Kaikki kirjoittajan diplo artikkelit

”Älyhenkivakuutuksia” tarjolla

Ihmisen biologinen data hyödyttää vain oikein tulkittuna

TOMMI NYRÖNEN

Kuva: Simo Koivunen

Kun dataa kerätään entistä enemmän ihmisen perimästä ja elintavoista, on pidettävä huoli omasta tietosuojasta. Ketkä ovat tarpeeksi päteviä tulkitsemaan ja käyttämään tätä dataa?

Biologisen informaation räjähdysmäinen lisääntyminen vaikuttaa sekä yksilöihin että yhteisöihin. Ihmisen koko elinkaaren ennustaminen tietyillä geneettisillä lähtökohdilla ja elintavoilla tulee mahdolliseksi. Samaan aikaan kun tieto lisääntyy, lisääntyvät myös mahdollisuudet käyttää dataa muihin käyttötarkoituksiin kuin alunperin on tarkoitettu. Uskaltaako tulevaisuudessa enää nauttia epäterveellisiä ruokia, jos siitä kerätään tietoa, joka voi vaikuttaa esimerkiksi vakuutusehtoihin?

Taloudelliset ja yhteiskunnalliset vaikutukset seuraavat viiden–kymmenen vuoden aikana, kun bioinformatiikkaa aletaan soveltaa ennaltaehkäisevässä terveydenhuollossa. Esimerkiksi, jos henkilöllä on tunnettu geneettinen alttius sairastua maksasairauksiin, jonka voi hoitaa elintapoja suunnittelemalla, asian kertominen varhaisessa vaiheessa luultavasti vaikuttaa elintapojen valintaan. Terveydenhuollon ammattilaiset voivat perustella suosituksiaan esittämällä esimerkkeinä tunnettuja koko elämän kattavia hoitohistorioita sairaanhoitojärjestelmästä tai biopankista.

Avoimia kysymyksiä yhä riittää: Miten ja missä laajuudessa modernia biologista informaatiota tulkitaan ja käytetään julkisessa terveydenhuollossa? Miten lainsäädäntö kehittyy? Tilaus parempaan ikääntyvien terveydenhuoltoon kasvaa ja siksi asiaan olisi saatava nopeasti selvyyttä. Monet vakuutusyhtiöt ja datan käsittelyn jätit, kuten Google, ovat kiinnostuneita avautuvista mahdollisuuksista.

 

Biolääketieteellinen data on arvokasta

Yhdysvaltalainen 23 & me tarjoaa kenelle vain testejä, joilla saa tiedon sadoista lääketieteellisistä riskeistä, jotka liittyvät oman perimän piirteisiin. Sairauksia, joiden synty voidaan analysoida molekyylitasolle saakka on jo paljon. On mahdollista diagnosoida sairauksia, esimerkiksi syöpiä, entistä tarkemmin, mikä muun muassa vähentää rankoista hoidoista johtuvia sivuvaikutuksia. Uusilla tekniikoilla voidaan myös ennustaa yksilön terveydentilan muutoksia.

Ketkä pystyvät, saavat tai osaavat osallistua terveyden jatkuvaan tarkkailuun, jolla voidaan esimerkiksi ennustaa tulevia muutoksia? Kuka tulkitsee, onko henkilö ajautumassa vakavaan sairauteen ja voiko diagnoosiin luottaa? Kenen harvinainen sairaus saadaan parannettua ja tehdäänkö se julkisin varoin? Millä eettisillä reunaehdoilla pääsy viimeisimpiin hoitoihin koordinoidaan?

Teknologia tarjoaa koko ajan enemmän mahdollisuuksia tarkkailla reaaliaikaisesti terveyttä ja elintapoja yksilötasolla. Erilaiset teknologiset apuvälineet terveydentilan monitorointiin tulevat koko ajan halvemmiksi ja sulautuvat kaikkien jo nyt mukana oleviin laitteisiin, kuten kännykkään, vaatteisiin tai rannekelloon. Esimerkiksi vakuutusyhtiö Lähitapiolalla on Suomessa meneillään uusi kokeilu, jossa yhtiö tarjoaa ”Älyhenkivakuutusta”. Vakuutusyhtiö tekee yhteistyötä biomonitoreita tekevän Polarin kanssa ja kerää mm. syke- ja elintapatietoja sovellukseen, joka auttaa lääkäreitä tekemään ennusteita henkilön terveydentilasta. Asiakkaan on mahdollista alentaa vakuutusmaksuja, jos tietyt terveelliset elämäntavan ehdot toteutuvat vakuutusyhtiölle luovutetussa datassa. Yksilöt siis hyötyvät alentuneina vakuutusmaksuina, jotka kannustavat terveempiin elintapoihin. Vastapalveluksena vakuutusyhtiö hyväksyy ”maksuvälineeksi” dataa, jota se hyödyntää.

Tämä data on arvokasta. Luotettavat ja hyvin järjestetyt datalähteet, joita käytetään yksilöiden terveyden tulkinnassa, ovat valuuttaa kansainvälisessä kaupankäynnissä. Britanniassa National Health Service NHS on päättänyt avata yli miljoonan lontoolaisen hoitohistorian Googlelle. Toiveena on, että Google asiantuntoijoiden pääsy dataan auttaa ehkäisemään suuria kustannuksia julkisessa terveydenhuollossa aiheuttaviin munuaissairauksiin. Arvioidaan, että jopa neljännes sairaustapauksista voitaisiin estää, jos riskitilanteet havaittaisiin aikaisemmin ja henkilöt muuttaisivat elintapojaan. Tämä toisi merkittäviä säästöjä julkiselle sektorille ja parantaisi kansanterveyttä.

 

Kuka omistaa datan ja sen tulkinnan?

Ihmisten itse itsestään kerryttämä elämäntapaan liittyvä data esimerkiksi lenkeistä, syödystä ruuasta ja nautitusta alkoholista päätyy tällä hetkellä internetiin hyvin erilaisiin palveluihin, tai häviää muutaman vuoden sisällä keruusta. Dataa keräävien palveluiden tarkoitus on useimmiten voiton tavoittelu esimerkiksi sitouttamalla ihmiset teknologisten laitteiden ekosysteemiinsä. Siksi kerrytetyn datan liittäminen kolmansien osapuolten tietolähteisiin ei useinkaan onnistu. Datan käyttö luotettavan diagnosoinnin tukena vaatii pääsyä laajoihin ja tutkimuksiin, joiden valossa esimerkiksi yksittäinen näytteestä saatu data voidaan tulkita oikein. Tällanen datan integraatio on vielä alkutekijöissä.

Kehitysvauhti on kuitenkin valtava. Esimerkiksi koirista kerätyn datan tarkastelua rajoitetaan lainsäädännöllisesti vähemmän kuin ikuin ihmisistä, ja niille on jo saatavissa monenlaisia genetiikkaa ja elintapoja yhdistäviä terveyttä edistäviä palveluita (MyDogDNA). Ihmisen parhaan ystävän seuraava suuri palvelus voikin olla auttaa osoittamaan, millä tavalla geneettistä biologista informaatiota kannattaa käyttää terveyden hoidossa.

Terveydenhuollon organisaatiot keräävät dataa ja näytteitä ihmisistä hoitojen ohella tutkimustarkoituksiin. Datan ja näytteiden luottamuksellisesta keruusta on aina vastuussa lääketieteen ammattilainen. Kerääjän lupa kysytään, jos näitä käytetään uusiin tarkoituksiin.

Vallitseva käytäntö helpottaa ratkaisevasti terveyttä parantavien tutkimusten tekemistä. Pohjoismaissa on ollut vuosikymmeniä toiminnassa keskitetty terveydenhuolto, joka on kyennyt myös organisoimaan ja tarjoamaan laadukasta dataa tutkimustyötä varten. Esimerkiksi norjalaisista yli 30 prosentin osalta on näyte biopankissa. Suomessa on koottu yli 150 miljoonaa sairaskertomusta 4,3 miljoonasta kansalaisesta arkistoon. Suomessa on yhteensä noin 5,4 miljoonaa asukasta ja vuonna 2016 lähes kaikkien lääkereseptit päätyvät samaan arkistoon. Muutaman vuoden takainen biopankkilaki Suomessa takaa myös sen, että datan vastuullinen tutkimuskäyttö voi tapahtua informoimatta jokaista kansalaista erikseen asiasta. Kokonaisuus antaa erinomaiset lähtökohdat tulkita geneettisten lähtökohtien ja elämän aikana tapahtuvien asioiden yhteyksiä, jos voidaan luoda pääsy dataan turvallisesti ja riittävän avoimesti suurelle kansainväliselle joukolle taitavia analyytikoita.

Mutta mitä datasta voi lukea nyt ja ennen kaikkea mitä tulevaisuudessa? Britanniassa Googlelle on annettu pääsy kaikkeen potilasdataan, koska ennalta ei voi tietää, mitkä tekijät ovat ennustavia ja selittäviä munuaissairauden kehittymiseen. Mutta entä jos tätä ennustettaessa käy ilmi, että henkilöllä on akuutti riski saada sydänkohtaus? Pitäisikö asiasta kertoa henkilölle? Pohjoismaiset biopankit ovat tutkineet, että noin 60 prosenttia ihmisistä haluaa tietää satunnaisista löydöistä. Loput 40 prosenttia ei halua tietää. Kuka omistaa ihmisestä kerätyn datan ja näytteet ja kenellä on oikeus hallinnoida niitä esimerkiksi tutkimustarkoituksiin?

 

Ratkaisuna avoin datapalvelu

Lainsäädännön on luotava linjauksia, jotka eivät jarruta kehitystä biologisen informaation ymmärryksestä. Lakien pitäisi suojella riittävästi datan luovuttajia ja lähteitä väärinkäytöksiltä ja ylläpitää datan infrastruktuuria ja sen palveluita, joiden varaan voidaan rakentaa uusia palveluita.

Terveydenhoidon päätöksenteon tukijärjestelmät nojautuvat rakennettuihin ja ylläpidettyihin tietolähteisiin. Kansainvälisessä yhteistyössä pystytään rakentamaan ihmisen geneettisten lähtökohtien ja elintapojen ja hoitohistorian valossa luotettavampia tietolähteitä kuin yksikään maa pystyy yksin rakentamaan. Tämän vuoksi olisi pyrittävä kohti globaalisti saatavilla olevia datan lähteitä myös ihmiseen liittyvän biologisen informaation käsittelyssä ja tulkinnassa. Kansainvälinen pääsy dataan lisää demokratiaa, koska ihmisistä kerätyn tutkimusdatan käytön tulkintoihin tarvittavat kustannukset voidaan jakaa. Samalla voidaan tukea maita, jotka eivät yksinään kykenisi luomaan tietopalveluita. Ihmisistä saadaan tehtyä nykyään mittauksia kaikkialla, mihin internet yltää – haaste on, että mittaustulosten tulkinta voidaan suorittaa luotettavasti. Tähän kansainvälisesti avoimet ja tietoturvalliset tietopalvelut olisivat yksi ratkaisu.

Esimerkiksi ihmisen perimässä on noin 20 000 sellaista geeniä, jotka ohjeistavat elimistön kaikkia toimintoja. Joskus geneettinen informaatio kuitenkin korruptoituu, mikä voi johtaa esimerkiksi rintasyövän syntyyn. Kansainvälinen tutkimusryhmä on tuoreiden tutkimusten mukaan osoittanut, että perimässä on täsmälleen 93 geeniä, jotka mutatoituessaan muuttavat terveen solun rintasyöpäsoluksi. Tämänkaltainen informaatio on erittäin tärkeää suunniteltaessa uusia lääkkeitä, koska mutatoituneesta geenistä syntyvät proteiinit ovat kohteita lääkemolekyylien suunnittelulle. Sairastunut henkilö voidaan myös entistä tarkemmin diagnosoida tiedon avulla.

Tämän tyyppisen biodatan sulkeminen rajoitetun joukon saataville olisi väärin. Siksi tarvitaan avoimia palveluita biologiselle informaatiolle, jotta tutkimustulokset ovat yliopistojen, tutkimuslaitosten ja lääketeollisuuden saatavilla silloin, kun niitä tarvitaan. Yksi tällainen tietopalvelu on European Genome-Phenome Archive EGA, joka on osa eurooppalaista ELIXIR-tutkimusinfrastruktuuria. EGA suojelee bioloigista informaatiota vanhalla mantereella. EGA varastoi suuria ihmisperäisiä biolääketieteellisiä data-aineistoja ja jakaa dataa luvanvaraisesti. Tähän eurooppalaiseen globaaliin palveluun voivat laittaa dataa niin yliopistot, tutkimuslaitokset, yritykset kuin julkishallintokin. Palvelua on käytetty esimerkiksi Pohjoismaista julkisessa terveydenhuollossa pitkien aikasarjojen ja koko populaation (geenipoolin) kattavien tutkimusten datan julkaisuun.

Seuraavien vuosikymmenien aikana ihmisistä kerätyn data hyödyntäminen tulee olemaan osa yhteiskuntaa. Valistuneet kansalaiset osaavat vaatia uudenlaisia terveyspalveluita. Alan yksityisten palveluiden sektori voi kasvaa nopeasti. Tarvitaan kuitenkin kansainvälisesti luotuja tietolähteitä ja standardeja, joiden varaan pieni- ja keskisuuri sektori voi rakentaa ja jotka tuovat takuita mittausdatan tulkinnan laadulle. Geneettisen, molekyylibiologisen ja elintapoja keräävien tietolähteiden korrelointi on vasta aloitettu.

Tommi Nyrönen on biokemisti ja Euroopan biologisen informaation infrastruktuurin ELIXIR Suomen keskuksen johtaja. Hän työskentelee tieteen tietotekniikan keskuksessa CSCssä.

Armenian ja Azerbaidîanin välit jumittavat tuhoisasti

Vuoristo-Karabahin jatkuva sotatila

Philippe Descamps

Armenian joukot valtasivat 9. toukokuuta 1992 Susan/ãuåin kaupungin Vuoristo-Karabahissa. Azerbaidïanin nopea sotilaallinen nousu saa pelkäämään uusia taisteluja, joilla voi olla arvaamattomia seurauksia koko Kaukasialle. Armenialaiset ja azerbaidïanilaiset maksavat kovaa hintaa poliittisesta ja diplomaattisesta vitkuttelustaan.

Älkää katsoko kauempaa kuin viisitoista sekuntia. Sitten pitää painaa pää alas.” Betoniseinään avatusta tähystyssaukosta voi nähdä vilauksen piikkilanka-aitaa ja parin sadan metrin päässä häämöttävän azerisotilaitten etulinjan. Täällä Askeranin lohkon armenialaisella puolella juoksuhaudan pohjalla kaikki muistuttaa näkymiä II maailmansodasta: vaatimattomia kasematteja, hiekkasäkkejä, pieni puu-uuni talven varalta ja muutama hassu ruosteinen säilyketölkki viriteltynä varoittamaan öisistä tunkeutumisista. Väijypaikan kolme sotilasta ovat kaksikymmenvuotiaita kavereita alle parisataa kilometriä lännempänä sijaitsevasta Armenian pääkaupungista Jerevanista. Heitä komentavien upseerien mukaan rintamalla on tänään varsin rauhallista:

”Eilen vihollinen rikkoi tulitaukoa kahdeksantoista kertaa. Ja me kerran”, toteaa kenraaliluutnantti Movses Hakobyan Vuoristo-Karabahin puolustusministeriöstä. Rintamalla on pituutta kolmesataa kilometriä. Ketä tahansa sen ylittävää saa ampua heti. ”Me sodimme joka päivä.”

Viime kesäkuun alussa kymmenen päivän laukaustenvaihto tuotti kahdeksan kaatunutta. Moskovassa 16. toukokuuta 1994 allekirjoitetun tulitaukosopimuksen jälkeen linjoja ei ole enää siirrelty, vaan joukot ovat kaivautuneet asemiin. Täältä Askeranista 250 kilometriä itään, Kaspianmeren rannalla Bakussa istuva Azerbaidžanin hallitus oli tuolloin suostunut lopettamaan taistelut välttääkseen tappion. Armenialaiset olivat ottaneet valtaansa pienen Vuoristo-Karabahin entisen autonomisen alueen ja valtavan laajoja maita sen ympäriltä, mukaan lukien 13 prosenttia Azerbaidžanin entisen neuvostotasavallan pinta-alasta. Siitä pitäen sotilaat ja tarkk’ampujat ovat tiirailleet puolin ja toisin yötä päivää joskus alle sadankin metrin päässä toisistaan.

Tunnustamaton tasavalta

Kahakat rytmittävät naapurikansojen kohtaamisia. Yhteenotot ovat lisääntyneet syksyn 2012 mittaan sen jälkeen, kun Venäjä oli järjestänyt useita huippukokouksia Armenian ja Azerbaidžanin presidenttien neuvotteluja varten. Kun yhtäällä on Armenian ja Venäjän liittolaisuus ja toisaalla turkinkielisen Azerbaidžanin läheiset suhteet Turkkiin, selkkauksesta on tullut huomattava kansainvälisten jännitteiden polttopiste.

Kolmessa sodassa – 1905, 1918 ja 19911994 – armenialaiset vuoristolaiset ja laaksojen ”tataareina” pidetyt azerit ovat ottaneet mittaa toisistaan. Vuoristo-Karabahissa asuvat armeenit olivat 1921 vastustaneet alueensa joutumista Bakun hallittavaksi bolševikkipuolueen päätöksellä ja 1988 he olivat ensimmäisinä murtautumassa ulos Neuvostoliiton rakoilevasta vallasta. Kansallismielisyyden aalto levisi Baltian maihin ja romahdutti lopulta koko valtakunnan. Nyt tämä Luxemburgiakin pienempi mutta räjähdysherkkä maaläntti saattaa levottomaksi niin Moskovan kuin Washingtoninkin.

Viime kesäkuun G20-tapaamisessa Meksikossa Barack Obama, Vladimir Putin ja François Hollande tunnustivat avuttomuutensa muistuttamalla, että ”konfliktin osapuolten ei pidä viivytellä tärkeitten päätösten tekemisessä, jotta varmasti päästään kestävään ja rauhalliseen ratkaisuun”. Yhdysvallat, Venäjä ja Ranska johtavat yhdessä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön perustamaa Minsk-ryhmää, jonka määrättiin 1992 sovittelemaan eripuraa.

Karabahin taistelijat ovat neuvottelukutsua odotellessaan panneet tuulemaan. 9. toukokuuta 2012 pääkaupunki Stepanakert – jota azerit kutsuvat Hankendiksi – järjesti näyttävän paraatin Šušin – azeriksi Şuşan – valtaamisen kunniaksi, olihan siellä toiminut azerbaidžanilaisten vanhastaan vahva tykistötukikohta. Toukokuussa 1992 se oli taannut kapinallisille mahdollisuuden saada hallintaansa Berdzorin (Latšinin) – azeriksi Laçınin – solan, joka yhdistää Karabahin Armeniaan. Monien eri puolilla maailmaa elävien armeenien mielikuvissa tämä voitto turkkilaisiin yhdistettävistä azereista huokuu suoranaista historiallista hyvitystä.

Vaadittuaan neuvostoajan alussa liittämistään Armeniaan Karabahin armeenit alkoivat 1991 tavoitella itsenäisyyttä. Sen turvin kärhämän saattoi esittää kansallisena vapaustaisteluna, ei suinkaan kahden maan välisenä aluekiistana. Vajaan 150 000 asukkaan pienoistasavallalla on perustuslaki, parlamentti, lippu, armeija, valtionlaitokset ja hallitus. Todellisuudessa se on läheisesti liittynyt isosiskoonsa: kaikesta päätetään Jerevanissa.

Tankkien, miehittämättömien ilma-alusten ja ohjusten letkalle suosiotaan osoittanut Armenian presidentti Serž Sargsjan istui paraatikatsomossa yhdessä Armenian kirkon kahden edustajan ja Vuoristo-Karabahin kansainvälisesti tunnustamatta jääneen tasavallan presidentin Bako Saakyanin kanssa. Tarkoituksena oli näyttää, että ”vuorten kansa” ei koskaan luovuta pois oikeuttaan itsehallintoon. ”Voimme sanoa, että kahdenkymmenen vuoden aikana Vuoristo-Karabah on onnistunut perustamaan monia kansainväliset kriteerit täyttäviä demokraattisia instituutioita”, vakuuttaa viime heinäkuussa virkaansa astunut Saakyan haastattelussamme.

”Ennemmin tai myöhemmin kansainvälinen yhteisö tunnustaa itsenäisyytemme. Me emme tahdo elää uudestaan kitkerää sota-aikaa. Mutta ensisijaisinta meille on maamme turvallisuus. Olemme valmiit puolustautumaan, mihin kuuluvat myös ennaltaehkäisevät toimet.”

Satsaukset ja säästöt

Taisteluiden päätyttyä Stepanakert/Hankendi on muuttunut kovin. ”Armenialaisuusasian” näyteikkunana se ei peittele uusiutumistaan. Julkisine rakennuksineen ja moderneine kiinteistöineen tämä 50 tuhannen asukkaan syrjäinen kaupunki on paljon viehättävämpi kuin emä-Armenian jälkineuvostoliittolaiset teollisuuspaikkakunnat. Nuoret naiset värikkäissä asuissaan saapuvat pääkadulle tekemiään ostoksia, eivätkä ole millänsäkään parinkymmenen kilometrin päässä sijaitsevasta kireästä ja ruudinkatkuisesta rajalinjasta.

Asukaskohtainen kansantuote (2 200 euroa) ylittää vertailussa suurimman osan Armenian alueista. Stepanakertin hallinto ylläpitää 15 000 miehen sotavoimia, jakaa eläkkeitä, rakentaa teitä ja siltoja, hoitaa kansalaisten terveydenhuolto- ja koulutuskustannuksia ja pyörittää tai rahoittaa monenlaista yritystoimintaa. Ja Jerevan maksaa. Armenia kattaa kaksi kolmannesta Vuoristo-Karabahin menoista.

”Azerbaidžanilla on öljynporaus, Armenialla diaspora”, tapasi sanoa pikkutasavallan edellinen presidentti Arkadi Gukasyan. Tärkeä osa avusta tuleekin hajaannuksessa eläviltä armeeniyhteisöiltä kautta koko maailman. Fonds Arménien de Francen edustaja Stepanakertissa, Michel Tancrez, kertoo järjestönsä välittävän jopa puolet kerätyistä avustuksista. ”Ensimmäisen kampanjamme aikana vuonna 2000 noin 15 prosenttia Ranskan armenialaisperäisistä perheistä tunsi Karabahin. Nykyään kaikki ovat herkistyneet asialle, ja suurin piirtein neljännes ihmisistä lahjoittaa sen tukemiseksi.”

Öljymannan tapaan tähänkin ylenpalttiseen onnistamiseen kuuluvat omat kieroutumansa. Toimittaja Ara K. Manoogian (Ara Hatšig Manugjan) on tuon tuostakin puuttunut tuhlaukseen ja ylilyönteihin.1 Tancrez käyttää mieluummin vastakohdan kieltoa: ”Politiikassa liikkuvaisimmat ovat liikkuvaisimpia myös taloudessa.”

Historiallisessa pääkaupungissa Şuşassa/Šušissa tunnelma on toisenlainen. Entistetty katedraali henkii uudelleen tavoitettua loistoa. Mutta valtaosa asukkaista elää ränsistyneissä brežneviläistyylisissä taloissa. Täällä 1 300 metrin korkeudessa keskuslämmitys ei enää toimi huollon puuttuessa. Itse kukin yrittää pärjätä pienellä kaasu- tai puukamiinallaan, jonka piippu on ohjattu ulos ikkunasta.

Monissa rakennuksissa näkyy jälkiä vuoden 1992 vimmaisista taisteluista. Azerien kodit on tuhottu. Kaksi suurta moskeijaa ja ikivanha basaari on jätetty oman onnensa nojaan. Ennen I maailmansotaa täkäläiset noin kymmenentuhatta ihmistä eli yhdessä: enemmistö oli azereja, ja komentoa piti vielä uusi neuvostohallitus. Nykyään kaupungissa asuu kolmisentuhatta armeenia, joista suurin osa saapui pakolaisina Bakun satelliittikaupungista Sumqayıtista (Sumgaitista) helmikuussa 1988 kokemistaan verisistä vainoista.

Työttömiä riittää, surkuttelee moneen kertaan haavoittunut ja palkittu Laurent Gumanyan: ”Minä osallistuin 20-vuotiaana aktiivisesti kaikkiin taisteluihin. Nyt olen neljänkymmenen, eikä minulla ole töitä. Tämä hyödyttömyyden tunne on kovaa koettavaa lapsilleni.” Itseensä käpertymistä ruokkivat yhteiskuntapoliittiset ”šokkiterapiat”, joiden käyttäminen aiheuttaa entisissä neuvostomaissa paljon enemmän toivottomuutta kuin väitetyt kulttuuritörmäykset tai ”sivilisaatiošokit”. Asianajaja Sevag Torossianin sanoin ”nationalismin alle kätkeytyy sosiaalinen jäävuori”.2

Jääkylmää sotaa

Rajanaapurien suhteet ovat monisäikeiset. Kristitty Armenia on puolustusliitossa ortodoksisen Venäjän kanssa mutta liittolainen myös keskiaasialaisten muslimivaltioiden kanssa Kollektiivisen turvallisuuden sopimusjärjestön jäsenenä. Se vaalii sydämellisiä suhteita šiialaiseen Iraniin, joka taas vieroksuu šiiojen hallitsemaa Azerbaidžania, joka on likeisissä tekemisissä Turkin ja siellä vallalla olevan toisen islamin pääsuuntauksen eli sunnalaisuuden kanssa. Oman rikkansa rokkaan lisää kreikkalaiskatolinen Georgia, joka on ilmiriidassa Venäjän kanssa mutta hyvää pataa Armenian kanssa.

Armenia on kiertänyt azerien ja turkkilaisten asettamaa kauppasaartoa tuomalla kaasua ja öljyä Iranista. Teheranissa istuvaa hallitusta huolettavat Bakun kansallishenkiset puheet, asuttaahan luoteista Irania viidentoista miljoonan azerin yhteisö. Armenialaiset ja iranilaiset pelkäävät etenkin Israelin ja Azerbaidžanin jatkuvasti lähentyviä välejä: tämä kehitys sinetöitiin viime helmikuussa 1,2 miljardin euron asekaupoilla.3 Azerihallitus hankki silloin kehittynyttä sotilaskalustoa, eritoten miehittämättömiä taistelulennokkeja. Tätä aseistusta se sai vaihdossa öljyynsä ja muihin etuihin. Yhdysvaltalaiset lähteet otaksuvat, että israelilaiset ”ostivat lentokentän” Bakun eteläpuolelta valmistautuakseen iskemään pommikoneilla Iranin uraaninrikastamoihin ja muihin ydinlaitoksiin.4

Armenialaiset pelkäävät, että hyökkäys olisi samalla lähtökäsky Vuoristo-Karabahin kimppuun. Tunnustamattoman tasavallan perusrakenteet ovat retuperällä. Ennen sotaa rautatie kulki 2,3 kilometriä merenpinnan yläpuolella sijaitsevasta Stepanakertista sen luonnollista ulosmenoreittiä pitkin koilliseen päin Kuran tasankoa ja edelleen Bakuun. Jäljellä ovat enää ratapenkat, kaikki muu on purettu kiskoja ja pölkkyjä myöten. Entisen aseman liepeillä sijaitseva Stepanakertin lentokenttä vihittiin käyttöön puolisentoista vuotta sitten, mutta yhä odotetaan ensimmäisiä koneita Jerevanista. Azerbaidžanin joukot ovat luvanneet pudottaa jokaisen ilmatilaan tulevan lentokoneen. He tahtovat muistuttaa, että läheisessä Hodžalin kylässä sai surmansa monia azerisiviilejä ensimmäisessä armenialaisten suurhyökkäyksessä 26. helmikuuta 1992.

Sota vaati perin raskaan veronsa. Yli 20 000 kuoli, lukemattomat haavoittuivat, vammautuivat tai joutuivat jättämään asuinpaikkansa. YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n mukaan Azerbaidžanissa jäi kodittomaksi 570 000 ihmistä, samaan aikaan kun maahan saapui 250 000 pakolaista Armeniasta.5 ”Olen vieraillut pakolaisleireillä. Koska olen nähnyt vastaavia Palestiinassa, voin sanoa, että Azerbaidžanin leireillä ei ole mitään kadehdittavaa!” täräytti ranskalainen kansanedustaja Nathalie Goulet.6 Armenia on puolestaan järjestänyt majoituksen 300 000 armeenille, jotka elivät ennen vanhaan Azerbaidžanissa.

Suuri maastalähtö

Kun saapuu Ağdamin (Agdamin) maaperälle, astuu sellaiseen osaan Vuoristo-Karabahia, joka ei ollut osa entistä autonomista aluetta. Kansainvälinen yhteisö pitää tätä seutua miehitettynä lohkona. Vuodesta 1993 alkaen YK:n turvallisuusneuvosto on vaatinut, että ”paikalla olevat miehitysjoukot vetäytyvät välittömästi, täydellisesti ja ehdottomasti Agdamin piirikunnasta ja kaikilta tätä nykyä miehitetyiltä muilta vyöhykkeiltä”.7

Maaston korkeimmista kohdista rakennettu entinen puolustusasemien ketju on päästetty hunningolle. Nyt se käsittää enää kymmenkunta autiota kylää ja useita aavekaupunkeja, Füzulin, Cəbrayılin (Džäbrailin) ja Agdamin, koko seutukunnan entisen kaupallisen hermokeskuksen. Armeeniviljelijät ja varsinkin -karjankasvattajat ovat ottaneet takaisin käyttöön vain joitakin miinanraivaajien puhdistamia tilkkuja. Kymmenisentuhatta kotia ja satakunta muuta rakennusta joko tuhoutui taisteluissa tai romutettiin järjestelmällisesti niiden jälkeen. Huonekalut, kiinteät puurakenteet, kattoainekset, putkistot, sähköjohdot, kaikki uudelleen hyödynnettävissä oleva varastettiin. Poltettava tuikattiin tuleen. Jäi vain seinänpätkiä.

Hylätyille maille mielivät armenialaiset pyrkivät perustelemaan tekemisensä: he vetoavat muinaiseen historiaan. Seitsemän kilometriä Agdamista pohjoiseen oli antiikin hellenistisen aikakauden huomattava asuinpaikka, jota nykyään kutsutaan Tigranakertiksi. ”Kettu kaivoi luolan”, kertoo kohteesta huolehtiva mies muistellen sen löytämistä 2005. ”Reiästä erottui pala muuria. Minä näytin sitä Hamlet Petrosjanille, arkeologian laitoksen esimiehelle. Hekös tekemään lisäkaivauksia. Esiin tulivat 500-luvulla rakennetun armenialaisen basilikan jäännökset.”

Päivänvaloon saatiin myös 100-luvulta ennen ajanlaskun alkua juontava rintamuuri. Pääteltiin, että Tigranes II Suuren (9554 eaa.) aikaan, antiikin Armenian huippukaudella, oli perustettu kaupunki näille main.

Keskustelut Azerbaidžanin alueellisen loukkaamattomuuden kunnioittamisesta kompastuvat kysymykseen Dadivankin luostarin kaltaisista pyhätöistä. Munkkien luo vie kehno maantie, joka noudattelee jyrkkäseinäisissä rotkoissa lipuvan Tərtər-joen (Tärtär) uomaa. Vuorella killuvassa keskiaikaisessa luostarissa varjellaan 1200-luvulta peräisin olevia kiviveistoksia. Mutta Dadivank sijaitsee Kəlbəcərin (Kälbädžärin) alueella, jota Azerbaidžan hallitsi, ennen kuin armenialaiset valtasivat sen huhtikuussa 1993.

Aivan kuten Karabahin keskiosia halkova Berdzorin/Laçınin käytävä, myös pohjoisessa Kəlbəcərin läpi vievä reitti kulkee pahki strategisesti tärkeän sotilasalueen. Siitä on tullut taloudellisestikin tärkeä, kun Sarsangin tekojärven liepeiltä Drmbonin kaivoksista on alettu tuottaa malmia 2000-luvun alusta lähtien. Koko Martakertin seutu on pullollaan kultaa, kuparia ja molybdeeniä. Vuoristo-Karabahin suurin työnantaja, osakeyhtiö Base Metals, on ryhtynyt kunnostamaan maantietä, jotta se voisi kuljettaa kaivannaisia armenialaisiin tehtaisiin alle sadan kilometrin päähän Vardenisiin. Urakka alkoi viime keväänä.

Ilmoitus näistä panostuksista on nostattanut vastalauseita Azerbaidžanissa, joka pelkää vallitsevan tilanteen pitkittyvän loputtomiin. Sen itsevaltainen presidentti İlham Əliyev ( Älijev) ymmärtää hyvin hyötyä öljyrikkauksista maitten takaisin saamiseksi: ”Me jatkamme diplomaattisia pyrkimyksiämme, mutta samaan aikaan me hyödynnämme kaikki mahdollisuudet palauttaa alueellinen eheytemme.”8 Azerbaidžanin sotilasmenot ovat nelinkertaistuneet sitten vuoden 2004: ne saavuttivat 2,5 miljardin euron tason 2011, siinä missä Armenian puolustusbudjetti on 335 miljoonaa.9

Kasvava epätasapaino voimasuhteissa huolestuttaa kansainvälistä yhteisöä, onhan myös vuoden 2007 lopussa alkanut todellinen maitten välinen neuvonpito ”Madridin periaatteitten” nimissä osoittautunut hahmoltaan vielä hyvin epämääräiseksi. Minsk-ryhmä asetti tavoitteeksi rauhanomaisen ratkaisun, joka nojaa kaikkien miehitettyjen alueit­ten palauttamiseen ennalleen ja kansalaisten paluuoikeuteen, samalla kun armeeneille taataan laaja paikallinen itsehallinto ja turvallisuustakeet rauhanturvaoperaatioineen ja yhteyskäytävineen emä-Armeniaan.

Oikeudellisessa ratkaisussa tulisi huomioida maantiede, ennen kaikkea alueen halkaiseva Vähä-Kaukasuksen vuorijono. Armenian hallitsemassa pohjoisessa kohoavat huiput nousevat yli kolmen kilometrin korkeuteen. Ne leikkaavat Vuoristo-Karabahin irti Bakun hallitsemasta Šahumjanin alueesta, jonka armeeniväestö jätti sodan aikaa taakseen ja jonka se toivoo yhä liittyvän osaksi Armeniaa. Vuoret eristävät varsinkin Kəlbəcərin piirikunnan, jonne Stepanakertin hallitus on kannustanut armeeneja asettumaan. Arviolta 15 000 ihmistä asuu tällä puskurialueella ja sen naapurissa olevassa Berdzorissa/Laçınissa, kun taas muut miehitetyt alueet ovat pysyneet autioina.

Presidentti Əliyev hyväksyy ajatuksen (viiden vuoden) siirtymäajan laista, jossa Kəlbəcərin ja Berdzorin/Laçınin alueille myönnettäisiin kauttakulkukäytävän asema.10 Hän sanoo olevansa myös valmis suostumaan tiettyyn entisen autonomisen alueen maitten itsenäisyyteen. Mutta hänen mukaansa ei tule kuuloonkaan vaarantaa alueellista yhteenkuuluvuutta ja sallia pois siirtyneitten ihmisten paluuta edes Şuşaan/Šušiin.

Sitä vaikeammalta osapuolten johdolle näyttää myönnytysten ja sovun tie, kuta kauemmin ristiriita sallii heidän tavoitella täyttä mahtia. ”Niin Azerbaidžanissa kuin Armeniassakin Karabahin-kysymyksestä on tullut koko parlamentaarisen ja hallituksen poliittisen elämän painopiste”, selittää geopolitiikan tutkija François Thual. ”Se viipyy eittämättömyytenä, joka luo kaikenlaisia sisäpoliittisia jännitteitä.”11

Neuvostovaltakunnasta itsenäistyneen Armenian ensimmäinen presidentti Levon Ter-Petrosjan erosi painostuksen takia 1998, kun häntä oli syytetty armenialaisten etujen halpamyynnistä kansainvälisissä neuvotteluissa. Siitä pitäen poliittista ja taloudellista valtaa Jerevanissa ovat käytelleet ainoastaan Karabahin miehet. Puolustusministerinä 19931995 toiminut nykyinen presidentti Sargsjan tietää hyvin, että pattitilanne maksaa kalliisti armenialaisille. Kun hänen yrityksensä lähentyä Turkkia epäonnistui, hän ei enää voi uskoa kauppasaarron purkamiseen ja kansainvälisen painostuksen lientymiseen kohtaamatta koko jumittunutta tilannetta, jota hän itse suorastaan ruumiillistaa.

Armenialainen yhteiskunta toimi neuvostoajan työnjaossa yhtenä tieteellisen tutkimuksen ja teollisen voiman napana. Sitä ovat koetelleet perättäiset maanjäristykset (useita tuhansia kuoli 1988), sota ja Neuvostoliiton häviäminen. Samalla kun oligarkit esittelevät omistamissaan tai ohjailemissaan tiedotusvälineissä vaurauttaan ja röyhkeyttään, suurin osa teollisuuden monialayhtymistä on lakkautettu, yli kolmannes viljelysmaasta on jätetty kesannolle ja kaivoksia on myyty eniten tarjoaville venäläisille. Kaikki toukokuun 2012 vaaleihin osallistuneet ehdokkaat esiintyivät puheissaan haukkamaisesti. Mutta monetkaan armeenit eivät enää äänestä.

Kaksikymmentä itsenäisyyden vuotta ovat merkinneet hiljaista tragediaa. Kansallisomaisuudet ovat valuneet ulkomaille. Arviolta 700 000 tai jopa 1 300 000 armenialaista on lähtenyt Kaukasiasta sitten 80-luvun päättymisen.12 Yksistään Venäjä on ottanut tästä joukosta vastaan keskimäärin 35 000 ihmistä vuosittain.13 Syntyvyyspolitiikka pystyy vain pieneltä osin korjaamaan erittäin synkeää väestökehitystä.

Toinen toisensa varassa

Yhyttääkseen jonkinlaisen toivonpilkahduksen pitää mennä yhdelle Jerevanin keskustaa jäsentävän Buzand-kadun aukioista. Useiden viikkojen ajan nuoret mielenosoittajat ovat uhmanneet poliiseja vastustaakseen tämän julkisen tilan yksityistämistä ja kauppiaille myönnettyjä erityisetuja. He aikovat osoittaa, että samaa on tekeillä kaikelle yhteiselle hyvälle koko maan tasolla, samaan aikaan kun nationalistinen retoriikka kääntää ihmisten huomion harhaan.

Ranskassa diasporassa syntynyt ja Şuşaan/Šušiin kahdeksan vuotta sitten asettunut nuori Armen Rakedžyan luottaa huomiseen, Hän tuumaa, että tulevaisuudessa murtautuu esiin kansalaisyhteiskunta, jota hän pyrkii edesauttamaan omalla tasollaan paikallisen avustusjärjestön kanssa. Ensinnä on hänen mukaansa alettava luoda vähimmäismääräistä itseluottamusta ja luottamusta toisiin: ”Minun korttelissani azerit tappoivat vuosi sitten yhden perheen lapsen. Tuolle perheelle ja sen läheisille ei voi ruveta selittelemään, että azerit ovat hyviä naapureita, joiden kanssa pitää elää rauhassa.”

Ensimmäisen merkin liennytyksestä täytyy tulla rintamalta: kaatuneitten ja vankien vaihtamisen pitää käynnistyä, linjoja tarvitsee siirtää taaksepäin, tulitauon valvontamekanismi tulee luoda ja on myönnyttävä puhumaan keskenään ja toisistaan eri lailla kuin diplomaattisissa konferensseissa. On pakko keskustella toden teolla.

 

1 Katso sivusto Thetruthmustbetold.com.

2 Sévag Torossian, Le Haut-Karabakh arménian. Un État virtuel? L’Harmattan, Pariisi 2005.

3 AP, 26.02.2012.

4 Mark Perry, ”Israel’s Secret Staging Ground”. Foreign Policy, 28.03.2012.

5 ”Les réfugiés dans le monde, cinquante ans d’action humanitaire.” UNCHR, Geneve 2000.

6 Journal officiel du Sénat. 15.04.2010.

7 YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselma n:o 853. 29.07.1993.

8 Puhe 20-vuotisitsenäisyysjuhlassa Bakussa 17.10.2011.

9 Tukholman kansainvälinen rauhantutkimuslaitos Sipri.

10 Puhe Vuoristo-Karabahin azeriyhteisölle Bakussa 06.07.2010.

11 François Thual, La crise du Haut-Karabakh. Une citadelle assiégée? PUF, Pariisi 2002.

12 ”Migration and Human Development. Opportunities and Challenges.” YK:n kansakuntien kehitysohjelma UNDP, New York 2009.

13 Venäjän tilastollisen vuosikatsauksen mukaan 450 000 armenialaista on muuttanut Venäjän liittovaltion alueelle vuosina 19912009.

 

Kaksisataa vuotta alamaisuutta

1805 Persiasta 1700-puolivälistä itsenäistynyt Karabahin kaanikunta yhdistetään Venäjän keisarikuntaan.
1828 Jerevan ja Nahitåevan liitetään Venäjään.
1905 helmi–elokuussa armeenien ja azerien välisiä taisteluja monissa kaupungeissa, muiden muassa Bakussa ja Susassa/ãuåissa kuolee tuhansia.
1915 huhtikuussa kansanmurha läntisessä Armeniassa.
1918 24. helmikuuta Transkaukasian demokraattinen liittotasavalta julistautuu itsenäiseksi.
26–28. toukokuuta Azerbaidïan ja Armenia julistautuvat itsenäisiksi, taisteluja Karabahissa.
1920 huhti–marraskuussa Azerbaidïan, Karabah ja Armenia osaksi Neuvostoliittoa.
1921 5. heinäkuuta bolåevikkipuolueen Kaukasian-toimisto päättää liittää Karabahin Azerbaidïaniin.
1923 7. heinäkuuta muodostetaan Vuoristo-Karabahin autonominen alue, jonka pääpaikaksi tulee Susan/ãuåin sijaan Hankendi, nyt uudelta nimeltään Stepanakert.
1988 20. helmikuuta neuvostoalue Vuoristo-Karabah äänestää liittämisestään Armeniaan. Kahakoita Askeranissa, Sumqayıtin armenialaisvastainen verilöyly, suurmielenosoituksia Jerevanissa.
1991 elo–syyskuussa Moskovan vallankaappausyrityksen epäonnistuttua Azerbaidïan ja Armenia itsenäistyvät.
10. joulukuuta 82 prosenttia äänioikeutetuista kannattaa vaaleissa Vuoristo-Karabahin itsenäisyyttä, taisteluja syttyy eri puolilla aluetta.
1993 30. huhtikuuta YK:n turvallisuusneuvosto vaatii armenialaisia vetämään joukkonsa pois miehitetyillä alueilta Azerbaidïanissa.
1994 16. toukokuuta tulitaukosopimus allekirjoitetaan Moskovassa.

12/12. Suomennos Jarkko S. Tuusvuori. Toimittaja Philippe Descamps on Le Monde diplomatiquen erikoiskirjeenvaihtaja.

Tavoitteena maailman suurin vapaakauppa-alue

Trans­atlanttinen vapaakauppa­sopimus – mistä siinä on kyse?

Raoul Marc Jennar ja Renaud Lambert

Yhdysvallat ja Eurooppa ovat neuvotelleet vapaakauppasopimuksesta pitkään. Mistä oikein puhutaan? TTIP, GMT vai Tafta?

On monia lyhenteitä, joilla kuvataan samaa asiaa. Virallisesti sopimus tunnetaan nimellä transatlanttinen kauppa- ja investointikumppanuussopimus [Suomessa käytetään termejä transatlanttinen kumppanuussopimus ja transatlanttinen vapaakauppasopimus], englanniksi Transatlantic Trade and Investment Partnership (TTIP). Monet nimitykset selittyvät osin neuvotteluiden salailulla, mikä on haitannut termien yhdenmukaistamista. Aktivistit, jotka toimivat vuodettujen asiakirjojen pohjalta, omivat uudet lyhenteet. Jotkut järjestöt, kuten Stop TAFTA, käyttävät englantilaista termiä TAFTA(Trans-Atlantic Free Trade Agreement), toiset taas ranskalaista termiä GMT (Grand marché transatlantique). [Suomessa aktivistit ääntävät TTIP-lyhenteen ”teetippi”. Suom. huom.]

 

Mistä sopimuksessa on virallisesti kyse?

TTIP on vapaakauppasopimus, josta Yhdysvallat ja Euroopan unioni ovat neuvotelleet heinäkuusta 2013 lähtien. Tarkoituksena on luoda maailman suurin vapaakauppa-alue, jonka piirissä on 800 miljoonaa kuluttajaa.

Tutkimusjärjestö Centre for Economic Policy Research eli CEPR – suurten pankkien rahoittama organisaatio, jota Euroopan komissio pitää puolueettomana – arvioi sopimuksen kasvattavan bruttokansantuotetta vuositasolla Euroopassa 120 miljardia euroa ja Yhdysvalloissa 95 miljardia euroa. Euroopan komission tulkinnan mukaan jokainen eurooppalainen kotitalous saisi 545 euron lisätulot vuodessa.

Erilaisilla vapaakauppasopimuksilla, joita varsinkin Maailman kauppajärjestö (WTO) on aktiivisesti ajanut, ei ainoastaan lasketa tullimaksuja vaan poistetaan myös muita kaupan esteitä: tuontikiintiöitä, hallinnollisia esteitä sekä terveyteen, tekniikkaan ja sosiaalisiin oloihin liittyviä normeja. Mikäli neuvottelijoihin on uskomista, vapaakauppasopimusten solmiminen johtaa yleiseen sosiaalisten ja oikeudellisten normien paranemiseen, koska TTIP asettaisi standardit muulle maailmalle.

 

Mistä oikeastaan on kysymys?

Vuonna 1995 perustettu WTO on pyrkinyt vapauttamaan maailmankauppaa. Neuvottelut ovat kuitenkin ajautuneet umpikujaan etenkin maatalouskysymysten vuoksi ns. Dohan kierroksen epäonnistuttua. Tarve edistää vapaakauppaa pakotti lopettamaan perinteiset neuvottelukierrokset. Sen jälkeen on solmittu tai ollaan ratifioimassa satoja suoria sopimuksia maiden tai alueiden välillä. TTIP on strategian tähänastinen huippu: kahden suurimman kauppavallan, jotka edustavat lähes puolta maailman varallisuudesta, välillä solmitun sopimuksen säädökset vaikuttavat maailmanlaajuisesti.

Euroopan osapuolen neuvottelumandaatti sekä Yhdysvaltojen ilmaisevat odotukset osoittavat, että TTIP on paljon muutakin kuin pelkkä yksinkertainen vapaakauppasopimus. Konkreettisella tasolla projektilla on kolme keskeistä tavoitetta: poistaa viimeiset tullit, vähentää kaupan esteitä harmonisoimalla normeja (aiempien sopimusten perusteella tämä tehdään höllentämällä säädöksiä) ja antaa sijoittajille lakitekniset välineet poistaa kaikki sääntelyn ja kansallisen lainsäädännön esteet vapaakaupalta. Toisin sanoen se ajaa läpi tietyt asiat, jotka esiintyivät jo monenkeskisessä investointisopimuksessa (MAI) eli kansainvälisessä investointisuojasopimuksessa ja Actassa (sopimus immateriaalioikeuksien standardisoinnista) ja jotka torjuttiin kansanvallan voimin.

 

Milloin sopimus saadaan aikaan?

Virallisen kalenterin mukaan neuvottelut pitäisi päättää ensi vuonna. Sen jälkeen seuraisi pitkä ratifiointiprosessi Euroopan neuvostossa ja Euroopan parlamentissa. Sen jälkeen kansallisten parlamenttien pitäisi hyväksyä sopimus, jos perustuslaki niin vaatii.

 

Ketkä neuvottelevat sopimuksesta?

Euroopan neuvottelijoina ovat Euroopan komission virkamiehet, Yhdysvaltojen puolella taas kauppaministeriön virkamiehet. Valtaosin yksityisen sektorin etuja ajavat lobbarit ovat tiiviisti mukana prosessissa. Neuvottelumandaattia valmistellessaan Euroopan komissio piti omien sanojensa mukaan 130 valmistelevaa kokousta tammikuusta 2012 huhtikuuhun 2013. Niistä 119:ssä oli pelkästään liike-elämän ja finanssisektorin lobbareita läsnä.

 

Mitä vaikutusta sillä on valtioille?

TTIP uhkaa alistaa lainsäädännön molemmin puolin Atlanttia vapaakaupan säännöille, jotka yleensä vastaavat suurten eurooppalaisten ja yhdysvaltalaisten yritysten toiveita. Valtiot joutuvat sopimuksen vuoksi luopumaan merkittävästä osasta itsemääräämisoikeuttaan. Vapaakaupan sääntöjä rikkova valtio voi joutua maksamaan kymmenien miljoonien dollareiden sakkoja toiminnastaan.

Euroopan unionin neuvottelumandaatin mukaan sopimuksen on määrä ”tarjota mahdollisimman korkea lain suoja ja takuut eurooppalaisten yritysten investoinneille Yhdysvalloissa”. Sama pätee toisinpäin. Suomeksi sanottuna tämä antaa yksityisille yrityksille tilaisuuden valittaa lakipykälistä ja säädöksistä, mikäli yritykset katsovat niiden olevan kilpailun, markkinoille pääsyn tai investointien este.

Neuvottelumandaatin neljännessä artiklassa on täsmennys: ”Sopimuksen velvoitteet ulottuvat kaikille hallinnon tasoille.” Toisin sanoen sopimus ei sido ainoastaan valtioita vaan myös kaikkea julkishallintoa: aluehallintoa, maakuntia, kuntia ja niin edelleen. Kunnallisen säädöksen voi sen jälkeen riitauttaa kansainvälisessä yksityisessä välityselimessä. Riittää, kun säädös investoijan mielestä rajoittaa ”oikeutta investoida mihin kohteeseen vain, minne vain, milloin vain, miten vain sekä oikeutta nostaa tuottoja halutessaan”, kuten asia muotoiltiin yhdysvaltalaisten lobbaustahojen yhteisessä julkilausumassa.

Sopimusta ei voisi muuttaa kuin osapuolten yhteisellä suostumuksella, joten poliittisten voimasuhteiden muutos ei hetkauttaisi sopimusta.

 

Onko kyseessä sopimus, johon Eurooppa alistuu Yhdysvaltojen painostuksesta?

Ei missään nimessä. Komissio yhdessä unionin 28 jäsenmaan hallitusten kanssa ajaa aktiivisesti TTIP:tä, joka sopii EU:n vapaakauppaideologiaan. Sopimuksen takana ovat myös suuret työnantajajärjestöt, kuten Trans-Atlantic Business Council (TABC). Euroopan komission ja Yhdysvaltojen kauppaministeriön aloitteesta vuonna 1995 syntynyt järjestö edistää dialogia kahden mantereen talouseliitin välillä.

6/14. Suomennos Jorma Penttinen. Raoul Marc Jennar on kirjoittanut teoksen Le grand marché transatlantique. La menace sur les peuples d’Europe, Cap Bear Editions, Perpignan, 2014.

Salainen sota

Kalle Kniivilä

Tuntuu pahalta katsoa venäläisten sotavankien kuulusteluja, jotka Ukrainan viranomaiset julkistivat 25. elokuuta. Ammattisotilaiden pokka vielä pitää, mutta 19-vuotias asevelvollinen tekee melkein itkua lähettäessään terveisiä kotiin äidille, isälle, mummolle ja tyttökaverile.

– Me ajettiin saattueessa peltojen yli. En minä edes nähnyt, milloin rajan yli mentiin, poika selittää.

Vasta kun näköpiiriin ilmestyi Ukrainan lipuin varustettuja panssariajoneuvoja hän ymmärsi missä ollaan, hän kertoo.

– Mutta tiesitte että olitte menossa Ukrainaan? kuulustelija kysyy.

– Kyllä tiedettiin.

Sitten kuulustelija lukee 19-vuotiaan itsevarmoja kommentteja venäläiseltä Vkontakte-sivustolta. Siellä hän kertoo kavereilleen olevansa lähdössä sotaan antamaan opetuksen Maidanin väelle.

Poika näytää vaivaantuneelta.

– Hävettää puhua koko jutusta. Rehentelin kavereille.

Tietysti myös Ukrainan viranomaisten pitäisi ymmärtää hävetä. Vankien pakottaminen videokameran eteen ei ole pelkästään moraalisesti väärin, se on myös sotavankien käsittelyä koskevan Geneven sopimuksen vastaista. Siis jos kyseessä ovat sotavangit.

Ja siinähän se ongelman ydin onkin. Ovatko Venäjä ja Ukraina sodassa keskenään? Ja jos ovat, milloin sota alkoi?

Ukrainan viranomaiset ovat jo useita kuukausia väittäneet, että separatistien “kansantasavallat” saavat laajamittaista sotilaallista tukea Venäjältä. Kun Ukrainan armeija onnistui työntämään kapinalliset kauemmas rajalta Donetskin kaakkoispuolella, kerrottiin pian venäläisen tykistön tulittavan Ukrainan armeijan asemia omalta puoleltaan rajaa.

Ulkomaalaiset journalistit molemmin puolin rajaa ovat kertoneet nähneensä venäläisten sotilasajoneuvojen saattueita ylittämässä vartioimattomia rajaosuuksia. Nato julkaisi äskettäin tiedustelutietoja, joiden mukaan venäläistä tykistöä on siirretty Ukrainan puolelle rajaa, missä se on jatkanut Ukrainan armeijan asemien tulitusta.

Kuulusteluvideoiden ilmestymiseen saakka Venäjä oli johdonmukaisesti kiistänyt kaikki väitteet.

Nyt Venäjän puolustusministeriö on keksinyt uuden selityksen. Vangit ovat tosiaankin venäläisiä sotilaita, mutta heidän saattueensa tehtävänä oli vain vartioida rajaa. Vahingossa he tosin sattuivat ajamaan parikymmentä kilometriä Ukrainan puolelle, alueelle, jossa käytiin taisteluita. Vahingossa he myös varmaankin ensin peittivät maalilla panssariajoneuvojen numerot.

Venäjän viranomaisten mukaan Venäjä ei missään tapauksessa ole sodassa Ukrainan kanssa. Siksi venäläisiä sotilaita ei myöskään ole voinut kaatua Ukrainassa. Ja siksi venäläisten riippumattomien toimittajien kimppuun hyökätään, kun he Pihkovassa yrittävät selvittää, miksi nuoria sotilaita kaupungin varuskunnasta haudataan salaperäisissä oloissa.

Edesmenneiden sotilaiden kirjoitukset tulevasta Ukrainan-retkestä katoavat sosiaalisesta mediasta. Perheenjäsenten puhelinnumerot lakkaavat toimimasta. Kerrotaan, että omaisille maksetaan rahakorvaus – mutta heidän on luvattava pitää suunsa supussa.

Venäjä ei siis ole sodassa. Siksi ei sotavankejakaan voi olla. Mutta Venäjän korkein johto ei myöskään aio antaa Ukrainan hallituksen tukahduttaa aseellista kapinaa asevoimin. Siksi Venäjä osallistuu taisteluihin yhä avoimemmin.

Venäjän kansan valtaenemmistö ei kuitenkaan halua, että venäläisiä sotilaita lähetetään kuolemaan Ukrainaan. Täysimittainen sotilaallinen hyökkäys tulisi Venäjälle äärimmäisen kalliiksi monessakin suhteessa. Siksi sen pitäisi olla mahdottomuus. Mutta niin piti Krimin valtauksenkin olla.

Kalle Kniivilä on Malmössä ilmestyvän Sydsvenska Dagbladetin Venäjään erikoistunut toimittaja, jonka kirja Putinin väkeä – Venäjän hiljainen enemmistö julkaistiin elokuussa (Into).

Ukrainan kriisin panokset ovat liian suuret

Tarvitaan dialogia

Mihail Gorbatšov

Ukrainan kriisi huononsi Venäjän ja lännen suhteita jyrkästi. Olemmeko tuomittuja maailmanlaajuisen vastakkainasettelun uusintakierrokseen? Mitä Euroopan ja maailman uuden jakautumisen estämiseksi pitäisi tehdä? Tätä pohtii Neuvostoliiton viimeinen presidentti, Nobelin rauhanpalkinnon saaja Mihail Gorbatåov.

Sanottakoon suoraan, etten ajatellut mahdollisiksi tapahtumia, jotka vaarantavat vakavasti paitsi Venäjän ja Ukrainan suhteet myös koko maailmanpolitiikan näkymät – johtavat maailman katastrofin partaalle.

Koen suurta tuskaa kaikkien näiden tapahtumien johdosta. Pelissä on liian isot panokset. Riskit ja vaarat ovat liian suuria. Tämä pakottaa minut esittämään näkemykseni tilanteesta ja ajatukseni siitä, miten siitä voitaisiin etsiä ulospääsyä.

Kaikille venäläisille Ukraina ja suhteet sen kanssa ovat aivan erityinen kysymys. Maidemme väliset historialliset, kulttuuriset ja perhesuhteet sekä yhteiselo saman valtion puitteissa ovat peräisin niin pitkältä ajalta ja niin tiiviit, että koemme naapurimaan tapahtumien koskevan meitä itseämme.

 

Menneisyys on
läsnä nykyisyydessä

Perimmäisen alkusyyn Ukrainan tapahtumiin näen perestroikan keskeytymisessä ja Neuvostoliiton harkitsemattomassa ja varomattomassa hajottamisessa. Suurimman vastuun tästä kantaa Venäjän silloinen johto. Sen toiminta voimisti keskipakoisia tendenssejä liittovaltiossa. Samanaikaisesti minun on muistutettava siitä, että Ukrainan johto sabotoi Neuvostoliiton liittovaltion uudistusprosessia sekä ennen elokuun 1991 vallankaappausta että sen jälkeen, huolimatta siitä, että liittosopimuksen tekstistä oli sovittu liittotasavaltojen enemmistön kesken.

Kamppailin yhtenäisen liittovaltion säilyttämiseksi kaikin mahdollisin poliittisin – korostan, että poliittisin – keinoin. Ehdotin Ukrainalle neuvotteluja talousliitosta, yhteisestä puolustuksesta ja ulkopolitiikasta. Noiden neuvottelujen yhteydessä olisi voitu ratkaista kaikki ongelmat, muiden muassa Sevastopolin ja Krimin asemaa ja Mustanmeren laivastoa koskevat.

Sekä ennen että jälkeen Venäjän federaation, Ukrainan ja Valkovenäjän johtajien Belovezskissa tekemän sopimuksen varoitin julkisuudessa heidän tuhoisan toimintansa vaaroista.

Ehdotuksiani ja varoituksiani ei kuitenkaan tuolloin kuultu. Venäjän federaation korkein neuvosto hyväksyi Neuvostoliiton hajottamisen käsiään taputtaen. Se unohti, että kansojen välisissä suhteissa tulee noudattaa äärimmäistä varovaisuutta ja pohtia joka askeleen seuraukset.

Joku saattaa sanoa: “Ollutta mikä mennyttä.” Mutta ei, menneisyys on monin sitein kytköksissä nykyisyyteen. Se muistuttaa poliitikkojen virheistä yhä uudestaan.

 

Dialogia Yhdysvaltojen
ja Venäjän välille

Nyt on mietittävä sitä, miten Ukrainan konflikti ja Ukrainan tapahtumien aiheuttaman kriisin kansainväliset seuraukset voidaan selvittää.

Siihen on vain yksi tie: dialogi, sovinnon etsiminen.

Tarvitaan rakentavaa dialogia sekä kansainvälisellä tasolla että Ukrainan poliittisten voimien kesken.

Ulkopuolisille pelureille voidaan esittää vakavia moitteita niiden toiminnasta Ukrainan kriisin kaikissa vaiheissa. Maata on faktisesti yritetty repiä hajalle. Nyt sitä pitää auttaa. EU-maat, ennen kaikkea Saksa ja Ranska, ovat nähtävästi tehneet määrättyjä johtopäätöksiä ja yrittävät yhdessä Venäjän ja Ukrainan kanssa etsiä keinoja konfliktin de-eskaloimiseksi. Tämä on myönteistä.

Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että rauhan saavuttamiseksi Ukrainassa, Euroopassa ja koko maailmassa periaatteellista merkitystä on dialogin palauttamisella Venäjän ja Yhdysvaltojen välille. Niiden rooli ja vastuu ovat erityiset.

Nämä kaksi maata ovat pysyviä ja vaikutusvaltaisimpia jäsenmaita YK:n turvaneuvostossa. Niiden täytyy tiedostaa vastuunsa, hylätä lyhytnäköiset laskelmat ja palauttaa tarvittava keskinäisen ymmärtämyksen ja luottamuksen taso. Ministerien pitää tavata toisensa vakavia keskusteluja varten ja valmistella yhdessä yhteinen päätöslauselmaluonnos, koordinoiden toimensa turvaneuvoston muiden jäsenten kanssa. Päätöslauselmaluonnos vaikuttaisi voimakkaasti tilanteeseen ja auttaisi katkaisemaan tapahtumien kielteisen kehityksen.

 

Ukrainan on tehtävä
sisäinen sovinto

Edelleen tarvitaan mahdollisimman laajaa keskustelua kaikkien vastuullisten ukrainalaisten voimien kesken siitä, miten maa voidaan pelastaa ja rakentaa kansallinen sovinto. Kaiken tapahtuneen jälkeen – keskinäisen syyttelyn, vihan ja verenvuodatuksen – se tulee olemaan erittäin vaikeaa. Illuusioita on turha elätellä.

Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ole. On pakko uskaltaa.

Toukokuussa 2014 Ukraina valitsi presidentin, jonka harteilla on valtava vastuu. Mielestäni myös uudet parlamenttivaalit on pidettävä mahdollisimman pian. Jo ennen sitä on kuitenkin käynnistettävä aito ja edustava “pyöreän pöydän keskustelu”.

Muistan hyvin, miten pohdin pyöreän pöydän keskustelujen ideaa Puolan presidentin Wojciech Jaruzelskin kanssa. Sanoin silloin kenraalille: “Voitte luottaa siihen, että meiltä saatte täyden ymmärtämyksen ja tuen.” Siihen mennessä Puolassa hallituksen ja opposition välille oli karttunut suuri määrä epäluottamusta, jopa vihamielisyyttä. Molemmat kuitenkin pystyivät asettamaan yleiskansalliset intressit korkeimmaksi tavoitteekseen.

Ukraina tarvitsee nyt kaikkein kipeimmin yleiskansallista yksimielisyyttä perustuslaillisesta järjestyksestä sekä maan sisä- ja ulkopolitiikan perusteista. Sovintoon tästä voivat päästä vain ukrainalaiset itse. Ehdoton edellytys on, että kaikkien kansallisuuksien, väestökerrosten ja alueitten intressit otetaan huomioon.

Yhtenä Ukrainan ulkopolitiikan tärkeimmistä kysymyksistä on pidettävä suhteiden järjestämistä Venäjän kanssa. Olen varma, että ­ukrainalaisten ­enemmistö paitsi ymmärtää tämän myös haluaa tätä. Myös lännen on tämä ymmärrettävä. Sen johtajien on lopetettava yrityksensä Ukrainan vetämiseksi Natoon, koska sellaiset yritykset eivät ole tuottaneet eivätkä tuota mitään muuta kuin epäsopua Ukrainan ja Venäjän välisiin suhteisiin.

Toivon kovin, että Ukrainan kuohunta loppuisi, että se vihdoin löytäisi tien sovintoon ja kaikkien kansalaisten elintason parantamiseen, että Venäjän ja Ukrainan suhteista tulisi taas todelliset veljeskansojen suhteet.

 

Kylmä sota ei
saa tulla takaisin

Ukrainan kriisin johdosta Venäjän ja lännen suhteet ovat huonontuneet vakavasti ja vaarallisesti. Yhdysvaltain presidentti Barack Obama on julistanut, että Venäjä on eristettävä. Hän ja muut lännen johtajat kieltäytyivät neuvottelemasta Venäjän presidentin kanssa G8:n puitteissa. Venäjää vastaan on otettu käyttöön talouspakotteita, yhteistyötä on rajoitettu jyrkästi monilla aloilla ja tekeillä on päätöksiä Naton sotilaallisen läsnäolon vahvistamiseksi Venäjän naapurimaissa.

Tämä kaikki tuo mieleen kylmän sodan vuodet. Kuulemme väitteitä, että kylmä sota on alkanut uudelleen. Jotkut katsovat, ettei se ole koskaan ­päättynytkään.

Olemmeko tuomittuja maailmanlaajuisen vastakkainasettelun uusintakierrokseen? Mitä pitäisi tehdä vaarallisen tendenssin pysäyttämiseksi, Euroopan ja maailman uuden jakautumisen estämiseksi?

Niin Venäjä kuin länsimaat ovat ilmoittaneet, etteivät ne halua uuttaa kylmää sotaa. Kaikkea ei ole vielä menetetty. Keskinäinen kanssakäyminen jatkuu määrätyllä tasolla. On otettu myös eräitä symbolisia askeleita, joiden on määrä osoittaa, etteivät Venäjän ja länsi ole vihollisia. Tarkoitan esimerkiksi Vladimir Putinin osallistumista liittoutuneiden Normandiaan tekemän maihinnousun 70-vuotisjuhlallisuuksiin Ranskassa.

Suhteiden syöksykierrettä ei kuitenkaan millään onnistuta oikaisemaan. Dialogi on todellisuudessa jäissä ja sanktioita laajennetaan molemmin puolin. Ne vahingoittavat sekä Venäjän että länsimaiden taloutta – ja ennen kaikkea poliittista kanssakäymistä.

 

Ydinaseongelma on
edelleen olemassa

Nyt on erittäin tärkeää tarkastella tilannetta realistisesti ja harkiten. Täytyy palauttaa mieleen, että on olemassa globaaleja haasteita ja yleisinhimillisiä intressejä, lukemattomia ongelmia. Niiden ratkaiseminen on mahdotonta ilman johtavien maailmanvaltojen yhteistyötä.

Tämä merkitsee, että on välttämätöntä palata uuden ajattelun periaatteisiin, jotka esitimme maailmalle idän ja lännen suhteiden äärimmäisen kärjistymisen vaiheessa.

Silloin tärkein haaste oli globaalin ydinasekonfliktin vaara. Se uhka onnistuttiin torjumaan, mutta ydinaseongelma ja uuden asevarustelukilvan uhka eivät ole poistuneet päiväjärjestyksestä. Samaan aikaan kärjistyvät myös muut uhkat, ennen kaikkea maailmanlaajuinen ilmastonmuutos. Tiedemiesten ennusteet muuttuvat vuosi vuodelta uhkaavammiksi. Niistä viimeinen eli YK:n ympäristöohjelman raportissa esitetty ennustaa maapallon vuotuisen keskilämpötilan nousevan 5 celsiusasteella vuoteen 2050 mennessä ja Pohjoisen jäämeren jäiden sulavan. Ihmiskunta ei koskaan aikaisemmin ole elänyt sellaisissa oloissa!

Lisätkäämme tähän muut maailmanlaajuiset ongelmat: kasvava makean veden ja ruokatarvikkeiden puute, kansainvälisen terrorismin aiheuttamat ongelmat, kyberturvallisuus, pandemioiden ehkäiseminen. Annammeko tosiaan näillä kaikilla aloilla tehtävän yhteistyön tuhoutua siksi, että suurvaltojen suhteet ovat nyt kriisissä?

 

Yhteinen kohtalo

Sanotaan, että nykyinen kärjistyminen on paljolti seurausta siitä, etteivät presidenttien Putin ja Obama henkilökohtaiset suhteet ole “toimivat”. Suhteiden olennaista paraneemista ei siis kannata muka toivoa niin kauan kuin maailman johtajat ovat nykyiset. Pidän tällaista näkemystä suurena virheenä. Emme voi valita keskustelukumppaneitamme, ja jolleivät suhteet toimi, ovat johtajat maailman ja omien kansalaistensa edessä velvollisia jättämään henkilökohtaiset mieltymyksensä huomiotta ja omaksumaan aidon valtiomiesasenteen.

Nyt tarvitaan dialogia, joka ei pohjaudu kaunaan, keskinäisiin syytöksiin ja pettymyksiin, vaan yhteiseen kohtaloomme. Ei ole helppoa päästä takaisin aiemman luottamuksen tasolle. Yrittäkäämme silti aluksi palauttaa ilmapiiri, jossa etsitään molempien hyväksyttävissä olevia ratkaisuja. Sitä varten on käytettävä kaikkia reittejä: sekä avoimia, julkisia, että suljettuja “hiljaisen diplomatian” kanavia. Yrittäkäämme olla demonisoimatta toisiamme, olla etsimättä toisesta osapuolesta häijyjä aikeita ja syyttämättä sitä salaisista rikoksista.

Olen vakuuttunut, että loppujen lopuksi kansainvälisissä kysymyksissä ehdottomasti palataan uuden ajattelun periaatteisiin. Se on väistämätöntä, jos emme halua tuhota maailmaa, jossa me kaikki elämme. Tämän vuoksi kehotan olemaan hukkaamatta aikaa. Se on nyt tärkeintä.

4.9.2014 Suomennos Kirsti Era. Mihail Gorbatåov on yksi Novaja Gazetan vähemmistöosakkaista. Hänen vuoden 1990 Nobelin palkintorahoillaan hankittiin lehden ensimmäiset tietokoneet. Teksti on aivan tuore jälkilause M. S. Gorbatåovin uuteen kirjaan Posle Kremlja (Kremlin jälkeen).

Nabila

Sami Michael

Nabila

MANSARDA SUOM. TARJA PHILIP

Nopeasti luettava romaani, joka kuvaa ihmisiä umpisolmuksi kietoutuneen konfliktin keskellä. Israelissa ja Palestiinassa viholliskuvat ovat tiukassa, mutta Sami Michael pyrkii romaanillaan rikkomaan me ja ne -jakoa ja tarkastelemaan maailmaa vastakkaisista näkökulmista.

Palestiinalainen Nabila on joutunut Israelin perustamissodan yhteydessä pakenemaan kodistaan, ja myllerryksessä hän on kadottanut pienen poikavauvansa. Myöhemmin hän löytää juutalaiseksi kasvatetun, aikuisen poikansa. Seuraa identiteetin, juurien ja perheen merkityksen etsimistä ja pohtimista.

Kirja keskittyy äidin ja pojan suhteeseen sekä kummallakin puolella heräävään epäluuloon ja toisaalta uteliaisuuteen. Sekä Israelin että palestiinalaisten harjoittama väkivalta tuodaan esiin, eikä kumpikaan osapuoli ole yksiselitteisesti hyvä tai paha. Viesti on tärkeä, mutta toisaalta kirja antaa ymmärtää, että kyseessä olisi tasapuolinen konflikti, mikä ei ole lainkaan itsestäänselvää.

Kiinnostavasta aiheestaan huolimatta kirja jättää harmillisen tyhjän vaikutelman, eikä saa lukijaa otteeseensa. On vaikea sanoa, johtuuko se tarinasta itsestään vai suomennoksesta. Jotain kuitenkin puuttuu.

Anna Juhola

Kaikki pysyväinen haihtuu pois

Darragh McKeon

Kaikki pysyväinen haihtuu pois

ATENA SUOM. ULLA LEMPINEN

Karl Marxin Kommunistisesta manifestista nimensä lainaava kirja kertoo sekin erään maailman romahduksesta. Nuoren irlantilaiskirjailijan esikoinen sijoittuu glasnostin ja perestroikan aikaiseen Neuvostoliittoon. Tärkeä kiinnepiste on Tšernobylin ydinonnettomuus, joka kuvastaa koko sosialistisen järjestelmän rappiota ja mädännäisyyttä.

McKeonin teos tuo monessa kohtaa mieleen nobelisti Svetlana Aleksijevitšin dokumenttiromaanin Tšernobylistä nousee rukous, ja kirjailija mainitseekin teoksen lopun lähdeluettelossaan. Ja hyvä että mainitseekin, sillä monet Tšernobyliin sijoittuvien jaksojen yksityiskohdat löytyvät myös Aleksijevitšin erinomaisesta teoksesta.

Lienee epäreilua verrata esikoista nobelistin pääteokseen, mutta on silti vaikea keksiä, miksi jälkimmäisen luettuaan haluaisi tarttua McKeonin kirjaan. Kaunokirjallinen muoto ei vain tavoita aihetta samalla syvyydellä kuin karu ja paljas dokumenttiromaani. Aleksijevitšin oikeilta ihmisiltä esiin kaivamat todistukset tuntuvat voimakkaammilta, kuin McKeonin romaania varta vasten luotujen henkilöhahmojen ahdinko. Suomennos on hyvin tehty, mutta tarinana Kaikki pysyväinen haihtuu pois ei tee sen kummempaa vaikutusta. Esko Juhola

Haudattu jättiläinen

Kazuo Ishiguro

Haudattu jättiläinen

TAMMI SUOM. HELENE BÜTZOW

Tuoreessa romaanissa liikutaan kelttien ja saksien mailla. Britanniassa vallitsee rauha, vaikka Kuningas Arthur onkin jo siirtynyt manan majoille. Kyseessä ei ole perinteistä fantasiaa, vaikka tutut jättiläiset, keijut ja lohikäärmeet ovatkin mukana. Yhtä hyvin kirja toimisi myös historiallisena romaanina. Vaikka se onkin klisee, niin tämä on fantasiaa niille, jotka eivät sitä yleensä kuluta.

Tarina kertoo vanhasta pariskunnassa eli Axlista ja Beatricesta. He lähtevät kotikylästään etsimään poikaansa, mutta eivät oikein muista, minne päin kulkea. Matkan varrella pari kohtaa niin ystäviä kuin vihollisia; mukaan lyöttäytyy nuorukainen, soturi sekä entinen pyöreän pöydän ritarikin. Kaukana ollaan Tolkienin eeppisestä tai Martinin mahtipontisesta kerronnasta. Enemmän yhtymäkohtia löytyy Andrzej Sapkowskin Noituri-sarjaan.

Teemana on unohtaminen sekä anteeksianto, joten siinä mielessä Haudatussa jättiläisessä on paljon samaa kuin Yann Martelin Beatrice ja Vergiliuksessa – muutenkin kuin pelkän päähenkilön nimen kanssa. Hiljalleen traumat paljastuvat ja haavat aukeavat, kunnes on jo liian myöhäistä. Upeasta suomennoksesta vastaava Helene Bützow on kääntänyt myös Martelia. Ilkka Tuokko

Tekijät

LE MONDE DIPLOMATIQUE & NOVAJA GAZETA Meritullinkatu 21, 00170 Helsinki, 040 179 5297, www.mondediplo.fi 

tilaukset www.mondediplo.fi, 040 179 5297­ vuosi­­tilaus 6 numeroa 34 euroa kestotilaus 30 euroa julkaisija Into Kustannus Oy 

kustantaja ja ilmoitusmyynti Jaana Airaksinen, jaana.airaksinen@mondediplo.fi, 045 633 4495 kustannuspäällikkö Teemu Matinpuro, 

050 5941499 vastaava päätoimittaja Ari Turunen ari.turunen@intokustannus.fi, Mika Rönkkö (virkavapaalla) mika.ronkko@mondediplo.fi 

ulkoasu Elina Salonen toimitussihteeri Veera Järvenpää toimituskunta Esko Juhola, Sami Koivuniemi, Tatu Matilainen, Antti Kukkonen

suomentajat Jarkko S. Tuusvuori, Kirsi Kinnunen, HEIKKI JÄNTTI, KATRIINA Lipsanen, Petri Stenman, Marjo Rudnitskaya 

mukana myös Sonja Sidoroff, Jolanda jokinen

sa le monde diplomatique 1 avenue Stephen Pichon, 75013 Pariisi, monde-diplomatique.fr, +33 1 53 94 96 01 Toimituksen johtaja ja vastaava päätoimittaja Serge Halimi, talousjohtaja Bruno Lombard, päätoimittaja Pierre Rimbert, varapäätoimittajat Benoît Bréville, Martine Bulard ja Renaud Lambert, kansainvälisten toimitusten päällikkö Anne-Cécile Robert, toimitussihteeri Mona Chollet, toimitus Philippe Descamps, Alain Gresh, Evelyne Pieiller, Hélène Richard 

painos 10 000 issn 2242-2949 painopaikka Botnia Print, Kokkola

Rakkaus muuttaa kaiken

Bell Hooks

Rakkaus muuttaa kaiken

NIIN & NÄIN. SUOM. ELINA HALTTUNEN-RIIKONEN

Rakkaudesta on kirjoitettu jokunen kirja. Silti juuri tämä puuttui ja hooksin oli kirjoitettava se. Lähtökohtana oli ristiriita, jossa rakkaudesta ikään kuin puhuvat kaikki eikä siitä silti voi puhua juuri missään. Rakastamisesta oli tullut heikkojen hommaa. Kulttuurimmekaan ei tue rakkautta, vaan vääristää sitä. Rakkaus muuttaa kaiken murahtaa kyynisyydelle ja rakkautta verhoavalle mysteerille, jotka molemmat ovat luikkineet karkuun jo muutaman sivun jälkeen, kun bell hooks pääsee vauhtiin.

Bell hooks on yhdysvaltalainen erityisesti rotua, sukupuolta ja luokkaa käsitellyt aktivisti, kirjailija ja professori. Teoksensa muistuttaa muodoltaan lauserakenteita myöten angloamerikkalaista populaaria tietokirjaa, joka rakentuu omien kokemuksien ja myös muun kirjallisuuden kautta. Kuitenkin se on taattua hooksia, jossa kyytiä saavat kapitalismi ja patriarkalismi. Eletty elämä tuo tekstiin sekä häpeilemätöntä rehellisyyttä että lämmintä lempeyttä.

Rakkaus on valtava ja usein vaikeasti määriteltävä – vaikka hook käsitettä ympäröivää epämääräisyttä halveksuu. Aiheeseen löytyisikin lukemattomia tulokulmia, ja hooks lähestyy sitä intohimoisen kokonaisvaltaisesti kirkkauden, oikeudenmukaisuuden, rehellisyyden, sitoutumisen, hengellisyyden, arvojen, ahneuden, yhteisön, vastavuoroisuuden, romanssin, menetyksen, parantumisen ja kohtalon mukaan nimettyjen lukujen alla. Vaikka kaikki hooksin argumentit eivät puhuttele, kokonaisuus vakuuttaa ja palkitsee. Hooksin puhe rakkaudesta tervehdyttää.

Antoisinta on rakkauden paikan pohtiminen yhteiskunnassa. Rakkaus liikuttaa jokaista meistä omissa elämissämme rakastumisena, rakastamisena, kaipauksena, pettymyksinä ja rakkauden puutteen aiheuttamien jälkien korjaamisena. Silti yhteisöissämme ja instituutioissamme käyttäydymme kuin millään tällä ei olisi merkitystä. Rakkaus ei ihan nopeasti löydy esimerkiksi työstä, kansainvälisestä politiikasta tai akateemisesta maailmasta, vaan lähinnä vain populaarikulttuurista. Onneksi maailma muuttuu, ja kirjan ilmestymisen (alkuperäisteos All About Love julkaistiin vuonna 2000) jälkeen affektiivinen käänne on alkanut tuottaa yhä enemmän tietoa tuntemisesta ja sen merkityksestä myös paikoissa, joissa emme sitä ennen ole nähneet.

Hooksin kiinnostavista teoksista on aikaisemmin suomennettu vain Valistava kasvatus (Kansanvalistusseura 2007). Suomalaiseen keskusteluun mahtuu hooksia vielä runsaasti – olisiko seuraavana vuorossa intersektionaalisen feminismin klassikko Ain’t I a Woman? Maija Lähteenmäki