Lokakuun seitsemäntenä päivänä vuonna 1571 käytiin Kreikan edustalla yksi maailmanhistorian merkittävimmistä meritaisteluista. Ottomaanien laivasto saapui paikalle Lepanton tukikohdasta Länsi-Kreikasta ja paavin kokoonkutsuma, Espanjan ja Italian merivoimien muodostama Pyhän liigan laivasto saapui Sisiliasta. Satojen alusten taistelussa oli kyse kristityn Euroopan kohtalosta: pääsevätkö vääräuskoiset ottomaanit etenemään jo valloittamaltaan Balkanin niemimaalta syvemmälle Eurooppaan?
Kristityt voittivat Lepanton taistelun, millä oli suuri merkitys etenkin psykologisesti. Ottomaanien valtakuntaa vuosina 1520–1566 hallinnut sulttaani Suleiman Suuri oli laajentanut valtakuntansa alueita entisestään niin Euroopassa kuin Aasiassakin, ja ottomaanien laivasto oli ollut merkittävä voima – uhka – Välimerellä jo pitkään. Nyt voitokkaan Suleimanin seuraajan Selim II:n tappio osoitti, että vääräuskoisten voittokulku oli pysäytettävissä.
Lepantossa oli taistelun aikaan paikalla myös eräs Madridin liepeillä vuonna 1547 syntynyt nuori mies, Miguel de Cervantes Saavedra. Kerrotaan, että hän oli kyseisenä päivänä kuumeessa ja olisi siten voinut jäädä sivuun, mutta koki taistelun liian tärkeäksi viettääkseen sen sairasvuoteella. Cervantes haavoittui, ja hänen vasen kätensä halvaantui pysyvästi. Mutta hän oli lopun ikäänsä ylpeä osallistumisestaan ratkaisevaan taisteluun.
Kirjallisuudenhistoria kiittää sitä, että Cervantesin toinen käsi säilyi toimintakykyisenä ja hän pystyi myöhemmin kynäilemaan maailmankuulun teoksensa Don Quijote – tai Mielevä hidalgo Don Quijote manchalainen, kuten J. A. Hollon 1927–1928 ilmestyneen suomennoksen koko nimirimpsu kuuluu.
Cervantes oli julkaissut ensimmäiset runonsa jo parikymppisenä Madridissa opiskellessaan, mutta suuret kirjalliset saavutukset antoivat odottaa itseään. Cervantesin opinnot keskeytyivät, kun hän joutui vuonna 1569 laittoman kaksintaistelun jälkeen pakenemaan viranomaisia Italiaan, missä hän pestautui Espanjan laivaston merisotilaaksi. Hän jatkoi uraansa laivastossa vielä Lepanton taistelun vammoista toivuttuaan, ja suuntasi takaisin siviiliin ja Espanjaan vasta vuonna 1575.
Paluumatka Napolista Espanjaan ei kuitenkaan sujunut suunnitelmien mukaan. Barbareskit eli Euroopan merialueilla liikkuneet muslimimerirosvot ryöstivät laivan, jolla Miguel Cervantes ja hänen veljensä Rodrigo matkustivat. Heidät kuljetettiin Algeriin, joka oli noihin aikoihin kristittyjen orjien kaupan keskus. Miguelilla oli mukanaan suosituskirjeitä korkea-arvoisilta henkilöiltä, ja niiden vuoksi hänen pääteltiin – hieman virheellisesti – olevan korkeiden lunnaiden arvoinen. Cervantesin perhe sai kasaan Rodrigon lunnasrahat vuonna 1577, mutta perhe ei pystynyt maksamaan molemmista pyydettyä summaa, joten Miguel virui vankeudessa viiden vuoden ajan.
Valitettavasti vankeus ei jäänyt hänen viimeisekseen. Palattuaan Espanjaan vuonna 1580 Cervantes kamppaili lopun elämäänsä toimeentulon kanssa ja teki kirjoittamisen ohella töitä muun muassa Espanjan laivaston varainhankkijana sekä veronkerääjänä. Mikään näistä ei ollut kovin kiitollista tai tuottoisaa työtä. Voutina Cervantes vangittiin ainakin kahdesti muun muassa epäselvän kirjanpidon vuoksi, lisäksi hänet asetettiin kirkonkiroukseen, koska hän oli ottanut haltuun kirkon omaisuutta. Tarinan mukaan Cervantes sai idean Don Quijoteen vankisellissä viruessaan.
Kirjallisuudenhistorian ensimmäisen modernin romaanin titteliä yleisesti kantava kaksiosainen teos käynnistyy sillä, että päähenkilö sekoittaa päänsä liialla lukemisella. Lähipiirinsä kauhistukseksi Don Quijote hurahtaa keskiaikaisia ritareita ihannoiviin tarinoihin, ja lopulta luulee olevansa ritari itsekin. Aseenkantajaksi Don Quijote värvää tervejärkisen ja uskollisen, aasilla ratsastavan Sancho Panchan, ja omaksi uljaaksi Bukefaloksekseen hän valjastaa Rosinante-kaakin. Kaksikko lähtee jahtaamaan seikkailuja, kukistamaan vihollisia ja pelastamaan neitosia.
Vaikka Cervantes tunnetaan nykyisin kirjallisuudenhistorian suurnimenä, jonka maine kiiri myös hänen aikalaisensa William Shakespearen korviin, ei hän omana elinaikanaan saanut nauttia menestyksestään. Vuonna 1605 ilmestynyt teoksen ensimmäinen osa käännettiin ja saavutti suosiota jo pian ilmestyttyään, mutta tuloja ei kirjailijalle merkittävästi tihkunut. Don Quijoten toinen osa ilmestyi vuonna 1615, vain noin vuotta ennen kirjailijan kuolemaa.
Kirjallisuuskriitikko Harold Bloomin mukaan laajassa romaanissa on loputtomasti tulkittavaa, mutta teoksen temaattisessa keskiössä on inhimillinen kärsimys, joka on erottamaton osa ihmisyyttä. Samaan aikaan teos on kuin moderni kohellus- ja kaverikomedia. Teos oli Urho Kekkosen lempikirja, jota hän analysoi vuonna 1953 Maaseudun joulu -lehdessä näin:
“Kirjailijan esitystapa kertomuksen etenemisen mukana saa yhä enemmän ja enemmän lämpöä ja tuo hullu hidalgo saa yhä suuremmassa määrin sympatiamme osakseen. Johtuuko se kenties siitä, että me kukin, kuten eräs kirjallisuuden tutkija on sanonut, olemme vuorollamme Don Quijote ja Sancho Panza, että meissä kussakin käydään samaa ikuista taistelua absoluuttisen, ehdottoman ihanteellisuuden ja arkielämän väistämättömien realiteettien välillä ja että me yhtenä ikäkautena käymme nukkumaan Don Quijotena, mutta toisena ikäkautena heräämme Sancho Panzana.
Joka tämän tuntee ja uskaltaa tunnustaa, hän vasta täysin mitoin voi nauttia tästä kirjasta, jossa on niin runsaasti mielikuvituksen rajua leikkiä, jossa hyvyys ja inhimillisyys tulevat niin kauniisti kuvatuiksi ja jossa suuri, valloittava huumori johtaa meidät humaanisen elämänkäsityksen kunnioittamiseen, sillä ei ole humaanisuutta ilman huumoria.”