Itä-Euroopassa rautaesiripun romahtamista kiihdyttivät toisinajattelijat, joiden kirjallisuus näytti raadollisesti, mutta myös ironisesti ja satiirisesti, minkälaista elämä oli Neuvostoliiton satellittivaltioissa. Vallankumoukselliset kuten Tsekkoslovakian Václav Havel sekä Puolan Milan Kundera ja Adam Michnik edistivät muutosta kohti demokratiaa. 

Havelin essee Voimattomien voima vuodelta 1978 (suomentanut Minna Suikka, niin & näin 2020) on edelleen mitä ajankohtaisin.

Nykyään Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa ei suinkaan palvota puolueen diktatuuria. Naiivius ja opportunistinen usko ovat motiiveina kun mielistellään rikasta öykkäriä. Alamainen uskoo pystyvänsä pääsemään osalliseksi mammonasta kun tottelee finanssikapitalismin kryptovaltiaita.

Euroopassa ja Yhdysvalloissa ketään ei juuri estetä ilmaisemasta itseään, ongelmana on ilmaisukavavien pirstaleisuus ja manipulointi. Kun puhelimet kehittyivät multimediakoneiksi, jotkut maalailivat tulevaisuutta, jossa kännykät edistäisivät myös lukuharrastuksia, kun voihan niistä lukea kirjojakin. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, sillä puhelimiin hyökyvä viestien tulva yleensä keskeyttää lukemisen vähän väliä. Lukeminen puhelimen kanssa – saati puhelimelta – on lähes mahdotonta. Parhaiten kirjan teemoista saa kiinni, kun siirtää puhelimen kauas käden ulottuvilta.

Lukemiseen tarvittavan keskittymiskyvyn menettänyt ihminen, jonka maksimiaika kirjallista tai kuvallista viestiä kohden on parikymmentä sekuntia, ei pysty käsittelemään monimutkaisia kokonaisuuksia niin kuin politiikkaa. Nettialustojen algoritmien myllerryksessä hän ei myöskään hallitse mitä lukea ja mitä ei. Hän on viestien tulvien kohde eikä päättäväinen toimija.

Václav Havel ei varsinaisesti ennustanut tällaista tilannetta, mutta silti hänen sanojaan voi lukea vahvoina varoituksina politiikan hiipumisesta arjesta.

”Jälkitotalitaarisen järjestelmän yhteiskunnissa on kaikki poliittinen elämä perinteisessä merkityksessään eliminoitu. Ihmisillä ei ole mahdollisuutta ilmaista itseään poliittisessa julkisuudessa, poliittisesta järjestäytymisestä puhumattakaan. Tällaisessa tilanteessa ihmisen kiinnostus politiikkaan luonnollisesti kaikkoaa ja enemmistö näkee itsenäisen poliittisen ajattelun, sikäli kun sitä on olemassa lainkaan, epärealistisena ja etäisenä asiana, joka on toivottoman kaukana arkisista huolista. He näkevät politiikan eräänlaisena pelinä pelin vuoksi.”

Nykyäänkin intellektuelleja tarvitaan, vaikka lukevat yleisöt ovat harvalukuisempia. Silti vallanpitäjät pelkäävät heitä.

Maša Gessen, Ljudmila Ulitskaja ja Mihail Šiškin kirjoittavat ja puhuvat ahkerasti Venäjän todellisuudesta ja ahdingosta maanpaossa. Hongkongissa bisnesmoguli Jimmy Lai ehti tehdä suuria mediatekoja kustantajana ja demokratiaan uskovana kirjoittajana ennen kuin kiinalaiset sulkivat hänet vankilaan. Hänen tekstinsä kiertävät toisinajattelijoiden lukupiireissä edelleen. 

Sofija Andruhovytš syntyi vuonna 1982 Ivano-Frankivskissa. Samassa länsiukrainalaisessa pikkukaupungissa vuonna 1946 syntyi Svetlana Aleksijevitš, joka tosin kasvoi ja kirjoitti Nobel-palkitun tuotantonsa Valko-Venäjällä.

Heitä yhdistää vahva sodanvastaisuus sodan kuvaamisen ja naisten tarinoiden kautta, vaikka he kirjoittavatkin hyvin erilaisia tekstejä. Aleksijevitšin tuotanto on lähempänä tietokirjallisuutta kuin fiktiota. Andruhovytš lainaa ukrainalaisten tuttujensa kertomuksia kuroen niistä uutta saagaa. 

On hienoa, että Andruhovytšin kirjallisuutta saa nyt suomeksikin. Ikävää kuitenkin on, että ukrainalaisen kirjallisuuden maailmanvalloituksen ajurina on ollut Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa. Ukrainalaiset kirjailijat ansaitsevat paikan parrasvaloissa nimenomaan kirjailijoina eivätkä vain sodan uhrikansan äänitorvina.