Kolme näkökulmaa Jouko Turkkaan

Kai Häggman: Pahansisuinen. Jouko Turkan elämä, Tammi, 282 sivua

Hannu Harju: Jouko Turkka. Narri, nero, nöyryyttäjä, Siltala 224 sivua

Tiina Raudaskoski: Ilmiantaja, WSOY, 429 sivua

Jouko Turkka (1942–2016) oli teatterin uudistaja, opettaja ja kulttuurisotien käynnistäjä, jonka perinnöstä riittää ammennettavaa vielä vuonna 2025 kolmenkin kirjan verran.

Monialaisesti historian äärellä aiemmin hääränneen Kai Häggmannin Pahansisuinen käy läpi kohteensa elämänkaaren sen suurempia yllätyksiä löytämättä. Sattuvasti paikallistuu, miten Turkka jo Joensuun kaupunginteatteria johtaessaan (1968–1972) rakensi itse tieten tahtoen konfliktia julkisuuden kautta. Sama jakso paljastaa, miten koko uransa ajan konservatiivien hampaisiin joutunut Turkka oli jo Joensuun kautensa lyhyen puoluevasemmistolaisuuden kokeilun jälkeen irtaantunut teatterimaailman vasemmistolaisuudesta.

Turkka ei tosiaan ollut kollektivisti sen enempää poliittisesti, esteettisiltä ihanteiltaan kuin yksityisessä elämässäänkään.

Viimeksi kriitikko Jukka Kajavan (Siltala 2023) elämäkerran tehneen Hannu Harjun Turkka-teos kertoo saman tarinan suunnilleen samalta etäisyydeltä kuin Häggman. Harju pohtii silti syvällisemmin esimerkiksi Turkan neromyyttiä ja sitä, kuinka tämä näyttää jääneen itse rakentamansa toksisen myytin vangiksi. Samalla Harju määrittelee, miten Turkan ansio suomalaisen teatterin kannalta liittyy – simultaanisen näyttämöllistämisen kehittämisen ohella – siihen, että hänen kehollinen lähestymistapansa loi meillä yhteyden aiemmin sivussa olleisiin artaudilaiseen ja grotowskilaiseen teatteriperinteeseen.

Häggman ja Harju eivät kumpikaan peittele Turkan nais- ja homofobisia ylilyöntejä. Eivätkä sitäkään, että vaikka Turkka opettajana sai hyviä taiteellisia tuloksia aikaan, hänen pedagogiansa, jossa maneereita ja tunnekontrollia karsittiin fyysisen ja henkisen rääkkäyksen kautta toteutetulla itsetunnon hajottamisella, oli yksiselitteisesti vastuutonta.

Tietokirjojen rinnalla hedelmällisen täydentävä kokemus on parikymppisenä opiskelijana Turkan assistenttina 2000-luvun taitteessa toimineen Tiina Raudaskosken autofiktiivinen romaani Ilmiantaja. Se ajoittuu keskelle KOM-teatterin Osta pientä ihmistä -näytelmän harjoitteluprosessia, joka päättyi koko näytelmän peruuttamiseen vain pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vaikka teoksen lähietäisyys ohjaajaan ja muihin tunnistettaviin aikalaisiin saattaa alkuun vaikuttaa tirkistelevältä, teoksen sisäinen uskottavuus auttaa tunteen karistamisessa.  Tässä ajassa kiinnostavaa ei ole se, kuka muistaa asioita mitenkin, vaan se, kuinka nuori 2000-luvun alun naisoppilas on mahdollisesti kokenut intensiivisen työsuhteen karismaattiseen, mutta käytökseltään epävakaaseen ja maineeltaan naisvihamieliseen opettajaan.

On helppo uskoa teoksen todistelua, että Turkan rymistelevän sovinismin takana on ollut myös monisäikeisesti toiset ihmiset huomioiva persoona, joka loppujen lopuksi on omien liemiensä happamuuden takia tuomittu yksinäisyyteensä.

Kokonaisuutena kaikki kolme syksyn Turkka-kirjaa viestivät yhdenmukaista kuvaa poikkeuksellisesta persoonasta, joka kykeni valjastamaan omat demoninsa vetämään luovuutensa vankkureita alussa hyvinkin, mutta loppua kohden yhä huonommin.

Tuomas Rantanen

---

Raimo Hakola, Ville Mäkipelto ja Juha Pakkala: Jumalan synty – Isän ja pojan kätketty historia

Otava, 2025

Historiaa rakastavan lukijan näkökulmasta parhaat tietokirjat tarjoavat uusia selityksiä sille, miten kauan sitten tapahtunut ja pitkälti unohdettu on muovannut maailmaa meidän tunnistamaamme muotoon. Teologian dosentit Raimo Hakola ja Juha Pakkala sekä tubettajana tunnettu psykologi ja teologian tohtori Ville Mäkipelto kertovat kristinuskon historiaa popularisoivassa teoksessaan Jumalan synty, miten juutalaisten ja sittemmin kristittyjen ja muslimien yksi ainoa jumala tuli alunperin olevaksi ja kuinka eräs hipahtava ihmisprofeetta nostettiin postuumisti jumalan asemaan.

Vielä yli puoli vuosituhatta ennen Jeesuksen syntymää Lähi-idässä palvottiin monen muun maailmankolkan tapaan lukuisia eri jumaluuksia. Ratkaiseva käänne monoteistisen jumalan synnyn kannalta oli babylonialaisten hyökkäys Juudaan ja Jerusalemin temppelin ja sen papiston hävittäminen vuonna 587 eaa. Kaupungin polttamisesta sekä väestön tappamisesta ja pakkosiirroista selvinneet entiset hovikirjurit rakensivat uuden tarinan pakoon ajetusta kansasta tuntemillaan työkaluilla: vasallisopimuksilla, lakiteksteillä ja kuningaskronikoilla. Lakiin perustuva juutalainen uskonto alkoi muotoutua. Kuten vasallisopimuksissa, keskeistä oli kansan uskollisuus yhdelle kaikkivaltiaalle suojelijalle, joksi nostettiin tuhotussa Jerusalemin temppelissä palvottu Jahve, jonka nimen lausumista tosin välteltiin. Herran sinun Jumalasi vastavoiman roolin saivat jotkin vanhat jumaluudet, kuten Raamatussa mainittu Baal. Niistä kehkeytyi vähitellen myyttinen saatanan hahmo. Jahven vaimo, jumalatar Ašera painui unholaan.

Pitkä on Jeesuksenkin tie erinäisten kirjoittajien kautta neitseestä syntyneeksi, ihmisten syntien edestä uhratuksi ja ylösnousseeksi Jumalan pojaksi ja siitä edelleen osaksi kolmiyhteistä Jumalaa. Raamatun eri kirjat ovat osin ristiriidassa keskenään, ja niinpä niissä on loputtomasti pohdittavaa kirkkohistoriallisesta, psykologisesta, sosiologisesta, yhteiskuntatieteellisestä tai vaikka pseudotieteellisestä näkökulmasta. 

Tulkintamahdollisuuksien suon huomioonottaen, Jumalan synty on kolmen kirjailijan teokseksi kiitettävän yhtenäinen esitys, joskin paikoin hengästyttävä runsaudensarvi. Sitä voi lukea sisarteoksena Ville Mäkipellon aiemmin yhdessä pappi Paavo Huotarin kanssa kirjoittamalle tietokirjalle Sensuroitu – Raamatun muutosten vaiettu historia. Moni uskova on epäilemättä pahoittanut mielensä teoksista. Voihan niitä pohjimmiltaan lukea tarinoina siitä, kuinka ihmisten kollektiivi loi ensin itselleen jumalan, sitten kirjoitti siitä menestyskirjan, ja on sen jälkeen käyttänyt kaikkivaltiaan Jumalan vitsaa ja sauvaa omiin vallanhimoisiin tarkoitusperiinsä – vaikkapa kansanmurhaan ja väestön pakkosiirtoihin entisen Juudan alueella.

Emilia Miettinen

---

Emma Holten: Kuluerä – Mikä on hoivan arvo

Gummerus 2025

Suom. Anna Skogster

Tanskalaisen feministi ja ihmisoikeusaktivisti Emma Holtenin Kuluerä on palkintoja ja käännösoikeuksia keräillyt menestysteos. Holten haastaa taloustieteen luutuneet ja usein täysin kyseenalaistamattomat ajattelumallit siitä, millä kaikella on yhteiskunnalle taloudellista arvoa ja millä ei. 

Holtenin keskeinen havainto on, että mikäli jokin yhteiskunnallinen toiminto tai hyödyke ei ole muunnettavissa numeroiksi, sillä ei ole taloustieteessä – mikä on usein yhtä kuin politiikkaa – mitään arvoa. Siksi usein juuri naisille kasaantuvan työelämän ulkopuolisen hoivatyön arvo on valtion taseessa pyöreä nolla, vaikka hoivatyö on keskeistä ihmiselämän hyvinvoinnille ja jatkuvuudelle – ja siten valtion verokertymälle. 

Holten kertoo teoksessa brittiläisen ajatushautomon vuonna 2009 toteuttamasta tutkimuksesta, jossa työn arvoa mitattiin palkan sijaan yhteiskunnallisella vaikuttavuudella. “Arvoon laskettiin työn tuoma lisäarvo, työn ympäristövaikutukset sekä työstä koituvat mahdollisuudet muualla yhteiskunnassa.  Selvisi, että pankkimaailma tuhosi seitsemän puntaa yhteiskunnallista arvoa jokaista ansaittua puntaa kohden.” Matalapalkkaiset lastenhoitajat sen sijaan loivat 9,5 puntaa ja puhtaanapitoalan työntekijät, kuten roskakuskit, jopa 12 puntaa yhteiskunnallista arvoa jokaista ansaittua puntaa kohden. 

Nykyiset mittarit ovat siis perustavanlaatuisesti viallisia. Holtenin mukaan Yhdistyneiden kansakuntien työkaluksi kehitetty pelkkiä tuotettuja hyödykkeitä ja palveluita mittaava bruttokansantuote on ollut alusta asti myös kolonialistisen vallankäytön väline. “BKT:n kehittämisen myötä oli mahdollista puolustaa siirtomaavaltaa sillä perusteella, että alusmaat olivat taloudellisesti alikehittyneitä ja että rikkaat emämaat kehittäisivät haltuun ottamiaan maita siitä hyvästä, että saivat vastapalveluksena käyttöönsä luonnonvaroja ja työvoimaa.” 

Kuluerä perkaa nykyisen taloudellisen järjestelmämme syntyä 1500- ja 1600-lukujen filosofeista alkaen ja päätyy kritiikissään Britney Spearsin ja Pipsa Possun isän kaltaisiin hahmoihin – täysin suvereenisti. Faktojen ja näkökulmien runsaudessaan Kuluerä kestää monta lukukertaa, ja aivan kaikkien pitäisi se lukea.

Holtenin kysymys hoivan arvosta liittyy erottamattomasti viime aikoina meilläkin velloneeseen syntyvyyskeskusteluun. Olisivatko nuoret ihmiset hanakampia perheellistymään, mikäli kaikkea nyt talkootöinä hoidettua ja laajalti näkymättömäksi jäävää hoivatyötä – joka maksaa yksilöille pitkän pennin hidastuneena urakehityksenä, pienempänä eläkkeenä ja heikentyneenä terveytenä – kompensoitaisiin taloudellisesti? Mitä tapahtuisi, jos tunnustettaisiin ja korvattaisiin kaiken yhteiskunnalle ilmaisen korvaamattoman tärkeän työn arvo?

Synnytystalkoiden aika on tosiaan ohi.

Emilia Miettinen

---

Timothy Snyder: Vapaudesta

Siltala 2025

Suom. Tommi Uschanov

Yhdysvaltalainen Itä-Euroopan asiantuntija ja historioitsija Timothy Snyder on omistanut kirjansa ”niille, jotka haluavat olla vapaita”. Hänen saarnansa on selkeä kannanotto nykyaikaan, jossa ympäri maailmaa itsevaltiaat ja oligarkit ovat tuhoamassa demokratiaa. Kirja on myös yhteiskuntafilosofian keskeisten kysymysten avainteos, jossa syvällinen ajattelu yhdistyy tämän päivän poliittisiin heilahduksiin.

Vapauden perusmuoto on Snyderin mukaan ”täysivaltaisuus”, kyky tehdä valintoja. Itse kunkin on tunnistettava toisen ihmisen täysivaltaisuus. Vangitseminen ja kidutus, jossa toiset ihmiset riistävät ja pahoinpitelevät toisten ihmisten kehoa, eivät toteuta täysivaltaista vapautta. Toisin sanoen, tilanteessa, jossa ihmisiä kannustetaan vangitsemaan toisia ihmisiä, myöskään vangitsijat eivät ole täysivaltaisesti vapaita. Heille vapaus on vain tilanne, jossa ei itse ole vankilassa, mutta Snyder muistuttaa, että vapaus on paljon enemmän: ei ”vapautta jostakin” vaan ”vapautta johonkin”. 

Venäjän propaganda riistää vapauden miljoonilta ihmisiltä, etenkin venäläisiltä. Kun Venäjän televisio haukkuu ukrainalaisia päivittäin natseiksi, juutalaisiksi tai saatananpalvojiksi, tämä poistaa ukrainalaisilta venäläisten mielissä täysivaltaisuuden. Kohtelu tekee heistä – venäläisten ajatuksissa – kehojen sijaan ruumiita: ”Kun ruumis on häpäisty ja ihminen nöyryytetty, tappajan on helpompi kestää työtään. Jotkut nauttivat siitä.”

Avain täysivaltaiseen, keholliseen ja rehelliseen vapauteen, olisi inhimillisyys: ”Epäinhimillistämällä muita teemme itsemme epävapaiksi. Jos näemme muut vain ruumiina, emme voi nähdä itseämme kehona. Menetämme lupauksen omasta vapaudestamme.”

Nihilismi on autokraattisen ja fasistisen johtajan ase. Keskenään riitelevä kansa ei asetu johtajiaan vastaan. Lannistunut ajattelee, ettei itselle ole tiedossa mitään hyvää vaan iloa tuottaa toisten epäonnistuminen. Ei kannata panna hanttiin, se on hyödytöntä, eikä kukaan enää oikein tiedä miten vallanpitäjän toimia kyseenalaistettaisiin.

Presidentti Donald Trumpin toisella valtakaudella Snyderin kotimaa Yhdysvallat karsii rajusti vapauksia. Maan perustuslain tärkein lisäys, sananvapaus, on vaarassa, kun valtapoliitikot vaativat sensuuria kouluihin, yliopistoihin ja tiedotusvälineisiin. Muista vapauden ydinkohdista, kuten liikkuvuuden sallimisesta, Snyder muistuttaa suorastaan hellyyttävästi, että yhdysvaltalaiset ovat paljon vähemmän vapaita kuin eurooppalaiset, joilla on hyvä rautatieverkosto.

Pahinta on ”sadopopulismi”, joka ”normalisoi oligarkiaa”. Yhdysvalloissa ihmisiä huijataan pitämään taloudellisesti eriarvoista yhteiskuntaa normaalina tilana, Snyder suomii. Monopolit estävät kilpailua, ja suuryritykset estävät työvoiman järjestäytymisen. ”Epätasa-arvo-ei ole vain joukko numeroita, se on ahdistava kokemus.”

Iida Simes

---

Theodor W. Adorno: Kymmenen puheenvuoroa yhteiskunnasta

Tutkijaliitto 2025

Suom. Taneli Viitahuhta

Frankfurtin koulukunnan filosofi ja sosiologi Theodor W. Adorno (1903–1969) tunnetaan yhteiskuntafilosofisista ja esteettisistä kirjoituksistaan, mutta hänen poliittinen ajattelunsa on jäänyt vieraammaksi. Tutkija Taneli Viitahuhdan Adorno-käännös Kymmenen puheenvuoroa yhteiskunnasta korjaa tilanteen.

Suomennosvalikoiman tekstit on koostettu esitelmistä, joita Adorno piti vuosien 1949–1963 välillä palattuaan Yhdysvalloista maanpaosta Länsi-Saksaan. Hän käsittelee niissä kylmän sodan ajan ajankohtaisia poliittisia kysymyksiä, kuten kaupunkisuunnittelua, Saksan uudelleenrakentamista kolmannen valtakunnan tuhon jälkeen, sosiologian ajankohtaisuutta, yksilön ja yhteiskunnan suhdetta, yliopistokoulutusta, autoritaarisuutta ja taikauskoa.

Adornon ajattelua ohjaa kriittiselle teorialle ominainen käsitys yhteiskunnallis-taloudellisten rakenteiden, ”objektiivisten voimien”, määräävästä vaikutuksesta. Myöhäisteollista yhteiskuntaa hallinnoivat suuret teollisuusyritykset, jotka ovat alistaneet voimattomat yksilöt pelkiksi ”kokonaisuuden funktioiksi” ja ”koneiston lisäkkeiksi”.

Teoksessa toistuu Adornon ja Max Horkheimerin Valistuksen dialektiikasta (1944) tuttu ajatus kehittyneiden tuotantovoimien ja jähmettyneiden yhteiskunnallisten suhteiden välisestä ristiriidasta. Esitelmässään ”Inhimillinen yhteiskunta tänään” Adorno hämmästelee, kuinka ihmiskunta tavoittelee tähtiä, muttei ole silti onnistunut järjestämään yhteiskuntasuhteitaan järkevästi.

Adorno kyseenalaistaa liberalismin hellimän ajatuksen vapaasta yksilöstä. Jos kapitalistinen talous asettaa politiikan reunaehdot, rajoittuuko vapautemme vapaudeksi valita ennalta määritettyjen vaihtoehtojen väliltä? Korvaako kuluttajan vapaus yksilön epävapauden poliittisessa sfäärissä?

Pohjimmiltaan Adorno vetoaa demokraattiseen periaatteeseen: yksilöiden tulisi olla yhteiskunnan subjekteja ja kyetä osallistumaan omien elinehtojensa muokkaamiseen.

Ihmisten kyvyttömyys tunnistaa heihin kohdistuvaa vallankäyttöä hämmentää Adornoa. Kysymys tuntuu 2020-luvulla entistä polttavammalta taloudellisen eriarvoisuuden kärjistyessä, suurvaltojen harjoittaessa jälleen imperialistista geopolitiikkaa, liberaalin sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen murentuessa kolonialistiseen tekopyhyyteensä ja ekologisen kriisin uhatessa tuhota elämän edellytykset. Adornon psykoanalyyttis-elitistinen vastaus tuntuu intuitiivisesti oikealta vaikkakin yksinkertaistavalta: ”Olet tyhmä, niin kaikki on hyvin.” Haluttomuus kohdata yhteiskunnallista vallankäyttöä voi olla yksilölle keino selviytyä epäinhimillisissä olosuhteissa ja sopeutua sairaaseen järjestelmään.

Adornoa on suomennettu viime vuosina ahkerasti. Hiljattain julkaistuihin käännöksiin kuuluvat Minima Moralia (Vastapaino 2024, suom. Raija Sironen ja Erkki Vainikkala) sekä Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin (Vastapaino 2020, suom. Sauli Havu). Viitahuhdan erinomainen suomennos laventaa entisestään kuvaa Adornon monipuolisesta ajattelusta.

Mika Pekkola