Kaikki alkoi yhdestä blogikirjoituksesta. Brittiläinen toimittaja Reni Eddo-Lodge julkaisi 22. helmikuuta 2014 kirjoituksen, jossa hän ilmoitti, ettei enää puhuisi valkoisille rasismista. Eddo-Lodge oli kurkkuaan myöten täynnä sitä, ettei häntä kuunneltu, kun hän yritti puhua rasismista tai valkoisten etuoikeuksista. Ihmiset, joilla ei ollut kokemusta rakenteellisesta rasismista, eivät yksinkertaisesti ymmärtäneet, mistä hän oikein puhui. Paradoksaalisesti julistus johti siihen, että yhtäkkiä kaikki olivatkin kiinnostuneita siitä, mitä Eddo-Lodgella oli asiasta sanottavanaan. Näin syntyi kirja, jonka otsikko on sama kuin puoli vuosikymmentä sitten kirjoitetun blogikirjoituksen: Miksi en enää puhu valkoisille rasismista.

Mielenkiintoisen vastinparin Eddo-Lodgen kirjalle tarjoaa Toni Morrisonin (1931–2019) viime syksynä suomennettu esseekokoelma Toiseuden synty, joka perustuu Nobel-palkitun kirjailijan Harvardissa keväällä 2016 pitämiin luentoihin. Eddo-Lodgen ja Morrisonin kirjat käsittelevät samaa aihetta, mutta eivät juurikaan sisällä päällekkäisyyksiä, mikä osoittaa, kuinka laaja-alainen asia rasismi on ja kuinka monella tapaa sitä voi lähestyä. Kirjoissaan kahta eri sukupolvea edustavat mustat puhuvat asiasta, jonka toivoisi jo hävinneen.

Orjuudesta

Kirjansa ensimmäisessä esseessä Morrison käsittelee atlanttista orjuutta, jonka yksi keskeinen edellytys oli toiseuttaminen. Se koski ensisijaisesti mustia, mutta myös Amerikan alkuperäisväestöä orjuutettiin. Eron tekeminen orjuuttajien ja orjuutettujen välille oli välttämätöntä, koska muuten orjuus ei olisi kestänyt moraalista tarkastelua. Ei-valkoisten tai rodullistettujen esittäminen erilaisina ja toisina mahdollisti epäinhimillisen kohtelun. Esimerkkinä Morrison käyttää orjanomistajaa, joka kirjasi päiväkirjansa arkisten tapahtumien oheen myös kaikki ne kerrat, jolloin hän oli isännän oikeudella raiskannut ja hyväksikäyttänyt mustia naisia.

Myös Eddo-Lodge kirjoittaa kirjassaan atlanttisesta orjuudesta. Kuvaus pitää suurimmalta osin paikkansa, mutta alkuteoksessa on kuitenkin epäselvästi ilmaistu toteamus, että orjia olisi kulkenut Britannian kautta Karibialle. Tämä ei pidä paikkaansa, sillä orjalaivat suuntasivat Afrikan rannikolta lähes poikkeuksetta suoraan Uuteen maailmaan. Sieltä orjat saattoivat myöhemmin päätyä Brittein saarille. Alkuteoksessa kohta on vaikeaselkoinen, mutta suomentajan tulkinnasta syntyy virheellinen kuva orjalaivojen reiteistä.

Näkyvä ja näkymätön

Orjuus yhdistää Eddo-Lodgen ja Morrisonin teoksia, mutta tämän jälkeen teokset alkavat kulkea omiin suuntiinsa. Morrison pysyttelee esseissään melko abstraktilla tasolla, kun taas Eddo-Lodgen argumentaatio perustuu tilastoihin ja omiin kokemuksiin. Mielenkiintoisella tavalla ihonväri on samaan aikaan sekä näkyvä että näkymätön. Pakkomielteenä ihonväri -esseessään Morrison käsittelee kirjallisuushistorian kanonisoimien tekijöiden, kuten Ernest Hemingwayn ja William Faulknerin, suhdetta tummaan ihonväriin.

Siinä missä Morrison itse teoksissaan pyrki häivyttämään ihonvärin (tai ”rodun”), esimerkiksi Hemingwayn Kirjavassa satamassa tummaihoisesta henkilöstä käytetään toisaalta hänen oikeaa nimeään, mutta myös n-sanaa. Tämä voi tuntua nykylukijasta hieman kummalliselta: miksi ihmisen ”rotu” tulee tuoda esille, jos hänelle on kerran myös annettu nimi? Morrisonin mukaan tämä johtui tuolloin voimassa olleista laeista. Erilaisilla ihonvärilaeilla määritettiin sitä, mitä mustat saattoivat tehdä ja mitä eivät, ja tämä näkyi myös kaunokirjallisuudessa. Näin Hemingway tuli ylläpitäneeksi omana aikanaan vallinneita ”rodullisia” hierarkioita.

Eddo-Lodgekin puhuu kirjassaan kulttuurista ja huomauttaa, että rasismissa on hyvin harvoin kyse äärioikeistosta tai valkoisesta nationalismista, vaikka sellaistakin esiintyy edelleen. Paljon keskeisempää ovat rakenteet, jotka kasaavat rodullistettujen eteen esteitä, joihin valkoiset eivät törmää missään vaiheessa elämäänsä. Eddo-Lodge puhuu Britanniasta, mutta yhtä lailla Suomessakin on esimerkiksi havaittu, että ulkomaalaiselta kalskahtava nimi voi vaikeuttaa työpaikan tai vaikkapa asunnon saamista.

Positiivinen syrjintä eli esimerkiksi erilaisten etnisten vähemmistöjen suosiminen asuntojonoissa tai työpaikkahaastatteluissa aiheuttaa kuitenkin lähes poikkeuksetta vastareaktion. Ihmisten suosimista ihonvärin perusteella ei pidetä reiluna, koska ajatellaan, että ihmiset tulisi valita vain ja ainoastaan henkilökohtaisten ominaisuuksien ja pätevyyden perusteella. Näin sivuutetaan se, että vaalea iho antaa muihin nähden etumatkaa useilla elämän osa-alueilla. Omaa etuoikeutettua asemaa on kuitenkin vaikea huomata, kun ei ole itse henkilökohtaisesti törmännyt lasikattoihin. Esimerkkinä Eddo-Lodge käyttää Britannian ylioikeutta, jonka tuomareista vuonna 2015 vain 7 prosenttia oli muita kuin valkoisia.

Feminismistä

Toni Morrisonin kirjat käsittelevät usein mustia naisia, mutta hän ei siitä huolimatta kategorisoinut tekstejään feministisiksi. Tämä ei tarkoita, että Morrison olisi tukenut patriarkaattia, vaan enemmänkin kyse oli kirjailijan halusta olla sitomatta itseään mihinkään tiettyyn ideologiaan. Eddo-Lodge sen sijaan käsittelee feminismiä kirjassaan kokonaisen luvun verran. Se on myös luku, jossa kirjan brittiläinen konteksti korostuu eniten. Eddo-Lodge kritisoi kovin sanoin brittiläistä feminismiä, jonka hän näkee vitivalkoisena. Tasa-arvon puolesta taisteleville feministeille kysymys ihonväristä tai muista mahdollisesti epätasa-arvoa aiheuttavista seikoista on ollut vaikea, sillä rivit on mielellään haluttu nähdä yhtenäisinä. Eddo-Lodgen mukaan feminismin sijaan tulisi puhua intersektionaalisesta feminismistä, jossa sukupuolen lisäksi otetaan huomioon myös muut mahdolliset syrjintää aiheuttavat tekijät, kuten ihonväri tai vammaisuus.

Omasta näkökulmastani katsottuna Eddo-Lodgen kritiikki tuntuu hieman vanhentuneelta. En voi väittää olevani feminismin asiantuntija, mutta Suomessa intersektionaalisuus on ollut vahvemmin esillä julkisessa keskustelussa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että feminismi olisi Pohjoismaissa tai Suomessa saavuttanut jonkinlaisen päätepisteen. Erilaisia syrjinnän muotoja tulee pitää esillä jatkossakin.

Alku ja loppu

Miksi en enää puhu valkoisille rasismista ja Toiseuden synty valottavat molemmat mainiolla tavalla rasismin historiaa ja avaavat antirasistisen keskustelun keskeisiä termejä. Rodullinen määrittäminen ja ulossulkeminen ei alkanut mustista ihmisistä, eikä se myöskään tule päättymään heihin, kuten Morrison toteaa yhdessä esseessään. Samat toiseuttamisen strategiat ja pyrkimys arvottaa ihmisiä ulkoisten tai muiden ominaisuuksien perusteella ovat aina olleet olemassa ja niitä tullaan käyttämään myös jatkossa, jos emme aktiivisesti vastusta niitä.

Kirjojen tiedot:

Reni Eddo-Lodge: Miksi en enää puhu valkoisille rasismista

Gummerus 2021

Suom. Saana Rusi

Toni Morrison: Toiseuden synty

Tammi 2020

Suom. Koko Hubara & Astrid Swan