”Keppidiplomatian” teoreetikko, presidentti Theodore Roosevelt, piti Latinalaista Amerikkaa ”takapihana”, jonka asioihin Yhdysvallat saattoi sekaantua mielensä mukaan. Pienimmänkin uhan ilmaannuttua amerikkalaisten etuja vastaan hän lähetti merijalkaväen Hondurasiin, Dominikaaniseen tasavaltaan ja Kuubaan. Vuonna 1903 Yhdysvallat tuki separatistiliikettä Panamassa, joka oli tuolloin vielä Kolumbian provinssi, varmistaakseen tulevan kanavan hallinnan. Kolme vuotta myöhemmin Roosevelt sai Nobelin rauhanpalkinnon kiitoksena välitystyöstään Venäjän ja Japanin välisessä konfliktissa.
Toisessa maailmansodassa Yhdysvaltain armeijan esikuntapäällikkönä toiminut kenraali George Marshall hyväksyi atomipommien pudottamisen Hiroshimaan ja Nagasakiin. Kun hänestä tuli ulkoministeri vuonna 1947, Marshall otti asiakseen Neuvostoliiton vaikutusvallan hillitsemisen. Italiassa hän järjesti yhden kylmän sodan ensimmäisistä salaisista interventioista: hän rahoitti salaa kristillisdemokraatteja, levitti valheellista tietoa, mobilisoi italialais-amerikkalaisia kuuluisuuksia (Frank Sinatra, Joe DiMaggio, Rocky Graziano) ja lietsoi mafiaa. Kuukausi ennen huhtikuun 1948 vaaleja hän varoitti julkisesti: jos kommunistit voittavat, Italia suljetaan pois Euroopan jälleenrakennussuunnitelmasta, kuuluisasta Marshall-avusta. Vuonna 1953 kenraali sai vuorostaan kunnianosoituksensa Oslossa.
Henry Kissinger, kansallinen turvallisuusneuvonantaja vuosina 1969–1975, oli toinen poliittisen destabiloinnin innokas kannattaja. ”En näe syytä, miksi meidän pitäisi jäädä toimettomiksi, kun maa muuttuu kommunistiseksi oman kansansa vastuuttomuuden vuoksi”, hän totesi kesäkuussa 1970 Chilestä, jossa sosialistijohtaja Salvador Allende näytti voittavan presidentinvaalit. Kun Salvador Allende kuitenkin valittiin, Kissinger näki vain yhden ratkaisun: sotilasvallankaappauksen, ”mutta chileläisten toimijoiden kautta ja matalalla profiililla”. Allende syöstiin vallasta 11. syyskuuta 1973 ja korvattiin verisellä diktatuurilla. Kissingerille myönnettiin* Nobelin rauhanpalkinto kuukautta myöhemmin allekirjoittamalla tulitauon Vietnamin kanssa sytytettyään sitä ennen koko Indokiinan tuleen.
Barack Obama oli tukenut verrattain maltillisesti Honduran presidentti Manuel Zelayan vastaista vallankaappausta, kun hänet jo kruunattiin nobelilla lokakuussa 2009, pian tultuaan valituksi Valkoiseen taloon. Kohta hän alkoi kilpailla edeltäjiensä kanssa sotaisuudessa pommittamalla Afganistania, Irakia, Libyaa ja Syyriaa sekä kehittämällä laittomien teloitusten ohjelma Jemenissä, Pakistanissa ja Somaliassa – usein pelkän epäilyn perusteella, kaukana kaikista varsinaisista sotatantereista.
Donald Trumpilla oli siis perusteluja mielihalulleen vastaanottaa vuoden 2025 palkinto. Hänkin on lähettänyt sotajoukkojaan Karibialle. Hänkin kiristi uhkaavansa tukahduttaa Argentiinaa taloudellisesti Yhdysvaltojen avustuksilla, kun Javier Mileitä uhkasi vaalitappio. Trumpkin on moninkertaistaistanut (yhä vähemmän) kohdennettuja salamurhia terrorismin torjunnan nimissä, kuten perustellessaan Venezuelan kansalaisten tappamista avomerellä, vaikkei heitä ei ole edes todistettu syyllisiksi huumekauppaan. Myös hän suunnittelee vallankaappauksia vastahankaisten hallitusten kaatamiseksi – kuten Venezuelassa, jossa hän on antanut CIA:lle luvan kumota presidentti Nicolás Maduron vallan.
Kaikki tämä ei kuitenkaan ole riittänyt. Norjalainen komitea piti parempana Maria Corina Machadoa, venezuelalaista äärioikeistolaista oppositiojohtajaa, joka on 25 vuoden ajan vaatinut ulkomaista interventiota omaan maahansa – ja joka heti palkinnon saatuaan kiitteli vuolaasti Benjamini Netanjahua tämän sotatoimista Gazassa. Trump lievitti pettymystään aloittamalla uuden ristiretken – tällä kertaa Kolumbiaa vastaan – kiillottaakseen ansioluetteloaan vuoden 2026 palkintoa varten.
Viidenkymmenen vuoden ajan Nobel-komitea on hylännyt länsimaisten toisinajattelijoiden ehdokkuudet. Esimerkiksi Julian Assange ja Edward Snowden ovat työskennelleet rauhan puolesta toisin kuin Machado. Heillä on kuitenkin yksi anteeksiantamaton vika: he paljastavat omat likaiset salaisuutemme.
*palkinto myönnettiin yhdessä hänelle ja Pohjois-Vietnamin armeijan kenraalin Le Duc Tho’lle joka kieltäytyi sen vastaanottamisesta.