Donald Trumpin diilaamassa operaatiossa panttivankien vapauttamisen vastineeksi Yhdysvaltojen hallinto lievensi Valko-Venäjän valtion lentoyhtiö Belaviaan kohdistuvia pakotteita. Viimeisimpien medioissa levinneiden tietojen mukaan Trumpin hallinto pyrkisi lähiaikoina jopa 100 muun poliittisen vangin vapauttamiseen.  Tähän mennessä suurimman vankien vapauttamisen taustalla on mitä ilmeisimmin osa Trumpin ajatus suhteiden lämmittämiseksi Lukašenkan diktatuurin kanssa vastineeksi mahdollisesta pakotteiden lieventämisestä.

Toimittaja Larisa Ščirakova on toki kiitollinen Trumpille vapautumisestaan, mutta ensimmäinen tunne vapaudesta ei ollut helpotus vaan syvä haikeus. 

”Se oli suuri suru, koska kaikki tulevaisuuden suunnitelmani liittyivät kotimaahani. Yhtäkkiä menetin koko tulevaisuudenvisioni.”

Ščirakovalla olisi ollut enää muutama kuukausi jäljellä kolmen ja puolen vuoden tuomiostaan, jonka sai extremismin edistämisestä ja Valko-Venäjän halventamisesta. Kärsimästään vankeudesta huolimatta hän ei ollut ajatellut vapauduttuaan muuttavansa pois Valko-Venäjältä. Nyt hän joutuu aloittamaan elämäänsä uudelleen Liettuassa ilman mahdollisuutta nähdä Valko-Venäjälle jääneitä läheisiään. ”Minulla ei ole mahdollisuutta halata 90-vuotiasta isääni, poikaani tai käydä vankeusaikanani kuolleen äitini haudalla.”

Aikaansa vankilasiirtokunnassa hän kuvaa karusti. ”Vankilassa naisia ei kohdella ihmisinä – ei minkäänlaista kunnioitusta.” Vangit viettävät suuren osan ajastaan toimettomina. Vangeilla ei ole orjatyön lisäksi mitään tekemistä. “He tupakoivat koko ajan. Ei ole shakkia, ei sulkapalloa, ei mitään.” 

Siirtokunnassa työ oli pakollista, usein kuusi päivää viikossa. Ščirakova työskenteli ompelijana. Työstä saatua korvausta ei voi hänen mukaan kutsua palkaksi, pikemminkin on kyse orjatyövoiman käytöstä.

Vankilassa ei ollut mitään mahdollisuutta saada todellista tietoa ulkomaailman tapahtumista. ”Pystyimme katsomaan televisiosta vain propagandaa. Se oli sietämätöntä – verta korvista.” Television katselu ei ollut pakollista, mutta vankilan omaa sisäistä kanavaa oli pakko seurata kaksi tuntia päivässä, sotaelokuvia toisesta maailmansodasta: ”Joka päivä sotaa, kidutusta, kansanmurhaa. Se oli kuin lisärangaistus.” 

Journalismin tekeminen maanpaosta tuntuu mahdottomalta

Ennen pidätystä Ščirakova työskenteli Puolasta käsin toimivan Belsat-uutistoimiston freelance-toimittajana. Nyt hän kokee, ettei maanpaosta käsin tehty journalismi ole sama asia. Hänestä olisi outoa olla valkovenäläinen toimittaja, joka kirjoittaisi Puolasta käsin Valko-Venäjän tilanteesta. Se ei tuntuisi hänestä journalistisesti oikealta tavalta, ja lähteet maan sisällä ovat haluttomia puhumaan “äärijärjestöiksi” luokiteltujen maanpaossa olevien medioiden edustajien kanssa. “Kukaan ei uskalla antaa tietoja. Ihmiset pelkäävät vainoa.”

Poliittinen ilmapiiri maanpaossa: ristiriitoja ja taistelua selviytymisestä

Ščirakova aloittelee uutta elämää maanpaossa. Suunnitelmissa on psykologian opiskelu ja paluu vanhaan intohimoon – perinteisen valkovenäläisen kulttuurin dokumentointiin, johon hän oli keskittynyt Lukašenkan sortokoneiston tehdessä journalismista vaarallista. Mutta pelkästään vaatteiden värit, valkoinen ja punainen, tekivät hänestä yhä epäilyttävän myös valokuvaajana: ”Hallinto suhtautuu niihin epäluuloisesti. Olin vaarallinen jopa perinteisten vaatteiden kuvaajana.”

Valkovenäläistä maanpaossa olevaa poliittista kenttää Ščirakova kuvaa riitaisaksi. ”Ilmapiiri on epäterveellinen – sekä journalistien että poliitikkojen keskuudessa. Se on taistelu resursseista.”  

Valko-Venäjän tulevaisuus näyttää hänestä synkältä. ”Ei ole mahdollisuutta vastarintaan. Ihmiset ovat peloissaan ja terrorisoituja. Poliittinen muutos on mahdotonta ilman ulkopuolista tukea.”

”Meidän on vain odotettava kahden diktaattorin kuolemaa.”