Uusi filmatisointi Emily Brontën Humisevasta harjusta (1847) on nostanut goottilaisen romaanin sekä elokuvien että kirjojen ystävien huomion keskipisteeseen. Brontën yltiöpäisen melodramaattinen teos sekoittaa mielenterveysongelmat, lähisuhdeväkivallan ja intohimon keitokseksi, jota jo aikalaiset osasivat oudoksua. Karu draama kuitenkin vetosi lukijoihin, ja romaani vakiinnutti pian paikkansa länsimaisen kirjallisuuden kaanonissa.
Edellämainitun lisäksi genren tunnetuimpia teoksia ovat Mary Shelleyn Frankenstein (1818), Robert Louis Stevensonin Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde (1886) ja Oscar Wilden Dorian Greyn muotokuva (1890). Myös Edgar Allan Poen koko tuotanto voidaan lukea samaan perinteeseen, jota jatkoi 1900-luvun puolella esimerkiksi Rebekan (1938) ja Linnut-novellin (1952) kirjoittaja Daphne du Maurier. Myös monet Toni Morrisonin ja Stephen Kingin romaanit lukeutuvat goottilaiseen fiktioon, joka ammentaa niin yliluonnollisesta kauhusta kuin romantiikastakin ja väkivallasta sekä uhkana että jonkinlaisena erotisoituna mahdollisuutena. Kaiken yllä häilyy ympäristön, ihmismielen ja elämän perinpohjainen synkkyys.
Koko laji sai alkunsa painajaisunesta. Orfordin neljäs jaarli Horatio (tuttavallisemmin Horace) Walpole (1717-1797) – kirjailija, taidehistorioitsija, liberaalipuolue Whigien edustaja ja Britannian ensimmäisen pääministerin Robert Walpolen nuorin poika – kirjoitti ensimmäiseksi goottilaiseksi romaaniksi nimetyn Otranton linnan (suom. Päivi Mehtonen ja Jyrki Siukonen, Faros 2014) nähtyään kammottavaa unta, jossa esiintyi jättimäinen haarniskaan puettu käsi.
Otranton linna julkaistiin jouluaattona vuonna 1764. Aluksi kerrottiin, että teos oli “William Marshalin” käännös italialaisen “Onuphrio Muralton” vuonna 1529 julkaisemasta keskiaikaisesta käsikirjoituksesta, joka oli löytynyt katolilaisen perheen kirjastosta. Tarinan kerrottiin sijoittuvan ristiretkien aikaan. Walpole kirjoitti teoksen tarkoituksellisen vanhahtavaan tyyliin, josta näkyy myös tämän ihailu William Shakespearea (1564–1616) kohtaan. Teos on varsin näytelmämäinen, ja Shakespearen tapaan siinä limittyvät vakavat inhimilliset teemat ja komiikka.
Tarina alkaa, kun Otranton linnan valtias Manfredin sairaalloinen poika Conrad kuolee hääpäivänään jättimäisen kypärän tipahtaessa taivaalta hänen päälleen. Manfred säikähtää tapahtunutta, sillä hän tulkitsee tapahtuman liittyvän vanhaan ennustukseen linnaa hallitsevan perheen tuhosta. Uuden miespuolisen perijän toivossa Manfred alkaa havitella edesmenneen poikansa morsianta Isabellaa, mistä alkaa dramaattisten tapahtumien sarja. Lopulta Manfredin ahneus ja julmuus johtaa tragediaan.
Walpole nappasi nimen romaaniinsa 1400-luvun lopulla rakennetulta Otranton linnalta, joka sijaitsee Italian Apuliassa. Se on tosin varsin lattea ja pelkistetty linnoitusrakennelma verrattuna Walpolen kuvaamaan salaperäiseen, goottilaiseen linnaan.
Otranton linna oli omanlaisensa protesti sen ajan kirjallisia konventioita vastaan. Romaanitaide vielä oli tuolloin lapsenkengissään, ja fiktiivistenkin teosten tarkoitus oli opastaa ihmisiä kohti ihanteellista elämää, ei viihdyttää. Yläluokkainen ja etuoikeutettu, mutta varsin boheemi Horace Walpole kapinoi tätä ajatusta vastaan. Hän kuvasi ihmisiä realistisesti, mutta sekoitti teokseensa rutkasti intohimoa, jännitystä ja mielikuvituksellisia elementtejä. Tiivis romaani oli paketoitu täyteen erikoisia käänteitä, henkilöhahmoja ja symboliikkaa, jotka sittemmin toistuivat lukuisissa goottilaisissa romaaneissa: synkkä, vanha linna; salaisia huoneita ja käytäviä; itsestään avautuvia ja sulkeutuvia ovia ja muita yliluonnollisia ilmiöitä; muinainen kirous – ja tietysti epätoivoinen neito pulassa.
Yleisö ja kriitikot olivat innoissaan muinaisesta, jännittävästä käsikirjoituksesta, ja teos oli välitön menestys. Tästä rohkaistuneena Walpole ilmoittautui toisen painoksen esipuheessa kirjan oikeaksi kirjoittajaksi ja paljasti Otranton linnan synnyn ympärille kehräämänsä tarinan. Kun selvisi, ettei teos ollutkaan klassillinen taru vaan aikalaisen kirjoittama omalaatuinen kauhuromanttinen hömppätarina, moni kriitikko pöyristyi ja pyörsi mielipiteensä romaanin hienoudesta. Tämä ei kuitenkaan haitannut lukevaa yleisöä, vaan päinvastoin todisti, että viihteellinenkin tarina voisi olla myyntihitti.
Romaanin menestystä edesauttoi se, että lukijoilla – joita ylipäätään oli lukutaidon yleistyessä enemmän – oli entistä paremmat mahdollisuudet saada käsiinsä tuolloin vielä kovin kalliita kirjoja. Maksulliset yleiset kirjastot, joista lukijat saivat käsiinsä suuren valikoiman teoksia kohtuullisella vuosimaksulla, yleistyivät vauhdilla 1700-luvun mittaan. Nykyisen kaltaisista ilmaisista julkisista kirjastoista säädettiin Britannian laissa vasta vuonna 1850.
Otranton linnan lisäksi Horace Walpole kirjoitti kaksi muuta romaania ja monenlaisia muita tekstejä, kuten esseen modernista puutarhanhoidosta ja valtavirrasta poikkeavan näkemyksen Richard III:n valtakaudesta. Walpolen merkittävimmäksi kirjalliseksi työksi Otranton linnan ohella on jäänyt kuitenkin hänen mittava kirjekokoelmansa, joka kuvaa mainiosti englantilaisen yläluokan elämää 1700-luvulla.
Nykyisin Walpolen ja Otranton linnan vaikutus elää kaikkialla kulttuurissa: kirjoissa, elokuvissa, musiikissa, muodissa ja sisustuksessa. Kaikkialla, missä romantiikka kohtaa kauhun; viattomuus maailman synkkyyden; repeytynyt pitsi mustan maskaran.