Tenniksen sosiaalihistoriaa
Mailapelien kuninkaallisella on myös demokraattisempi puolensa
David Berry: Tennis – Radikaali historia
Vastapaino 2021
Suom. Tatu Henttonen
Heinäkuussa 2021 Lounais-Lontoossa All England Lawn and Tennis Clubilla kilpailtiin Wimbledonin mestaruusturnauksessa kahden vuoden tauon jälkeen, kun vuoden 2020 tapahtuma oli peruttu koronapandemian vuoksi. Kokovalkoisiin pukeutuneet pelaajat kisasivat ensiluokkaisilla nurmikentillä moitteettomasti pukeutuneen yleisön nauttiessa Pimm’s-cocktaileja ja kermalla kuorrutettuja mansikoita. Välillä tv-kamera poimi kuviin kuninkaallisia ja muita silmäätekeviä.
Maailman vanhimpaan tennisturnaukseen Wimbledoniin kiteytyy lajin elitistinen maine, jonka taakse brittiläinen toimittaja, kirjailija, dokumentaristi ja intohimoinen tennismies David Berry on lähtenyt kurkistamaan. Berryn väittämä on, että oikeastaan tennis on radikaali tai ainakin yleisesti luultua demokraattisempi laji, mihin teoksen alkuperäinen alaotsikko A People’s History of Tennis myös viittaa. Kirja avaa, miten tennis on vuoden 1874 ensimmäisestä ottelusta lähtien kiehtonut yläluokan lisäksi myös keskiluokkaa ja työväenluokkaa; sekä miehiä että naisia ja niin mustia ja valkoisia kuin heteroja ja homojakin.
Berry ei kirjoita definitiivistä historiaa, vaikka käykin läpi lajin synnyn ja olennaiset kehitysvaiheet kuten siirtymän amatöörilajista ammattilaisurheiluksi ja huippuluokan bisnekseksi. Sen sijaan hän kertoo tarinoita tennishistorian sivujuonteista ja alakulttuureista otsikoilla kuten ”Sosialistit”, ”Feministit”, ”Maahanmuuttajat” ja ”Tähdet”. Näkökulma on lähinnä Britanniasta, Berryn ja tenniksen kotimaasta. Tarinat ovat mielenkiintoisia, mutta yksityinen ei yleisty mitenkään aukottomasti. Berry myöntääkin, ettei tennis suinkaan aina ole onnistunut olemaan niin tasa-arvoinen ja inklusiivinen kuin olisi ollut suotavaa.
Tennis on esimerkiksi aina ollut kovin valkoinen laji. Mustia tai aasialaisia arvoturnausvoittajia on tenniksessä yhä vain kourallinen. Britannia ei ole esimerkiksi onnistunut tuottamaan yhtäkään mustaa huipputason tennispelaajaa, vaikka jalkapallossa ja yleisurheilussa karibialaistaustaiset niin sanotun Windrush-sukupolven edustajat jälkeläisineen ovat menestyneet erinomaisesti.
Seksuaalivähemmistöjä edustavien lajisuuruksien historiaa kirja avaa vetävästi ja masentavastikin. Omaa identiteettiä on joutunut piilottelemaan, ja sen tultua ilmi on monen huippupelaajan ura käytännössä tyssähtänyt, erityisesti aikana ennen toista maailmansotaa. Tämä ei toki ole ollut vain tenniksen, vaan ylipäätään ammattilaisurheilun ongelma. Martina Navratilovan ja Billie Jean Kingin kaltaisia avoimesti bi- tai homoseksuaaleja tennispelaajia on ollut naisissa terävimmällä huipulla asti, mutta miehissä heitä ei toistaiseksi ole.
Kenties se ”radikaalein” ja ilahduttavin Berryn nostoista on naisten asema tenniksessä. Naiset otettiin alusta asti mukaan, mikä oli viktoriaanisessa Britanniassa täysin poikkeuksellista. Ajan herrasmiehistä oli mukava pelata naisten kanssa, ja sekanelinpeli on aina kuulunut niin virallisiin turnauksiin kuin julkisille kentillekin.
Tenniksessä on aina ollut myös naispuolisia supertähtiä, ja tennisnaiset ovat maailman parhaiten palkattuja naisurheilijoita. Isoimmissa turnauksissa palkkiotkin on viimein saatu hilattua samalle tasolle miesten kanssa, mutta pienemmissä työtä palkkaerojen kanssa riittää vielä. Berry muistuttaa myös, että naistennistähdet ovat saaneet kärsiä ulkonäköpaineista ja olemuksensa seksualisoinnista miehiä enemmän. Esimerkiksi venäläinen Anna Kournikova tosin käänsi ihaillun ulkonäkönsä vuosituhannen vaihteessa isoksi taloudelliseksi hyödykseen.
Myös työväenluokkaisen tenniksen historiasta Berry kertoo erityisen kiehtovasti. Lajin historian alkuvuosina työväenluokkaiset pelaajat eivät päässeet seurojen jäseniksi ja sitä myötä osallistumaan turnauksiin. Työläiset pelasivat sen sijaan kaupunkien julkisilla kentillä niin sanottua puistotennistä. Kisattiinpa 1930–1950-luvuilla myös suositussa työväenpuolueen alulle panemassa ”työläisten Wimbledonissa”.
Sen oikean Wimbledonin kolmesti putkeen 1930-luvulla voittanut Fred Perry oli työläispoika, mutta isossa kuvassa Berry harmittelee puistoihin pelaamaan jääneitä hukattuja lahjakkuuksia. Nykyään tennis on avautunut kaikille luokille, mutta vain näennäisesti. Tennis on naurettavan vaikea laji, ja kunnolla pelaamaan oppiminen vaatii tuntikausia kallista valmennusta. Vähävaraisille lahjakkuuksille on onneksi tarjolla stipendejä. Tennisklubien jäsenyydet ja kenttämaksutkin ovat hinnoissaan, ja siksi julkiset kentät pullistelevat edelleen.
David Berry, 60, oli itse juniorina kilpatason pelaaja, lopetti lajin 17-vuotiaana ja aloitti uudestaan harrastemielessä nelikymppisenä. Berry osaa siis kuvata sitä tenhoa, mikä saa liimautumaan tunneiksi television ääreen katsomaan, kun palloa lyödään verkon yli, tai tarttumaan itse mailaan ja yrittämään tuskallisen vaikeasti hallittavan pallon kesyttämistä.
Viite- ja lähdeluettelot ovat pitkät, ja kirja on pätevää populaaria sosiaalihistoriaa. Olisin tosin kaivannut kuvaliitettä havainnollistamaan takavuosien flambojanttien tennispersoonien tyylejä ja esimerkiksi Tanskan Hellerupin tennisklubia, ”yhtä maailman kauneinta pelipaikkaa”. Joitain teemojaan Berry käsittelee varsin suppeasti, ja erityisesti avoimen aikakauden (vuodesta 1968 eteenpäin, kun ammattilaisuus sallittiin) tennissuuruuksista olisi ollut kiinnostavaa lukea kattavampia henkilökuvia. Mutta Berry on romantikko, jonka mielestä lajin kultakausi ajoittui amatööritenniksen vuosiin. Se hänelle suotakoon.
Pienestä johdonmukaisuuden puutteesta ja valikoivuudesta huolimatta Tennis – Radikaali historia on vuoden mainioimpia urheilukirjoja ja hieno löytö Vastapainolta. Tatu Henttosen suomennos on pieniä kauneusvirheitä lukuun ottamatta (clay court on esimerkiksi suomeksi massakenttä, ei savikenttä, vaikka kentän pinta saattaakin olla savesta valmistettu) oivallista työtä. Lajin termistö on hallussa, ja proosa soljuu mukavasti.
Tommi Kumén
Kai Myrberg: Pohjois-Koreassa vain porsaat ovat onnellisia
Minerva 2021
Keväällä ilmestyneessä teoksessaan Pohjois-Koreassa vain porsaat ovat onnellisia tietokirjailija Kai Myrberg vie lukijan 
kohteisiin eri puolille Pohjois-Koreaa. Maan hallinto näkee selvästi paljon vaivaa antaakseen maailmalle tarkkaan harkitun kuvan suljetusta valtiosta: milloin hääpari sattuu osumaan kohdalle suositulla vihkiparien kuvauspaikalla, milloin opiskelijoita on lukemassa tietokoneen näytöltä (vihko vieressään!) modernissa oppimiskeskuksessa, jonka tuhansien kirjojen joukosta kuin tilauksesta löytyy suomenkielisiä kirjoja. Energiapulasta kärsivän maan pääkaupungissa valot palavat iltaisin vain siellä, missä turistijoukon bussi sattuu kulkemaan. Turistien vieraillessa eräällä maatilalla sotilas on juuri lomilla isoäitinsä luona. Myöhemmin Myrberg näkee nettivideolta, kuinka samassa asunnossa on eri sotilas ja eri isoäiti toisen turistijoukon kanssa. Kirja vilisee myös muita havaintoja vastaavista tilanteista, joskin toisinaan alleviivaus tuntuu itsetarkoitukselliselta.
Jokaisesta kohtauksesta Myrberg kääntää katseensa laajemmin maan oloihin ja historiaan. Käsittelyssä ovat maan perustaminen kylmän sodan aikaan ja Kim Il Sungin päätyminen johtoon Neuvostoliiton nostamana, Kimin vallan vahvistuminen ja hänen klaaninsa hegemonian jatkuminen 2020-luvulle saakka vaihtelevan vahvuisten henkilökulttien tuella, maan talouden mullistukset 1970- ja 1990-luvuilla, ydinaseiden tuomat sisäiset ja ulkoiset turvatakuut sekä erilaiset skenaariot maan luhistumisesta.
Sisäisesti maan järjestelmä säilyy, koska se on Kimin perheen ja lähipiirin etu. Samasta syystä johtajalle alettiin heti maan perustamisen yhteydessä luoda vahvaa henkilökulttia. Oiva havainto Myrbergiltä on lisäksi geopolitiikka: maa muodostaa eräänlaisen puskurin Kiinan ja Yhdysvaltain tukeman Etelä-Korean välille. Tämä piti Kimin suvun vallassa kylmän sodan aikana, mutta sama ajattelu ohjaa ulkovaltojen intressejä nykyäänkin.
Pohjois-Koreaa verrataan teoksessa Albaniaan ja Romaniaan, joiden yksinvaltiaat kaatuivat kylmän sodan loppuvaiheissa samalla kun asukkaiden tiedot naapurimaiden oloista paranivat. Kylmän sodan päättyminen ei lyönyt samanlaisia aaltoja Pohjois-Koreaan maantieteellisen etäisyyden vuoksi. Myrberg kuitenkin huomauttaa, että Pohjois-Korean johdon pyrkimyksistä huolimatta kansalaisten tiedonsaanti kasvaa koko ajan digitalisaation myötä.
Myrberg kirjoittaa elävästi ja mukaansatempaavasti niin matkoistaan kuin kohdemaasta. Teksti vilisee kiinnostavia yksityiskohtia: Naiset koetaan miehiä uskollisemmiksi järjestelmälle ja siksi heitä usein on korttelikomiteoiden johdossa. Korkeat virkamiehet ovat sen sijaan usein miehiä. Koreoiden välinen tiukka raja 70 vuoden aikana on johtanut siihen, että sen eri puolilla kielet ovat kehittyneet omiin suuntiinsa. Maan jalkapallojoukkue on saanut lempinimensä Cholliman mytologisesta korealaisesta hahmosta, Chollima-tuulihevosesta, johon Kim Il Sung vetosi 1950-luvulla kohottaakseen kansan työtehoa.
400-sivuisen kirjan luvut jakautuvat osiin, jotka useimmiten ovat parin-kolmen sivun pituisia. Lukujen seassa on myös lyhyitä poimintoja erillisissä tekstiruuduissa. Kirjan nimi perustuu yhteen tällaiseen tietoiskuun, jonka mukaan eräs eläinlääkäri päätyi teloitettavaksi tokaistuaan, että ”Pohjois-Koreassa vain porsaat ovat onnellisia”.
Svante Thilman
Luke Harding: Venäjän vakoojaverkosto
Into 2021
Suom. Antti Immonen
Toimittaja-kirjailija Luke Hardingin uutuusteos Venäjän vakoojaverkosto on musertava kuvaus kyynisestä maailmasta, joka ei tarjoa toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Hardingin kuvaamassa maailmassa ei ole ihanteita, vain vallan- ja kostonhimoa. Luottamusta ei ole, eikä totuudella ole mitään merkitystä. Pikemminkin päinvastoin: ne, jotka haluavat totuutta, joutuvat vainotuiksi.
Kirjan väite on yksiselitteinen: Vladimir Putinin alaisuudessa Venäjästä on tullut käytännössä mafiavaltio, jossa hallitus, sen vakoojavirasto ja järjestäytynyt rikollisuus ovat sulautuneet yhdeksi olioksi. Kirja kutoo yhteen Venäjältä paenneiden myrkytykset, Brexit-äänestyksen, Yhdysvaltojen presidentinvaalikampanjan, Donald Trumpin omituisen nöyristelyn Putinin edessä sekä Trumpin lähipiirin hämäräbisnekset Ukrainassa. Kaikkien näiden yhteinen nimittäjä on Venäjä ja sen tehokkaat vaikuttamiskeinot. Kuvauksia näiden tapahtumien kuluista on kuultu aiemminkin, mutta Harding osoittaa selkeästi, miten ne kaikki kietoutuvat groteskilla tavalla yhteen.
Hardingin mukaan Putin käytti vanhoja ja hyväksi todettuja Neuvostoliiton turvallisuuspoliisin KGB:n menetelmiä käsitellessään kokematonta Donald Trumpia. Putinin tärkein työkalu oli imartelu. Keskusteluissaan Trumpin kanssa Putin pönkitti Trumpin egoa ja hyötyi tämän ylistyksen kaipuusta. Putin kuiskasi Trumpin korvaan, että heidän yhteisiä vihollisiaan ovat alaiset, jotka vastustavat heidän ystävyyttään.
Hardingin kuva Venäjästä on toivoton. Putin ja hänen hallintonsa näyttäytyvät joukkona ikääntyviä KGB-virkailijoita, joiden laskelmoiva ja nihilistinen maailmankuva ei ole muuttunut kylmän sodan ajoista. Kirjailijan mielestä Putinin hallinto on osannut hyödyntää tehokkaasti länsimaisen politiikan avoimuutta. Länsimaissa oli mahdollista hankkia omistuksiinsa heikoilla olevia sanomalehtiä ja saada rikkaat emigrantit rahoittamaan sopivia poliittisia puolueita. Harding ei kiertele vaan mainitsee poliitikkoja nimeltä. Erityisen kiintoisaa oli lukea Brexitiä kiivaasti ajaneen UKIP-puolueen Nigel Faragen kytkennöistä Venäjään.
Harding kirjoittaa selkeästi ja johdonmukaisesti, ja sujuva on myös Antti Immosen käännös. Kirjan lopussa on Hardingin Suomea ja suomenkielistä laitosta koskevat jälkisanat.
Ari Turunen
Elisa Aaltola ja Birgitta Wahlberg (toim.): Me ja muut eläimet – Uusi maailmanjärjestys
Vastapaino 2020
Voiko eläin olla oikeussubjekti? Entä miten lastenkirjallisuus muovaa käsityksiämme eläintuotannosta? Elisa Aaltolan ja Birgitta Wahlbergin toimittama artikkelikokoelma Me & muut eläimet: uusi maailmanjärjestys vastaa muun muassa näihin kysymyksiin pureutuessaan eläinten asemaan yhteiskunnassa. Kokoelman 14 kirjoittajaa edustavat eri tieteenaloja historiasta ja kirjallisuustieteestä oikeustieteeseen ja filosofiaan. Eri tieteenalojen valossa kirjoitetut analyysit avaavat silmät sille, kuinka eläinsuhteemme läpileikkaa yhteiskunnan eri osa-alueet.
Me & muut eläimet tarkastelee eläinten asemaa uusista näkökulmista, joita ei juurikaan ole esillä julkisuudessa. Esimerkkejä teoksen tuoreista näkökulmista ovat pohdinnat siitä, mitä historiankirjoitusten maininnat jättiläiskalmareista kertovat eläinsuhteestamme, millaisena eläinten ja ihmisten suhde näyttäytyy teologiassa ja mitä annettavaa Spinozan filosofialla on eläinoikeuksien määrittämiseen.
Kokoelman tulevaisuuteen suuntautuva ja toimintaan kannustava ote on piristävä. Teos tarjoaakin vallitsevien olojen kritiikin lisäksi monia konkreettisia ehdotuksia eläinten aseman parantamiseksi yhteiskunnan eri osa-alueilla. Teoksen ansiona voi nähdä myös sen keskittymisen eläinten oikeuksiin esimerkiksi veganismia käsiteltäessä. Lihankulutuksen vähentämisestä puhuttaessa eläinoikeudet jäävät usein (toki myös tärkeiden) ilmastonäkökohtien varjoon. Me & muut eläimet pitää fokuksen eläimessä.
Vaikka kirjoitustyylien ja näkökulmien monipuolisuus on teoksen vahvuus, se kaipaisi ajoittain myös tiukempaa toimittamista koheesion lisäämiseksi. Monissa kirjoituksissa käydään esimerkiksi seikkaperäisesti läpi samoja faktoja ja väitteitä eläintuotannon todellisuudesta ja sen moraalisesta oikeutuksesta. Nämä asiat ovat toki teoksen ydinasiaa, mutta tiivistämisellä olisi voinut välttää paikoin uuvuttavaa toistoa.
Me & muut eläimet on monitieteisyydessään kuitenkin holistinen teos, joka tarjoaa uutta pohdittavaa niin eläinetiikkaan jo tutustuneille kuin aiheeseen aiemmin paneutumattomille lukijoille. Kokoelman eteenpäin katsova pohjavire tuo lukijalle lohtua ja toivoa raskaitakin aiheita käsiteltäessä. Kokoelma on myös erinomaisesti lähteistetty ja antaa eväitä syvempään perehtymiseen teoksen aiheisiin.
Vellamo Hongisto