Jason Stanley: Näin toimii fasismi – Vastakkainasettelun politiikka
niin&näin 2022
Suom. Tapani Kilpeläinen
Fasismi naamioituu edistykseksi
Selkeä yleisesitys auttaa ymmärtämään menneisyyden ja nykyajan fasistista ajattelua.
Yhdysvaltain suurvalta-aika oli päättymässä vuonna 2016, kun Donald Trump valittiin presidentiksi. Kyse ei ollut sattumasta, sillä imperiumien rappion hetkillä autoritaariset ”vahvat miehet” nousevat helpoimmin valtaan. Yalen yliopiston filosofian professori Jason Stanley esittelee kirjassaan nykyajan oikeistopopulistisia liikkeitä ja peilaa niitä fasistisiin ideologioihin. Stanley näyttää, miten nykypäivän fasistinen ajattelu ammentaa menneisyydestä ja käyttää vanhoja, hyväksi havaittuja keinoja. Fasistiset käytännöt elävät jo kauan ennen kuin eletään fasismissa, joten on hyödyllistä tietää, miten ideologia toimii.
Paradoksaalisesti fasistiset liikkeet pyrkivät valtaan hyödyntämällä liberaalien demokratioiden tuomia oikeuksia, kuten sananvapautta. Eri puolilla maailmaa fasistit karjuvat väkivaltaisia solvauksia vähemmistöryhmille ja mahdollisia tuomioita saadessaan vetoavat sananvapauteen ja näin retorisesti naamioivat itsensä uhreiksi. Tämä on yksi tehokas propagandamenetelmä. Fasistit ajavat politiikkaa, joka vahingoittaa suurta osaa ihmisistä. Sellaista on vaikea ajaa suorin sanoin, joten tavoitteet pitää naamioida laajasti hyväksyttävillä ihanteilla, minkä vuoksi puheissa toistuvat sananvapauden, rehellisyyden ja kansakunnan ”puhtauden” kaltaiset arvot.
Propagandaa käsittelevä osio on kirjan mielenkiintoisinta antia, sillä Stanley tunnetaan tutkimuksestaan kielen filosofian parissa. Hän on kehitellyt urallaan akateemisia työkaluja poliittisen propagandan analysoimiseksi. Stanleyn mukaan fasistinen politiikka perustuu tarkoituksellisiin valheisiin. Tavoitteena on murskata kansakunnan yhteinen totuuspohja, ja näin vaikeuttaa järkevää yhteiskunnallista keskustelua. Jos kansalaiset eivät jaa samaa tietoa todellisuudesta, keskustelu tyrehtyy. On vaikea ryhtyä kiistelemään henkilön kanssa, joka väittää maapallon olevan litteä.
Tärkein fasistinen sepitelmä liittyy kansakuntien myyttiseen, uljaaseen menneisyyteen. Se perustuu patriarkaaliseen fantasiaan, jossa mies on hierarkkisen perheen pää, ja naisen ainoa tehtävä on äitiys. Perheinstituutio onkin monen fasistisen liikkeen pakkomielle, koska vahva johtaja – kansakunnan isä – rinnastetaan autoritaariseen perheen päähän, kuten Stanley oivaltavasti huomauttaa. Nykyisin suuret oikeisto-oligarkkien rahoittamat järjestöt levittävät yltiökonservatiivista viestiä ympäri maailmaa, joten kyse ei ole vain sosiaalisen median trolleista.
2020-lukua on kutsuttu tiedonjälkeiseksi ajaksi, mutta disinformaation levittäminen on vanha poliittinen keino. Fasistiset toimijat sepittivät varhain jo 1900-luvun alussa Siionin viisaiden pöytäkirjat, joissa juutalaisten väitettiin suunnittelevan maailmansalaliittoa. Nämä tekaistut asiakirjat toimivat myöhemmin yhtenä oikeutuksena natsi-ideologialle ja juutalaisvainolle.
Epädemokraattiset liikkeet pyrkivätkin kontrolloimaan yliopistolaitoksia, tutkittua tietoa ja ”kaiken maailman dosentteja”. Erityisesti sukupuolentutkimuksen kaltaiset oppiaineet pitää tukahduttaa, koska ne kritisoivat hierarkkista järjestystä. Retorisesti feminismi esitetään eräänlaisena salajuonena, joka uhkaa vakautta. Fasismi näyttäytyy edistyksen asianajajana, joka pyrkii paljastamaan ”kantaväestöä” uhkaavat vaarat. Eivätkä kaikki äänestäjät jaa demokraattisia arvoja esimerkiksi sukupuolten tasa-arvosta, mistä syystä fasistisilla liikkeillä on äänestäjäkunnassa oma ”markkinarakonsa”.
Mikäli fasistinen retoriikka onnistuu tavoitteissaan viedä kansakunnalta yhteisen todellisuuden käsite, jäljelle jää leijailemaan menetyksen tuntu. Tämä lietsoo vihaa etenkin kantaväestön miesten keskuudessa varsinkin taloudellisesti epävarmoina aikoina. Viha kanavoidaan syyllisiksi väitettyjä kansanryhmiä kuten maahanmuuttajia, naisia ja sivistyneistöä vastaan. Silloin kansakunnan jäsenten alkeellinenkin keskinäinen kunnioitus tuhoutuu.
Stanley korostaa, että eri maiden kehityskulut ovat erilaiset, mutta fasistisia liikkeitä löytyy ympäri maailmaa. Intian äärioikeistolainen Hindutva-liike korostaa hindujen edustavan ”puhdasta intialaisuutta”, johon muut uskontokunnat eivät kuulu, ja jotka täytyy näin ollen sulkea pois. Ruandaa hallitsi 1990-luvulla hutujen fasistinen suprematistiliike, joka leimasi tutsien kansanryhmän vihollisiksi, ja toteutti kansanmurhan.
Stanleyn mukaan fasistinen talouspolitiikka toimii, sillä se on olennainen osa ideologiaa. Fasistisen politiikan tarkoituksena on ylläpitää epäreilua talousjärjestelmää, joka suosii eliittiä, mutta se piilotetaan propagandalla.
Kyseessä ei ole uusi ilmiö, hän huomauttaa. Kautta historian hallitsevat yhteiskuntaluokat ovat puolustaneet etuoikeuksiaan kynsin hampain. Eri aikakausina eliitin erityisasemaa on puolustettu milloin vetoamalla Jumalan tahtoon, milloin etnisyyteen, luonnon järjestykseen tai näihin kaikkiin. Suomessakin etuoikeutetut puhuvat mieluusti ”kovalla työllä” ansaitusta asemastaan. Mutta eliitti menestyy aina, teki töitä tai ei. Oikeutuksen ajatusrakennelma on niin tenhoava, että myös ne, jotka hyötyvät hierarkiasta, alkavat uskoa myyttiin omasta oikeutetusta ylemmyydestään. Myytti peittää tehokkaasti sosiaalisen todellisuuden faktat.
Teoksen kirjoittaja, professori Jason Stanley on amerikanjuutalainen, jonka suku pakeni natsi-Saksasta Yhdysvaltoihin. Perhetausta on vaikuttanut suuresti hänen elämäntyöhönsä. Stanleyn mukaan tutkittu tieto onkin paras keino suojautua fasistista ideologiaa vastaan. Sen vuoksi oppilaitoksissa pitää opettaa nimen omaan marginalisoitujen ryhmien tuottamaa tietoa, jotta fasismin vaarat voi torjua. Kirja valaisee ansiokkaasti fasismin toimintamekanismeja ja historiallisia juuria. Teksti on ymmärrettävää myös aiheeseen ensi kertaa perehtyville. Valtava määrä tietoa on tosin tiivistetty pieneen tilaan, joten lukujen välillä joutuu vetämään henkeä. Selkeyden nimissä kirja olisi voinut tarkentaa, millä fasistiset painotukset erotellaan tavanomaisista konservatiivisista kannoista.
Kukka-Maria Ahokas
Saana Svärd & Joanna Töyräänvuori (toim.):
Muinaisen Lähi-idän imperiumit – kadonneiden suurvaltojen kukoistus ja tuho
Gaudeamus 2022
Itämaisen kirjallisuuden professorinakin toiminut suomalainen Aapeli Saarisalo vietti nuorempana aikaansa arkeologisilla kaivauksilla erityisesti Palestiinassa ja Irakissa. Hän teki yhteistyötä muun muassa Agatha Christien aviomiehen, Max Mallowanin, kanssa. Tapasiko Saarisalo kaivauksille suuntautuneilla matkoillaan itsensä murharouvan? Tätä ei kerrota tuoreessa Muinaiset Lähi-idän imperiumit -historiateoksessa, mutta mahdollista se on, sillä Christien tiedetään viettäneen paljon aikaa miehensä seurassa muun muassa Egyptissä, mikä innoitti häntä kirjoittamaan salapoliisiromaanien klassikon Kuolema Niilillä.
Saarisalon esimerkki osoittaa, että suomalaisen Lähi-idän tutkimuksen juuret ulottuvat yllättävän pitkälle. Suomalaisia tiedemiehiä matkaili Lähi-idässä jo 1870-luvulla etsimässä muinaisten imperiumien jäänteitä. Vuosituhansia vanhoja esineitä löytyy siis suomalaisten museoidenkin kokoelmista. Hyvä esimerkki edelleen jatkuvasta tutkimustyöstä on Suomen Akatemian rahoittama Muinaisen Lähi-idän imperiumit -huippuyksikkö (2018–2025). Huippuyksikön työtä esiteltiin Kansallismuseon Tutkimusmatkoja muinaiseen Lähi-itään -näyttelyssä touko–syyskuussa 2022.
Tiiviiksi paketoitu näyttely oli kiinnostava, mutta syvällisemmin aiheeseen pääsee uppoutumaan Muinaisen Lähi-idän imperiumit -kirjan parissa. Perusteellinen teos koostuu kahdestatoista luvusta, joissa eri kirjoittajat valottavat muun muassa muinaisen Lähi-idän taidetta, tiedettä ja uskontoa, mutta myös arkielämää ja taloutta.
Suurin hankaluus aiheen tutkimuksessa on se, että Lähi-idän muinaisten imperiumien historiasta puhuttaessa tarkoitetaan vuosituhansien mittaista ajanjaksoa. Toisinaan alueella vaikutti isompia imperiumeja, toisinaan taas pienempiä kaupunkivaltioita. Joistakin ajanjaksoista lähteitä on runsaasti, sekasortoisimmista taas vähemmän. Lisäksi eri ”kansat”, kuten heettiläiset, assyrialaiset ja babylonialaiset, olivat kukin omanlaisiaan. Voiko tällaisesta ylipäänsä edes luoda yleistävää kuvaa?
Kirjan ensimmäisessä varsinaisessa luvussa kirjan toimittajat Saana Svärd ja Joanna Töyräänvuori käyvät läpi tiiviisti alueen historian ja eri aikakaudet. Jaottelu on karkea, mutta auttaa ymmärtämään alueen monimuotoista historiaa ja sitä, miten imperiumi seurasi toistaan. Yhden valtaapitävän nousussa ei ollut siis välttämättä kyse toisen tuhosta vaan enemmänkin siirtymästä. Eikä pidä unohtaa sitäkään, että osa imperiumeista kukoisti samanaikaisesti ja omaksui tietoa toisiltaan. Tiedon välittymistä helpotti erityisesti nuolenpääkirjoitus, jota kaikki alueen imperiumit hyödynsivät.
Aleksi Sahalan ja Töyräänvuoren kirjoitustaidon kehittymistä ja nuolenpääkirjoituksen arvoituksen ratkeamista käsittelevä kolmas luku on yksi kirjan kiinnostavimmista. Mielenkiintoisia huomioita löytyy myös Martti Nissisen sukupuolta ja seksuaalisuutta ja Joanna Töyräänvuoren kansallisuutta, etnisyyttä ja muinaisia muuttoliikkeitä käsittelevistä luvuista. Töyräänvuoren mukaan muinaisia muuttoliikkeitä käsittelevällä tutkimuksella voisi olla annettavaa myös aiheen nykytutkimukselle.
Muinaiset Lähi-idän imperiumit -kirjan puutteet liittyvät laajaan kirjoittajakuntaan: luvuissa on jonkin verran toistoa ja pientä tyylillistä häilyvyyttä. Kirja on kuitenkin taiten toimitettu ja poikkeuksellisen näyttävästi kuvitettu, mikä tekee siitä kokonaisuutena onnistuneen.
Esko Juhola
Viimeinen paraati Pjongjangissa – Luhistuuko Pohjois-Korea?
Kai Myrberg
Minerva 2022
Pohjois-Korea on vuonna 2040 joko jo yhdistynyt Etelä-Korean kanssa tai jatkaa itsenäisenä valtiona Kimien dynastian alaisuudessa. Filosofian tohtori Kai Myrberg pohtii kirjassaan maan tulevaisuutta rinnakkaisten vaihtoehtojen kautta.
Teos toimii samalla eräänlaisena hakuteoksena maan nykyoloihin sekä sen valta- ja ulkosuhteisiin. Myrberg kirjoittaa maatalouden ja teollisuuden, armeijan ja ydinaseohjelman näkymistä sekä maan vaiheittaista siirtymisestä kohti yhä avoimempaa toritaloutta.
Ulkosuhteet Etelä-Koreaan ja pääviholliseen Yhdysvaltoihin sekä pohjoisiin naapureihin Kiinaan ja Venäjään käydään luonnollisesti tarkimmin läpi. Lisäksi käsitellään suhteita Japaniin, entiseen miehittäjään. Nämä valtiot muodostivat kuusikon, joka neuvotteli Pohjois-Korean kanssa maan ydinaseohjelmasta 2000-luvun alussa.
Syyria ja Iran nostetaan esiin Pohjois-Korean ainoina liittolaisina. Maat ovat selkeästi löytäneet toisensa ainakin osittain pakon sanelemina – kaikkien suhteet muihin maihin ovat katkolla. Myrberg havainnollistaa myös, miten nouseva suurvalta Intia on jatkanut yhteydenpitoa ja kauppaa Pohjois-Koreaan, ollakseen ainakin osittain vastapainona Kiinan vaikutusvallalle.
Kansainvälisen yhteisön roolia pohdittaessa kirja yltyy paikoin jopa poleemiseksi: se peräti neuvoo miten Pohjois-Korean tilanteen muuttamiseksi pitäisi toimia mahdollisimman pian. Kirjan näkökulma on muutenkin sellainen, että maan toimia tarkastellaan ulkovaltojen kannalta katsottuna.
Nykyinen johtaja Kim Jong-un on luonnollisesti kirjan keskiössä. Hänen valtaansa peilataan paitsi edeltäjiensä eli isoisänsä ja isänsä kautta, mutta myös suhteessa muihin korkea-arvoisiin henkilöihin Pohjois-Korean nykyhallinnossa. Nämä esitellään Kimin potentiaalisina seuraajaehdokkaina, tapahtuipa vaihto sitten rauhanomaisesti tai palatsivallankumouksella.
Kimin sisko Kim Yo-jong on viime aikoina usein esiintynyt julkisuudessa ja edustanut maataan myös ulkomailla. Kirjassa hänet esitelläänkin mahdollisista seuraajaehdokkaista ensimmäisenä. Muut esiteltävät henkilöt ovat lähinnä kenraaleja tai ministereitä, ja jotkut heistä ovat vaikuttaneet maan ylimmässä valtapiirissä jo isoisä Kim Il-sungin aikana. Myrberg nostaa esiin ristivedon liberaalimman johtosiiven sekä vanhan kaartin välillä.
Myrberg käsittelee ansiokkaasti myös Pohjois-Korean lainsäädäntöä. Johtoportaan nimitykset noudattavat pykäliä ja myös sorretun kansan valvominen on lailla perusteltua. Kuvaukset hallinnon virkojen perustamisesta ja täyttämisestä tuovat välillä mieleen julkiset spekulaatiot vaikkapa Suomen eduskunnan valiokuntien jäsenyyksistä. Pohjois-Korean kontekstissa virat ja pykälät joustavat kuitenkin vallanpitäjien tarpeiden mukaan eikä päinvastoin.
Koreat siis joko yhdistyvät nopeasti tai Pjongjangin nykyhallinto jatkaa vielä vuosikymmeniä. Molemmat Myrbergin esittämät mahdolliset vaihtoehdot vaikuttavat realistisilta ja ovat hyvin perusteltuja ja taustoitettuja.
Kirjan lopussa Myrberg vie meidät kuvitteellisiin yhdistyneen Korean presidentin virkaanastujaisiin vuonna 2050. Kirja päättyy tuolloin nimitettävän alunperin pohjoiskorealaisen presidentin puheeseen, joka tuo mieleen kohtauksen Charlie Chaplinin klassikkoelokuva Diktaattorista (1940).
Svante Thilman
Mirkka Lappalainen: Smittenin murha
Siltala 2022
Parhaat päivänsä nähneen porvoolaisen kartanon isännän Nils Rosenschmidtin väitettiin lähteneen ostamaan lokakuussa 1673 kauroja ja hamppua Tallinnasta. Seitsemän vuotta myöhemmin kartanon työmiehet avasivat pihassa olleen kaivon saadakseen vettä muurilaastia varten ja löysivät ruumiin. Rosenschmidt ei ollutkaan lähtenyt matkaan, vaan hänet oli tapettu ja haudattu omaan pihakaivoonsa. Aikansa kohutapaus sai kansan suussa nimen Smittenin surma.
Nyt tähän historialliseen henkirikokseen on tarttunut historioitsija Mirkka Lappalainen, joka on aiemmin kirjoittanut muun muassa nuijasodasta, noitaoikeudenkäynneistä ja Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolfista. Viimeksi mainitusta kertova kirja Pohjolan leijona (2014) palkittiin tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnolla. Aiempiin teoksiin verrattuna Smittenin surma on aiheeltaan suppeampi, ja aiheellinen kysymys kuuluukin, mikä tekee yksittäisestä 1600-luvulla tapahtuneesta henkirikoksesta niin merkittävän, että siitä on kirjoitettu kokonainen kirja.
Smittenin surma ei tietenkään kerro pelkästä rikoksesta, sillä Nils Rosenschmidtin kuolemaa ympäröivät keskeiset tapahtumat voisi hyvinkin tiivistää muutaman kymmeneen sivuun. Kirjailija pohtii 1600-luvun suomalaista yhteiskuntaa myös laajemmin. Omien sanojensa mukaan Lappalainen joutui jopa hillitsemään itseään, ettei kirjoittanut teokseen kaikkea, mitä tapahtui ennen Rosenschmidtin surmaa ja sen jälkeen. Rikosta ”selvittäessään” Lappalainen tekee useita kiinnostavia huomioita 1600-luvun hierarkkisesta luokkayhteiskunnasta, rikostutkinnasta ja oikeuskäytännöistä.
Lappalainen pohtii teoksessaan myös lähteiden niukkuutta ja Rosenschmidtin surman tutkimisen hankaluutta. Yli kolmesataa vuotta vanhan henkirikoksen tutkinnassa on omat vaikeutensa, eikä vähiten siksi, että useita aiheeseen liittyviä lähteitä on hävinnyt tai kokonaan tuhoutunut. Esimerkiksi suurin osa Rosenschmidtin omista papereista tuhoutui kartanon palossa vuonna 1669. Emme edes tiedä, miltä oman pihakaivonsa pohjalle haudattu mies näytti, koska hänestä ei ole säilynyt muotokuvaa.
Nils Rosenschmidtin tarina onkin täytynyt koota sadoista palasista. Tämä näkyy kirjassa, joka koostuu lyhyistä muutaman sivun mittaisista luvuista. Ne eivät muodosta selkeää kokonaisuutta, vaan teksti poukkoilee aiheesta ja ajankohdasta toiseen melko vapaasti. Tekstissä on myös toisteisuutta, ja varsinkin kirjan alkupuolella luvut alkavat, jos eivät nyt aivan samoin sanoin, niin ainakin samantyylisesti. Lisäksi kirjan oikoluvun kanssa on selvästi kiirehditty.
Moni kysymys jää Rosenschmidtin surmassa vaille vastausta. Kirjansa päähenkilöä Lappalainen kuvaa koruttomasti: Rosenschmidt oli naisia ahdisteleva öykkäri, joka yritti elää luokkansa edellyttämällä tavalla, vaikka oli lähes tyhjätasku. Jos tappaja tai tappajat kuvittelivat rikastuvansa, niin se ei toteutunut.
Jos tekstin viimeistelemättömyyden sivuuttaa, on Smittenin surma hyvä teos, jossa huolellisesti tehty tutkimustyö yhdistyy sujuvaan kerrontaan. Lappalainen ei myöskään liiemmin spekuloi vaan tukeutuu olemassa oleviin lähteisiin, jotka eivät anna yksiselitteistä vastausta historialliseen arvoitukseen.
Esko Juhola
Kimmo Jylhämö – Digi-askeesi – Miten elää ja ajatella digitaalisella aikakaudella
Vastapaino 2022
Miten elää aikana jolloin erilaiset älylaitteet varastavat yhä suuremman osan huomiostamme? Entä miten jatkuvasti kiihtyvä digitaalinen infoähky vaikuttaa meihin yksilöinä ja yhteiskuntana? Tiedekustantaja, journalisti ja filosofi Kimmo Jylhämön uusin kirja, esittää ajassa kiinni olevia huomioita digitalisoituvasta yhteiskunnastamme ja tarjoaa lääkkeeksi askeesia.
Askeesilla Jylhämö viittaa sanan varsinaiseen merkitykseen: sellaisen elämäntavan harjoittamiseen, joka perustuu erilaisten hyveiden, kuten itsekurin hallintaan. Tälle on tarvetta sillä älylaitteet eli vekottimet, kuten Jylhämö niitä kutsuu, vievät keskittymiskyvyn ja upottavat meidät laitteiden immersiiviseen mediamaailmaan. Digitaalinen ympäristö, jossa vekottimien piippaukset ja niiden tarjoamien sisältöjen houkutukset saavat keskittymisemme herpaantumaan ja tekevät esimerkiksi syventyvästä lukemisesta vaikeampaa. Seuraukset näkyvät esimerkiksi oppimisessa aina alakoulusta yliopistoihin.
Yksi merkittävimmistä Jylhämön väitteistä on, että etsimme teknologisia ratkaisuja näennäisiin ongelmiin, joita ei ole olemassa. Usein tähän vaikuttaa niin kutsuttu tehokkuusharha. Esimerkiksi usko digitaalisiin oppimisympäristöihin johtaa siihen, että uusia järjestelmiä otetaan käyttöön opettajia ja tutkijoita kuulematta. Hallinnolle tämä näyttää tehostamiselta, mutta todellisuudessa opettajan resurssit opetustyöhön pienenevät, kun aika tuntuu valuvan entistä enemmän erilaisten ohjelmistojen parissa operointiin.
Kirjailijan toimittajatausta näkyy myös sisällössä. Jylhämö haikailee vanhan sanomalehtiajan perään – tiedostaen kuitenkin ettei se koskaan enää palaa. Formaattina painettu sanomalehti edustaa Jylhämön mukaan erilaista tapaa harjoittaa journalismia, kuin nykyinen verkossa uutisoiminen ja uutisten lukeminen sosiaalisen median kautta. Yhteiskunnallisen keskustelun nopeutuminen, erityisesti sosiaalisen median vaikutuksesta, on muokannut Jylhämön mukaan toimittajista erilaisten sosiaalisessa mediassa pyörivien parvien perässä pyristelijöitä. Siinä missä sanomalehden lukija tulee ainakin silmäilleeksi myös sellaisia uutisia, jotka eivät lähtökohtaisesti kiinnosta, niin algoritmien varaan rakennetut sosiaalisen median palvelut näyttävät käyttäjilleen vain uutisia, jotka aiheuttavat jonkin tunnereaktion. Tämä tunteisiin käyvä ja tiedon kapea spektri ovat taas omiaan lisäämään yhteiskunnallisen keskustelun polarisaatiota. Keskiöön nousee mediakeskeinen ideologia jossa kaikki oleminen on viestimistä. Media kehystää ja tekee kokemuksistamme immersiivisiä, jolloin uppoamme yhä syvemmälle mediamaailmaan.
Digitalisaation on jo pitkään mainittu olevan yhteiskuntaa ja ihmistä muokkaava megatrendi, joka vahvistuu vuosi vuodelta. Datatalous, uudet koneoppivat tekoälyt, algoritmit, järjestelmät ja laitteet kehittyvät vuosi vuodelta. Jylhämön kirja onkin ajassa kiinni oleva teos, joka haastaa raikkaalla ja pohdiskelevalla tavalla nykyistä teknologista kehitystä tuomalla esiin kriittisiä näkökulmia siihen liitettyihin uskomuksiin ja toiveisiin. Vaikka kirja on selkeä ja helposti luettava katsaus aikamme suurimpaan ilmiöön, jota voi verrata teollistumiseen, riittää siinä kuitenkin lukijalle paljon pureskeltavaa.
Antti Kurko