Antto Vihma: Nostalgia: Teoria ja käytäntö
Viihdyttävä, lohdullinen ja vaarallinen nostalgia
Ensimmäinen suomenkielinen esitys nostalgiasta pohtii aihettaan historiallisena ja modernina ilmiönä
Teos 2021
Huomattavan monissa länsimaissa on viime vuosina saavuttanut kaikupohjaa politiikka, jossa haikaillaan takaisin menneisyyteen, usein jonnekin noin viidenkymmenen vuoden päähän. Nykyajassa on jotain niin perin pohjin vinossa, että haikailijoita vaivaa kaipuu hienompaan ja parempaan aikaan ja kotimaahan.
Ulkopoliittisen instituutin tutkimusprofessori, Suomen Kuvalehden kolumnistinakin tunnettu Antto Vihma on kustantamonsa mukaan tehnyt ensimmäisen suomenkielinen perusteoksen yllä kuvatusta ilmiöstä: nostalgiasta. Kirjassaan Nostalgia: Teoria ja käytäntö Vihma käy läpi ilmiön historiallista taustaa, mutta pääpaino on modernissa nostalgiassa.
Nostalgia mainittiin ensimmäisen kerran vuonna 1688 sveitsiläislääkäri Johannes Hoferin opinnäytetyössä. Tuolloin se määriteltiin vakavaksi sairaudeksi, jossa vieraille seuduille esimerkiksi sotimaan tai opiskelemaan repäistyt nuorukaiset potivat vahvaa koti-ikävää, joka saattoi jopa viedä hengen. Termi onkin johdettu kreikan kielen sanoista nostos eli kotiinpaluu ja álgos eli kipu.
Määritellessään nostalgiaa modernina ilmiönä Vihma nostaa esiin kulttuurintutkija Svetlana Boymin vuoden 2001 The Future of Nostalgia -teoksessaan tekemän jaon entistävän ja pohdiskelevan nostalgian välille. Entistävä nostalgia viittaa erityisesti poliittisiin projekteihin, joissa havitellaan mennyttä, usein myyttistä, parempaa aikaa takaisin. Pohdiskelevassa nostalgiassa tunnustetaan, että mennyt ei palaa, ja haetaan muistoista ennen kaikkea lohtua ja inspiraatiota.
Vihma lisää näiden kategorioiden väliin erityisesti viihdeteollisuudessa näkyvän banaalin nostalgian, jossa menneistä nautitaan passiivisemmin, vaikka katsomalla Mad Men -tv-sarjaa tai omien nuoruusvuosien musiikkivideoita YouTubesta.
Erityisen paljon tilaa kirjassa saa entistävän nostalgian motivoima politiikka. Esimerkiksi Donald Trumpin presidenttikausi vaalikampanjoineen, Brexit ja perussuomalaisten nousu ovat toki jo kovin tuttuja useimmille lukijoille, mutta Vihma tekee raikkaita huomioita haastaen sekä nostalgisen politiikanteon että useita mediassa vallalla olleita kertomuksia mainituista ilmiöistä. Välillä tosin tuntuu, että käsillä onkin tietokirja nimenomaan oikeistopopulismista.
Kiinnostavinta antia kirjassa ovat kuitenkin alku- ja loppupäät. Ensimmäisen luvun katsaus nostalgian historiaan on, kuten luvattua, suomalaisille lukijoille uutta ja avartavaa tietoa. Loppupuolella Vihma taas käsittelee kiehtovasti pohdiskelevan nostalgian mahdollisuuksia taiteessa ja tekee veikeitä havaintoja populaarikulttuurin vallanneesta banaalista nostalgiasta.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Richard Linklater esimerkiksi nostalgisoi vuoden 1993 Dazed and Confused -elokuvassaan 1970-luvun kultaisia vuosia tenhoavasti. Elokuvan tapahtumien aikaan kuitenkin fiilisteltiin George Lucasin American Graffitia ja kaipailtiin muutenkin takaisin 1950-luvun onnelaan.
Vihma esittelee mainitun Svetlana Boymin lisäksi hienon joukon muitakin ansiokkaasti nostalgiasta tai nostalgisesti kirjoittaneita François-René de Chateaubriandista Marcel Proustiin ja Alice Munrosta Joseph Brodskyyn. Näin ollen aiheesta kiinnostuneella on kelpo nippu materiaalia, jonka pariin jatkaa tämän yleisteoksen inspiroimana.
Tommi Kumén
Eeva Lennon: Kuuluuko Englanti Eurooppaan?
Karisto 2021
Britannia on vuosikymmenten saatossa vaikuttanut suuresti EU:n kauppa-, työehto-, ja liikkuvuuskysymyksiin.
Tämä toimittaja Eeva Lennonin esittämä väite pääsee aluksi yllättämään kaiken julkisen Brexit -keskustelun seassa, mutta kirjassaan Kuuluuko Englanti Eurooppaan? Lennon todistaa sen oikeaksi. Lennon käy läpi paitsi Britannian puolta vuosisataa unionin jäsenenä, myös koko EU:n historiaa sekä Suomenkin vaiheita Fineftasta lopulta vuonna 1995 unionin jäseneksi.
Britannia on ollut vahvasti mukana EU:n eri elementtien muodostumisessa, joko jarruttajana, suunnannäyttäjänä tai – toki myös – pois vetäytyvänä osapuolena. Maan sisäpolitiikka on vuosikymmenten saatossa vienyt brittien EU-linjaa: niin konservatiivien kuin työväenpuolueen riveistä on välillä löytynyt euroskeptisiä tahoja.
Ihailtavan tarkasti Lennon kuvaa koko Brexit-prosessia, lähtien konservatiivipääministeri David Cameronin vaalilupauksesta pitää kansanäänestys, äänestyksen lähestymiseen ja kampanjointien molemminpuoliseen yksipuolisuuteen, sekä lopulta moniin ja sekavaksi meneviin eroneuvottelukierroksiin saakka.
Cameron ja häntä seuranneet pääministerit Theresa May ja Boris Johnson ovat jääneet pienen konservatiivien sisäisen euroskeptikkosiiven otteeseen. Kansanäänestyksen lähestyessä eropuoli keskittyi lähinnä puhumaan briteille EU:n kuluista viikkotasolla ja ytimekkäällä viestillään “Take back control!”, eikä vastapuolen argumentointi jäsenyyden puolesta koskaan lähtenyt lentoon. Eroneuvotteluissa eteen tulivat sitten kauppaan ja ihmisten liikkuvuuteen liittyvät kysymykset ja Pohjois-Irlannin asema, joista ei äänestyksen alla ollut puhuttu kummassakaan leirissä juuri mitään. Pysäyttävä on Lennonin toteamus: ennen kansanäänestystä EU oli keskivertobriteille siinä määrin tuntematon, että moni ei edes tiennyt, miltä sen lippu näyttää.
Britannian EU-suhteen kuvailun lomassa kirjasta tulee samalla katsaus koko unionin historiaan unohtamatta myöskään Suomen osuutta. Suomen jäsenyysneuvottelujen aikana silloinen pääministeri, keskustan Esko Aho, ajoi maatalouden tukiaisia Suomelle, mutta komissiosta oltiin epäileväisiä. Ratkaisevaksi osoittautui Ahon huhtikuinen puhelinkeskustelu kotoaan Kannuksesta Keski-Pohjanmaalta komission puheenjohtajalle: ”Tiedättekö mitä minä näen ikkunastani juuri nyt? Lumisadetta.”
Suomalainen Eeva Lennon on pitkän linjan toimittaja, joka työskenteli ensin Pariisissa ja sittemmin Lontoossa. Lennon oli naimisissa irlantilaisen miehen kanssa ja leskeksi jäätyään jäi Lontooseen, jossa myös hänen jo aikuiset lapsensa asuvat. Hän on töidensä puolesta seurannut vuosikymmenien ajan läheltä EU:n ja varsinkin Britannian vaiheita, ja kirja onkin parhaimmillaan niissä lukuisissa kohdissa, joissa Lennon pystyy värittämään tarinaa yksityiskohdilla siitä, mitä päättäjät ovat juuri hänelle haastatteluissa vuosien varrella kertoneet.
Kirja kuvaa Britannian eroa EU:sta, mutta nimessä pohditaan Englannin kuulumista Eurooppaan. Tämä on perusteltua sikäli, että läpi kirjan nimenomaan englantilaiset näyttäytyvät kulttuurisesti paljon enemmän saarelle keskittyviltä kuin manner-Eurooppaan tähyävät skotlantilaiset, walesilaiset tai irlantilaiset.
Svante Thilman
Jani Toivola: Rakkaudesta
Kosmos 2021
”Tiedän kaikki rakkauden sanat, mutten tiedä miten rakkaudessa ollaan.”
Jani Toivolan Rakkaudesta on rehellinen ja rohkea kuvaus omana itsenä elämisen vaikeudesta, maskuliinisuudesta, rajoista, kuulumisesta ja kuulumattomuudesta. Kirja kertoo Toivolan oman elämäntarinan kautta kohtaamisista ja yhteydestä paitsi muiden, myös ennen kaikkea oman itsen kanssa.
Kirjan tärkeimpiä teemoja ovat yhteiskuntamme tukahduttavat rajat ja niiden puitteissa eläminen. Teos pohtii, miltä tuntuu olla jatkuvasti ainoa ja ensimmäinen. Toivolalla näitä kokemuksia riittää: sen lisäksi, että hän on ensimmäinen tummaihoinen kansanedustaja Suomessa, on hän myös ensimmäisiä miehiä, jotka avoimesti jakavat sateenkaariperheen arkea sekä puhuvat miehuuden ja maskuliinisuuden rajoista julkisuudessa.
Tietoisuuden kasvaessa sorretut yksilöt ja väestöryhmät saavat yhä enemmän tilaa ja äänensä kuuluviin. Liian usein tämä kuitenkin asettaa vähemmistöt uuvuttavaan, mutta ainoaan mahdolliseen roolin, jossa heidän oletetaan toimivan opettajina ja vaikuttajina. Toivolan tarina auttaa ymmärtämään, miksi pelkkä hyväntahtoisuus ei riitä, ja mitä me kaikki voimme tehdä ollaksemme hyviä liittolaisia ja nähdäksemme tienraivauksen ja taistelun läpi myös yksilön.
Rakkaudesta ei ole ulkoisilta puitteiltaan aikaa vievä kirja: se on sivumäärältään verrattain lyhyt, fonttikoko on miellyttävän suuri, eivätkä luvut veny usean sivun mittaisiksi. Halutessaan kirjan voi siis ahmia hyvinkin nopeaan tahtiin. Nopealukuisuus ei silti tarkoita, että kyseessä olisi helppo pala purtavaksi. Luvut herättelevät haastamaan omia ajatusmalleja ja tunnistamaan ennakkoluuloja; ne tarjoavat avaimet itsensä tutkiskeluun. Oma kappaleeni kirjasta täyttyi kuin huomaamatta pienistä hiirenkorvista sivujen ylänurkissa. Kokemukseni mukaan parhaat kirjat ovatkin juuri niitä, jotka jäävät mieleen elämään, ja joiden aiheuttamia oivalluksia voi palata makustelemaan yhä uudelleen ja uudelleen.
Rakkaudesta on yksi niistä kirjoista, jonka toivoisi jokaisen lukevan. Toivola itse kuvailee kirjan olevan kaikille: puhtaasta uteliaisuudesta paikalle tulleille, ymmärrystä hakeville, vastausta etsiville, mutta myös niille, joille elämä on aina ollut luontaista. Kirja on sekä hänen kaltaisilleen että niille, joiden kaltainen hän haluaisi olla. Yksinkertaisesti: jokaiselle.
Nea Lindvall
Anna Kortelainen: Uusi Viipuri
Gummerus 2021
Talvisodan lopulla suomalaisia päättäjiä kohtasi vaikea kysymys: mitä tehdään siirtoväelle, Karjalan evakoille? 400 000 luovutetuilla alueilla asunutta ihmistä joutui etsimään uutta elämää muualta Suomesta.
Varsinkin viipurilaisia oli vaikea sijoittaa maaseudulle. Yhtenä ehdotuksena oli asuttaa viipurilaiset Helsingin liepeille, Huopalahden kauppalaan, mutta Helsingin herrat eivät halunneet karjalaisia sekoittamaan työmarkkinoita. Tutkiessaan karjalaisia sukujuuriaan Anna Kortelainen törmäsi unohdettuun suunnitelmaan, joka perustui siirtoväen huollon keskuksen johtajan Urho Kekkosen kuningasajatukseen: uudelleenrakennetaan Viipuri ”tynkä-Suomeen”.
Kortelainen ryhtyi penkomaan Kansallisarkistoa, ahmi viipurilaisten historiaa ja perehtyi rajantakaisen Karjalan tarinaan. Hän löysikin pöytäkirjoja, joissa Suomen hallitus nimitti toukokuussa 1941 komitean arvioimaan uuden Viipurin rakentamisen edellytyksiä. Hankkeesta uutisoitiin myös lehdissä. Jos Kekkosen ajatus olisi toteutunut, uuden Viipurin arkkitehdiksi olisi saattanut tulla Alvar Aalto, jonka liittäminen tarinaan on kuitenkin Kortelaisen omaa sepitettä. Uusi Viipuri onkin vaihtoehtoisen historian faktio. Tosiseikkoihin pohjautuvat tapahtumat selviävät marginaalin lähdeviitteistä, jotka kertovat, mihin kuvitteelliset keskustelut perustuvat. Kortelainen piirtää uskottavan kuvan uudesta Viipurista.
Kun evakot joutuivat talvisodan lopulla lähtemään kiireellä pakoon Neuvostoliiton sotajoukkoja, Viipurin kansanhuoltolautakunta lupasi lähettää 75 kilon verran pakolaisten valikoimia tavaroita perässä: evakot luetteloivat tarvitsemansa koti-irtaimiston ja luovuttivat kotiavaimensa viranomaisille. Kortelaisen löytämät pakolaisten tavaralistat ovat koskettavia – varsinkin kun evakkojen tarkoin valikoimaa omaisuutta ei koskaan lähetetty annettuihin osoitteisiin.
Juhannuksena 1941 alkoi jatkosota. Kun Viipuri vallattiin pian takaisin, asukkaiden uudelleenasuttamiselle ei ollut tarvetta. Jatkosodan päätyttyä Suomi oli henkisesti lyöty eikä ajatukseen Viipurin uudelleenrakentamisesta ei enää palattu. Entä jos Viipuri-tarinalla olisi toisenlainen loppu? Kortelaisen mukaan suunnitelma olisi hyvinkin saattanut toteutua, jos emme olisi lähteneet jatkosotaan. Tällöin Suomen sodanjälkeinen historia näyttäisi kovin erilaiselta.
Mika Rönkkö
Suvi Keskinen, Minna Seikkula & Faith Mkwesha (toim.): Rasismi, valta ja vastarinta. Rodullistaminen, valkoisuus ja koloniaalisuus Suomessa.
Gaudeamus 2021
Vuonna 2018 julkaistussa Being Black in the EU -tutkimuksessa 63 prosenttia Suomessa asuvista tummaihoista henkilöistä kertoi joutuneensa rasistisen häirinnän tai ahdistelun kohteeksi. Suomi oli kaikista tutkimukseen osallistuneista EU-maista rasistisin. Hälyttävien tutkimustulosten lisäksi on viimeistään viime vuosina julkiseen keskusteluun nousseen Black Lives Matter -liikkeen myötä myös Suomessa havahduttu siihen, että yhteiskuntamme toimii rasistisen logiikan alaisena.
Suvi Keskisen, Minna Seikkulan ja Faith Mkweshan toimittama Rasismi, valta ja vastarinta. Rodullistaminen, valkoisuus ja koloniaalisuus Suomessa pureutuu suomalaisessa yhteiskunnassa rehottavaan rasismiin. Teos selittää ja avaa niitä prosesseja, joilla suomalaisessa yhteiskunnassa on ylläpidetty ja ylläpidetään rasismia ja koloniaalisuutta. Yksi teoksen avainsanomista on ilmiön historiallisen perspektiivin tunnistaminen: rasismi ei ole yksilön valinta, vaan yhteiskunnallinen järjestelmä, jolla on pitkät juuret myös Suomessa.
Rasististen rakenteiden purkamiseksi tarvitaan niiden nimeämistä, selittämistä ja historialliseen kontekstiin asettamista. Teorian rinnalle tarvitaan kuitenkin myös puhetta ja tekoja. Tämä käy erinomaisesti ilmi teoksen muodosta: akateemisten tekstien rinnalla kulkee chat-keskusteluja, aktivistien henkilökohtaisia puheenvuoroja ja jopa runoutta. Teos asettaa hienosti – ja epäilemättä tarkoituksella – kaikki tekstit samalle lähtöviivalle: kokemukseen perustuva puheenvuoro on yhtä tärkeä kuin teoreettinen katsaus, ja runous elää yhteisön omien keskustelujen rinnalla rasismia selittävänä ja purkavana tekijänä.
Tämä tapa tuottaa tietokirjallisuutta tuo mieleen toisen aihetta sivuavan kirjan, Minna Salamin Aistien viisaus -teoksen (S&S 2020). Teoksessaan Salami hahmottelee tietämisen tapaa, jossa tietoon voi päästä käsiksi myös esimerkiksi taiteiden ja niihin liittyvien tunteiden, aistien ja kokemuksien kautta. Tietämisen ja oppimisen ei siis tarvitse redusoitua pelkästään europatriarkaaliseen tiedon tuottamisen tapaan, jossa ainoa keino tuottaa tietoa on päättelyyn ja mitattavuuteen perustuva akateeminen malli.
Erityisen silmiä avaavaa teoksen valkoiselle lukijalle saattaa olla valkoisuuden normiin pureutuminen teoreettisella tasolla. ”Valkoisuuden nimeäminen valta-asemaksi ja itsestäänselvyyteen verhoutuvaksi normiksi on radikaali teko – tavallaan kuin riisuisi keisarilta vaatteet”, teoksessa todetaan. Samalla teos muistuttaa, että valkoisuuden normin käsittelemisessä täytyy olla varovainen – se johtaa helposti valkoisuuden siirtämiseen keskustelun keskiöön tai pahimmillaan äärioikeistolaisen nationalismin vahvistumiseen.
Tekstilajien kirjon lisäksi ilahduttavaa teoksessa ovat ne moninaiset näkökulmat, joista käsin Suomessa esiintyvää rasismia tarkastellaan. Käsittelyn kohteina ovat esimerkiksi Suomen koloniaali osallisuus maailmanhistoriassa, saamelaisten sananvapaus, vietnamilaisten maahanmuuttajien menestysmyytti, romanien työsyrjintä ja afrosuomalaisen yhteisön voimaantuminen – vain muutamia mainitakseni. Kokoelma tarjoaa myös ratkaisuja rasismin kitkemiseen tulevaisuudessa, esimerkiksi antirasistisen pedagogiikan ja dekoloniaalin taideaktivismin kautta.
Jenni Lindvall