Jo se, että venäjänkielisestä kirjallisuudesta puhutaan nyt kahtena, on sairauden merkki. On kirjallisuutta, joka on “täällä” eli Venäjällä julkaistua ja “tuolla” eli Venäjän ulkopuolella julkaistua. Normaaleissa oloissa kirjallisuudessa ei tarvitsisi miettiä maantieteellisiä rajoja, eikä julkaisupaikka määrittäisi teoksen asemaa tai merkitystä. Monet venäjäksi kirjoittaneet kirjailijat työskentelivät jo 1990–2010-luvuilla lännessä ja olivat taustaltaan muista entisistä neuvostotasavalloista – eikä sillä juuri ollut merkitystä kenellekään. Venäjänkielisten kirjailijoiden instituutiot ja julkaisualustat olivat joka tapauksessa Venäjällä, riippumatta siitä, missä he itse asuivat.
Nyt tilanne on muuttunut kaikkien niiden kohdalla, joiden kirjoitukset tai kannanotot ovat avoimesti ristiriidassa Venäjän virallisen politiikan kanssa. Sensuuri kiihtyy: vuonna 2025 uusia kirjailijoita lisättiin “ulkomaisten agenttien” sekä “terroristien ja ekstremistien” rekistereihin ja keväällä 2025 aloitettiin rikostutkinta useita Individuum-kustantamon työntekijöitä vastaan.
Syyskuusta lähtien, lain jälleen kiristyttyä, “ulkomaisiksi agenteiksi” nimettyjen tekijöiden kirjojen julkaiseminen Venäjällä on käynyt joko entistä vaikeammaksi tai käytännössä mahdottomaksi – tulkinnasta riippuen. Nuoret venäjänkieliset kirjailijat etsivät yhä useammin tukikohtaa Venäjän ulkopuolelta, ja erityisen usein näin tekevät ne, jotka eivät ole kotoisin Venäjältä.
Kuten kulttuurin jakaminen “täällä” ja “tuolla” -leireihin, myös sensuuri itsessään on sairauden oire. Se on merkki siitä, että yhteiskunnassa on kipeitä kysymyksiä ja tarve puhua niistä, mutta valta tukahduttaa keskustelun kovalla kädellä. Muualla julkaisemisesta puhutaan “uutena tamizdat-ilmiönä”.
Tamizdat on pohjimmiltaan reaktio kotimaan kulttuuriseen vajaukseen ja yritys paikata sitä, ja samalla se on aktiivista vastarintaa kehitykselle, joka nakertaa kulttuuria sisältäpäin. Käsittelemättömiä teemoja on kertynyt yllin kyllin: militarismi, totalitarismi, sosiaaliset jakolinjat, ihmisarvon radikaali halventaminen, erilaisten vähemmistöjen tukahduttaminen, ortodoksisen kirkon muodonmuutos, käsittelemätön menneisyys ja kulttuuriin pesiytyneet tuhoisat toimintamallit.
Vaikka kirja ilmaisuvälineenä on monella tapaa monimutkainen, tuotteen tekeminen on lopulta yksinkertaista: kirjailija, kannettava tietokone, muistivihko – siinä kaikki. Jopa kuvataide vaatii enemmän resursseja, puhumattakaan teatterista, elokuvasta tai tv-sarjasta. Siksi emigranttikirjallisuuteen tarttuvat nyt myös ihmiset muilta kulttuurin aloilta. Mutta julkaiseminen ja ennen kaikkea se, että kirja todella kohtaa lukijansa, vaatii infrastruktuurin. Ja juuri se kehittyy nyt vauhdilla.
*****
“Uudesta tamizdatista” on tullut venäjänkielisen kulttuurin kehitykselle välttämätön ilmiö ja yksi sen tärkeimmistä tukipilareista. Sensuurista vapaana se luo tilan merkityksille, näkökulmille ja kokemuksille, joiden avulla voidaan tarkastella historiamme aikana kasaantuneita virheitä ja etsiä niihin edes teoreettisia vastalääkkeitä. Ajankohtaisen kaunokirjallisuuden kohdalla se auttaa lukijaa myös käsittelemään omia raskaita tunteitaan: kaikki eivät osaa irrottautua nykyisistä tapahtumista, eivätkä kaikki pidä sitä edes hyväksyttävänä. Samalla tamizdat tarjoaa monille kirjailijoille mahdollisuuden jatkaa työtään, kun yhä ahtaammaksi puristautuvalla Venäjällä ei enää ole tilaa.
Venäjän ulkopuolella venäjänkielinen kirjallisuus jäsentyy parhaillaan uudelleen, eikä se enää ole Venäjä-keskeistä. Venäjää puhuvat myös monien jälkineuvostoliittolaisten maiden kansalaiset sekä laaja diaspora, jonka siirtolaisuuden aallot ovat vieneet eri puolille maailmaa – Israelista ja Saksasta Yhdysvaltoihin ja Argentiinaan. Kieli on muotoutunut eri ympäristöissä omalla tavallaan, ja sen kautta on käsitelty hyvin erilaisia teemoja ja kokemuksia. Tämä venäjänkielinen kirjallisuus kuuluu lukijoille, kirjailijoille ja kustantajille – eikä suinkaan Venäjän vallan etuja valvovalle “vartijalle”. Sitä ei tarvita ulkomailla asuvien venäjänkielisten manipulointiin eikä heidän houkuttelemiseensa ”historialliseen kotimaahan” hyödynnettäväksi. Tavoitteena on kansojen välinen vuoropuhelu, yhteisten historiallisten traumojen käsittely sekä ajatusten ja kokemusten vaihto.
Keskustelijoiden tasa-arvo on edellytys kulttuurien kehittymiselle ja säilymiselle ylikansallisessa tilassa – esimerkiksi silloin, kun jonkun ”kova käsi” kaappaa vallan tietyllä alueella ja alkaa kuristaa kirjallisuutta, kuten kaikkea muutakin. Lopuksi vielä yksi tavoite on vuoropuhelu muiden kielten ja kulttuurien kanssa ja oman maan edustajien entistä täysipainoisempi kytkeminen globaaliin kontekstiin.
Venäjän ulkopuolella syntyvä venäjänkielinen kirjallisuus ei ole yhtenäinen kokonaisuus. Se jakautuu tamizdatiin ja uudelleen muotoutuvaan kansainväliseen venäjänkieliseen kirjallisuuteen. Kun sota ja putinismi joskus päättyvät, tamizdatista tulee tärkeä – ehkä jopa keskeinen – osa venäläisen kirjallisuuden kaanonia. Kansainvälinen venäjänkielinen kirjallisuus jatkaa puolestaan kehitystään myös sodan jälkeen – eikä palaudu Venäjän kirjallisuuden osaksi, vaan säilyy sitä laajempana, monessa maassa elävänä kokonaisuutena.
*****
Eurooppalaiskustantamo ei nuku:
Saksalainen ISIA Media -kustantamo on toiminut jo vuodesta 2015, mutta nousi laajempaan tietoisuuteen vuonna 2024 Pavel Kušnirin Venäläisellä leikkuulaudalla (ei suomennettu) ja Viktor Jerofejevin teoksella Suuri gopnikki (Siltala 2025). Tänä vuonna kustantamo ilahdutti Jerofejevin uudella romaanilla Uusi barbarismi (ei suomennettu), jonka keskiössä on kirjailija-hahmon monimutkainen avioliitto ”Venäläisen syyllisyyden” — eli naisen nimeltä Ruv kanssa. Teos käsittelee Jerofejeville ominaiseen tapaan venäläisen ajattelun ja kulttuurin syvärakenteita sekä niiden historiallisia juuria.
Kustantamon toinen löytö on taiteilija ja kirjailija Maksim Kantorin monumentaalinen romaani Veljen vartija. Se on laaja poliittinen ja yhteiskunnallinen romaani, joka kuvaa Venäjän kehitystä Neuvostoliiton hajoamisesta 1990-luvun kaaoksen ja oligarkkien nousun kautta Putinin ajan autoritaarisuuteen. Romaani julkaistiin ensin Venäjällä Euraasialaisen kirja-agentuuri-kustantamon toimesta. Kantorilla on omien sanojensa mukaan ”monimutkainen” näkemys viime vuosien tapahtumista ja kriittinen suhtautuminen siihen, mitä Euroopassa tapahtuu.
Ilmeisesti mielipiteiden moninaisuus hämmensi sensoreita, eivätkä he osanneet olla valppaina etukäteen. Vasta kirjan ilmestyttyä viranomaisten sensuurikoneisto kiinnostui siitä ja se otettiin “tarkistukseen” arvioitavaksi, löytyykö siitä “ekstremismistisiä” elementtejä. Samalla kustantajaa, jakelijoita tai muita osallisia painostettiin, mikä on tyypillinen tapa saada toimijat vetäytymään ilman virallista kieltoa. ISIA Media julkaisi nopeasti teoksen uudelleen ulkomailla ja osoitti, että toisin kuin Venäjän valtiollinen valvonta, liberaaleja arvoja kannattava eurooppalaiskustantamo ei nuku, ja että emigranttikirjallisuuden kentällä on tilaa myös monimutkaisille näkökulmille.