Muistiinmerkintöjä kansanmurhasta
Jälkikuolema on kirja syyllisyydestä, unohtamisesta, surusta ja vihasta
Katriina Huttunen: Jälkikuolema – Epämukavia ajatuksia holokaustikirjallisuudesta
WSOY 2023
”Holokaustia ei voi ymmärtää, koska sitä ei saa ymmärtää.”
Näin kirjoittaa pohjoismaisten kielten kääntäjä ja kirjailija Katriina Huttunen uusimmassa kirjassaan Jälkikuolema – epämukavia ajatuksia holokaustikirjallisuudesta. Teos ei ole kronologinen kuvaus holokaustista, sen syistä ja seurauksista, vaan se kertoo holokaustista kirjoitetuista kirjoista. Huttunen lähestyy valtavaa aihetta erittelemällä ja analysoimalla lukemiaan kirjoja ja niiden herättämiä ajatuksia. Eräänlainen lukupäiväkirja, siis.
Huttusen tavoitteena on kuitenkin ollut mitä ilmeisemmin kirjoittaa mahdollisimman paljon mahdollisimman monesta kirjasta. Kirjan loppupuolella hän myöntää tappionsa: ”Tämä kirja on täynnä epäonnistuneita avauksia.”
Jälkikuolema on jaettu temaattisesti kolmeen lukuun, joista ensimmäinen käsittelee syyllisyyttä ja häpeää, toinen muistia ja unohdusta ja kolmas surua ja vihaa. Luvut koostuvat muistiinpanomaisista merkinnöistä, joissa esitettyjä ajatuksia olisi voinut paikoin viedä pidemmällekin.
Toisaalta: mikään aihe ei tyhjene yhteen kirjaan, varsinkaan holokausti.
Holokausti on historiaa ja ei ole. Siksi Huttunen on kirjoittanut koko kirjan preesensiin. Ratkaisu on toimiva: kaikki aikatasot kulkevat tasaisesti rinnakkain. Yhtäkkiä menneisyyteen kuuluva aihe tuntuukin relevantilta. Kirjan nimen Huttunen on poiminut Lawrence L. Langerin teoksesta The Afterdeath of Holocaust. Langerin ajatuksiin Huttunen palaa kirjassa useaan otteeseen.
Holokausti ei päättynyt Saksan tappioon toisessa maailmansodassa. Kymmeniätuhansia ihmisiä kuoli vielä leirien vapauttamisen jälkeenkin – niin entisiä vankeja kuin tavallisia saksalaisiakin. Osa holokaustista selviytyneistä teki itsemurhan vielä kymmeniä vuosia leiriltä selviytymisen jälkeen. Tätä teemaa – eräänlaista jälkikuolemaa – kirjassa pohditaan monesta eri näkökulmasta. Voisi kuvitella, että holokaustin jälkeen suurinta syyllisyyttä olisivat kantaneet sen toteuttajat tai siihen osallistuneet, mutta holokaustissa suurinta syyllisyyttä kantavatkin selviytyneet.
Eräs holokaustin kammottavimmista piirteistä on se, kuinka ajatus kansanmurhasta läpäisi koko yhteiskunnan, ei pelkästään Saksassa vaan myös sen miehittämissä maissa. Suurin osa osallistui tavalla tai toisella holokaustiin, joko suoraan tai välillisesti. Nekin, jotka eivät tehneet mitään, olivat mitääntekemättömyydessään osa holokaustia. Sodan jälkeen ihmiset kieltäytyivät tunnustamasta osallisuuttaan, katsoivat ohi ja yrittivät unohtaa. Huttunen käsittelee kirjassaan paljon erityisesti Norjan vaikeaa suhdetta oman maansa juutalaisten karkotuksiin.
Selviytyminen keskitysleireillä tiivistyi kahteen asiaan: ehdottomaan itsekkyyteen tai sitten puhtaaseen onneen. Solidaarisuudella ei ollut holokaustin todellisuudessa sijaa, eilisen selviytyjä saatettiin seuraavana päivänä ampua sattumanvaraisesta syystä. Tosipohjaiset, mutta fiktiiviset keskitysleirikuvaukset, joissa ihmiset löytävät toisistaan voimaa äärimmäisen kurjuuden keskellä, voivat olla voimaannuttavia. Todellisuuden kanssa tällä kuvalla ei ole välttämättä kovinkaan paljon tekemistä.
Holokaustia ei ehkä voi ymmärtää, mutta silti meidän on kirjoitettava siitä. Jälkikuolema tarpoo onnistuneesti holokaustikirjallisuuden loputtomassa suossa.
Esko Juhola
Raakel Inkeri: Valkoista ja mustaa – Etelä-Afrikka apartheidista nykypäivään
Siltala 2024
Etelä-Afrikka on monien ristiriitojen maa. Se on profiloitunut maanosansa moderniksi talousmahdiksi, mutta vaurauden epätasainen jakautuminen ja syvät sosiaaliset jännitteet uhkaavat kaataa koko korttitalon, joka saatiin vaivoin kasattua 1990-luvulla apartheid-järjestelmän purkamisen jälkeen. Tätä vyyhtiä – alkaen eurooppalaisten saapumisesta maahan aina meidän päiviimme saakka – perkaa yhteiskuntapolitiikan tutkija ja Etelä-Afrikan tuntija Raakel Inkeri teoksessaan Valkoista ja mustaa.
Eurooppalaiset löytöretkeilijät saapuivat Kapmaan rannikolle jo 1400-luvun lopulla, mutta varsinainen kolonialismin aika alkoi vuonna 1652, kun Itä-Intian kauppakomppanian Jan van Riebeeck saapui Kapkaupunkiin perustamaan siirtokuntaa. Hollantilaisia seurasi muitakin eurooppalaisia, mutta britit ottivat maassa valta-aseman ja kykenivät ottamaan kaiken irti alueen luonnonrikkauksista. Paikallista monista eri kansoista koostuvaa väestöä käytettiin ilmaisena työvoimana.
Kun hollantilaistaustaiset, afrikaansin kieltä puhuvat buurit eli afrikaanerit siirtyivät yhä kauemmas sisämaahan muiden tieltä, he kokivat olevansa israelilaisten kaltainen hyljeksitty kansa saapumassa yksin heille tarkoitettuun luvattuun maahan. Syntynyt identiteetti oli vankka pohja, jolle afrikaanerien vuoden 1948 vaalivoiton jälkeinen apartheid-järjestelmä rakentui. Poliittiseen retoriikkaan kuului vakuuttelu siitä, että oli kaikkien kansojen etu pysyä erillään, puhtaana. Retoriikkaan tosin kuului myös “mustasta vaarasta” puhuminen.
Parhaimmillaan tämä yleissivistävä teos on kuvatessaan apartheidin aikaa, siitä luopumista ja maan poliittista järjestelmää. Erityisen valaiseva on kuvaus tämänhetkisistä poliittisista puolueista ja niiden dynamiikasta ja rakenteisiin pesiytyneestä korruptiosta.
2000-luvulle ja kohti nykypäivää tultaessa yleiskuvaa hämärtää valikoiva ja osin kirjoittajan omia kokemuksia peilaava kuvaus maan tilasta.
Liikennettä käsittelevässä kappaleessa ajokulttuuria kuvaillaan vauhdikkaaksi ja kerrotaan arkisista havainnoista, kuten työmiehiä täynnä olevista avolava-autoista moottoriteillä ja junien ikkunoista roikkuvista matkustajista, sekä itsensä ja omaisuutensa varjelemisesta autoillessa. Samassa yhteydessä ei mainita lainkaan, että liikennekuolemat (yli 12 400 henkeä vuonna 2022) ovat olleet kansallinen kriisi jo vuosikymmenien ajan.
Samoin sivuutetaan kymmeniä tuhansia ihmishenkiä vuosittain niittävät tuberkuloosi ja aids (yhteensä lähes 100 000 henkeä vuonna 2022). Etenkin 2000-luvun alussa huipentuneeseen aidskriisiin liittyvässä poliittisessa kuohunnassa olisi riittänyt ruodittavaa. Sen sijaan maan väkivalta- ja murhatilastot – jotka nekin ovat kammottavia, vaikkakaan eivät tuberkuloosi- ja aidskuolemien veroisia – nousevat huomiotalouden logiikalla kaikessa järkyttävyydessään keskiöön mitä turvallisuutta ja henkeä uhkaaviin rakenteellisiin ongelmiin tulee.
Teos kannattaa lukea ehdottomasti painettuna, jotta voi tutkia sen runsaita kuvia, karttoja ja taulukoita. Äänikirjassa ei ole myöskään kirjan erillisiä lyhyitä kainalotekstejä – taustatietoja tai yksittäisten ihmisten kertomuksia – jotka siellä täällä täydentävät kokonaiskuvaa. Jostain syystä lyhyet englanninkieliset lainaukset on jätetty kääntämättä muutoin sujuvaan tekstiin. Suomennokset voi selata esiin loppuviitteistä.
Emilia Miettinen