Tarton raatihuoneentorin mukulakiville heijastuu korkean ikkunan läpi punainen valo. Alkuilta on lämmin ja tyyni. Torin terasseilta kuuluu musiikkia ja kantautuu puheensorinaa. Kuvanveistäjä Mati Karminin veistämä Suutelevien opiskelijoiden veistossuihkulähde ryöppyää ja solisee raatihuoneen varjossa.  

Punaiseksi valaistussa huoneessa järjestettävä Utopian suurlähetystöksi nimetty avoin esiintymisfoorumi kuuluu osana 20. kertaa pidettävää Tarton kansainvälistä Prima Vista -kirjallisuusfestivaalia. Toukokuun toisella viikolla kaupungissa järjestetään nelisenkymmentä tapahtumaa, joissa esiintyy virolaisten lisäksi englantilaisia, ruotsalaisia, yhdysvaltalaisia, saksalaisia ja suomalaisia kirjailijoita.

Kadunkulmassa seisoskellut väki alkaa pakkautua ovesta sisälle kohti punaista valoa: Utopian suurlähetystön vastaanotto on käynnistymässä. 

Samassa kadunkulmassa koira hyppää tartonsuomalaisen runoilijan ja kääntäjän Heidi Iivarin runossa runon kertojan rinnasta sisään, ja vähän etäämpänä, Munga-kadulla kissa solahtaa hänen nivusiinsa. Iivarin kaksikielisessä runokokoelmassa Tarton sarjarakastaja / Tartu sariarmastaja (Enostone 2021) esiintyy myös Tarton Venukseksi itseään nimittävä henkilö. ”Täällä on useita Tarton Venuksia”, Iivari sanoo ja hymyilee.

Kirjallisuuden pääkaupunki

Tartto on valittu UNESCON kirjallisuuskaupungiksi vuonna 2015, ja tulevasta vuodenvaihteesta lähtien Tartto on myös yksi Euroopan unionin kulttuuripääkaupungeista.  

Tartossa melkein kaksi vuosikymmentä asunut Heidi Iivari kertoo, että ilman festivaalejakin vajaan sadan tuhannen asukkaan Tartossa järjestetään jopa viisi kirjallisuustapahtumaa viikossa. ”Tallinna on Viron pääkaupunki, mutta Tartto on Viron sivistyksen, kulttuurin ja kirjallisuuden pääkaupunki.”

Iivarin mukaan kaupungin ilmapiiri, Tarton henki, syntyy suvaitsevaisuudesta, vapaudesta, perinteiden kunnioittamisesta, mutta myös boheemista elämäntyylistä. ”Taiteen ja sivistyksen lisäksi Tarton henkeen kuuluu myös elämästä nautiskelu.”

Kun teatteriohjaaja Jan Teevet avaa ääriään myöten täyttyneen Utopian suurlähetystön, ensimmäisenä esiintyy Prima Vista -festivaalin tämän vuoden suojelija, kirjailija Mehis Heinsaar. Häntä seuraa Tarton yliopistossa filosofiaa opiskeleva 26-vuotias suomalaisvirolainen Mona Tärk, joka kilpailee vielä myöhemmin viikolla lavarunouskilpailun finaalissa.

Tärk sanoo, että hänelle on eksistentialistinen tarve elää Tartossa. Esityksessään Utopian suurlähetystössä Tärk puhuu tilasta, ajasta ja mahdollisuudesta jakaa ajatuksia muiden kanssa.

Sitten hän painaa silmänsä kiinni ja alkaa hymistä. Tarton ilta on jo hämärtynyt ikkunan takana. Utopian suurlähetystön punainen valo tummuu ja syvenee.

Kaikki hymisevät. 

Kaupunginkirjailijan kolli

Kirjailija, opettaja ja kirjallisuuskriitikko Paavo Matsinin Holms-kissalla on lokoisat oltavat. Harmaa, muhkea kolli venyttelee sohvalla, painaa silmänsä kiinni ja jatkaa hurisevaa kehräystään.

Matsinin kodin seinillä on taidetta, miekkoja, pistimiä, lippuja ja kaksipäinen kotka. Kirjahyllyt on pakattu täyteen, ja kirjoja lojuu päällekkäin nostetuissa laatikoissa myös käytävällä. Kynttelikköjä ja maljakoita on aseteltu pöydille ja hyllyköille.

Hopeiselle tarjottimelle on katettu mustikoita, mansikoita ja suklaata. Kahvia juodaan punavalkoisista posliinikupeista, kirkasta likööriä pienistä pikareista. 

Matsinin romaani Gogolin disko (suom. Sanna Immanen, Savukeidas 2018) on käännetty peräti 15 kielelle. Matsin on saanut teoksestaan muun muassa Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2016 ja viime vuonna hän toimi Tarton kaupunginkirjailijana. ”Se lienee ainutlaatuinen tehtävä koko maailmassa. Vuoden kestävä kaupunginkirjailijan toimi on hyvin pitkälle edustuksellinen, mutta tekemistä riittää joka viikolle”, Matsin kertoo suomeksi.

Hän pitää tärkeänä, että hänen teoksiaan käännetään myös suomeksi, vaikka Matsinin mukaan Virossa suositut teokset eivät välttämättä tule yhtä suosituiksi Suomessa. ”Sekä Suomen että Viron kirjallisuudessa käsitellään paljon lähihistoriaa, mutta Suomessa on vankka usko realistiseen kerrontaan. Viron kirjallisuudessa taas on enemmän maagisrealistisia elementtejä.”

Käännettyjä ajatuksia

Holms-kissa väistyy sohvalta, kun Paavo Matsin esittelee punavalkoisen, aikoinaan Neuvostoliitossa valmistetun säästölippaansa, jota koristaa musta kissafiguuri. Muovi napsahtaa Matsinin painaessa lippaaseen kolikon. Kirjailija hymyilee, kun hän sanoo, että säästölipas on yksi hänen kalleimmista aarteistaan.  

Kissaihmisenä Matsin kertoo kirjoittavansa kissoista ja etenkin Neuvostoliitosta ja Leninistä, vaikka sanoo niiden olevan yhä ”tulenarkoja aiheita.” Hänen vuonna 2021 ilmestyneessä romaanissaan Leninin valssi Suomi on valloittanut Venäjän ja Viron, Tampereen Lenin-museosta ryöstetään Lenin-vahanukke ja Tarttoa hallitsevat lyhyttassuisten soturikissojen jengit.

Leninin valssi ilmestyy ensi syksynä Heidi Iivarin kääntämänä suomeksi Enostonen kustantamana. Iivari luonnehtii teosta absurdiksi, humoristiseksi ja kuitenkin helposti lähestyttäväksi teokseksi. ”Kirjassa Suomen ja Viron geopoliittista asemaa ja totalitarismia käsitellään parodian avulla.”

Iivarin mukaan kirjallisuutta käännettäessä ei käännetä sanoja ja lauseita, vaan ajatuksia. ”Kääntäjä uppoutuu alkutekstin tyyliin, suodattaa sen itsensä läpi ja tuottaa tekstiä omalla äidinkielellään.”

Iivari on kääntänyt Matsinin Leninin valssin lisäksi myös ensi syksynä suomeksi ilmestyvän Mudlumin Tätini Ellen -romaanin (Enostone). Kääntäjä katsoo hyötyvänsä siitä, että hän elää vironkielisessä ympäristössä. ”Virossa sanavarasto ja kielen muutokset ovat ulottuvillani. Toisaalta vaarana voi olla se, että suomen kielen sanasto ei uusiudu. Suomi ja viro ovat niin läheisiä kieliä, että on syytä olla tarkkana siinä, ettei käännettävästä tekstistä tule vironkielistä suomea. Luen paljon suomenkielistä kirjallisuutta, jotta äidinkieleni säilyy elävänä.”

Omat runonsa Iivari kirjoittaa sekä suomeksi että viroksi. Hän kuitenkin myöntää, että suomi on hänelle viroa varmemmin hallittavissa oleva, moniulotteisemman ilmaisun mahdollistava kieli. Sen vuoksi hän ei yleensä käännä kirjallisuutta kuin omalle äidinkielelleen. ”Omissa runoissani voin ottaa käännösvapauksia ja tehdä mukaelmia, koska tiedän, mitä olen halunnut sanoa ja vastaan tuloksesta vain itselleni. Jokaisen kääntäjän korvaamaton työpari on kuitenkin ammattitaitoinen kielentoimittaja. Kääntäjän työssä ei koskaan tulla valmiiksi.”

Kirjojen markkinoilla

Aamulla raatihuoneentorin reunalle on noussut pitkä rivi kustantajien, kirjakauppiaiden ja kirjailijoiden kojuja. Kirjamarkkinoiden myyntipöytien edessä kuljetaan hitaasti ja pysähdellään. Kirjoista ja kirjallisuudesta riittää puhumista, mutta kirjat käyvät myös kaupaksi. 

Kolme vuosikymmentä Tartossa asunut suomalainen, 49-vuotias Mika Keränen on Viron tunnetuimpia lastenkirjailijoita, jonka teoksia on myyty tuhansittain. Keräsen kirjoista on kuvattu vuonna 2016 elokuva, mikä on nähty Suomessa nimellä Soppalinnan salaseura. Keräsen teoksista on myös dramatisoitu näytelmiä. ”Olen kuitenkin vain ajoittain elättänyt itseni kirjoittamalla. Ilman opetustöitä en olisi tullut toimeen.”

Keränen kirjoittaa viroksi, mutta hänelle on tärkeää, että hänen kirjojaan käännetään myös suomeksi. ”Suomi on äidinkieleni, jota puhun lapsenlapselleni.”

Ennen vapaaksi runoilijaksi ja kirjailijaksi alkamistaan Heidi Iivari työskenteli myös Suomen Viron-instituutissa ja sen kirjastossa. Vieläkin instituutin lukupiiriä pitävä Iivari kertoo, että suomalaista ja virolaista kirjallisuutta yhdistää problemaattinen suhde Venäjään. 

Iivarin mukaan virolaisessa kirjallisuudessa toistuu yhä myös se neuvostoaika, jolloin virolaisilla oli ”kotisuomalaisia ystäviä” ja kiinnostava kulttuuri tuli Viroon Suomen kautta. ”Nykyään koko maailma on auki virolaisille, mutta virolaiset kriitikot saattavat kritisoida kirjailijoitaan siitä, että he eivät kirjoita tarpeeksi kotimaastaan. Kirjailijat halutaan nähdä täällä yhä osana kansallisen identiteetin luomisprosessia.”

Hautausmaalta naamiaisiin

Prima Vista -festivaalin ohjelmapäällikkö Marja Unt kertoo, että festivaalin eri tapahtumiin osallistuu peräti noin 10 000 vierasta. ”Prima Vista päätettiin perustaa, koska Tarton katsottiin kirjailijakaupunkina tarvitsevan oman kirjallisuusfestivaalinsa. Alkuaikoina festivaali kesti vain neljä päivää ja ulkomaalaisia esiintyjiä oli ainoastaan puolisen tusinaa.”

Unt tähdentää, että festivaalin ohjelmistossa ei keskitytä pelkästään kirjallisuuteen, vaan kirjallisuuteen yhdistetään musiikkia, teatteria, performansseja ja visuaalisia elementtejä. ”Kun Tartto on ensi vuonna yksi Euroopan unionin kulttuuripääkaupungeista, festivaaliin lisätään vielä uusia elementtejä. Sen jälkeen katsotaan, onko ohjelmatarjontaa ja festivaalia enää syytä laajentaa nykyisestään.”

Yksi tämän vuoden uusista ohjelmanumeroista on entisellä puna-armeijan upseerikerholla, nykyisessä Urven kahvilassa pidettävät dandyjen naamiaiset.

Suoraan kirjalliselta hautausmaakierrokselta naamiaisiin kiirehtinyt kirjailija Kaspar Jassa sanoo dandyismin sopivan Tarttoon, koska kaupunkia voidaan hänen mukaansa pitää uutena Länsi-Berliininä. ”Virossa ei ole koskaan ollut omaa aristokratiaansa, joten meidän oli jo korkea aika luoda dekadenssi ylimystö tänne Tarttoon.”

Heidi Iivari on sonnustautunut naamaisiin käsirautoja, raippaa ja suomalaista puukkoa kantavaksi kissahahmoksi. Hän sanoo asunsa olevan samalla tavalla provokatiivinen ja ironinen kuin hänen eroottiseksi ja aistilliseksi luonnehdittu runokokoelmansakin. 

Iivari huomauttaa myös, että Tarton boheemiin ilmapiiriin kuuluvat liikkuvat ja kokeilunhaluiset ihmiset. ”Kirjan runot ovat huomioita ja yhdistelmiä eri henkilöistä ja tapahtumista. Tartto on Emajoen Ateena, jossa jumalat rakastelevat kaltaistensa kanssa.”

Kun parikymmentä dandya on istunut pöydän ääreen, he saavat kuulla Tarton ”esidandyksi” kutsutun Jassan valitsemia sitaatteja tunnettujen dandyjen kuten näytelmäkirjailija Oscar Wilden (1854-1900) ja runoilija Charles Baudelairen (1821-1867) kirjallisesta tuotannosta.

Sen jälkeen koittaa aterian aika. 

Dandyjen naamiaisissa on tarjolla vain kuohuviiniä ja jälkiruokaa.