Nautin hyvän poliittisen tai yhteiskunnallisen tietokirjan lukemisesta, niin raskasta kuin sotaisan maailmanpolitiikan seuraaminen onkin. Huolellisesti kirjoitetun ja – kun kyse on alunperin vieraskielisestä alkuteoksesta –  suomennetun teoksen lukeminen on jonkin verran viihdyttävää silloinkin, kun sen käsittelemät asiat ovat raastavan julmia. 

Innostunut perehtyminen kansanmurhiin ja sotiin ei tee lukijasta ilkeää psykopaattia, vaan hankaliin asioihin syventyminen lisää ymmärrystä maailmasta ja auttaa aivoja muodostamaan kokonaisuuksia aiemmin pirstaleisilta vaikuttaneista fragmenteista. 

Lähihistoriaan perehtyneet Masha Gessen, Anne Applebaum ja Antony Beevor ovat kirjailijoita, joiden teokset avaavat mistä Venäjän sisäisen totalitarismin kiristymisessä tai julmuuksissa Ukrainan rintamalla on kyse. Luen heiltä kaiken, mitä suomennetaan, ja nekin kirjat, joita ei ole suomennettu.

Historioitsijat muistuttavat, miten Itä-Euroopan maiden kautta aikain hyvin hauras rauha rikkoutui ensimmäisessä maailmansodassa ja pian taas Venäjän vallankumouksessa, Molotov–Ribbentrop-jaossa toisen maailmansodan aikana, Stalinin luoman Neuvostoliiton gulag-järjestelmän myötä, vuonna 1990 Neuvostoliiton romahtaessa ja 2000-luvulla, kun presidentti Putin on demokratiaa halveksien pyrkinyt palauttamaan myyttisen imperiumin.

Uutuuksista tärkeimpiä on Jukka Korpelan Muinais-Venäjän myytti – Kiovan Rus, Ukraina ja vanhan Venäjän historia. Kannattaa jälleen kerrata mitä puuhasivat mongolit, kasakat, ensimmäiset tsaarit, lukuisat vale-Dmitrit ja Boris Godunov!

Huomio, huomio: historiankirjat tai journalistiset reportaasit eivät suinkaan anna oikeutusta nykypäivän väkivallalle, mutta ne kykenevät selittämään sen taustoja. Kaunokirjallisista uutuuksista tällainen oiva selittäjä – tosin mitä omituisimmasta päästä – on hiljattain suomennettu, jo neuvosto-Vilnassa vuonna 1989 ilmestynyt Ricardas Gaveliksen Vilnan pokeri. Tästä lähtien Vilnassa käydessäni ajattelen varmasti tätä kirjaa: “Neris kuljettaa kaikki muistot, se on taikajoki, pitää vain kuulla sen puhuvan. Minä joskus kuulen.”

Dekkarit ovat mahtavaa kesälukemista. Lapsesta saakka olen ahminut Agatha Christien tarinoita englantilaisen yläluokan mätämunien verisistä virheistä ja Georges Simenonin muistutuksia Pariisin kullatun ulkokuoren takaisista rikoksista. Hercule Poirot, neiti Marple ja komisario Maigret palauttavat maailmanjärjestyksen kerta toisensa jälkeen. Sankarit ovat konservatiivisia tarkkailijoita eivätkä sorru paheisiin. Christien ja Simenonin kaltaiset taitavat kirjoittajat ymppäävät henkilögallerioiden laidoille mielenkiintoisia persoonia: huikentelevaisia tyhjäntoimittaja-aviomiehiä, paheellisia kapakkalaulajattaria, jotka ovat päässeet rikkaisiin naimisiin, kaukana Intiassa siitettyä katkeraa jälkikasvua ja ylimmistä säädyistä työväenluokkaan pudonneita kostajia.

Opiskeluaikoina hankin Christiet alkukielellä, koska osasin ne suomeksi ulkoa ja näin englannin vivahteiden opettelu kävi kätevästi. Nyt minulla on käynnissä sama projekti Simenonien kanssa: Ranskassa niitä saa eurolla tai vaihtohyllyistä ilmaiseksi. 

Onneksi nämä elävät edelleen suomenkielisinä lukuisissa uusintapainoksissa kirjakaupoissa, antikvariaateissa ja tietenkin kirjastoissa.