Imran Khan, Pakistanin sotilasjohdon uusi sankari

CHRISTOPHE JAFFRELOT

Entinen krikettitähti Imran Khan nousi valtaan Pakistanissa useiden epäonnistuneiden yritysten jälkeen 17. elokuuta ja johtaa nyt koalitiohallitusta. Hänen korruptionvastainen kampanjansa ja ”uuden Pakistanin” projektinsa vetosivat 32 prosenttiin valitsijoista ja tekivät hänen puolueestaan kansalliskokouksen suurimman. Tämä oli mahdollista ainoastaan sotilaiden enemmän tai vähemmän näkyvällä tuella.

Pakistanin parlamenttivaaleissa heinäkuun 25. päivänä armeijan vaikutus tuntui enemmän kuin aikaisemmissa vaaleissa. Sen jälkeen, kun brittiläinen Intia jaettiin elokuussa 1947, Pakistan on kokenut jo kolme sotilasvallankaappausta, joiden seurauksena maa on ollut yhteensä noin 30 vuoden ajan sotilasvallan alaisena (1958–1970, 1977–1988 ja 1999–2008). Kymmenen viimeisen vuoden aikana sotilaat ovat kuitenkin väistyneet taka-alalle ja antaneet siviilien kamppailla vaaleissa, joissa on usein ollut epäselvyyksiä.

Vuoden 2008 vaalit merkitsivät kaksivaiheista siirtymää kohti demokratiaa. Helmikuussa Pakistanin kansanpuolue (PPP) voitti parlamenttivaalit puolueen perustajan Zulfikar Ali Bhutton tyttären Benazir Bhutton murhan nostattaman järkytyksen seurauksena. Sitten elokuussa kenraali Pervez Musharraf luopui presidentin virastaan Asif Ali Zardarin, Benazir Bhutton lesken hyväksi. Viisi vuotta myöhemmin ensimmäistä kertaa maan historiassa demokraattisesti valittu hallitus sai toimia kautensa loppuun saakka, ja normaali vallanvaihto saattoi tapahtua: lähinnä konservatiivinen Pakistanin muslimiliiga-Nawaz (LMP-N) voitti lähinnä edistyksellisen PPP:n.

Demokraattisen prosessin vahvistuminen hermostutti armeijaa, jota häveliäästi kutsutaan Pakistanissa establishmentiksi, mutta josta vastustajat käyttävät termiä deep state, mikä johtuu sotilastiedusteluelin ISI:n (Inter-Services Intelligence) keskeisestä asemasta. Jo siviilihallinnon vahvistuminen vaalien seurauksena heitti varjon armeijan ylle. Lisäksi eräät PPP:n ja LMP-N:n johtajat omaksuivat heti valtaan päästyään armeijalle vastakkaisen politiikan Intiaa, sen perivihollista kohtaan. Zardari ehdotti yhteistyötä Intian kanssa yli 160 uhria vaatineiden Mumbain attentaattien tutkimuksissa. Hänen oli kuitenkin saman tien luovuttava tästä, koska attentaattien takana oli osa Pakistanin armeijasta.

Zardarin seuraaja, LMP-N:n Nawaz Sharif (pääministeri vuosina 1990–1993, 1997–1999 ja 2013–2017) osoittautui yllättäen vähemmän tottelevaiseksi. Vaikka tämä liikemies sai kiittää urastaan armeijaa, joka oli pannut hänet vastustamaan Benazir Bhuttoa, hän ryhtyi ottamaan etäisyyttä suojelijoihinsa 1990-luvun lopussa. Päästyään toisen kerran valtaan hän asetti tavoitteekseen rauhan Intian kanssa, koska oli vakuuttunut Pakistanin häviöstä varustelukilvassa ja siitä, että kauppasuhteiden kehittäminen naapurin kanssa toisi aivan uusia näkymiä.

Tämä pääesikunnalle epämieluisa politiikka selittää pitkälti vuoden 1999 sotilasvallankaappauksen. Sharif kuitenkin yritti uudelleen samaa tultuaan valtaan vuonna 2013, minkä osoittavat hänen toistuvat tapaamisensa Intian pääministerin Narenda Modin kanssa. Armeija vastusti suhteiden normalisointia, koska sen myötä Kashmirin jako olisi hyväksytty ja armeijalta olisi pudonnut pala olemassaolon oikeudestaan. Lopulta armeija onnistui sabotoimaan neuvottelut.

Armeijan ehdokas

Kun Sharif jääräpäisesti jatkoi omalla linjallaan, armeija päätti päästä hänestä eroon. Tässä auttoivat Panaman paperit, jotka paljastivat kahdeksan Sharifin perheen perustaman yrityksen talousrikoksia.1 Oikeuslaitos sai paperit käsiinsä, ja kun korkeimman oikeuden vaatimuksesta perustettiin tutkimuskomissio, sen jäsenet olivat lähinnä sotilashenkilöitä.

Korkein oikeus katsoi pääministerin rikkoneen perustuslakia, jonka mukaan valtiomiehen on oltava ”vilpitön” ja ”hyveellinen”. Tuomion myötä Sharif pantiin 28.7.2017 viralta korruptioon syyllisenä. Hänet todettiin vaalikelvottomaksi ja tuomittiin vankilaan kymmeneksi vuodeksi. Establishment oli hoidellut Sharifin. Entä kuka hänen tilalleen?

Yksinkertaisinta olisi ollut ottaa valta suoraan haltuun, mutta armeija ei ollut uskaltautunut siihen kymmeneen vuoteen. Ensinnäkin sotilasvallankaappauksilla on kova hinta suhteessa kansainvälisiin pakotteisiin. Pakistan on riippuvainen ulkoisista rahoittajista. Lisäksi upseerit ovat ottaneet opikseen kenraali Musharrafin (1999–2008) laihoista saavutuksista: hallitseminen kun edellyttää talouden hoitoa – tulokset olivat jääneet heikoiksi – ja monien jännitteiden rasittaman yhteiskunnan hallintaa.

Armeija ei halunnut liata käsiään vaan tukeutui poliitikkoon, joka antaisi armeijan katsoa sivusta päivänpoliittista kahinointia ja keskittyä kontrolloimaan itselleen olennaisia asioita: suhteita Intiaan, Afganistaniin, Yhdysvaltoihin ja Kiinaan. Pakistan sopi Kiinan kanssa huikean 56 miljardin dollarin sopimuksen maiden välisestä taloudellisesta käytävästä, jossa on lähinnä kyse liikenneyhteyk­sien rakentamisesta Länsi-Kiinasta Intian valtamerelle.

Sotilaat tarvitsivat poliitikon, joka on samaa mieltä tietyistä asioista ja jolla on tarvittava suosio tullakseen valituksi nyt, kun maa ylläpitää demokraattista julkisivua toisaalta ulkomaiden suuntaan ja toisaalta tyydyttääkseen väestön pyrkimyksiä poliittiseen vapauteen. 60 vuoden ajan Pakistania on repinyt kahtaalle perusjännite: yhtäällä on ollut halu vahvaan hallintoon, joka suojelisi maata Intian uhalta, ja toisaalla demokratian jano, jonka takia sotilaat eivät koskaan ole onnistuneet vakiinnuttamaan diktatuuriaan.2

Imran Khan osoittautui ainoaksi mahdolliseksi vaikkakin luonteeltaan epävakaaksi ehdokkaaksi.

Khanin suosio on perua hänen urheilu-urastaan ja ennen kaikkea kriketin maailmanmestaruudesta, jonka kapteeni hoiti kotiin vuonna 1992. Hänellä on myös filantrooppisia ansioita, kuten syöpäsairaalan perustaminen. Lisäksi hän on taistellut korruptiota vastaan, ja hänen varsinainen sotaratsunsa onkin 1996 perustettu Pakistanin oikeusliike (PTI).

Armeijalle korruptionvastaisella taistelulla on kaksi etua. Se lunastaa suosion keskiluokan parissa, joka on tuohtunut vallassa olleiden perheiden (Zardari-Bhutto, Sharif) korruptiosta, ja lisäksi se kylvää epäluottamusta yleensä poliittisia johtajia kohtaan. Armeijalla ja Khanilla on yhteinen vihollinen: poliittinen luokka.

Nationalismia yli aluerajojen

Khanilla on muutakin yhteistä sotilaiden kanssa, nimittäin hänen nationalisminsa. Kilpailijoistaan poiketen hän ei ole sidoksissa mihinkään alueeseen kuten Bhuttot ovat Sindhiin ja Sharifit Punjabiin. Khan esiintyy pataanina, vaikka ei puhu paštua.3 Krikettimaajoukkueen kapteenina hän kuuluu kuitenkin eliittiin, joka ohittaa uskonnolliset jaot.

Sotilaat väittävät edustavansa kansallista yhtenäisyyttä ja hamuavat panpakistanilaista identiteettiä, varsinkin koska he haluavat torjua ajautumista kohti liittovaltiota. He vastustavat PPP:n ja LMP-N:n vuonna 2010 säätämän perustuslain 18. lisäyksen täytäntöönpanoa, joka antaisi enemmän autonomiaa ja taloudellisia resursseja maakunnille. Uuden pääministerin nationalismia leimaa myös vihamielisyys Intiaa kohtaan, jota hän herjasi koko kampanjansa ajan.

Lisäksi Khanin viittaukset islamiin ovat mieleen armeijalle, joka mielellään esiintyy maan islamilaisen identiteetin vartijana. Huolimatta ikuisen playboyn imagostaan, jota hänen elämäntyylinsä ja kaksi avioeroaan ylläpitävät, Khan näyttäytyy hurskaana ja yhteiskunnallisena konservatiivina. Vuonna 2012 hän kirjoitti4, kuinka löysi uskonnon reaktiona länsimaiden materialismiin, moraalittomuuteen ja islam-kritiikkiin Salman Rushdien Saatanallisten säkeiden julkaisun aikoihin.5 Hän näkee krikettivoitoissaan ”Allahin tahdon”. Sittemmin hän on pyrkinyt johdattamaan vuoropuheluun länsimaistuneen eliitin ja islamistit, joiden suvaitsemattomuutta hän pitää islamille vieraana.

Hän esiintyy välittäjänä, mutta on traditioiden ja perhearvojen nimissä tukenut yhä enemmän islamistien kantoja ja kannattanut šarian tiukempaa soveltamista. Vuodesta 2013 lähtien hän on osoittanut halua neuvotella Pakistanin talibanien kanssa, puolustanut heidän afgaaniveljiään näiden taistelussa amerikkalaisia vastaan sekä puhunut hyväksyvästi heidän ”oikeusjärjestelmästään”.

Khan on saanut peräänantamattoman nationalistin maineen taistelussa amerikkalaisten pommituksia vastaan Afganistanin ja Pakistanin rajaseudulla tämän vuosikymmenen alussa. Saattaa olla, että Khanin valinta kiristää entisestään Pakistanin suhteita Yhdysvaltoihin. Donald Trumphan on jo vähentänyt Yhdysvaltojen taloudellista apua Pakistanille.

Äänestäjiin tämä vähän yliherkän nationalistin imago ja uskonnollinen juonne vetoavat. Khan on käynyt kuuluisan sufipyhimyksen haudalla hengellisenä oppaanaan pitämänsä kolmannen vaimonsa kanssa. Hänen puolueensa on kehottanut äänestämään LMP-N-puoluetta vastaan, koska tämä on vastuussa Malik Mumtaz Qadrin teloittamisesta. Tammikuussa 2011 Qadri salamurhasi Salman Taseerin, Punjabin maakunnan kuvernöörin, joka oli vastustanut jumalanpilkan kieltävää lakia. Uskonnolliset vähemmistöt, kuten hindut, kristityt ja ahmadit, olivat lain ensimmäisiä uhreja. Ahmadit pitävät itseään muslimeina, mutta uskovat 1800-luvulla syntyneeseen profeettaan. Khan on vaatinut lain ankarampaa soveltamista, vaikka jo nyt satoja miehiä ja naisia on joutunut vankilaan. Hänen mukaansa ”kukaan sellainen ei voi kutsua itseään muslimiksi, joka ei usko, että ­Muhammad on viimeinen profeetta”. Toistaiseksi tällaista väitettä ovat käyttäneet vain radikaaleimmat islamistit.

Tukeakseen Khania armeija pani vaalien aikana itselleen vihamielisimmät mediat koville (muun muassa maan suurin päivälehti Dawn). Journalisteja peloteltiin, uhattiin jälkiveroilla ja jopa kaapattiin. EU:n ja Kansainyhteisön tarkkailijat löysivät todisteita ”ilmaisuvapauden rajoittamisesta” ja siitä johtuvasta ”itsesensuurista”.6

Huolimatta tällaisista vaikuttamisoperaatioista PTI ei yltänyt ehdottomaan enemmistöön parlamentissa. Sen saalis oli 116 paikkaa 272:sta ja vajaa kolmannes äänistä. LMP-N sai 64 paikkaa ja 24 prosenttia äänistä. PPP:n luvut olivat 43 paikkaa ja 13 prosenttia. Vanhan valtapuolueen johtajia ilmestyi vaalitaistoon painostettuinakin. Vaalituloksesta on ehkä luettavissa, että armeijan päätavoite ei ollut Khanin marssittaminen esiin vaan LMP-N:n toisen valtakauden estäminen ja ehkä sellainen parlamentti, jossa millään puolueella ei ole ehdotonta enemmistöä, mikä heikentää siviilien asemaa yleisemmin.

Strateginen maakunta

Tällaista vaalitulosten analyysia tukee myös se, että politiikkaan on ilmestynyt monia uusia nimiä, joita armeija on ikään kuin pitänyt varalla. Keskusvaalilautakunta on esimerkiksi sallinut Lashkar-­e-Taiban, armeijaa lähellä olevan islamistisen liikkeen, jäsenien asettua näen­näisesti riippumattomiksi ehdokkaiksi. Sama on tapahtunut Tehreek-e-Labbaik Pakistan -puolueen kohdalla. Tämä neljä prosenttia äänistä saanut puolue perustettiin elokuussa 2015 puolustamaan ­šariaa (ja kuvernööri Taseerin murhaajaa). Nämä radikaalin islamin ajajat ovat tulossa sellaisten vanhojen puolueiden tilalle kuin Jamaat-e-Islami ja Jamiat Ulema-e-Islam, joiden koalitio on hiipumassa.

Vaikka parlamentin hajanaisuus sopii jo sellaisenaan hyvin armeijalle, Khan on kuitenkin muodostamassa pienten puolueiden kanssa hataraa enemmistöhallitusta. Lisäksi hänen puolueensa johtaa kahta maakuntaa, joista toinen on maan tärkein, eli Punjab. Siellä Khan voitti täpärästi LMP-N:n, ja armeija saattoi huokaista helpotuksesta, sillä sen upseeristo tulee lähinnä tästä maakunnasta. Shehbaz Sharif, entisen pääministerin veli, oli johtanut Punjabia vuodesta 2008.

Riittääkö tämä valta-asema Khanille itsenäisen politiikan toteuttamiseen vai onko hänen alistuttava armeijan saneluun? Nawaz Sharif pyrki aikanaan vapautumaan siitä, kun taas Zardari mukautui siihen. Uusi hallituksen pää etsii nyt ehkä keskitietä, jonka tarkempi linja jää nähtäväksi. Pääministeri käy luultavasti armeijan toiveiden mukaisesti vahvistamaan keskusjohtoisuutta siistimällä 18. lisäystä ja jakamalla Punjabin useammaksi maakunnaksi, millä vältettäisiin sen joutuminen yhden puolueen haltuun, koska sieltä tulee yli puolet kansanedustajista.

Toisaalta Khanilla tulee olemaan vaikeuksia rahoittaa lupaamansa ”islamilainen hyvinvointiyhteiskunta” supistamatta armeijan budjettia. Armeija on maan budjetin viidenneksi suurin menoerä ilman sotilaiden eläkkeitäkin. Edelleen hänellä saattaa olla vaikeuksia saada sanansa kuulumaan Kiinan ja varsinkin Intian suhteiden kehittämisessä.

Khanilla on myös muita haasteita: maata koetteleva finanssikriisi, joka vie pääministerin edeltäjänsä tavoin hattu kourassa Kansainvälisen valuuttarahaston pakeille, ja LMP-N:n ja PPP:n uusi yhteinen oppositiopolitiikka. Lisäksi hänen on ratkaistava kysymys Nawaz Sharifin kohtalosta: pitääkkö hänet vankilassa, jolloin hänestä tulisi marttyyri vai vapauttaakko hänet, mikä taas vahvistaisi huomattavasti oppositiota? Ratkaisu voisi olla lähettää hänet toistamiseen maanpakoon.

1 Panaman Paperit, kansainvälinen tutkivien journalistien yhteisprojekti, Into, Helsinki, 2016.

2 Ks. Christophe Jaffrelot, Le Syndrome pakistanais, Fayard, 2013.

3 Imran Khan, Pakistan: A Personal History, Bantam, Lontoo, 2012.

4 Imran Khan, ”My journey into religion”, The Muslim Times, 14.2.2012.

5 Brittiläisen kirjailija Salman Rushdien romaani ilmestyi vuonna 1988. Tekijän oli elettävä maan alla saatuaan Iranin johtaja Ruhollah Khomeinilta kuolemantuomion.

6 ”EU monitors team says Pakistan election not a level playing field”, 28.7.2018, www.geo.tv.

LMD 9/2018

Christophe Jaffrelot on CERI:n tutkimusjohtaja (Centre de recherches internationales). Hän on julkaissut teoksen Le Syndrome pakistanais (Fayard, Pariisi, 2013) sekä toimittanut Laurence Louërin kanssa teoksen Pan-Islamic Connections. Transnational Networks Between South Asia and the Gulf (Hurst, Lontoo, 2017). Suom. Heikki Jäntti

Kun Venäjä uneksi Euroopasta
Israelista on tulossa etnokratia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *