”Emme ole apinoita! Kansanäänestys! Papua vapaaksi!” Eletään elokuuta vuonna 2019, ja papualaiset huutavat julki raivoaan heilutellen kylttejä päidensä yllä. Miehiä, naisia ja lapsia virtaa kaupunkien keskustoihin, kasvot ja rintakehä maalattuina ”aamutähtilipun” värein punaisiksi ja valkoisiksi: Papuan itsenäisyysliikettä symboloivan, entisen Alankomaiden Uuden-Guinean lipun värit kuvastavat papualaisten valmiutta vuodattaa vertaan.

Lippu nostettiin salkoon ensimmäisen kerran joulukuun ­1. päivä vuonna 1961, kun Alankomaat salli papualaisten hilata oman lippunsa heidän lippunsa rinnalle. Ei tosin ilman taka-ajatuksia: Alankomaissa tiedettiin nuoren, 17. elokuuta 1945 itsenäiseksi julistautuneen Indonesian tasavallan himoitsevan Uuden-Guinean länsipuoliskoa, joka oli jäänyt siirtomaaisännän alaisuuteen.1

Kuten joka vuosi Indonesian kansallispäivänä, tasavallan punavalkoinen lippu liehuu saloissa kautta laajan saariston. Jaavan saarella sijaitsevassa Surabayan kaupungissa, joka on Indonesian toiseksi suurin asutuskeskus pääkaupunki Jakartan jälkeen, perinne saa kuitenkin erikoislaatuisen käänteen.

Elokuun 16. päivänä 2019 kymmenittäin ihmisiä kerääntyy papualaisten opiskelijoiden asuntolan ympärille solvaamaan heitä rasistisin nimityksin. He haukkuvat papualaisopiskelijoita ”sioiksi”, ”koiriksi” ja ”apinoiksi”, jotka pitäisi ”häätää” tai ”teurastaa”. Kännykkäkamerat kuvaavat. Väkijoukossa on mukana poliiseja sekä islamistijärjestöjen, kuten Islamin puolustusjärjestö FPI:n (Front Pembela Islam), ja nationalistijärjestöjen, kuten Pemuda Pancasilan (nimi pancasila viittaa Indonesian valtion perustavaan filosofiaan), miliisejä. Vihamielisen mielenilmauksen koordinaattorina toiminut nainen on levittänyt huhua, jonka mukaan papualais­opiskelijat olisivat häväisseet Indonesian kansallislippua – jollainen lojuu tosiaankin maassa, lipputanko väännettynä.

Tässä on kylliksi syytä mellakantorjuntajoukoille rynnäköidä asuntolan makuusaliin ja täyttää se kyynelkaasulla. Viisi opiskelijaa haavoittuu ja neljäkymmentäkolme pidätetään. Videot leviävät internetin sosiaalisissa verkostoissa, joita käytetään maassa ahkeraan. Neljäkymmentäkahdeksan tuntia myöhemmin, kolmetuhatta kilometriä Surabayasta itään, papualaiset reagoivat tapahtumiin raivoisasti.

Häväistyshuhun liikkeellepanija, Tri Susanti, on kaikkea muuta kuin tuntematon: hän on FKPPI:n (Forum Komunikasi Putra Putri Indonesia), Indonesian poliisin ja armeijan eläköityneiden jäsenten ja heidän perheidensä etua ajavan yhdistyksen, alueellinen johtaja. Kyseessä on vahva ja läheisesti armeijan joukkoihin kytkeytynyt puolisotilaallinen järjestö. Maan kolmanneksi suurimman puolueen, Gerindan (Partai Gerakan Indonesia Raya), jäsenenä ja entisenä edustajana Surabayan kaupunginvaltuustossa Susanti on läheisissä väleissä myös puolueen perustajan ja johtajan, Prabowo Subianton, kanssa. Tämä entinen kenraali, joka on vastuussa lukemattomista hirmuteoista Itä-Timorissa2, on hävinnyt presidentinvaaleissa kaksi kertaa Indonesian nykyiselle presidentille, ”Jokowina” tunnetulle Joko Widodolle3.

Kun Susanti lopulta kutsutaan poliisin kuultavaksi, hän kertoo vain levittäneensä juorua, jonka alkuperä on hänelle tuntematon.4 Kansallissymbolin häpäisy saattoi hyvin olla manipuloitu juttu, mutta asian selvittämiseksi olisi täytynyt tutkia mahdollista salaista yhteistyötä poliisien, miliisien ja poliitikkojen kesken. Papualaisopiskelijat vapautetaan, eikä heitä vastaan nosteta minkäänlaisia syytteitä.

”Liian salliva” presidentti

Vahinko on kuitenkin jo tapahtunut. Läntisen Uuden-Guinean tärkeimmät kaupungit ovat ilmiliekeissä. Länsi-Papuan provinssissa pääkaupunki Manokwarin alueparlamentti on tuhottu ja suurimman kaupungin, Sorongin, lentokenttä ja vankila on sytytetty tuleen. Fakfakissa ”aamutähti” on vedetty Indonesian lipun tilalle. Vaikutelma on voimakas. Vastauksena siihen kuusituhatta ylimääräistä sotilasta joudutetaan Länsi-Papuan ja Papuan provinsseihin, joissa poliisien lukumäärä on jo entuudestaan liki yksi jokaista sataa asukasta kohtaan. Tilanteen kärjistymistä ei voida välttää. Lokakuun alkuun mennessä konflikti on vaatinut kansainvälisen järjestökoalitio Human Rights and Peace for Papuan mukaan jo liki kaksikymmentä kuolonuhria.

”Ennen kaikkea mellakointi laittaa pisteen sille politiikalle, jota Joko Widodo on kaavaillut mittavien taloudellisten investointien ja poliittisen avautumisen keinoin toteuttavansa”, analysoi nimettömänä pysyttelevä, Jakartassa vaikuttava indonesialaisjournalisti. ”Poliittisten vankien vapauttaminen ja mahdollinen papualaisten autonomian vahvistaminen ovat saaneet monet pitämään hänen poliittista linjaansa liian sallivana. Jokowi on sitä paitsi yksi Indonesian ensimmäisiä eturivin poliittisia persoonia, joka ei ole lähtöisin armeijan piireistä.”

Presidentin vastustajat lukeutuvat totta kai niiden joukkoon, jotka löytävät väkivallan ilmapiiristä jotain iloittavaa. Samasta porukasta löytyy kuitenkin myös hallituksen jäseniä – kuten kenraali Wiranto, joka on toiminut poliittisten, lainsäädännöllisten ja turvallisuusasioiden koordinoinnista vastaavana ministerinä, puolustus- ja turvallisuusministerinä sekä johtanut vuosina 1998–1999 Indonesian asevoimia, jotka ovat syyllistyneet Itä-Timorissa ja läntisellä Uudella-Guinealla joukkomurhiin.

Asevoimissa tiedetään, että kaaos on varmin tae paluulle sotilasvaltaan, jota he hartaasti toivovat. Pyrkimystä armeijan vaikutusvallan lieventämiseen pidetäänkin yhtenä osasyynä sille, miksi Jokowi valitsi vuonna 2019 varapresidentikseen Ma’ruf Aminin, moralisoivaa ja suvaitsematonta islamia saarnaavan uskonoppineen, jonka saattoi odottaa vetoavan fundamentalistisia teesejä yhä herkemmällä korvalla kuunteleviin äänestäjiin. Valinta palveli samalla myös tavoitetta saada potentiaalinen vihollinen muunnettua sallimuksen suomaksi liittolaiseksi.

Uudistaessaan hallituskokoonpanoa toiselle kaudelleen, Jokowi nimitti puolustusministeriksi 23. lokakuuta 2019 pahimman vihollisensa: vaikutusvaltaisen ja erittäin kiistanalaisen Prabowon. Uskalias veto, jonka australialainen, Kaakkois-Aasian poliittisiin ja turvallisuuskysymyksiin erikoistunut tutkija Damien Kingsbury on kuitenkin arvioinut olleen välttämätön: ”Jokowi on aivan liian haavoittuvainen islamistien, armeijan ja DPR:n (Dewan Perwakilan Rakyat) eli parlamentin alemman huoneen edessä.”

Uskaliaisuus salli valtionpäämiehen laajentaa poliittista jalustaansa ja edetä uudistuksissaan vailla (suurta) vastarintaa ja joutumatta todistamaan kansallisen yhtenäisyyden murenemista entisestään.5 Vapautta polkevina pidetyt lakimuutokset ovat kuitenkin herättäneet yhteiskunnassa paljon kuohuntaa: korruptiota torjuvan viraston toimintakykyä heikentänyt laki; rikoslain uudistus, joka tekisi avioliiton ulkopuolisesta seksistä rangaistavaa ja laajentaisi jumalanpilkkaa koskevaa lainsäädäntöä… Kaikki tämä vahvistaa islamistifanaatikkoja, kuten kenraali Wiranton murhayritys 10. lokakuuta 2019 todistaa.6

Eräästä aiheesta vallitsee kuitenkin edelleen merkillepantava yhteisymmärrys: papualaisista. Uuden-Guinean alkuperäiskansojen jäsenet, jotka ovat tummia ja kristittyjä ja jotka saattavat vieläpä yhä sonnustautua perinteiseen peniskoteloon (jos ovat miehiä), näyttäytyvät uhkana yhtä lailla uskonnolliselle moraalijärjestykselle kuin valtion yhtenäisyydelle ja taloudelle. Uhkana, jonka pelkoa sekä islamistit että armeija lietsoivat sumeilematta sen jälkeen, kun ainakin kaksikymmentä ei-papualaista, Trans-Papuan moottoritiehankkeen rakennustyömailla työskennellyttä työmiestä murhattiin 1. joulukuuta 2018 Ndugan hallintoalueella.7 Tämä tieprojekti, joka yhdistää 4 330 kilometrin etäisyydellä toisistaan sijaitsevat Sorongin ja Merauken kaupungit, on presidentti Jokowin lippulaivahanke. Surmatyön, jonka vertaista ei alueella ole aiemmin koettu, tekijäksi ilmoittautui Länsi-Papuan kansallisen vapautuksen armeija TPNPB, joka on Vapaan Papuan liikkeen eli OPM:n aseellinen siipi.8

Mainittakoon, että vetoomus, jonka Länsi-Papuan yhtenäisen vapautusliikkeen ULMWP:n (United Liberation Movement for West Papua) puheenjohtaja Benny Wenda saattoi julkisuuteen tammikuussa 2017 ja jota Länsi-Papuan kansallinen komitea KNPB (Komite Nasional Papua Barat), keskeisin papualaisten itsemääräämisoikeutta koskevaa kansanäänestystä ajava järjestö, kierrätti salaisesti kentällä, oli kirvelevä isku vasten vallanpitäjien kasvoja. Se kiersi kylästä kylään useiden kuukausien ajan, aivan sotilaiden ja poliisien nenän alla, ja keräsi 1,8 miljoonaa allekirjoitusta (Papuan ja Länsi-Papuan yhteenlaskettuna noin 4,5 miljoonaisesta väestöstä). Vetoomus allekirjoituksineen toimitettiin vuoden 2019 alussa YK:n ihmisoikeusvaltuutettu ­Michelle Bacheletille.

Sorron pitkä historia

Papualaiset vaativat jälleen kerran oikeutta päättää itse kohtalostaan – oikeutta, josta he eivät päässeet nauttimaan viisikymmentä vuotta sitten, huhtikuussa 1969, järjestetyssä näennäisessä kansanäänestyksessä. Sen valmisteli kylmän sodan keskellä Yhdysvallat, joka pelkäsi Indonesian yhtenä sitoutumattomien maiden liikkeen kärkimaista kallistuvan Neuvostoliiton puolelle. Indonesiaa miellyttääkseen Yhdysvallat pakotti Alankomaat (New Yorkin sopimuksella 15. elokuuta 1962) luopumaan suvereniteetistaan läntisessä Uudessa-Guineassa ja siirtämään sen Indonesialle ­1. toukokuuta 1963. Vastineeksi Indonesia lupasi järjestää alueen itsemääräämisoikeudesta kansanäänestyksen kuuden vuoden kuluessa vallansiirrosta.

Seurasi kuusi vuotta verenvuodatusta ja sortoa (vaatien noin 30 000 uhria), joiden päätteeksi tuhatkunta papualaista (kaikkiaan noin 800 000:n joukosta) sai luvan äänestää Indonesian alaisuudessa pysymisen puolesta. Marraskuun 19. päivänä vuonna 1969 YK vahvisti äänestyksen tuloksen.

YK oli epäilemättä valmis näkemään papualaisten itsemääräämisoikeuden käypänä hintana huomattavasti vakaammasta poliittisesta tilanteesta – joka oli sitä paitsi amerikkalaisille erittäin tuottoisa. Papualainen maaperä suorastaan pursuaa rikkauksia, joita yhdysvaltalainen kaivosalan jätti Freeport Sulphur (nykyinen Freeport-McMoRan) on kiihkeästi himoinnut aina 1950-luvun loppupuolelta alkaen. Indonesian itsenäisyyden isä, maan ensimmäinen presidentti Sukarno ei ollut rahavallan taivuteltavissa, mutta hänen seuraajansa, kunnianhimoinen ja erittäin vaikutusvaltainen kenraali Suharto kristallisoi nopeasti asianosaisten toiveet. Hän syrjäytti Sukarnon 30. syyskuuta 1965 yhdysvaltalaisten ja Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA:n tuella toteuttamassaan vallankaappauksessa, murhauttaen samalla arviolta 500 000 – 2 miljoonaa kommunistia (tai sellaiseksi oletettua).9

Huhtikuusta 1967 alkaen Freeport Sulphurilla oli kenraalin myöntämä oikeus massiivisten investointien mahdollistamaan malminetsintään tarunhohtoisilla Ertsbergin ja Grasbergin kupari- ja kultaesiintymillä. Kyseinen kaivoskokonaisuus on tänä päivänä maailman suurin kultakaivos ja yksi merkittävimmistä kuparikaivoksista – eivätkä sen tuotot edelleenkään jakaudu tasaväkisesti.

Vaikka sorto sen kuin voimistuu, papualaiset pitävät pintansa. Kaikki heidän tärkeimpien järjestöjensä johtajat, kuten KNPB:n puheenjohtaja Agus Kossay, on pidätetty, ja internetin käyttö on estetty. Indonesialaisia toimittajia valvotaan tarkkaan, ja ihmisoikeuksien puolustajia vainotaan ja vangitaan. Papualaisten oikeuksia aktiivisesti puoltanut asianajaja Veronica Koman on saanut tappouhkauksia ja elää nyt maanpaossa Australiassa. Victor Yeimon, KNPB:n kansainvälisen äänitorven, mukaan ”ihmiset tulevat kaduille, koska he eivät enää hyväksy kolonisaatiovaltaa, marginalisointiaan saati sitä, että heihin suhtaudutaan parhaassa tapauksessa kakkosluokan kansalaisina ja pahimmillaan ali-ihmisinä tai eläiminä!”

Papualaisilla ei ole minkäänlaista sananvaltaa oman tai asuttamansa maaperän tulevaisuuteen. ”Tämäkö on taloudellista kehitystä, tämä moottoritie, joka tulee yhdistämään Sorongin ja Merauken? Nuo kolmetoista uutta satamaa? Seitsemän uutta lentokenttää? Kusetusta!” huutaa Ndugan alueen asukas. ”Tiet palvelevat metsäteollisuutta, joka hävittää metsämme, ja monikansallisia elintarviketeollisuuden yhtiöitä, jotka syrjäyttävät omiksi hengenpitimiksi tarkoitetun tuotantomme vientiin tarkoitetulla tuotannolla, kuten öljypalmuviljelmillä ja nautakarjan kasvatuksella, ja nälkiinnyttävät meidät kuoliaaksi. Vuonna 2015 kukaan ei kyennyt pysäyttämään hinku­yskäepidemiaa, joka tappoi viisikymmentäyksi lasta Ndugan ylänkömailla. Tällaista kehitystä me emme kaipaa! Toki Grasberg on tuottoisa – joka päivä se tuottaa meille 200 000 tonnia kaivosjätettä, joka tärvelee jokemme!”

Heinäkuusta 2018 alkaen Indonesian hallitus on ollut enemmistöosakkaana PT Freeport Indonesia -kaivosyhtiössä, joka pyörittää Grasberg-Ertsbergin kaivoskokonaisuutta. Julkituotu tavoite on kuitenkin kaikessa yksinkertaisuudessaan parantaa sen kannattavuutta.

Kiellettyjä fosforipommeja

Kauheudet eivät kuitenkaan pääty tähän: Trans-Papuan moottoritiehankkeen rakennustyömailla tehdyn työmiesten joukkomurhan seurauksena armeija päätti pistää Ndugan kylät tuleen. Tuhotyössä käytettiin kiellettyjä, valkoisesta fosforista valmistettuja pommeja, tarkentaa australialainen The Saturday Paper -viikkolehti.10 Niistä sadastatuhannesta papualaisesta, jotka asuivat Ndugan alueella, 45 000 on joutunut jättämään kotiseutunsa ja viidentuhannen arvellaan yhä harhailevan karuilla ja kylmillä ylängöillä. Valtioista riippumattomien järjestöjen mukaan 190 papualaista, pääasiassa naisia ja lapsia, olisi jo menehtynyt nälkään ja sairauksiin. Ihmisiä on myös tapettu, kuten viisi maahan haudattuina löydettyä ruumista todistavat.

”Kyseessä on yksinkertaisesti etninen puhdistus, ei sen vähempää”, kirjoittaa Samuel Tabuni, Jayapurassa toimivan Papua Language Institute -kieli-instituutin (PLI) toimitusjohtaja, YK:n pääsihteerille ja valikoiduille muille päättäjille (mukaan lukien Suomen entiselle pääministeri Antti Rinteelle) osoitetussa avoimessa kirjeessään.11 Vallanpitäjät kiistävät nämä tiedot, eivätkä suostu päästämään riippumattomia tutkijoita alueelle selvittämään totuutta.

”Tulee olemaan todella vaikeaa saada kansanäänestys itsemääräämisoikeudesta toteutumaan”, huokaa eräs papualais­aktivisti. ”Mutta mitä vaihtoehtoja meillä on? Jos nousemme vastarintaan, meidät tapetaan. Jos emme tee mitään, olemme tuomittuja katoamaan. Katsokaa kansalaisjärjestöjen raportteja!”

Todellakin: ”Papua on yksi Indonesian ihmisoikeuksien mustista aukoista. Se on seutua, jolla turvallisuusjoukot ovat vuosien ajan saaneet tappaa naisia, miehiä ja lapsia vailla pelkoa siitä, että joutuisivat kantamaan teoistaan minkäänlaista vastuuta”, toteaa Usman Hamid, Amnesty International -järjestön Indonesian osaston pääjohtaja.12

Syyskuun 23. päivänä vuonna 2019 uusi mellakka leimahti Wamenassa, Papuan keskiylängön suuressa kaupungissa. Sielläkin erään opettajan kerrotaan nimittäneen papualaisopiskelijaa ”apinaksi”. Paikallisten viranomaisten mukaan kolmekymmentäkolme ihmistä, mukaan lukien kaksikymmentäviisi Sumatran ja Sulawesin saarilta tullutta siirtolaista, olisi menehtynyt olosuhteissa, jotka ovat yhä hämärän peitossa. Paikallisille asukkaille tuntemattomiksi jääneiden mellakoitsijoiden alkuperä pohdituttaa monia.13 Suurempaa selvyyttä odotellessa kahdeksantuhatta papualaista ja ei-papualaista on paennut Wamenasta – ensiksi mainitut armeijan sortotoimien pelosta, jälkimmäiset joidenkin papualaisten radikalisoitumista ennakoidessaan.

”Meillä ei ole mitään siirtolaisia vastaan”, ilmoittaa Vapaan Papuan liikkeen vastuuhenkilö Jeffrey Bomanak. ”Meidän vihollisiamme ovat poliisi ja armeija. Monet uusista siirtolaisista tulevat tänne kuitenkin tarkoituksella provosoimaan konflikteja yhteisöjen sisällä, joko suoraan tai epäsuorasti vallanpitäjien manipuloimina.”

Useat heistä kuuluvat kansallismielisiin tai islamistisiin miliisijoukkoihin, jotka partioivat kaduilla pelkoa kylväen. Tämä palauttaa mieleen ne ekstremistiryhmät, jotka soluttautuivat aikoinaan Itä-Timoriin levittämään päivästä toiseen ympärilleen sisällissodan myrkkyjä.14