Laurila, Hannu ja Koskinen, Hannu: Työ, raha ja talouspolitiikka globaalitaloudessa
Vastapaino 2023
Viime vuosien historiallisesti merkittävät tapahtumat, koronapandemia ja Venäjän hyökkäys Ukrainaan, ovat jättäneet jälkensä myös talouspoliittiseen päätöksentekoon. Kehityksen suunta on kuitenkin edelleen hyvin epäselvä. Uudessa teoksessaan Työ, raha ja talouspolitiikka globaalitaloudessa taloustieteilijät Hannu Laurila ja Hannu Koskinen pyrkivät osoittamaan, että perinteisellä talousteorialla on talouspolitiikassa edelleen paljon annettavaa. Tuloksena on tasapainoinen, vaikkakin hieman mielikuvitukseton ja jäykkä teos.
Teoksen kantavana ajatuksena on, että talous rakentuu tuottavasta työstä ja kaikki muut talouskysymykset ovat tälle alisteisia. Laurila ja Koskinen lähestyvät talouspolitiikkaa peruskysymysten kautta ja matemaattisiin malleihin nojaten. Kirjoittajat tunnustavat monien malliensa epärealistiset ja rajoittavat oletukset, mutta pitäytyvät ajatuksessa, että niistä on siitä huolimatta hyötyä politiikkasuositusten esittämisessä. Esimerkiksi termi ”talouden lainalaisuudet” toistuu teoksessa usein ja moni teoksen argumentti on rakennettu niiden varaan.
Valtavirtanäkökulmastaan huolimatta teos ei ole yhtä totuutta julistava vaan kannanotoissaan varsin maltillinen. Kirjoittajat tunnustavat talouspoliittisessa päätöksenteossa olevan vaihtoehtoja sekä kansallisesti että globaalisti, ja niistä päättäminen on poliitikkojen tehtävä. Ajoittain tuntuu siltä, että Laurila ja Koskinen toivovat teoksestaan uutta perusoppikirjaa yliopistojen taloustieteen johdantokursseille. Siihen viittaa esimerkiksi kirjan lopussa olevat yli 60 sivua liitteitä, joissa eri tasapaino- kasvu- ja elinkaarimallit on kuvattu oppikirjamaisen matemaattisella tarkkuudella. Itse teksti aukeaa kuitenkin myös matematiikkaa tuntemattomalle lukijalle.
Kokonaisuutena Työ, raha ja talouspolitiikka globaalitaloudessa esittelee kompaktissa koossa talouspolitiikan perusproblematiikkaa, mutta teos olisi hyötynyt elävämmästä kirjoitustyylistä. Taloustiedettä enemmän opiskelleelle lukijalle teos ei tarjoa paljoa uutta, mutta laajemmalle lukijakunnalle se on pätevä katsaus valtavirtataloustieteen nykytilaan, mihin kirjoittajat näyttävät pyrkineenkin. Rohkeampia talousteoreettisia avauksia etsivä lukija tulee todennäköisesti kuitenkin hieman pettymään Laurilan ja Koskisen teokseen.
Saska Suvikas
Paavo Huotari ja Ville Mäkipelto: Sensuroitu – Raamatun muutosten vaiettu historia
Otava 2023
On sanomattakin selvää, että Raamattu on noin parituhatvuotisen historiansa aikana käynyt läpi mitä moninaisempia muutoksia kaikissa sadoissa ellei tuhansissa koostamis- ja käännösvaiheissa. Teologit Paavo Huotari ja Ville Mäkipelto onnistuvat teoksessaan ansiokkaasti havainnollistamaan näiden muutosten syvyyttä ja kirjoa.
Keskeisiä prosessissa ovat olleet Raamatun eri versioiden ja käännösten parissa työskennelleet hengenmiehet ja kirjurit, jotka ovat omalla toiminnallaan joko tahallaan tai tahattomasti vaikuttaneet Jumalan sanana pidetyn teoksen sisältöön. Kirjurit ovat saattaneet lisätä tai poistaa tiettyjä asioita tai mainintoja tai muuttaa joidenkin sanojen merkitystä, mikäli näin on parhaaksi katsottu kulttuurin ja tapojen muuttuessa. Esimerkiksi Raamatun syntyalueella eläneet polyteistiset uskomukset siivottiin teksteistä pois, jolloin aiemmista jumaluuksista saatettiin puhua esimerkiksi pelkkinä enkeleinä. Samoin naisten toimijuutta häivytettiin vuosisatojen varrella sekä pienin muokkauksin että jättämällä Raamatusta pois kokonaisia kirjoja.
Deuterokanonisina kirjoina tunnetut kirjoitukset, joihin kuuluu muun muassa oman kansansa pelastaneen leskirouva Juditin kirja, on kiinnostavaa kyllä sisällytetty esimerkiksi katolisten ja ortodoksien käyttämään Raamatun versioon. Protestantit jättivät osan näistä kirjoista pois vuoden 1804 raamatunversiostaan, ei sensuroidakseen, vaan säästääkseen painokuluissa. Syntyprosessin kirjoon kuuluu myös mokailu. Kirjurit ovat nimittäin työskennellessään saattaneet myös yksinkertaisesti tiputtaa rivejä pois vahingossa tai tehdä kirjoitus- tai ajatusvirheitä. Avainsana onkin inhimillisyys.
Huotarin ja Mäkipellon tietokirjan kompastuskivi on selkeästi tutkimusmateriaalin runsaus. Ajoittain erilaisten näkökulmien ja esimerkkien vyörytys toinen toisensa perään hengästyttää, vaikka ne itse asiaa valaisevatkin. Tutkijat toivovat, että myös suomeksi saataisiin Raamatun painos, johon olisi rinnakkain ladottu monia eri versioita vuosisatojen varrelta. Tällöin erilaisten versioiden vertailu ja suhteuttaminen niiden omaan aikaan sekä ydinviestin tavoittaminen olisi helpompaa myös tavallisille lukijoille.
Emilia Miettinen
Henna Karppinen-Kummunmäki: Sydänsurujen historia
SKS Kirjat 2022
Takakansi lupaa “tuokiokuvia kadotettuun rakkauteen antiikista nykypäivään”. Enimmäkseen eurooppalaisesta kulttuurihistoriasta ammentava Sydänsurujen historia kuvaa rakkauden nostattamia tunnemyrskyjä niin orastavan kiinnostuksen kuin rakkauden loppuvaiheessa, johtui suhteen päättyminen sitten katkerasta petoksesta, viiltävästä erosta tahi puolison kuolemasta. Tietokirjailija ja kulttuurihistorioitsija Henna Karppinen-Kummunmäki on kirjannut teokseen myös omia elämänkokemuksiaan ja tuntojaan.
Kokonaisuutena kirja on suhteellisen viihdyttävä anekdoottien kokoelma, jossa kuvaillaan länsimaisen kulttuurin kaanoniin kuuluvien teosten juonikuvioita, kuninkaallisten hovien suhdesuhmurointia tai tunnettujen kulttuuripariskuntien rakkaustarinoita. Paikka paikoin teos välittää ymmärrystä myös yleisemmällä tasolla rakkauteen ja parisuhteisiin liittyvistä historiallisista käytännöistä.
Karppinen-Kummunmäki heittelee historiallisten parisuhdetarinoiden kontrastiksi ja loppukaneeteiksi omia letkautuksiaan, puhuttelee esimerkiksi Virginia Woolfia ja Aino Sibeliusta suoraan – “Yksi lapsenlapsistasi kertoi pelänneensä että hyppäisit avoimen haudan reunalta [Jannen] arkun perään. Olisitko hypännyt?” – ja luetteloi suomalaisia iskelmiä erilaisten tuntojen kuvaajana. Ajoittain tutkijan omat huomiot ovat relevantteja ja rikastuttavat varsinaista asiasisältöä. Usein lopputulos on kuitenkin väkinäinen tai jopa omituinen, kuten luvun päättävässä, lähisuhdeväkivaltaa pohtivassa kohdassa: “Minulla ei ole mitään kokemusta näin rankoista parisuhdeongelmista. Henkeäni ei ole koskaan uhattu, en ole kokenut väkivaltaa, en fyysistä, enkä henkistä. Voinko sanoa olevani onnekas? Ehkä.”
Lukija jää monessa muussakin kohdassa hämilleen ja kaipaamaan täsmennystä kirjoitettuun. Teos jättää toistuvasti mainitsematta, ketä tai mitä kansanosaa kerrottu koskee, ja siinä samalla sivuuttaa monenlaiset ihmisryhmät. Karppinen-Kummunmäki kirjoittaa, että “raiskaus Ateenassa oli yksi harvoja rangaistavia tekoja, jotka liittyivät seksuaalisuuteen. Luonnollisesti korvauksen sai vaimon tai tyttären isä tai aviomies.” Kertomatta jää, että naisiin suhtauduttiin omaisuutena, eli rangaistavaksi ja korvausvelvolliseksi joutui toisen omaisuuteen kajoamisesta. Näin ollen esimerkiksi oman vaimon tai orjan raiskaaminen ei ollut rangaistava teko, saihan omaisuudellaan tehdä mitä lystäsi.
Tutkija kertoo myös, että antiikin kuuluisa runoilija Sapfo heittäytyi sydänsuruissaan kalliolta merimies Faonin vuoksi. Mutta historioitsijoiden mukaan tarina on sepitettä, jonka tarkoitus oli mitä luultavimmin häivyttää Lesboksen saarella vaikuttaneen Sapfon homoseksuaalinen maine. Niin ikään ohimennen mainitaan, että sosiologi Sari Näreen mukaan sota-ajan Suomessa koettiin, että alaikäisiä voitiin käyttää omien tarpeiden tyydyttämiseen, ja “ajattelutapa jatkuu Näreen mukaan jopa 1970-luvulle asti.” Onneksi Sydänsurujen historian lähdeluettelo on tehty tunnollisesti. Näreen teoksesta Sota ja seksi voi tarkistaa, mihin väite perustuu.
On epäreilua takertua epätarkkuuksiin, joita kirjoihin väkisinkin prosessissa jää, mutta niiden runsaus on aiheellista tuoda esille. Kustannustoimitukselle olisi selkeästi pitänyt antaa enemmän aikaa. Vaikka tähtäimessä ei olekaan ollut perinteinen historiallinen yleisesitys, myös “tuokiokuvat” voi esittää tarkoin hiottuun tyyliin, täsmällisesti ja oikeassa kontekstissa.
Emilia Miettinen