Kymmenen kysymystä esikoiskirjailijalle 5/2024
Irene Zidanin esikoisteos Isäni appelsiininkukkien maasta on ajankohtainen romaani palestiinalaisten ja israelilaisten konfliktin ylisukupolvisista vaikutuksista. Helsingissä perheineen asuva Zidan työskentelee viestintäasiantuntijana.
Millainen kirjoittaja olet?
Olen työskennellyt yli vuosikymmenen ajan uutistoimittajana, mikä näkyy tavassani kirjoittaa. Toimittajuus on opettanut kiteyttämistä ja selkeyttä, mutta myös tarkkuutta havainnointiin. Kirjoitin vuosia kovissa aikapaineissa, joten olen nopea ja tehokas kirjoittaja. Toisaalta kaunokirjailijana olen melko vaistonvarainen. Tarinani muotoutui tunne edellä sitä mukaa kuin kirjoitin.
Miksi halusit kirjoittaa juuri valitsemastasi aiheesta?
Olin jo pitkään halunnut käsitellä tapaa, jolla sota vaikuttaa ylisukupolvisesti myös niihin, jotka ovat jo lähteneet varsinaiselta konfliktialueelta. Ylisukupolvisista sotatraumoista puhutaan Suomessa usein omien sotiemme kautta. Halusin tehdä näkyväksi sitä, miten yhteiskunnassamme elää ihmisiä, joiden sotakokemukset tuoreita.
Kauanko työstit esikoisteostasi?
Vuoden ajan. Jätin toimittajan työt muutama vuosi sitten, joten minulla oli kova ikävä kirjoittamista. Teksti alkoi syntyä tästä ikävästä. Minulla on päivätyö ja kaksi pientä lasta, joten heräsin aina kello 4–5 aikaan aamulla kirjoittamaan ennen työpäivää.
Tärkein oppimiskokemuksesi kirjoitusprosessista?
Olen halunnut lapsesta asti kirjoittaa kirjoja, mutta ajattelin pitkään, että kirjan kirjoittamisen voi aloittaa vasta, kun on selkeä suunnitelma siitä, miten kirja alkaa ja päättyy. Oli iso kokemus nähdä, miten teksti johdattikin itseään perille.
Mikä on yllättänyt eniten esikoiskirjailijana?
Prosessi yllätti. Päädyin lähettämään tekstin WSOY:lle kustannustoimittaja Jouni Tikkaselle sattumalta, kun teksti tuli puheeksi yhteisen ystävän kautta. Olin kirjoittanut vasta puoli vuotta. Olin ajatellut, että kuulisin lähinnä, kannattaako työstämistä edes jatkaa. Taisin laittaa jonkun häpeilevän katumusviestin perään. Oli järkytys, kun teksti haluttiin julkaista jo saman vuoden syksyllä.
Millaisten lukijoiden toivot löytävän kirjasi pariin?
Kaikenlaisten. Rakastan itse kirjallisuutta, koska sen kautta päätyy aivan vieraiden maailmojen ja näkökulmien ääreen. Kirjassa on teemoja, jotka voivat kiinnostaa erityyppisiä ihmisiä. Ylisukupolvisten sotatraumojen lisäksi kirja kuvaa maahanmuuttajien jälkeläisiä ja heidän kokemaansa toiseutta. Kirja antaa vain yhden näkökulman palestiinalaisten kokemusmaailmaan, mutta pyrin avaamaan sitä diasporanäkökulmasta. Sivujuonteena kuvaan myös journalismin haasteita.
Onko sinulla suunnitelmia seuraavaa teosta varten?
Hyvin alustavia ideoita on, mutta mietin niitä myöhemmin, mutta esikoiskirjani kirjoittaminen oli todella intensiivinen kokemus. Aamuöisin kirjoittaminen nopealla aikataululla oli itsessään kuluttavaa, mutta sota Gazassa teki prosessista henkilökohtaisesti erityisen raskaan. Toisaalta kirjoittaminen oli myös tapa käsitellä sodan herättämiä tunteita. Kirjan valmistumisen jälkeen olen yrittänyt lähinnä toipua.
Ketä kirjailijaa arvostat?
On vaikeaa valita yhtä yli muiden, mutta viime vuosina yksi itselleni tärkeä kirjailija on ollut Alex Schulman. Schulmanin kerronnassa on jotain, mikä iskee syvälle. Erityisesti pidän tavasta, jolla Schulman kuvaa lapsen kokemusmaailmaa vaikeiden asioiden äärellä.
Mikä kirja on tehnyt sinuun lähtemättömän vaikutuksen?
Esimerkiksi Iida Rauman Hävitys teki ison vaikutuksen intensiivisyydellään ja monikerroksisuudellaan. Mikään ei kuitenkaan voita sitä tunnetta, kun lapsena tai nuorena sai kiireettömästi uppoutua kirjoihin tunneiksi. Olen innoissani siitä, että olen päässyt lukemaan esikoiselleni klassikoita, kuten Astrid Lindgrenin kirjoja ja Narnioita. Esimerkiksi Veljeni Leijonanmieli on upea teos, josta avautuu erilaisia kerroksia eri elämänvaiheissa.
Kehu toista esikoista tai uutuuskirjaa!
Terhi Törmälehdon He ovat suolaa ja valoa avaa kiinnostavan kurkistusikkunan Israelin miehitykseen palestiinalaisalueilla. Kerronta on rauhallista ja monikerroksista. Alkuvuodesta ilmestynyt Helmi Kekkosen Liv! oli tyylikäs ja vaikuttava teos. Viimeksi hykertelin Heikki Aittokosken esikoisromaanin Kunnon kansalaisen äärellä.
Kahdeksan kysymystä kääntäjälle: Tapani Kärkkäinen
Tapani Kärkkäinen on puolankieliseen kirjallisuuteen erikoistunut, moninkertaisesti palkittu suomentaja ja taiteilijaprofessori. Hän on kääntänyt muun muassa Olga Tokarczukin, Ryszard Kapuścińskin, Witold Szabłowskin sekä Hanna Krallin teoksia.
Kuinka ryhdyit kääntäjäksi?
Kai sattumalta, vaikka en oikein usko sattumiin. Jostain syystä minulle oli jo lukion jälkeen selvää, että haluan ruveta kääntämään kirjallisuutta, vaikka tuskin edes tajusin, mitä kääntäjän työ olisi. Kuvittelin, että siihen liittyisi ihania kirjoja, boheemielämää ja paljon punaviiniä. Sittemmin kielet ja kuviot vaihtuivat toisiksi kuin alun perin oli tarkoitus, eikä viiniäkään (onneksi) ole kulunut niin paljon kuin kuvitelmissani, mutta kääntäjä minusta tuli.
Mikä tekee hyvän kääntäjän?
Sopiva yhdistelmä tarkkuutta, sinnikkyyttä ja luovaa rohkeutta. Loppujen lopuksi kyse on kyvystä ajatella, sillä kääntäjän työ ei ole etsiä sanakirjoista ”oikeita” käännösvastineita, vaan yrittää syvällisesti ymmärtää, mitä vieraalla kielellä on sanottu, ja sanoa se sitten omin sanoin suomeksi. Kääntämistä on monta lajia, ja luovuus ilmenee eri tavoin kaunokirjallisuuden kääntämisessä ja vaikkapa auktorisoitujen käännösten laatimisessa.
Onko kääntäjän työ on muuttunut urasi aikana?
Tiedonhaun ja tekniikan osalta se on mullistunut täysin. Itse aloitin 1990-luvulla, jolloin työ tehtiin jo tietokoneella, mutta netti tuli mukaan toden teolla vasta myöhemmin. Vaikka apuvälineitä on tullut lisää, työn olennaisin osa tapahtuu kuitenkin edelleenkin kääntäjän päässä.
Mikä on ollut tähän asti mieleenpainuvin käännösprojektisi?
Puolanjuutalaisen modernistin Bruno Schulzin kertomusten kääntäminen. Ne julkaistiin suomeksi kymmenisen vuotta sitten nimellä Kanelipuodit ja muita kertomuksia. Schulzin kirjailijanura alkoi ja päättyi 1930-luvulla. Hän kuoli holokaustissa, ja sen takia hänen tuotantonsa jäi pitkäksi aikaa unohduksiin. Schulzin maailmat ja kieli ovat ehkä lumoavinta, mitä urallani on tullut vastaan.
Miltä toivot suomalaisen kustannusalan tulevaisuudelta suhteessa ammattiisi?
Toivon, että englannin- ja ruotsinkielisen käännöskirjavirran rinnalle mahtuisi enemmän myös muista kielistä käännettyjen kirjojen puroja. Se tosin edellyttää kustantajilta nykyistä enemmän uteliaisuutta ja aktiivisuutta. Verrattuna Puolaan, joka on suuri ja kulttuurisesti vahva maa, Suomi on perifeeristä syrjäseutua, joka juuri nyt, näinä sulkeutumisen ja kapeutumisen aikoina, tarvitsisi ääniä muualta maailmasta enemmän kuin ehkä koskaan. Vain niiden avulla oma kulttuurimme voi hedelmöittyä ja kypsyä ymmärrykseen siitä, keitä juuri me olemme ja missä me menemme tässä kuohuvassa maailmassa.
Millaisia tarinoita, ääniä tai teemoja toivoisit lisää suomalaisen kirjallisuuden kentälle?
Puolalaisen kirjallisuuden ystävänä toivoisin lisää monimielistä, mustaakin huumoria ja kaikenlaista muuta älykästä ja outoa, mutta myös terävämpää tietoisuutta historiasta ja sen tragiikasta. Puolalainen kokemus 1900-luvun totalitarismeista ja sosialismin jälkeisestä villistä kapitalismista on saattanut jossain vaiheessa tuntua meistä suomalaisista etäiseltä, mutta nyt, Putinin hengittäessä niskaamme ja äärioikeiston hamutessa valtaa, tuo kokemus tulee lähemmäs kuin haluaisimme.
Millaisesta kirjallisuudesta nautit eniten?
Minulla on erilaisia kausia. Välillä tykkään vajota dekkareiden maailmoihin, ja yllätyksekseni – kiitos Andrzej Sapkowskin Noituri-saagan suomentamisen – olen oppinut nauttimaan myös fantasiasta. Peruslukemistoani on Keski- ja Itä-Euroopan historia ja varsinkin kaupunkikulttuuri. Olen kääntänyt monta holokaustiin liittyvää kirjaa ja niiden yhteydessä lukenut paljon aiheesta, eikä se lakkaa järkyttämästä minua.
Kehu jotain kollegan aikaansaannosta!
Kääntäjänä vasta aloittelevan Niklas Salmen runokäännökset ovat hienoja! Salmi suomentaa puolasta, kuten minäkin, ja hän käänsi äskettäin ansiokkaasti kuulun sanasepon Julian Tuwimin 1930-luvulla kirjoitetun klassikkorunon Lokomotiivi. Nyt hän valmistelee suomennosantologiaa Adam Zagajewskin runoista. Zagajewski on modernin eurooppalaisen runouden kulmakiviä.