ratkaisu mahdollistaa saman henkilön näyttäytymisen aivan eri valossa kertojasta riippuen. Näin on myös romaanin eräänlaisen keskushenkilö Amman kohdalla. Hän on radikaali, epäsovinnaista elämää viettävä lesbo teatteriohjaaja, mutta samalla myös vanhemman roolistaan nauttiva äiti teini-ikäiselle tyttärelleen Yazzille.
Rakenne saa lukijan pohtimaan Evaristolle tyypillisiä kysymyksiä identiteetistä. Keitä me olemme toisillemme – ja itsellemme? Emme ihmisinä alkuunkaan samoja, emmekä varsinkaan ajan kuluessa muuttumattomia. Identiteettejäkin on aina monta päällekkäin. Erilainen luokkatausta, koulutus, sosiaaliset suhteet, seksuaalisuus ja etninen tausta vaikuttaa kiistatta kaikkiin, ja usein myös asettelee raja-aitoja ihmisten välille. Kaikkia Evariston naisia yhdistää kuitenkin sama elämänjano ja kaipuu yhteyteen muiden kanssa.
Tyttö, nainen, toinen säväyttää myös tyylillään. Aiemmin runoja julkaissut kirjailija juoksuttaa kerrontaa kuin runoteoksessa ikään, ilman välimerkkejä ja rytmityksellä leikitellen. Konservatiivisemmille lukijoille Evariston välimerkitön ja vapaa tyyli voi olla liikaa, mutta hänen tekstinsä vietäväksi pitää yksinkertaisesti antautua. Se kyllä vie mennessään, ja toimii kuin ajatus – soljuu, pulppuaa ja aaltoilee. Siitä kiitos kuuluu myös Kaijamari Sivillin erinomaiselle käännökselle, joka välittää Evariston alkuperäisen tekstin ytimen vaivatta, mikä ei liene ollut alkuunkaan helppo tehtävä.
Toukokuisessa Helsinki Lit -haastattelussaan Evaristo kertoi, että halusi teokseensa mahdollisimman moniäänisen hahmogallerian laajentaakseen käsitystä siitä, millaista mustan naisen elämä Britanniassa voi olla. Maailmassa, jossa jopa Bookerilla palkittu huikea kirjailija joutuu taistelemaan kynsin ja hampain ansaitsemastaan huomiosta ja jätetään tällä tavoin “toiseksi”, on perustellusti tarvetta kapeakatseisten mielikuvien ravistelulle.
Emilia Miettinen
Fiona ’Elōne: Tulit luokseni kutsumatta
Otava 2022
Fiona ’Elōnen esikoisromaanin päähenkilö Ona on nuori, Helsingissä asuva parivuotiaan lapsen yksinhuoltaja, joka tykkää välillä juhlia ja sekoittaa päänsä niin laillisilla kuin laittomilla aineilla. Töiden ja arjen pyörittäminen on stressaavaa ja Onalla on jatkuvasti pinna kireällä. Samaan aikaan takaraivossa kummittelee jatkuva pelko entiseen kumppaniin, Danieliin, törmäämisestä.
Takaumien kautta lukijalle avautuu, miten ihanasta rakastumisen pisteestä on päädytty nykytilanteeseen. Tulit luokseni kutsumatta kertoo väkevästi nuoruuden vapaudesta, rakastumisen tunteesta ja toisen ihmisen syvästä kohtaamisesta. Samalla se onnistuu kuvaamaan nykypäivän köyhyyttä, päihdekoukkua ja näiden aiheuttamia ongelmia hyvin terävästi ja läheltä katsottuna.
Tärkeä teema ’Elōnen kirjassa on ihonväriin liittyvä ulkopuolisuuden kokemus. Ruskeat Tytöt Median ja RT LIT Akatemian toiminnanjohtajana työskentelevällä kirjailijalla on perspektiiviä aiheeseen. Akatemia on ruskeille suunnattu media- ja kirjoittajakoulu, jonka ’Elōne on itsekin käynyt.
Ona on ruskea nainen, joka joutuu arjessaan kokemaan jatkuvaa ulkopuolisuutta. Usein pahaa tarkoittamattomat ihmiset aiheuttavat käytöksellään sen, ettei häntä nähdä yhtä lailla suomalaisena ja siten yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä. Milloin hänelle puhutaan englanniksi suomen sijaan tai kehutaan ilahtuneesti, kuinka lapsella ei ole minkäänlaista aksenttia.
Vaikka käsiteltävät teemat ovat paikoin synkkiä, kerronnassa on mukana silti ripaus keveyttä ja huumoria. Ja on tarinassa myös paljon toivoa ja rakkauttakin. Tulit luokseni kutsumatta on tasapainoinen esikoisromaani, jota on vaikea laskea kädestä. ’Elōne kuvaa kauniisti raskauden alkuvaiheita ja unelmia äitiydestä ja isyydestä – sekä yhteisten unelmien hajoamista ja uudenlaiseen elämään asettumista.
Siitä huolimatta, että romaani on varsin lyhyt, siinä on lopulta paljon makusteltavaa. Se onnistuu haastamaan keskiluokkaisen kuvan yhteiskunnasta ja tuo esiin ajankohtaisen näkymän moninaiseen Suomeen, jossa luokkaerot ja erilaiset perhemuodot ovat todellisuutta.
Antti Kurko