Kahvilan pöydässä istuu kiireinen mies. Kulttuurialan monipuolisena ammattilaisena ja entisenä kansanedustajana tunnetun Jani Toivolan syksyä rytmittää muun muassa kahden kirjan markkinointi, vastalanseeratun TOIVOLA-podcastin isännöinti sekä KokoTeatterin Norminäytelmä, joka käsittelee sukupuolen ja seksuaalisuuden normeja neljän näyttelijän esittämän neljänkymmenen roolihahmon kautta. Toivolan kaikkein tärkein tehtävä on kuitenkin olla isä kahdeksanvuotiaalle tyttärelle. Kurkistusikkunan tähän rooliin seuraajat saavat Instagramin kautta, missä Toivola kertoo ahkerasti isän ja tyttären arjesta. Hauskoissa päivityksissä valotetaan elämän suuria ja pieniä iloja sekä niitä riemukkaita ja haastaviakin keskusteluja, joita jokainen vanhempi käy jälkikasvunsa kanssa.

Toivolan sosiaalisen median kanavia seuraamalla vahvistuu kuva miehestä, jolla on monta rautaa tulessa ja jonka vaikuttamisen päivät eivät ole ohi, vaikka kansanedustajan pesti onkin. TOIVOLA on viikoittain ilmestyvä podcast, jossa on tähän mennessä ollut vieraana muun muassa ihmisoikeusvaikuttaja Aziza Hossaini, elokuvaohjaaja Khadar Ahmed sekä presidentti Tarja Halonen. Kuten Toivolan kirjoissakin, myös podcastissa päästään ihmistä lähelle, tärkeiden asioiden ääreen.

Toivolan tuorein kirja Rakkaudesta käsittelee hänen monisyistä suhdettaan maskuliinisuuteen, seksuaalisuuteen ja rakkauteen. Toivolan avoin ja omakohtainen tapa kertoa kaikesta eletystä ja koetusta koskettaa lukijaa. Vaikka hänen tarinansa on ainutlaatuinen, ovat hänen käsittelemänsä asiat silti monella tavoin samastuttavia. Tähän hän on kirjailijana pyrkinytkin: ”Vaikka kirjoitan mun omasta elämästäni, pointti ei ole dokumentoida mun elämää tai raportoida siitä sen itsensä vuoksi, vaan se on lopulta sitä yhteisen hahmottamista.”

Erilaisuuden historia

Toivolan vuonna 2016 ilmestynyt esikoisteos Musta tulee isona valkoinen kuvaa hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan sekä vuosia New Yorkissa, missä hän opiskeli näyttelijäksi vuosituhannen vaihteessa arvostetussa HB Acting Studiossa. Teoksen toinen juonne on Toivolan matka isän kotimaahan, missä hän tapaa velipuolensa kanssa koko suuren isänpuoleisen kenialaisen sukunsa. Isä jäi elinaikanaan Toivolalle etäiseksi, mutta matkan aikana Toivola löytää yhteyden toiseen puoleen omasta perheestään, sekä omaan kenialaiseen verenperimäänsä.

Varhaislapsuutensa Toivola asui kaksin äitinsä kanssa ja oli lähestulkoon aina ja joka paikassa ainut ruskea ihminen, jota myös tuijotettiin sen mukaisesti. Nykyisin ainakin suuremmissa kaupungeissa kaikenlaisista kulttuurisista ja etnisistä taustoista tulevat lapset kohtaavat kaltaisiaan jatkuvasti eivätkä joudu toiseutetuksi samassa mittakaavassa kuin Toivola kasvaessaan. Mutta vaikka kasvukeskusten nuoret sukupolvet elävätkin nykyään monipuolisemmassa ja avoimemmassa Suomessa, ei maailma valmis ole.

”On hyvä tiedostaa, että meillä on aina uudet sukupolvet, jotka ovat pidemmällä ja edemmällä, mutta samaan aikaan on hyvä tiedostaa, että on sellaisia ihmisyyden ydinkysymyksiä, jotka on jaettuja, ja tietyt kipupisteet on edelleen aika samoja. On hyvä pitää mielessä – ja miksi itsekin näistä asioista kirjoitan – että historia ei kuitenkaan katoa mihinkään ja sen historian vaikutukset ei myöskään katoa ihan hetkessä. Eli vaikka voin katsoa vähemmistön näkökulmasta, että maailma muuttuu ja vapautuu ja maailmassa on vähemmän asioita, mistä ei saisi puhua, meillä on edelleen se historia, jossa asioista ei ole saanut puhua, ja se taas luo häpeää ja pelkoa, ja luulen että sitä on meissä kaikissa vielä edelleen.”

BLM-liikkeen mainingit Suomessa

Yhdysvaltain institutionaalisen rasismin ja mustiin kansalaisiin kohdistuvan poliisiväkivallan synnyttämä Black Lives Matter -liike on nostanut Suomessakin esiin kysymyksiä, joista on vielä monta tärkeää keskustelua käymättä. Toivola näkee liikehdinnän kaksijakoisesti, ja kolikon turhauttavalla kääntöpuolella on aidon ja perustavanlaatuisen yhteiskunnallisen muutoksen hitaus, joka epäilemättä kytkeytyy valtaapitävän enemmistön vajavaiseen ymmärrykseen asioiden todellisesta laidasta.

”Black Lives Matter näyttää sen, miten paljon on vielä tehtävää, ja miten vähän asiat on muuttunut. Sen myötä moni valkoinen ihminen on tajunnut asioita, jotka mustat ja ruskeat ihmiset on tienneet jo pitkään, ja se on se ristiriita. Se nähdään sellasena suurena muutoksena ja sitten ne, jotka sitä kokemusta kantaa, tietää että tämän kanssa on eletty koko ajan.”

Toisaalta Toivola näkee, että Suomessa mustien ja ruskeiden ihmisten yhteisöön liikehdintä on puhaltanut tervetullutta yhteisöllistä henkeä ja uutta uskoa omaan kykyyn vaikuttaa asioihin.

”Siinä on myös se toivon taso. Liikehdinnän myötä on paljon enemmän uusia mustia, ruskeita kasvoja, ääniä, puhetta, kuvia, ja luulen että se on ollut tosi monelle voimauttavaa. Suomen kaltaisessa maassa, jossa mustien ihmisten yhteisö on niin pieni, monen kokemus on se, että on ollut aika yksin ja erillään tai ainoa. Tämä viime vuosien liikehdintä on rohkaissut yhteentulemiseen mustien ja ruskeiden ihmisten kesken. Me voidaan tehdä yhdessä asioita, ja meidän ei tarvitsekaan kysyä lupaa. Sehän on myös vallankäyttöä, että pidetään ihmiset erillään, jolloin ne ei tunnista omaa ääntänsä yhtä helposti, niin kuin voisi ajatella naiskysymyksessä tai missä vaan.”

Mutta Suomenkin kokoisessa maassa myös mustien ja ruskeiden ihmisten yhteisön sisällä on valtava kirjo erilaisia taustoja, tarinoita, uskontoja ja kulttuureja, eikä jaettu kokemus ihonväristä tietenkään takaa kaiken läpäisevää samuuden kokemusta.

”Ihonvärin kautta me altistutaan tietyille asioille, meillä on tiettyjä samoja kokemuksia liittyen ulkopuolisuuteen, rasismiin, syrjintään, mutta silti kulttuuriset taustat voi olla tosi erilaiset. Tai ylipäätään yksilönä meidän arvomaailma voi olla tosi erilainen. Oon myös törmännyt siihen, että meitä on kaksi mustaa ihmistä rinnakkain, mutta toiselle mun homous on ongelma. Ne on tosi vaikeita ja kivuliaita kohtia sitten taas eri tavalla.”

Samalla kun yhteiskunta opettelee näkemään Suomen ja suomalaisuuden uusin tavoin, Toivolan mukaan myös mustien ja ruskeiden ihmisten yhteisö opettelee omaa tapaansa olla ja elää yhteiskunnassa, jossa huoneessa on enemmän kuin yksi ruskea ihminen.

Työväenluokasta vallan huipulle

Toivolan lapsuuden yksinhuoltajaperheessä rahasta oli tiukkaa, ja esikoiskirjassaan Toivola mainitsee huomanneensa jo lapsena, että muissa – eli kahden huoltajan – perheissä raha-asiat olivat paremmalla tolalla.Vaikka Toivolan äiti onkin aina iloinnut poikansa onnistumisista, rahasta ja menestyneistä ihmisistä kielteiseen sävyyn puhuminen lapsuudenkodissa on ajoittain aiheuttanut epävarmuutta ja tietynlaista häpeää suhteessa omaan menestykseen, mikä on tuttu tunne monelle työväenluokasta eteenpäin ponnistaneelle. Toivola tunnistaa myös oman taustansa vaikutuksen hänen uravalinnassaan. Toivolan suvussa ei ollut korkeakoulutettuja ihmisiä, eikä siis mallia senkaltaiseen opinuraan.

”Mä olen tosi pienestä halunnut näyttelijäksi ja taiteilijaksi, mutta aina välillä edelleen mietin, että halusinkohan sitä oikeasti vai ajattelinko, että tämä on ainut lippu irti pienituloisuudesta. Sellainen hanslankari, joka aina viihdyttämällä ja puhumalla puhuu itsensä elämässä eteenpäin koska ei malta istua penkkiin ja lukea ja opiskella ja kouluttautua.”

Huijarisyndrooman oireita Toivola on kokenut myös muissa tilanteissa, kuten pohtiessaan, halutaanko hänet tiettyihin rooleihin, koska hän on hyvä näyttelijänä vai koska osaan tarvitaan diversiteetin toteutumisen nimissä tietyllä ihonvärillä varustettu henkilö. Mutta eniten Toivola tunnistaa pohtineensa taustaansa silloin, kun tuli valituksi kansanedustajaksi.

”Yhtäkkiä menin johonkin, missä on marmoripylväitä ja mulla on puku päällä joka päivä ja mulla on salkku ja koko yhteiskunta katsoo tänne, niin silloin mietin tosi paljon omaa taustaani. Se tietysti liittyy myös siihen, että altistuu paljon osattomuudelle ja eriarvoisuudelle yhteiskunnassa ihan uudella tavalla ja pyrkii ratkomaan niitä asioita, mutta samaan aikaan on itse etuoikeutetussa asemassa. Se on iso ristiriita vallassa.”

Ikuinen edustaja

Toivolan kansanedustajan pesti kesti kahdeksan vuotta, mutta todellisuudessa Toivola on koko elämänsä saanut edustaa yhtä jos toistakin vähemmistöä, halusi tai ei. Asiaa havainnollistaa mainiosti kirjaston kappale Janin keväällä ilmestyneestä lastenkirjasta Poika ja hame. Iloisesti kuvitetussa lastenkirjassa Toivolaa itseään kovasti muistuttava pieni Roni haaveilee kauniista vaatteista äidin vaatekaapissa ja eräänä päivänä uskaltautuu laittamaan hameen kouluun. Kirjan kanteen, jossa hymyilevä Roni keinuu suureen punaiseen hameeseen pukeutuneena, on teipattu keskelle paperilappu, jossa lukee ”Monikulttuurisuus ja erilaisuus”.

Tämän pienen lapun voi tulkita niinkin, että erilaisia tarinoita kertovat kirjat nähdään sopivina palvelemaan tiettyä kasvatuksellista tarkoitusta, jolloin niiden tarinallinen arvo jää sivuseikaksi, ja lokeroinnin myötä hyvä lastenkirja tulee aivan turhaan monen sivuuttamaksi. Toivola itse sanoo, että vaikka lastenkirjalla voikin olla tietynlaisia viestejä tai vaikka se voikin esitellä uudenlaista kuvastoa, ei lapsille voi lähteä kirjoittamaan motivaationaan yhteiskunnallisten epäkohtien läpikäyminen. Silloin tarina ei toimi. Toivottavaa olisi sen sijaan erilaisten kertojaäänten kuvasto.

”Mitä erilaisempia kirjoittajia meillä on, sitä erilaisempia tarinoita tulee. Lopulta ne ei enää toivottavasti ole mitään monimuotoisuustarinoita, vaan erilaisten ihmisten kirjoittamia erilaisia tarinoita. Ja meidän ei tarvitse hakeutua tietyn kirjan äärelle oppiaksemme jotain uutta, vaan voitaisiin ylipäätään koko ajan hakeutua erilaisten kokemusten äärelle. Se on itselleni se tavoite. Että se ei olisi yksi kapea lokero, missä välillä käydään, ja sitten pääasiassa pysytään tässä, missä on suora reitti omaan elämään. ”

Toivola kertoo, että samalla tavalla hänen lapsen ja vanhemman suhdetta käsittelevä teoksensa Kirja tytölleni lokeroitiin useimmissa haastatteluissa ja medioissa tarinaksi homoseksuaalin yksinhuoltajan kokemuksista, vaikka Toivola itse kirjoitti kirjan yksinkertaisesti vanhempana vanhemmuudesta. Onneksi lukijat, joista suuri osa oli pienten lasten äitejä, löysivät teoksen kuitenkin omatoimisesti ja puskaradion kautta ja näkivät siinä peilin omille kauniille ja raastaville tunteilleen, joita vanhemmuus ihmisessä herättää. Toivola arvelee, ettei miehen osattu odottaa kirjoittavan vanhemmuuden kokemuksesta ja tunnekirjosta niin koskettavasti ja omakohtaisesti.

”Ei ollut sellaista polkua, miten viestiä vanhemmuutta käsittelevästä kirjasta, jonka on kirjoittanut mies, mutta se onkin näin intiimi ja iholletuleva ja koskettaa niitä aivan varhaisen lapsuuden kokemuksia. Jotenkin on totuttu, että sen kirjoittaa nainen, että sen täytyy tulla äidiltä äidille. Samaan aikaan meillä on yhteiskunta, missä halutaan, että tämä juuri muuttuu. Halutaan, että mies kokisi enemmän ja että mies osallistuisi enemmän, mutta samaan aikaan ylläpidetään tarinaa, missä äiti puhuu äidille.”

Toivolan elämänmittainen, joskus kaukaiseltakin tuntunut haave omasta lapsesta toteutui ensimmäisen kansanedustajakauden aikana vuonna 2013, kun hän tapasi kumppanuusvanhemmuudesta kiinnostuneen naisen. Kumppanuusvanhemmuus on malli, jossa aikuiset hankkivat yhteisen lapsen olematta parisuhteessa keskenään. Toivola on tyttärensä lähivanhempi, ja tytär käy tapaamassa äitiään säännöllisesti.

 Omaa miehisyyttä ja rohkeutta etsimässä

Kummatkin tänä vuonna Toivolalta ilmestyneet kirjat – Poika ja hame sekä Rakkaudesta – pohtivat omista lähtökohdistaan maskuliinisuutta ja sukupuolirooleja. Aihe on tuottanut Toivolalle päänvaivaa siitä saakka, kun hän alkoi lapsena ymmärtää, että miehen rooliin on ladattu tietynlaisia odotuksia, joihin hän ei pysty vastaamaan. Sen tekivät selväksi myös koulukiusaajat, jotka takertuivat Toivolan ihonvärin lisäksi pojan muuhunkin erilaisuuteen – herkkä poika kun harrasti mieluummin tanssia kuin jotain pojille sopivammaksi katsottua urheilulajia ja piti näyttävistä vaatteista.

Kukaan ei voi välttyä kohtaamasta ulkomaailman odotuksia, ja monet saattavat joutua keräämään koko elämänsä rohkeutta olla oma itsensä. Oman lapsensa kasvatuksessa Toivola painottaa esimerkin voimaa.

”Kaikkein isoin rooli on kuitenkin sillä, miten elän tässä maailmassa ja asetanko itselleni rajoja vai en, tai uskallanko astua niihin yhteisöihin, missä me hänen kanssa eletään, omana kokonaisena itsenä. Jos hän näkee, että vedän maton itseni alta sopiakseni paremmin jonkin yhteisön sääntöihin, niin se on haitallisinta. Tärkein teko on se, että uskallan tulla tänne ilman häpeää tai pukeutua niin kuin haluan tai puhua ja olla sosiaalisesti kenen kanssa haluan ja olla juuri sellainen versio isästä tai miehestä tai vanhemmasta, mikä on minua.”

Kirjassaan Rakkaudesta Toivola kertoo tyttärensä opettaneen hänelle kaikkein eniten rakkaudesta suhteessa itseen ja muihin, mutta myös miehenä olemisesta. Isyyden kautta Toivola on tavoittanut tunteen, että on mies muiden joukossa, vaikkakin omine erityisine piirteineen ja tarpeineen.

Teoksessa Toivola kertoo avoimesti hapuilustaan ja kipuilustaan rakkauden ja rakkaussuhteiden maailmassa sekä suhteestaan omaan kehoonsa ja seksuaalisuuteen. Kirjailijana ja puhujana Toivolan vahvuus onkin avoimuus ja rohkeus puhua asiasta kuin asiasta. Siitä Toivola on saanut runsaasti kiittävää palautetta niin henkilökohtaisissa viesteissä kuin sosiaalisessa ja perinteisessä mediassakin. Hän on saanut myös virallisia tunnustuksia vaikuttajantyöstään, kuten Puheviestinnän opettajien liiton myöntämän Vuoden puhuja -palkinnon vuonna 2011. Silti Toivola vierastaa rohkeuden käsitettä ja peräänkuuluttaa sen sijaan sallivuutta.

”Miten uskallettaisiin enemmän tuoda esille sellainen ihmiskuva, että vaikka olisi pystyvä ja rohkea, niin siinä samassa ihmisessä voi olla ne haavat. Sehän on totta. Se on aina väärä polku, että kenestäkään tehdään sellainen alati pystyvä. Mutkin helposti positioidaan sinne rohkeuteen ja sitten ollaan aina hämmästyneitä, kun itse melkein aina puhun pelosta. Mulle suurinta rohkeutta vaatii nähdä ne omat pelot tai tehdä asioita haavoista ja pelosta huolimatta.”

Kuuntelemisen taito

Toivola on vuosien varrella toistuvasti korostanut kuuntelemisen tärkeyttä niin kahdenkeskisissä kohtaamisissa kuin yhteiskunnankin tasolla. Esikoiskirjassaan hän pohti eduskunnan haastavaa debatteihin ja vastakkainasetteluihin perustuvaa keskustelukulttuuria, mikä tietysti ilmentää laajemminkin sitä tapaa, jolla yhteiskunnassa yhteisistä asioista ja ongelmista puhutaan. Tähänkin Toivola haluaisi muutosta erilaiset näkemykset sallivampaan suuntaan.

”Meidän keskustelukulttuurissa toivotaan keskustelua ja näkemyksiä, mutta keskustelu on kauhean yksioikoista. Se perustuu ajatukselle, että kaikki tuovat keskusteluun jonkin valmiin maailmankuvan, puolesta tai vastaan, ja valmiit näkemykset mittelöivät, ja sitten jossain vaiheessa joku sanoo, että kumpi voittaa. Itse kaipaisin sellaista keskustelukulttuuria, missä on erilaisia arvoja ja tulokulmia, mutta siellä olisi huomattavasti enemmän tilaa keskeneräisyydelle tai sille, että ei ole vastauksia.”

Kysytty esiintyjä tunnistaa myös vaikuttajan aseman luoman sudenkuopan. Kun tulee jatkuvasti asetetuksi rooliin, jossa kysytään mielipidettä ja näkemyksiä, tulee itsellekin helposti olo, että ymmärtää asiat erinomaisesti, jolloin kyky kuunnella, kysellä ja kyseenalaistaa omiakin ajatuksia kärsii.

Toivola on kohdannut elämässään lukemattomia ihmisiä niin kansanedustajan, puhujan, esiintyjän kuin julkisuuden henkilön roolissaankin, ja esimerkiksi puhujamatkoilla kouluissa hän on saanut vastavuoroisesti kuulla nuorten kertomuksia elämästä ja rikastua heidän kokemustensa kautta. Taitavan esiintyjän ja puhujan perimmäinen viesti tuntuu olevan, että reitti toisen – ja toisenlaisen – ihmisen luo on kunkin aito kohtaaminen ja kuunteleminen.

”On ihanaa, että meillä on vapautta puhua ja sanottaa asioita, mutta olisi tärkeää, että samassa suhteessa kasvaisi kyky kuunnella. Jotta ohjaavaa ei olisi se, mitä itse ajattelen maailmasta, vaan miltä maailma näyttää jonkun toisen silmin. Se on itselle se ydin.”