Susanna Suomela: Uupuneet – Rakkaudentunnustus hauraille merkkihenkilöille
WSOY 2023
Elegia uupuneille
Maailmanhistorian suurten nimien joukossa on väsyneitä ja vaivaisia, ja siitä voi oman elämänsä rimanalittaja löytää lohtua.
Tuottelias yhteiskunnan jäsen, kunnollinen veronmaksaja, menestynyt yksilö. Uusliberalistinen ihmisyyden ihanne kuormittaa monia, etenkin tietotyöläisiä kokonaan uudella tavalla. Erilaiset laitteet pitävät yksilöt työpaikan lieassa ympäri vuorokauden, ja perinteinen ja sosiaalinen media nostavat jalustalle menestyjiä. Mutta miltä tuntuu heistä, joille aamuviideltä voittajien tuntia varten herääminen on täyttä utopiaa ja joiden entiset oppilaat tulevat vastaan yliopistolla henkilökunnan kahvipöydässä urallaan pidemmälle edenneenä?
Sen tietää filosofian tohtori Susanna Suomela. Hänen teoksensa lähtökohta on Suomelan oma elämänmittainen uupumuksen ja saamattomuuden tunne, joka helpottui vasta keski-iässä kilpirauhaslääkityksen myötä. Teoksen neljä osaa käsittelevät masennusta, fyysisiä vaivoja, väsymystä sekä vanhuutta. Suomela tutkii teemojaan yhdentoista merkkihenkilön kautta, jotka ovat fyysisistä ja psyykkisistä ongelmistaan huolimatta kyenneet saamaan nimensä historiankirjoihin.
Uupuneet ei edes pyri olemaan mikään kattava esitys aiheestaan, vaan pikemminkin kokoelma pohdiskelevia katsauksia niihin ihmisen ominaisuuksiin, jotka on tavattu mieltää heikkouksiksi. Suomela puntaroi, voisiko esimerkiksi melankoliaan taipuvaisesta mielestä tai flegmaattisuudesta olla jotain hyötyä – oliko Abraham Lincoln empaattisempi oman kärsimyksensä vuoksi tai saiko nykyajan termein osatyökyvytön Charles Darwin enemmän aikaan, kun saattoi eristäytyä työnsä pariin terveysongelmiin vedoten?
Suomela kirjoittaa muun muassa Virginia Woolfin ja Sylvia Plathin surullisesti päättyneistä elämäntarinoista, näköongelmien kanssa painineista maalarimestareista Edgar Degas’ta ja Claude Monet’sta sekä peräti kolmesta Yhdysvaltain presidentistä, jotka todellakin vakavista psyykkisistä ja fyysisistä ongelmista huolimatta onnistuivat nostamaan itsensä kansakunnan ykköspaikalle – pestiin, jossa heikkouksia ei yleensä sallita.
Suomela punoo oman tarinansa sujuvasti muiden kirjaan valikoituneiden hahmojen lomaan. Hän avaa omaa elämäänsä juuri sopivasti annostellen ja lisäksi koko ajan omaa napaa kauemmas tähyillen. Hän kirjoittaa itseään säästelemättä, ja useimmiten taitava itseironia naurattaa. Armoton itsekritiikki lyö yli kohdassa, jossa Suomela kertoo itsestään julkaistuista valokuvista ja soimaa ulkonäköään ja olemustaan niin, että käänsin esiin hänen kuvansa liepeestä monta kertaa löytääkseni sen tekstissä kuvatun elähtäneen eukon. (Ei löytynyt.) Mutta kehopositiivisuus onkin nuoremman sukupolven juttu, jonka soisi ulottavan tervehdyttävät lonkeronsa pikimmiten myös meidän varttuneempien ajatteluun.
Tunne omasta riittämättömyydestä lienee piinannut ihmisiä aina, myös ennen teollistumista ja tehokkuusyhteiskuntaa. Yksilöiden kokemien paineiden muoto ja intensiteetti ovat muuttuneet pysyvästi, ja somen todellisuutta kiillottava kuvavirta ja filtterit ovat kuin viimeinen naula arkkuun. Suomelan teksti nousee alisuoriutujan itkuvirrestä kaltaistensa lempeäksi vertaistueksi ja puolustuspuheeksi, ja määrää tehokkuuden ja menestyseetoksen jättämien haavojen hoitoon huumoria ja armollisuutta.
Emilia Miettinen
Stephanie Kelton: Alijäämämyytti – Modernin rahateorian mahdollisuudet
Into 2023
Suom. Maarit Tillman-Leino
”Talous on renki, ei isäntä”, muistuttaa politiikan tutkija Antti Ronkainen esipuheessaan Stephanie Keltonin teokseen Alijäämämyytti. Ajatuksen johdattamana Kelton tarkastelee, miten valtiot voisivat päästää toimintaansa rapauttavasta velkapelosta irti ja ylläpitää todella kansaa palvelevaa taloutta. Mahdollistajana on maailmalla kiivasta keskustelua herättänyt jälkikeynesiläiseen taloustieteeseen pohjaava moderni rahateoria eli MMT.
MMT:hen nojaavia, tai ainakin sitä sivuavia, esityksiä rahataloudesta on kirjoitettu Suomessa muutamia aiemminkin, mutta Alijäämämyytti on ensimmäinen käännösteos aiheesta. Kelton ei ole itse teorian alkuperäisiä kehittäjiä, mutta on yksi sen terävimpiä popularisoijia ja tullut Yhdysvalloissa tunnetuksi mm. senaattori Bernie Sandersin talouspoliittisena neuvonantajana. Teoksessa Kelton kuvaa myös omaa historiaansa siitä, kuinka MMT:n perustelut vähitellen vakuuttivat skeptisen nuoren taloustieteilijän ja kuinka vaikeaa muiden vakuuttaminen niistä edelleen on.
Alijäämämyytin vahvuus ajoittain hyvin monimutkaisen talousteoreettisen väittelyn keskellä on teoksen käytännönläheisyys. Kelton käy läpi MMT:n keskeiset periaatteet, kuten valuutan liikkeellelaskijan roolin tai rahavirtojen sektoriajattelun, arkielämän esimerkkien kautta. Näiden avulla hän saa ravisteltua talousajattelun opittuja totuuksia ja muistuttaa, että talouden toimintaa ei rajoita raha vaan reaalimaailman resurssit.
Teos pyrkii myös oikomaan lukuisia moderniin rahateoriaan liitettyjä yksinkertaistuksia, kuten väitteitä rahan painamisen kaiken ratkaisevasta vaikutuksesta tai MMT:n rahapoliittisesta vastuuttomuudesta. Kelton korostaa päinvastoin teorian ottavan talousvajeet hyvinkin vakavasti. Alijäämien sijasta todelliset vajeet Yhdysvalloissa eivät vain satu olemaan budjetissa vaan konkreettisissa asioissa, kuten terveydenhuollossa, koulutuksessa, ilmastossa ja poliittisessa osallistumisessa.
Suomalaiselle lukijalle Alijäämämyytin keskeisin heikkous on sen keskittyminen Yhdysvaltoihin. Teos on amerikkalaisille kirjoitettu, ja se näkyy vahvasti. Siksi Keltonin yksityiskohtaiset esitykset esimerkiksi Yhdysvaltojen keskuspankin korkopolitiikasta tai valtiovarainministeriön tavasta myydä joukkovelkakirjalainojaan voivat tuntua ajoittain hieman epäoleellisilta.
Suomi ei euroalueen jäsenenä ole myöskään rahasuvereeni valtio, mitä monet MMT:n politiikkasuositukset edellyttävät. Vaikka Kelton vakuuttaakin, että MMT:n näkökulmasta on hyötyä myös ei-rahasuvereeneille valtioille, teoksen keskeisintä väitettä budjettialijäämien merkityksettömyydestä ei voida soveltaa kokonaisuudessaan Suomeen. Modernista rahateoriasta olisikin enemmän hyötyä Euroopan keskuspankille kuin euroalueen maiden hallituksille.
MMT on herättänyt taloustieteilijöiden piirissä vahvoja tunteita, joten Alijäämämyyttiäkin on ehditty sekä ylistää että haukkua, kuten tietysti kunnon provosoivia kirjoja kuuluukin. Talousteoriaa tuntevalle lukijalle aiheesta on saatavilla paljon syvällisempiä kokonaisesityksiä, mutta maallikkolukijalle Keltonin teos saattaa ensi kertaa avata mahdollisuuden katsoa valtiontaloutta tuoreesta näkökulmasta.
Saska Suvikas
Art Spiegelman: Maus
Wsoy 2023 (Tarkistettu laitos)
Suom. Jukka Snell
Mustavalkoisessa sarjakuvassa ihmisvartaloisille hahmoille on piirretty eläinten päät.
Natsi-Saksan propagandassa juutalaiset rinnastettiin jyrsijöihin ja tuhoeläimiin. Niinpä holokaustista kertovassa teoksessa juutalaiset ovat hiiriä, joita saksalaisia kuvaavat kissat jahtasivat. Puolalaiset puolestaan ovat sikoja, ranskalaiset sammakoita ja amerikkalaiset koiria. Kerronta nojaa runsaaseen tekstiin ja dialogiin. Pelkistetyllä viivallaan sarjakuvataiteilija Art Spiegelman luo monipuolisia maisemia, taustoja ja tekstuureita sekä ilmaisuvoimaisia hahmoja.
Klassikoksi noussut, moninkertaisesti palkittu Maus perustui Spiegelmanin puolanjuutalaisen isänsä muistoihin toisen maailmansodan ajalta. Yhdysvaltoihin sijoittuva kehystarina – joka on aivan yhtä keskeinen – kertoo sarjakuvan synnystä, isän ja pojan vaikeasta suhteesta ja ylisukupolvisesta traumasta. “Kummallista kyllä, 1900-luvun kauhuista tuli meidän turvapaikkamme, jossa pystyimme olemaan sopuisasti yhdessä”, on taiteilija kertonut haastattelussa.
Maus ilmestyi aluksi erillisinä tarinoina Spiegelmanin ja hänen vaimonsa Françoise Moulyn perustamassa underground-sarjakuvaa julkaisseessa Raw-lehdessä. Sittemmin kokonaisuus julkaistiin kirjana kahtena erillisenä niteenä vuosina 1986 ja 1991, ja vuonna 1992 Mausista tuli ensimmäinen Pulitzerilla palkittu sarjakuva. Suomeksi tämä omaelämäkerrallinen teos saatiin lukea ensimmäistä kertaa 1990-luvun alussa, ja nyt kustantaja WSOY on ottanut siitä jälleen uuden painoksen kutsuen sitä perustellusti “yhä valitettavan ajankohtaiseksi”.
Kerronta lähtee liikkeelle 1970-luvulta. Spiegelmanin isä Vladek ja äiti Anja ovat selvinneet kuin ihmeen kaupalla natsien keskitysleireiltä, ja heidän 1948 syntynyt poikansa Art kasvaa sodanjälkeisessä New Yorkissa, täysin erilaisessa ajassa ja maailmassa kuin vanhempansa. Äiti tekee itsemurhan vuonna 1968. Vaikka vanhempien menneisyys on järisyttävällä tavalla läsnä myös Artin elämässä, samalla hän ei kykene lainkaan ymmärtämään näiden kokemuksia. Sarjakuvan tekoon ryhdyttyään Art kipuilee myös ammatillisesti: kuinka hän kykenee kuvaamaan sota-ajan ja keskitysleirien käsityskyvyn ylittäviä kauhuja?
Samalla Artia piinaa myös eräänlainen selviytyjän syyllisyys. Hänen kuusivuotiaana vuonna 1943 kuolleen, vanhempiensa loputtomasti kaipaaman veljen muisto jättää hänet aina toiselle sijalle, pettymykseksi. Vanhentuva isä on traumoihinsa ja tapoihinsa piintynyt marmattava kiusankappale, joka uuden vaimonsa tunteita säästelemättä vaalii vuonna 1968 itsemurhan tehneen Anjan ylivertaista muistoa.
Kirjan ensimmäinen osa kertoo Artin vanhempien tapaamisesta 1930-luvun puolivälissä, juutalaisten alati kasvavasta ahdingosta ja vainosta Keski-Euroopassa ja sodan käynnistymisestä vuosikymmenen lopulla. Tarina valaisee hyvin sitä, kuinka ihmiset arkensa järjestivät, kun elämän pelisäännöt – elintarvikkeiden saatavuus, erilaiset toimeentuloa ja asumista koskevat rajoitukset, viranomaisten tapa kohdella kansalaisia – muuttuivat koko ajan. Tässä vaiheessa onnekkaat pessimistit jättivät Euroopan taakseen vielä, kun siihen oli mahdollisuus.
Toinen osa kertoo Artin isän kokemuksista Auschwitzissa, keskitysleiriltä vapautumisesta sekä Anjan jälleennäkemisestä. Teos havainnollistaa mainiosti, millaista oli arki maanpäällisessä helvetissä – ja miten sattumanvaraista oli selviytyminen.
Yhdysvalloissa sarjakuvataiteilija yrittää omassa nykyhetkessään luovia mielenterveysongelmiensa ja isäsuhteensa ristiaallokossa. Tilanne ei helpotu, kun Mausin ensimmäinen osa julkaistaan – Vladekin jo kuoltua – ja teoksen herättämä huomio nostaa Spiegelmanin holokaustin julkiseksi yleiskommentaattoriksi ja sarjakuvan monenmoisten kaupallisten puliveivareiden mielenkiinnon kohteeksi. Taiteilija kokee syyllisyyttä myös menestyksestään – järkyttävä sarjakuvaruutu toisessa osassa kuvaa hänet työnsä ääressä valtavan ruumispinon päällä.
Spiegelman on kertonut, että kun hän aloitti Mausin työstämisen, holokaustista ei ollut vielä kaikkea nykyistä tietoa, tutkimusta ja kirjallisuutta. Maus on siis ollut ilmestyessään edelläkävijä, ei vain sarjakuvan saralla, vaan myös avaamalla holokaustin historiaa suurelle yleisölle. Teoksen järisyttävästä vaikutuksesta kertoo sekin, että vuonna 2005 Time-lehti nosti Art Spiegelmanin sadan vuosisadan vaikutusvaltaisimman henkilön joukkoon.
Emilia Miettinen
Reetta Hänninen: Kapinaa ja kiusantekoa – Venäjän sortokoneiston vastustus Suomessa
Otava 2023
Tutkija Reetta Hänninen jatkaa Suomen sortovuosista kertovalla teoksellaan maamme historiaa uusista kulmista valottavaa tieteellisesti orientoitunutta, mutta tavallisenkin lukijan tietämystä rikastuttavaa tietokirjakavalkadiaan. Hännisen historiateokset ovat täydellisyyttä hipovia lukukokemuksia etenkin niille, joille ei kiinnostuksesta huolimatta jäänyt koskaan tarpeeksi aikaa varsinaiselle oppikirjahistorialle.
Kapinaa ja kiusantekoa – Venäjän sortokoneiston vastustus Suomessa -teoksen alku johdattelee lukijan Suomen suuriruhtinaskunnan onnelliseen ajanjaksoon, jolloin maamme vaurastui vakaissa oloissa osana Venäjän keisarikuntaa ennen kuin tsaarin hallinto alkoi tiukentamaan otettaan. Tämä mukaansatempaava teos avaa näkökulmia siihen, kuinka 1900-luvun alun venäläistämisvuosien aikaan Suomessa kapinoitiin yhteisenä rintamana, vaikka kansaa syvältä jakavia kysymyksiä olikin ilmassa.
Sivistyneistö teki Suomesta itsenäistä Suomea samaan aikaan, kun maattomilla oli omat epäilyksensä sen hyvistä tarkoitusperistä. Jopa venäläisiä kauppiaita pidettiin usein luotettavampina sivistyneistöön nähden, sillä olihan jo pitkään saatu nauttia yltäkylläisestä ajasta osana Venäjän keisarikuntaa.
Ajan venäläistämistoimiin kuului muun muassa venäjän kielen aseman parantaminen koulutuksessa ja valtionhallinnossa. Toimet näkyivät nimityksissä, sanomalehdistön sensuurissa, kokoontumisrajoituksina sekä kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin valtaoikeuksien lisäämisenä. Varsinaisen sytykkeen vastarinnalle antoi 1899 helmikuun manifestilla säädetty uusi vuoden 1901 asevelvollisuuslaki, jonka mukaan myös suuriruhtinaskunnan asukkaiden oli osallistuttava sotaväkeen Venäjän keisarikunnan armeijassa ja Suomen sotaväki lakkautettiin.
Hänninen kuvaa sitä, kuinka koko Suomen silloinen institutionaalinen rakenne toimi näyttämönä suomalaisten niskuroinnille Venäjän keisarikunnan otteen kiristymistä vastaan. Kun suuriruhtinaskuntaa pyrittiin venäläistämään, koko Suomen valtiokoneisto aina tuomareista virkamiehiin sekä papeista koulujen opettajiin pyrki vastustamaan toimia mitä kekseliäimmillä tavoilla. Venäjän sortokoneiston tuottama tieto ei kulkenut kuten sen olisi pitänyt, ja suomalaisten asiaa suosittiin venäläisten kustannuksella niin kirkoissa kuin tuomioistuimissa.
Hännisen teos nivoo kansantajuisesti ja kiinnostavalla tavalla yhteen Suomen tilannetta osana Venäjän keisarikuntaa sortokausien aikana. Teoksen erityinen ansio on etenkin siinä, että esiin tuodaan myös se historiallinen tosiasia, että Suomen suuriruhtinaskunnan aika ei tosiaan ollut vain pelkkää vastarintaa ja pyrkimyksiä itsenäisyyteen, vaan monelle se oli tavanomaista arkea. Suomi ei ollut yhtenäinen, ja vaikka vastarinta venäläistämistoimia vastaan oli lopulta menestyksekästä, sivistyneistöllä oli myös vaikeuksia saada tavallista kansaa asiansa taakse.
Hänninen jättääkin lukijan pohtimaan kysymystä siitä, että ilman tuota sivistyneistön kekseliäisyyttä ja toimeliaisuutta – kuka tietää kuinka olisi asioiden laita tänään?
Elina Huttunen