Aamupäivä on harmaa, mutta Sirpa Kähkönen vilkuttaa pyörän satulasta iloisesti kuin jossain paremmista ajoista kertovassa elokuvassa. Kalliossa asuva kirjailija kurvaa Helsingin yliopiston Kaisa-kirjaston eteen. Astumme pyöröoviin, kuljemme halki avaran atriumin ja istumme pöydän ääreen keskustelemaan Kähkösestä sekä kirjallisuudesta ja sen arvottamisesta ja arvosta.

Mutta ihan ensin on kysyttävä, miksi lähes viisi vuotta Suomen kirjailijaliiton johdossa, ja siten ikään kuin meidän kaikkien pomona ja eräänlaisena kummina toiminut Kähkönen päätti jättää pestinsä juuri tänä syksynä.

Kähkösen mukaan pandemiavuodet liiton johdossa olivat koettelevia. Apurahoihin tuli leikkauksia, kirjailijoiden ansiot putosivat esiintymisten ja keikkojen vähenemisen vuoksi, ja moni alalla toimiva koki yksinäisyyttä. Kirjailijaliitto pyrki tukemaan jäseniään, mutta sen resurssit ovat rajalliset.  Liiton aktiivinen rooli koronakriisin aikana onkin samalla hyvä muistutus siitä, että kirjallisuus ei hoidu itsestään, pelkästään inspiraation voimin. Alan ammattimainen toiminta vaatii jatkuvaa ponnistelua kulissien takana. Kähkönen kokee saaneensa nyt yhden vaiheen päätökseen. On aika antaa tilaa muille ja siirtyä toisten asioiden pariin. 

Kirjailijantyö itsessäänkin vaatii Kähkösen mukaan paljon. Ammattiin niveltyy nykyään monia sellaisia puolia, jotka vievät aikaa kirjoittamiselta ja jotka saattavat tuntua raskailta.

”Tärkein osa työtä on joka tapauksessa kirjoittaa”, Kähkönen lisää. Ajatus tuntuu itsestään selvältä, mutta ei aina ole sitä. Kenties se siksi toistuukin pariin kertaan keskustelumme aikana.

Mutta on kirjoittamisprosessin ulkopuolella myös paljon hyvää. Tapaamiset kollegoiden kanssa ja esiintymiset kirjamessuilla tuovat vaihtelua yksinäiseen puurtamiseen, ja kirjojen taustatyö kirjastoissa ja arkistoissa antaa vastapainoa tekstin tuottamiselle. Kähköseltä ilmestyi vuonna 2021 Kuopio-sarjan tuorein romaani Vihreä sali, ja parhaillaan hän tekee seuraavan teoksensa taustatutkimusta. Tapaamisemme jälkeen hän aikookin suunnata suoraan aineiston pariin. 

Kaunokirjallisia tutkimuksia

Kähkönen valottaa hieman laajemmin omia työskentelytapojaan. Hän kertoo kirjoittavansa tehokkaimmin aamulla ja aamupäivällä, kun aivot ovat virkeät. Rutiiniaikataulun hän sanoo oppineensa jo vuosia sitten pienen lapsen äitinä. Lapsen kautta syntyi järjestelmällisyyttä ja ymmärrys siitä, että päivässä on vain tietty määrä tunteja, jotka voi käyttää kirjoittamiseen. Ne on syytä hyödyntää mahdollisimman tehokkaasti. 

”Mutta tutkimusvaiheessa se ei ole niin tarkkaa”, kirjailija lisää hymyillen. Välillä ehtii kahville. Tai haastatteluun.

Lukijat tuntevat Kähkösen kirjailijana, joka tekee paljon taustatyötä ja viettää aikaa arkistossa teoksiaan varten. Hän opiskeli historiaa ennen kirjalliselle uralle hakeutumista, ja kantaa niitä oppeja yhä mukanaan. 

Monissa Kähkösen romaaneissa, varsinkin Kuopio-sarjassa, historiallinen fakta-aineisto muodostaa taustakulissin, jota vasten fiktiivinen arkielämä esitetään. Yleinen ja yksityinen limittyvät.

”Se, millä tavalla historia lihallistuu ihmisissä, on se olennainen juttu.”

Oman suvun ja yhteiskunnan menneisyyden yhtymäkohdat kiinnostavat Kähköstä, ja se ajaa häntä kirjoittamaan samoista teemoista yhä uudestaan. Kähkönen käsittelee usein perheitä ja yksilöitä Suomen 1900-luvun taitekohdissa, varsinkin sota-aikoina. Kähkönen voisi kattavan lähdetyön ansiosta kirjoittaa aiheesta tietokirjojakin, mutta jostain syystä hän on valinnut fiktion. 

”Kaunokirjallisuuden tavoilla ja menetelmillä voi sen, mitä löytää tutkimalla, jalostaa sellaiseksi, mikä auttaa lukijaa havainnoimaan itseään ja menneisyyttä uudella tavalla.”

Aivan pelkkä kaunokirjailija ei Kähkönen silti ole. Vuonna 2010 hän julkaisi teoksen Vihan ja rakkauden liekit. Kohtalona 1930-luvun Suomi. Se nousi tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi. Romaanit Lakanasiivet (2007), Graniittimies (2014) ja Tankkien kesä (2016) puolestaan ovat olleet ehdolla kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnolle. Kähkönen onkin niitä harvoja kirjailijoita, jotka ovat mitelleet tärkeimmän kirjallisuuspalkintomme molemmissa sarjoissa – tosin voittamatta ainakaan vielä kumpaakaan. Muuten useaan otteeseen palkitulle kirjailijalle myönnettiin tänä vuonna vielä Suomen kulttuurirahaston suurpalkinto.

Kohtuuttomuutta ja ammattilaisuutta

Miten Kähkönen itse sitten kokee taiteen palkitsemisen ja arvottamisen?

”Joel Haahtela sanoi jossain haastattelussa, että kirjallisuuspalkinnot eivät ole syy siihen, miksi tämän työn aloitti”, hän toteaa, palaten jälleen kirjoittamiseen ja sen todellisiin motiiveihin.

”Lisäksi tunnustusten jakaminen on kovin sattumanvaraista”, Kähkönen huomauttaa. ”On niin kauhean paljon tekijöitä, jotka voitaisiin palkita, ja kuitenkin palkinnon voi saada vain yksi.”

Hänen mielestään pitää paikkansa, että samat kirjailijat näkyvät ehdokkaiden joukossa ja julkisuudessa. Usein on helpompi valita valmiiksi tunnettu hahmo – sillä lailla kulttuurikenttä nyt vain toimii. Ne, jotka ovat paljon näkyvillä, eivät kuitenkaan yleensä ole tuputtamassa itseään esille.

Mutta onko reilua, että palkinnot keskittyvät Suomessa harvoille ja suurin osa jää niiden ulkopuolelle?

”Ei. Mutta taide ei koskaan ole kovin kohtuullista. Siinä pitää olla kohtuuttomalla tavalla intohimoinen.”

Sitten Kähkönen nostaa esiin kiinnostavan näkökulman. Palkinnoissa ei ole kyse vain toimeentulosta ja kirjallisuuden näkyvyyden lisäämisestä, vaan myös siitä, että moni kirjailija haluaa olla esillä.

”Aika monella tällä alalla on nähdyksi tulemisen tarve, ja joillakin se on tärkeä ponnin työhön.” 

Näkyvyys ei kuitenkaan koskaan toteudu niin kuin kuvitellaan, ja tämän tosiasian kanssa pitää opetella elämään. Se, miten käsittelee oman halunsa näkyä ja saada palkintoja on Kähkösen mukaan alalla pärjäämisen kannalta tärkeää.

Yksien kirjailijoiden palkitseminen tai näkyvyys ei Kähkösen mukaan myöskään ole pois muilta, vaan edistää kirjallisuutta yleisesti.

”Jos minua pidetään tunnettuna kirjailijana, niin haluan käyttää omaa tunnettuuttani muiden hyväksi.”

Kirjoittamisen itseisarvon lisäksi Kähkönen mainitsee usein kirjallisuuden ammattina. Hän pitää tärkeänä sitä, että kirjailijat voivat toimia työssään niin kuin millä tahansa alalla ja saada siitä toimeentulonsa. Intensiivisyyden ja kohtuuttoman intohimon vastapainoksi tarvitaan taloudellista turvaa ja mahdollisuutta lepoon. Yksi vaikeimmista asioista on hänen mielestään se, että oppii hallitsemaan epävarmuutta omasta toimeentulostaan ja pysymään työkykyisenä. 

Tänä syksynä keskustelua on herättänyt kirjallisuuden kestoaihe, julkisuuden henkilöiden matalampi julkaisukynnys. Someinfluensserien kirjoittamat kirjat julkaistaan pääasiassa siksi, että ne myyvät.

Kähkösen mukaan tämä ei ole varsinainen ongelma. Tilanteessa, jossa tällä hetkellä ollaan, on kirjallisen ansaintalogiikan ja ”kirjallisten firmojen”, kuten Kähkönen kustantamoja kuin ohimennen nimittää, tulevaisuuden kannalta tärkeää, että ne etsivät myös sellaisia kirjoja, jotka menevät kaupaksi. 

”Mutta jos ajatellaan kirjailijana toimeentulemista ja kirjailijuutta ammattina, niin se on pitkä tie.”

Toinen kirjailijakunnan uhkana kokema nykykulttuurin piirre on, että kirjailijan on tehtävä paljon työtä julkisuuden eteen ja muututtava itsekin tavallaan julkkikseksi. Näkyvillä olemisen halusta huolimatta se ei sovi kaikille.

Tosin tässä ei ole mitään kovin uutta. Kirjailijat ovat Suomessa jo pitkään olleet esillä ulkokirjallisissa yhteyksissä. Kähkönen muistuttaa, että 1960-luvulla kirjailijoista tehtiin paljon kohujuttuja lehtiin. Nykyään on monessa mielessä paremmin: vaikka julkisuus voi olla pintajulkisuutta, puhutaan kuitenkin myös kirjoista.

”Se, miten taiteilijat esitetään, on onneksi muuttunut. Pöyristely on jäänyt vähemmälle. Kirjailijakunta on moninaistunut. Ja yhteiskunnassa taide nähdään nykyään enemmän ihan oikeana ammattina. Taiteilijalle on jo hyväksyttyä kuntoilla, hoitaa perheensä ja tehdä työtä virkamiesmäisesti.”

Kähkönen itse on onnistunut yhdistämään taiteellisesti tasokkaat kirjat, hyvän näkyvyyden, palkintoehdokkuudet ja tasaisen myynnin. Hän onkin melkein kuin nykypäivän prototyyppi.

”Se työn ydin löytyy kuitenkin aina itsestä,” hän lisää, palaten kirjoittamisen perimmäisiin syihin.  

Lupa kuvitella

Kenties kirjallisuutta ei uhkaa niinkään voitontavoittelu kevyempiä teoksia julkaisemalla, vaan se, kuinka paljon taloudelliset näkökulmat ohjaavat kaikkien kirjojen tekemistä, valikoitumista julkaistavaksi ja niiden kustannustoimittamista. Kähkönen muistuttaa, että runous ja vähälevikkinen käännöskirjallisuus ovat jo siirtyneet pääasiassa pienkustantamoille, joita ajavat myös muut kuin rahalliset tavoitteet, ja joista osa toimii osuuskuntapohjaisesti. Isommissa yrityksissä ei enää koeta kansansivistystä yhtä tärkeänä kuin ennen.

”Pienillä kustantamoilla on suuria sivistystehtäviä.”

Valtio tukee apurahoituksen kautta myös vähemmän myyvää kirjallisuutta, ja joskus nimenomaan sitä. Valtion rooli kirjailijoiden elannon takaajana on kuitenkin pienentynyt. Sen rinnalle ja tilalle ovat tulleet säätiöt.

Kähkösen mielestä painopisteen muuttumisen ei kuitenkaan tarvitse soittaa hälytyskelloja, kunhan valtiolla säilyy edelleen oma roolinsa. Jotkut säätiöt ovat myös ottaneet itselleen kultivoituneen ja sitoutumattoman mesenaatin tehtäviä. Säätiöissä toimii lisäksi ulkopuolisia asiantuntija-arvioijia, joten apurahoja jaetaan periaatteessa taiteellisin perustein, kirjailijan näkyvyydestä riippumatta.

Kustantamoiden kaupallistuminen ja apurahoituksen painotus taiteeseen saattavat vähitellen synnyttää hieman ristiriitaisen tilanteen, jossa laatukirjallisuutta tuetaan ja tuotetaan mutta ei kustanneta, ainakaan näkyvästi. 

Olennaisinta on, että suomalaiset haluavat edelleen, että taidetta tuetaan. Kähkönen viittaa Suomen kulttuurirahaston taannoiseen kyselyyn kulttuuriasenteista. Laaja tutkimus osoitti, että ihmiset ovat puoluekannasta riippumatta sitä mieltä, että taidetta on avustettava verovaroista. Saman tutkimuksen mukaan kirjallisuus on suosituimpia kulttuurin lajeja.

Jatkaessamme keskustelua kirjallisuuden uhista ja uusista mahdollisuuksista, Kähkönen nostaa esiin asian, joka tuntuu hänenlaiselleen laajaan lähdeaineistoon nojaavalle kirjailijalle hieman yllättävältä.

”Kirjallisuuskeskusteluja pitäisi käydä nykyään paljon enemmän esteettisellä tasolla kuin verraten teosta asiakirjoihin tai faktoihin.”

Kirjallisuus otetaan Kähkösen mukaan samalla liian vakavasti eikä tarpeeksi vakavasti. Esimerkiksi kuvataiteen puolella harva peräänkuuluttaa kuvan ja todellisuuden vastaavuutta, mutta kirjallisuudessa tunnutaan yhä painottavan sitä, että asiat esitetään todenkaltaisina. Pohjimmiltaan kaunokirjallisuus – fiktio – on kuitenkin mielikuvituksen tuotetta, ei dokumentti. Todellisuutta saa muunnella, kunhan sen tekee tietoisesti ja avoimesti. 

”Kaunokirjallisuuden syvin oikeus on liikkua niillä alueilla, joilla on lupa kuvitella.”

Vaihtolämpöinen julkinen eläin

Kirjan kirjoittamisessa Kähkösen mukaan parasta on se hetki, kun viimeistelty käsikirjoitus on lopullisesti jätetty kustantajalle. Sitä ennen prosessissa on aina sekä helppoja että vaikeita hetkiä, flowta ja epäilyksiä. Kähkönen käyttää ilmaisua ”vaihtolämpöinen itsetunto” kuvaamaan kirjailijan suhdetta valmistuvaan tekstiin.

Ilmestymisen jälkeen kirjailijan itsensä ohella myös kirjasta tulee julkinen. Moni sekä toivoo että pelkää arvosteluja, varsinkin Helsingin Sanomissa. Mikä on Kähkösen oma suhde kritiikkeihin?

”Aina on totta kai pelkoa ja huolta siitä, miten kirja otetaan vastaan”, hän tunnustaa. Kähkösen mukaan juuri se, että arvottaminen tapahtuu julkisesti, tekee siitä toisenlaista kuin kustannustoimittajan palautteesta. Arvosteluihin suhtautuminen on hänen mielestään yksi isoista asioista kirjailijan ammatissa.

”Täytyy rakentaa identiteettiään siihen suuntaan, että osaa varautua vastoinkäymisiin.”

Kähkönen nostaa vielä kerran esiin kysymyksen siitä, mikä todella ajaa tekemään kirjoja ja minkä vuoksi on alalle lähtenyt. Syynä eivät ole sen enempää palkinnot, apurahat, julkisuus kuin hyvät kritiikitkään, vaan itse kirjoittaminen. Kaikkia mainittuja tarvitaan siihen, että työtä voi tehdä, mutta ne eivät ole muuten olennaisia.

Kirjallisuuden ja kirja-alan tulevaisuutta on Kähkösen mukaan vaikea ennustaa. Pandemia osoitti, että kriisiaikoina kirjallisuudella on edelleen oma tärkeä tehtävä. Vaikeuksien keskellä sen enempää tekijän, lukijan kuin tukijankaan ei kannata päästää irti taiteesta.

”Taiteella on nykymaailmassa sanottavaa. Ongelmallisempaa on se, miten yksittäiset kirjailijat, firmat ja tukijärjestelmät selviävät tällaisista vaikeista ajoista kuin nyt.”

Alaa mullistavat myös kirjallisuutta itseään paljon suuremmat ilmiöt. Paperipula vaikuttaa jo siihen, millaisia kirjoista tehdään. Kähkönen muistuttaa, että kirjallisuus ei ole vain tekijän ajatuksia ja lukijan vastaanottoa, vaan siihen liittyy myös teollisen tuotannon, logistiikan ja varastoinnin vyyhti.

Kähkönen uumoilee, että lähiaikoina on luvassa sellaisia yhteiskunnallisia ja ekologisia murroksia, joista meillä ei vielä ole käsitystä.

”En yhtään osaa sanoa, miten tämä kaikki kääntyy lopulta.”

Harmaa aamu on haastattelun aikana muuttunut kirkkaaksi päiväksi. Kiipeämme kirjaston ylimpään kerrokseen ottamaan valokuvat juttua varten. Työpisteillä kirjaston kävijät lukevat ja kirjoittavat keskittyneesti. Parvekkeelta näkyy helsinkiläisille tuttu maamerkki, Kallion kirkon torni. Aurinko kimaltelee suurissa ikkunoissa. 

Toivoa on aina.