Israelin sotilaallisen intervention inhimillinen hinta Gazassa on yhä alustava, mutta se ylittää moninkertaisesti suoraan ampumisten ja pommitusten seurauksena kuolleiden lukumäärän. Gazan terveysministeriön mukaan kahden vuoden aikana on rekisteröity ainakin 65 000 kuollutta ja 170 000 haavoittunutta.Yhdistyneiden kansakuntien humanitaaristen asioiden koordinaatiotoimisto OCHA on todennut nämä luvut uskottaviksi (1). Arvostettu lääketieteellinen julkaisu The Lancet arvioi eri lähteiden perusteella, että nämä luvut aliarvioivat traumaattisiin vammoihin kuolleiden määrää ja vähättelevät todellisuutta noin 40 prosentilla (2). Lehden toimittaja muistuttaa myös, että viimeaikaisissa konflikteissa ”välilliset kuolemat ovat olleet 3–15 kertaa suurempia kuin suorat kuolemat” (3). Tällaisessa eristetyssä, väkivallan ja tuhon täyttämässä tilanteessa pahoinpitelyt ja järjestelmällinen nälkiinnyttäminen tulevat aiheuttamaan väestölle kohtalokkaita seurauksia keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä.
”Gazassa on 2,2 miljoonaa ihmistä, joista yli 10 prosenttia on tapettu tai haavoittunut. Tämä ei ole lempeä sota”, myönsi Israelin armeijan entinen esikuntapäällikkö Herzi Halevi (Vuonna 2023 lokakuun 7. päivän hyökkäyksen yhtenä kohteena olleen) Ein HaBesorin asutusalueen asukkaille 9. syyskuuta 2025 (4). Palestiinan tilastokeskus on arvioinut Gazan väestölukua ottaen huomioon kuolleet, kadonneet ja syntyvyyden laskun: ”Kuuden prosentin väheneminen verrattuna vuoden 2024 puolivälin ja 10 prosentin lasku vuoden 2025 puolivälin odotusarvoon väestön määrästä”, eli 2,114 miljoonaa asukasta odotetun 2,349 miljoonan sijaan.
Tällainen pääasiassa siviileihin kohdistuva verilöyly osoittaa pyrkimystä hävittää ainakin osittain alueen palestiinalainen kansa, mikä on vastoin vuoden 1948 kansanmurhan ehkäisemistä ja rankaisemista koskevaa yleissopimusta, kuten monet instituutiot, myös Israelissa, ovat todenneet. Jäljelle jää kysymys joukkomurhien motiivista. Lokakuusta 2023 lähtien käyty sota riehuu hetkellä, jolloin väestöanalyysi paljastaa sionistisen projektin kaksinkertaisen epäonnistumisen.
Baselin sionistisen maailmankongressin 1898 jälkeen ”juutalaisten valtio” – jonka modernin sionismin isänä pidetty Theodor Herzl kuvitteli asutettavan ”kymmenessä vuodessa” – on koti vähemmälle kuin puolelle Israelin viranomaisten määrittelemistä maailman juutalaisista (45 prosenttia vuonna 2022). Vielä merkittävämpää on, että juutalaiset ovat jäämässä vähemmistöksi historiallisessa Palestiinassa, joka käsittää Israelin ja miehitetyt alueet. Israelin tilastojen mukaan Välimeren ja Jordanjoen välillä asui 7,225 miljoonaa juutalaista vuonna 2024. Palestiinalaiset viranomaiset puolestaan arvioivat alueella asuvan 7,5 miljoonaa arabia, muslimia tai kristittyjä (heistä 1,9 miljoonaa alueilla, jotka Israel valloitti vuonna 1948). Suuntaus on merkittävämpi kuin tarkka luku, joka on väistämättä epätarkka etenkin sodan aikana.
Historiallinen Palestiina on kokenut suuria väestörakenteen muutoksia vuosisatojen kuluessa pääasiassa toiseen uskoon kääntymisen seurauksena. Muinaisina aikoina juutalainen väestö oli vuosisatojen ajan osa kristillistä maailmaa, kunnes arabien parissa 600-luvulla tapahtunut islamisaatio muutti yhteiskuntaa. Vuonna 1878 Osmanien valtakunnan tässä osassa laskettiin olevan 472 000 asukasta, joista 85 prosenttia oli muslimeja, 9,2 prosenttia kristittyjä ja 5,3 prosenttia juutalaisia (joista puolet ulkomailla syntyneitä).
Demografinen sota alkoi jo 1900-luvun alussa. Israelin itsenäisyysjulistuksen aikaan vuonna 1948 ja sitä seuranneissa taisteluissa sionistijohtajat pyrkivät tietoisesti muokkaamaan valtion rajat niin, että juutalaiset olisivat enemmistönä, vaikka se merkitsi palestiinalaisten karkottamista väkivalloin, kuten tapahtui vuonna 1948 (700 000 mailtaan häädettyä) ja pienemmässä määrin vuonna 1968 (Gazassa ja Golanilla).
”Antakaa meille pala maata, joka vastaa kansamme oikeutettuja tarpeita, ja me huolehdimme kaikesta muusta itse”, kirjoitti Herzl. ”Juutalaisen, sionistisen ja demokraattisen” valtion projektia ei nähty mahdolliseksi ilman juutalaista enemmistöä. Tämän saavuttamiseksi pelkkä lännen tuella saavutettu sotilaallinen ylivoima ei riittänyt. Kaikkia keinoja käytettiin maailman juutalaisten houkuttelemiseksi Israeliin. Peräkkäiset hallitukset korostivat juutalaisyhteisöjen vaikeuksia alueilla, joissa ne olivat eläneet vuosisatoja: Lähi-idässä 1948, Maghrebissa siirtomaavallan päättyessä, Etiopiassa 1977, Neuvostoliiton hajotessa ja jopa terrori-iskuista kärsineessä Ranskassa.
Vuonna 1950 hyväksytty ”paluulaki” – joka on kiistanalainen jo nimensäkin puolesta, sillä monet nykyjuutalaiset eivät olleet edes etäisesti heprealaisten jälkeläisiä – mahdollisti 3,5 miljoonan juutalaisen maahanmuuton Israeliin. Palestiinalaispakolaiset sen sijaan eivät saa palata koteihinsa. Heille kuuluvaa ”paluuoikeutta”, joka on kirjattu kansainväliseen oikeuteen ja Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksen päätöslauselmaan 194 vuodelta 1948, ei Israelin valtio ole koskaan tunnustanut.
Kaksitoistakertainen väestönkasvu
Yksisuuntainen muuttovirta on vuosikymmenten ajan ylläpitänyt positiivista muuttotasetta (maahanmuuton ja maastamuuton erotus) juutalaisten hyväksi. Jopa siinä määrin, että Israel saattoi vuonna 1967 vallata uusia alueita ja silti juutalaisia oli maassa kaksinkertainen määrä palestiinalaisiin verrattuna (2,684 miljoonaa juutalaista ja 1,123 miljoonaa palestiinalaista vuonna 1968). Nyt tämä virta on kuitenkin tyrehtymässä. Vuodesta 2010 lähtien israelilaiset ovat muuttaneet maasta enemmän kuin sinne on palattu. Uusien juutalaissiirtolaisten saapuminen ei ole enää vuodesta 2024 lähtien riittänyt kompensoimaan tätä tappiota.
Ennen Gazan tuhoa palestiinalaiset olivat siis voitolla väestöllisessä taistelussa pelkän luonnollisen kasvun ansiosta eli syntyvyyden ja kuolleisuuden erotuksen kautta. Brittien vuonna 1944 järjestämästä väestönlaskennasta lähtien heidän määränsä on kaksitoistakertaistunut (1,2 miljoonasta 15,2 miljoonaan), ja heistä noin puolet elää pakolaisina ulkomailla. Vaikka israelilaisten syntyvyydessä on havaittu nousua viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana erityisesti ultraortodoksien ja siirtokuntalaisten keskuudessa, sen vaikutukset näkyvät vasta keskipitkällä aikavälillä.
Kahden valtion ratkaisu olisi mahdollistanut juutalaisenemmistön säilymisen Israelissa. Tämän ymmärsivät sekä Jitzhak Rabin Oslon sopimusten aikaan että Ariel Sharon, kun hän vuonna 2005 määräsi evakuoitavaksi Gazan ja osin Länsirannan siirtokunnat. Mutta kun Benjamin Netanjahu nousi valtaan ääriryhmien tuella, hän ajoi ajatusta mereltä joelle ulottuvasta ”Suur-Israelista”, joka voi säilyä vain luopumalla maan ”demokraattisesta” luonteesta. Valinta oli tehtävä kolmen rikoksen välillä: apartheid-valtio, palestiinalaisten karkotus tai heidän tuhoamisensa.