Kaikki kirjoittajan diplo artikkelit

Tulevaisuuden talous

Vaihtoehtoja kasvupakolle

talouskasvunjalkeen

talouskasvunjalkeen_kirjoittajakuva

Maria Joutsenvirta, Tuulia Hirvilammi, Marko Ulvila & Kristoffer Wilén

Talous kasvun jälkeen

GAUDEAMUS

Talouskasvun ja hyvinvoinnin välinen kytkös nähdään vallitsevassa taloustieteellisessä paradigmassa vahvana. Kaikki tietävät esimerkin yhteisestä kakusta, joka pitää ensin leipoa, jotta siitä riittäisi sitten jaettavaa. Kaikki saavat osansa kasvaneesta kakusta, vaikka näyttääkin siltä, että viime aikoina yhä pienempi osa on haukannut entistä suuremman osan paisuneesta kakusta.

Tuottaako talouskasvu hyvinvointia kaikille? Neljän kirjoittajan yhdessä koostaman kirjan mukaan ei. Hyvinvointia tuotetaan nimittäin mitä suurimmassa määrin myös kasvutalouden ulkopuolella, eikä talouden kasvukaan välttämättä tarkoita hyvinvoinnin kasvua.

Kirjoittajakunta jaottelee talouden kolmeen eri osa-alueeseen: ydintalouteen, paikallistalouteen ja globaalitalouteen. Ydintalous on kodeissa ja rahatalouden ulkopuolella tapahtuvaa ”näkymätöntä” työtä, jonka merkitys hyvinvoinnin kannalta on merkittävä, mutta joka ei bkt-käyriä väräyttele.

Paikallistalous laajentaa talouden perspektiiviä yhdistyksiin, järjestöihin sekä julkisin varoin palveluita ja hyödykkeitä tuottaviin toimijoihin. Paikallistalouteen luetaan myös paikallisesti toimivat yritykset, jotka hyödyntävät paikallisia voimavaroja ja markkinoita. Globaalitalous on sitten kilpailun ja voitontavoittelun kenttä, jossa suurin osa bkt:n mittaamasta kasvusta tapahtuu.

Kasvutalouteen keskittyessämme unohdamme helposti myös sen, ettei se toimi ekologisissa rajoissa. Fossiilienergian käyttäminen voi talouskasvun näkökulmasta olla näppärää, sillä esimerkiksi öljy peittoaa energianlähteenä uusiutuvat niin sanotusti kuusi–nolla, mutta hiilidioksidin kaasuttamista ilmakehään ei voida ainakaan ilmastonmuutoksen näkökulmasta pitää hyvinvointia lisäävänä tekijänä.

Kirjan esittämät visiot ovat optimistisia ja toiveikkaita. Jostakin on luovuttava, mutta tilalle on mahdollista saada paljonkin. Työajan lyhentäminen tai jopa osa-aikatyö vähentäisi riippuvuutta kasvutaloudesta ja lisäisi ihmisten aktiivisuutta ydin- ja paikallistalouksissa, millä olisi hyötyjä niin yksilön kuin yhteiskunnankin kannalta. Menetettyä tuloa paikattaisiin perustulolla ja valtion työtakuulla.

Rohkeiden visioiden lisäksi kirja olisi kaivannut rohkeampaa kustannustoimitusta. Neljän kirjoittajan yhteistyön tulos ei solju vaan töksähtelee toistoon ja vaikealukuisuuteen. Tästä huolimatta Talous kasvun jälkeen tarjoaa kestäviä työkaluja laajempaan taloustieteelliseen keskusteluun.

Esko Juhola

Rahavallan jäljet

rahavallan-jaljet

Simo Sipola

Rahavallan jäljet

TEOS

Viiltävän selkeästi kirjoitettu kirja dokumentoi kilpailuyhteiskunnan kasvun toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta tähän päivään. Kritiikkiä keynesiläistä järjestelmää kohtaan kuultiin jo kapitalismin kultakaudella, mutta ymmärrettävästi harvaa kiinnosti, koska talous kasvoi parhaimmillaan lähes viiden prosentin vuosivauhtia. Kultakauden järjestelmä alkoi kuitenkin hapertua 70-luvulla öljykriisin ja laman seurauksena. Samalla Milton Friedmanin myssyttelemä monetarismi alkoi saada yhä enemmän kannattajia. Oli vahdinvaihdon aika.

Kovin suurta huomiota Rahavallan jäljet ei ilmestyessään saanut, mikä on sääli, koska kyseessä on esimerkillisesti laadittu tietokirja. Teos on tiivis, selkeä ja hyvin popularisoitu. Jokaisella sivulla oppii jotain uutta. Jokaisen luvun lähteet on kätevästi merkitty lukujen perään, ei yhdeksi massaksi kirjan loppuun.

Hätkähdyttävintä kirjassa on 1990-luvun alun dokumentointi, jota lukiessa huomaa, ettei edellisiä vaaleja edeltänyt puhe kestämättömästä valtionvelasta, tehottomasta julkisesta sektorista ja välttämättömistä leikkauksista ole mitenkään uutta. Edellisen laman lääkkeitä perusteltiin pitkälti samoin sanankääntein, sillä silloinkaan meillä ei kuulemma ollut vaihtoehtoja.

Esko Juhola

Eichmann Jerusalemissa

eichmann_jerusalemissa_500px

Hannah Arendt

Eichmann Jerusalemissa 

DOCENDO

suom. Antero Holmila ja Jouni Tilli

Kuljetuksia natsien keskitysleireille järjestellyt Adolf Eichmann tuomittiin kuolemaan vuonna 1962. Tilanne oli poikkeuksellinen, sillä vuoteen 1948 asti maaton juutalainen kansa oli joutunut katsomaan natsioikeudenkäyntejä vierestä. Toukokuussa 1960 Israelin tiedustelupalvelu Mossad kaappasi Eichmannin Argentiinasta ja salakuljetti hänet Jerusalemiin tuomittavaksi.

Saksalaisfilosofi Hannah Arendt kirjoitti Eichmannin oikeudenkäynnistä reportaasisarjan The New Yorkeriin, joka julkaistiin tuoreeltaan vuonna 1963. Vastustus oli kiivasta, juutalaista Arendtia haukuttiin natsiksi ja antisemitistiksi. Eikä ihme, sillä Arendt ruotii kirjassaan armottomasti juutalaisneuvostojen osuutta holokaustiin ja myös Jerusalemin oikeudenkäynnin juridista perustaa.

Arendt myös kieltäytyy demonisoimasta Eichmannia. Sanoinkuvaamattoman pahuuden sijaan hän näkee syytetyssä kuivan virkamiehen, joka noudattaa sääntöjä ja pyrkii edistämään uraansa pysähtymättä miettimään, mitä hänen teoistaan seuraa. Kirja on selväkielinen raportti, joka perehdyttää myös perinpohjaisesti juutalaisten joukkotuhoon. Se on pysäyttävää luettavaa aikana, jolloin ihmisryhmistä taas puhutaan ongelmana. Joni Nikkola

Mad Music

mad_music

Tuomas Milonoff & Riku Rantala

Mad Music

JOHNNY KNIGA

”Länkkärit”, nuo Madventures-maailman jästit eli kliinisen oloisen läntisen teollisuusmaan kasvatit, saavat tuta uudessa kirjassa monenlaista biittiä. On ”panomusiikkia”, uskonnollisia kokemuksia ja bilettämistä toisiinsa tutustumisen hengessä. Jotta asiat aukenisivat lukijallekin, kirjaan liittyy soittolistoja ja suosituksia, niin että kotisohvillakin voi arvioida kannattaako cumbian, sonin tai samban perässä lähteä seikkailemaan pitkin Latinalaista Amerikkaa.

”Maailmanmusiikki”-termin sijaan Madventures-pojat kirjoittavat ”maailman musiikista”. Ensimmäinen jokaisen maailman kansalaisen musiikki on äidin sydämenlyönnit, jotka vauva aistii kohdussa. Sitä lähtien syöksylasku alkaa erilaisiin paikallisiin tyyleihin.

Yhdessä musisoiminen on mitä oivallisin tapa lähestyä vieraita kulttuureja.

Kirja on omistettu ”musiikilliselle idolille, säveltäjälle ja neuvonantajalle” Zarkus Poussalle (1975–2016). Hyviä neuvoja Poussa oli antanut: Mad Music on ällistyttävän laaja, ottaen huomioon et­teivät Milonoff ja Rantala ole muusikoita.

Iida Simes

Ei elämästä selviä hengissä

Pitkä tie valaistumiseen

yu_elamankaari_kansi_300dpi

Yu Hua
Yu Hua

Yu Hua

Elämänkaari 

AULA & CO SUOM. RAUNO SAINIO

Päähenkilö Fugui kiertää porttoloita ja pelipöytiä kuin huomista ei olisikaan. Ja pian sitä ei olekaan, sillä vähitellen perheen koko omaisuus on karannut parempiin taskuihin. Tästä alkaa Fuguin matka ylimielisestä perijästä kohti köyhyyttä, kurjuutta ja ehkä myös valaistumista. Hiljalleen mies joutuu hautaamaan jokaisen hänelle rakkaan ihmisen.

Taustalla vaikuttavat 1900-luvun Kiinan erilaiset vallankumoukset ja historialliset muutokset, mutta nämä koskettavat Fuguin elämää vain välillisesti. Häntä tuntuu vaivaavan kohtalo, jolta on mahdoton välttyä – ja lopulta rangaistus on suurempi kaikkiin rikoksiin nähden. Fugui tuntuu saavuttavan jonkinlaisen katarsiksen teoksen lopussa, mutta sitä ennen lukija kysyy useamman kerran, että eikö mies ole jo kärsinyt tarpeeksi.

Yu Huan romaani on kovaa kuin Oululaisen leipä. Päähenkilö Fuguihin nähden Raamatun Job vaikuttaa päässeen helpolla. Silti teoksen lukeminen ei yllättäen tunnu raskaalta, mihin vaikuttaa luultavasti lyhyt pituus. Kaksi kertaa laajempana kirja olisi voinut alkaa maistua jo puulta.

Lukiessani tulin verranneeksi Elämänkaarta jatkuvasti John Williamsin Stoneriin, joka sekin kertoo tavallisen miehen elämänkaaren. Yhdistävä tekijä on koettelemusten hiljainen hyväksyminen. Voiko elämä olla arvokasta, vaikka se ei olisikaan sellaista kuin alun perin kuvitteli? Onko elämän tarkoitus todella kärsiä ilman, että katkeroituisi? Elämänkaari ei anna helppoja vastauksia.

Laadukkaasta käännöksestä vastaa kiinan kielen taitaja Rauno Sainio, joka on aiemmin suomentanut myös Murong Xeucunin romaanin Unohda minut tänä yönä, Chengdu. Toisin kuin Murong Xuecunin teoksessa, tuhlaajapoika Fugui todella oppii jotakin. Yun kirja ei myöskään kritisoi Kiinan historiaa, vaan pikemmin vain asettaa pienen ihmisen myllerrysten keskelle. Vääjäämättä historia vyöryy yksittäisen ihmisen ylitse kuin aalto.

Elämänkaaren kehyskertomuksessa Fugui kiertää maaseutua laulujen perässä kuin Lönnrot konsanaan. Aluksi -Fugui laulaa: ”Keisari haluaa minut vävypojakseen, mutta en halua lähteä niin kauas pois.” Kun runonkerääjä on kuullut elämänsä ehtoolla olevan päähenkilön tarinan, on laulu vaihtunut: ”Nuorena vaeltaa ympäriinsä sain, keski-iässä aarteita maan alta hain, vanhana ryhdyin munkiksi vain.” Moni elää varmasti paremmin kuin Fugui, mutta harva meistä kuolee yhtä hyvin.

Ilkka Tuokko

Tiranan sydän

tirana

Pajtim Statovci

Tiranan sydän 

OTAVA

Tuoreessa romaanissa esitellyt albanialaiset myytit toimivat alkupisteenä päähenkilön identiteetin rakennukselle. Pakolaisuuden ja seksuaalivähemmistöjen edustaminen eivät ainakaan helpota päähenkilön häilyvää minää, jonka moraalikin horjuu tarinan lopussa. Raa´an pakotarinan ja ihmissuhdesotkujen yhdistäminen muodostavat synkän mutta kiehtovan romaanin.

Statovcin toinen romaani on rakennettu osin samoista aineksista kuin maagista realismia hyödyntänyt esikoinen Kissani Jugoslavia. Kuten esikoisteoksenkin tapauksessa, myös Tiranan sydäntä lukiessa tulee ihmetelleeksi kirjailijan kykyä muodostaa täydellisiä lauseita.

Statovci osaa taitavasti heittäytyä toisen ihmisen osaan. Tässä mielessä kirja tuo mieleen Juha Itkosen toisen romaanin Anna minun rakastaa enemmän. Varsinkin diktaattori Enver Hoxhan kuoleman jälkeen taloudellisesti luhistuneesta Albaniasta pakeneminen on kiehtovaa luettavaa.

Nuoren kirjailijan tarinankerronta on sujuvaa ja soljuvaa. Mihin hän vielä pystyykään?

Teemu Salmela

Villieläimiä

villielaimetprint

Aura Nurmi

Villieläimiä

KOLERA

Esikoisrunoteos erään aikakauden lähiöstä, sen lapsista ja vanhemmista. Lähiössä mahdollisuudet ovat rajallisia, mutta tarinankertoja on siitäkin huolimatta lähtenyt sieltä pitkälle uuteen aikaan ja elämään. Teos alkaa vahvana kuvauksena oman elämän haltuunotosta vaihtuvien tilanteiden keskellä ja päättyy dialogiin menneen ja tulevan kanssa.

Villieläimissä kertojaa eivät pelasta koneistona pyörähtelevä yhteiskunta tai kunnan sosiaalityöntekijä vaan Nabokov ja jalokivet. Aura Nurmi kuvaa vaikeita, jopa rankkoja asioita lapsen maailmasta käsin hiljaa leimuten, mikä tekee runoista hyvin hämmentäviä lukukokemuksia, jotka jäävät leijailemaan kirjan sivuille siten, että ne pitäisi lukea uudelleen.

Välittömästi pintaan nousevia tunteita ovat pysähdys ja hämmennys, otteessaan pitävä kerronta sekä toivo. Ehdoton syväluotaus ja tummansininen lukukokemus jokaiselle, joka tekee tilinpäätöstä 1990-luvun laman ja siihen kytkeytyvän suomalaisen lähiöelämän kanssa. Kerronnallisesti Aura Nurmi poikkeaa monista, mutta vain hyvällä tavalla.

Elina Huttunen

Uuden maailman katu

leikola

Markus Leikola

Uuden maailman katu

WSOY

Ahtaan kouluhistorian mukaan maailmanpolitiikka on enimmäkseen valtataistelua. Leikola tietää paremmin: maailma muodostuu pienistä ja suurista fraktaaleista, palapelin paloista ja peruskiven järkäleistä. Suurten sotien voittojen ja häviöiden lisäksi on otettava huomioon miljoonia niittänyt espanjantauti, nuoren toveri Stalinin suloinen konekirjoittajatar, Eisensteinin seikkailut ympäri maailmaa, Nabokovin muutto Amerikkaan, J. Edgar Hooverin rakentama vuotamaton ja traumatisoiva seulonta-aparaatti, JFK:n pakottava tarve saada naista vaikka maailma pidättäisi henkeään ohjuskriisin keskellä, Frank Sinatran pehmeä ääni, Krzysztof Kieslowskin elokuva Veronikan kaksoiselämä, Morley Saferin Vietnam-reportaasi…

Uuden maailman katu jäsentyy sotien kautta. On sota-aika, aika ennen sotaa, sodan jälkeen ja rauha, vain kunnes koittaa uusi sota. Leikolan maailma ei silti ole lohduton eikä edes kyyninen. Terävä toimittaja näkee maailmaa muokkaavissa loputtomissa yksityiskohdissa toivoa, lämpöä ja huumoria.

Viittauksissa mitä kauneimpaan venäläiseen kirjallisuuteen, eli Bulgakovin luomaan rakkaustarinaan, Leikola paljastuu myös romantikoksi.

Iida Simes

Ihmisen onni perustuu valheisiin ja valloituksiin

Vehnän orjat

sapiens

Yuval Noah Harari
Homo Sapiens – Ihmisen lyhyt historia

BAZAR SUOM. JAANA ISO-MARKKU

Kuvitelkaamme Jussi-niminen henkilö matkalla lentokentälle, josta kohta nousee -lomaparatiisiin lähtevä lentokone. Jussi kuuntelee radiota, syö hampurilaista ja -rummuttaa hermostuneena rattia. Hän on ärtynyt matkanteon hitauden takia, mutta silti hirmuisen onnellinen: kiitos muutaman tuhannen vuosikymmenen aikana eläneiden esi-isien, hän on edistyneen, modernin ajan -homo sapiens, luomakunnan kruunu!

No ei sentään. Vähänpä tuo autossaan -istuva hermokimppu pohtii muinaisia ihmisiä, vaikka sapiensin elämä voisi olla metsästäjä-keräilijänä jopa onnellisempaa. -Yuval Noah Harari pohtii kirjassaan kriittisen -analyyttisesti, voiko historiaa selittää -deterministisesti niin, että kehityskulun hyvä lopputulos on sen tarkoitus. Ei voi, sanoo -Harari. Ihmisen historia on myös sattumia ja vääriä valintoja.

Jussin esi-isät ryhtyivät viljelemään maata. Se ei ollut pelkästään hyvä asia. Ihmisruumis, myös aivot kaipaavat liikuntaa, jännitystä, lepoa ja viljelijöihin verrattuna huomattavasti monipuolisempaa ruokavaliota. Metsästys ja keräily veivät paljon vähemmän aikaa kuin viljely, joka sitoi kokonaiset yhteiskunnat peltojensa vangeiksi. Ruokavalion supistuessa kulkutaudit lisääntyivät. Harari kutsuu viljelijöitä ”vehnän domestikoimiksi”, eli vehnä ikään kuin kesytti ihmisen palvelijakseen. Jussin hampurilaisen pihvi on osoitus ihmisen kyvyttömyydestä laajentaa onnellisuutta oman lajinsa ulkopuolelle. Ruoan tuotanto perustuu pitkälti eläinten kiduttamiseen.

Mutta mikä lopultakin erottaa Jussin esi-isät apinoista, muista eläinlajeista puhumattakaan? Puhe. Kommunikaatio ja pitkälle edennyt kyky keksiä mielikuvituksellisia ajatteluapparaatteja ovat sapiensin ominaisuuksia. Apinalta ei saa houkuteltua banaania lupaamalla tälle taivaassa rajattomasti banaaneja. Ihmistä sen sijaan on mahdollista jymäyttää.

Uskonnoilla on tärkeä osa myös hierarkioiden perustelemisessa. Hierarkiat kuuluvat monimutkaisiin yhteiskuntiin ja talousjärjestelmiin. Jussi saattaa kuulua vasta pari tuhatta vuotta sitten Lähi-idässä syntyneeseen kristilliseen uskontokuntaan, koska hänen nimensä (Jussi eli Johannes) viittaa yhteen tämän haaran tekstien päähahmoista.

Aamuruuhkassa Jussi istuu polttomoottoriautossa, joka edustaa vain vähän yli vuosisadan ajan tunnettua teknologiaa. Harari päivittelee, miten höyrykone keksittiin todella myöhään, vaikka energian voima on ollut ihmiskunnan silmien edessä. Kuka vaan olisi voinut miettiä miten valjastaa energiaa kattilan kannesta, joka nousee kun kattilan vesi kiehuu.

Kun Jussi nousee lentokoneeseen, sen öljyä polttava teknologia edistää ilmastonmuutosta ja siten vaarantaa homo sapiensin tulevaisuuden. Jussi ei kuitenkaan nouse koneeseen siksi, että hän haluaisi tuhota maapallon, vaan siksi että kulttuurillisesti hänet on opetettu ajattelemaan onnen lisääntyvän, kun hän lomailee ulkomailla.

Hararin kirjan myötä ymmärtää, miten harva asia on itsestään selvä. Vallanhalu ja käsitykset edistyksen hyödyistä voiva olla sapiensien onnen kahleita, eivätkä suinkaan auvoisia esi-isiemme meille jättämiä lahjoja.

Iida Simes

Terävähampainen trilleri dystopiassa puree pintaa syvemmältä

Noidankattilallinen nyky-Afrikkaa

Beukes_Zoo-City_kansi_300dpi

Lauren Beukes

Zoo City

AULA

Jos Raymond Chandler, Haruki Murakami ja Quentin Tarantino lyötettäisiin yhteen ja heille annettaisiin tehtäväksi luoda rappioromanttinen cyberpunk-tarina, voisi tulos olla lähellä sitä, mitä Lauren Beukes on vanginnut romaaniinsa Zoo City – Eläinten valtakunta. Etelä-afrikkalaisen maailmanvalloittajan genrejä sekoittava menestysteos on psykedeelinen peilikuva Johannesburgin miljoonakaupungista, jossa niin slummit kuin hienostokorttelitkin noudattavat viidakon lakia. Beukesin maailmassa shavit, afrikkalaiset henkieläimet ja niihin liittyvät maagiset kyvyt, ovat arkipäivää. Eläimet kuitenkin ilmestyvät vain rikollisten seuralaisiksi; ”eläimellisyys” on näkyvä häpeämerkki, ja kunnollisen väen tehtävä ”elukoiden” tuomitsemisesta ali-ihmisiksi on helppo. Tervetuloa Zoo Cityyn.

Teräväkielinen Zinzi December on sanalla sanoen rankka mimmi: entinen lifestyle-toimittaja, jonka menneisyys koostuu traumoista, päihteistä ja vankilasta. Nykyinen elämä on Zoo Cityn slummissa elävien eläimellisten joukossa selviytymistä. Zinzin eläinkumppani on Laiskiainen, johon Zinzillä muiden eläimellisten tavoin on syvä henkinen side. Maaginen kyky kadotettujen esineiden paikantamiseen auttaa kaksikkoa tienaamaan rahaa silloin, kun sähköpostihuijausten laatiminen ei tuota tarpeeksi tuloa vanhojen mafiavelkojen kuittaamiseen.

Salaperäinen musiikki-ikoni palkkaa Zinzin paikantamaan karkuteille häipynyttä pop-prinsessaa. Lukija pääsee antisankarittaren siivellä matkalle halki maagisen realismin sävyttämän Johannesburgin, kun Zinzi kompuroi Philip Marlow’n tavoin johtolankojen perässä ojista allikoihin ja allikoista viemäreihin. Matkan varrella nähdään katujen kasvatteja, afrikkalaista shamanismia, juonittelua, prostituutiota, murhia, haudattuja salaisuuksia, petturuutta sekä tietenkin menneisyyden haamuja… Aivan niin kuin kovaksikeitetyssä dekkarijutussa pitääkin.

Arthur C. Clarke -palkitun teoksen tyyli värittää todellisuutta hillittyjen sci-fi- ja fantasiaelementtien paletilla. Yliluonnolliset elementit juontuvat afrikkalaisista mytologioista ja dystooppisesta sci-fistä, ja niiden yhdistäminen rosoiseen urbaaniin kuvaukseen tuottaa toimivan ja eksoottisen yhtälön. Beukesin vaikuttava mielikuvitus ja laaja tuntemus Johannesburgin alakulttuureista ja musiikkiskenestä luovat jännittävän ja raikkaan miljöön. Ihailtavan tarkka ja hiottu proosa on koristeltu tyylikkäillä kielikuvilla ja maailmaa kuvastavat karikatyyrimaiset henkilöhahmot on kuvattu elävästi ja tehokkaasti.

Nopeatempoista romaania on vaikea laskea käsistään, ja sen koukuttavuus piilee napakassa tyylissä ja tarkasti viritetyssä kontrastissa yliluonnollisen fiktion ja karun todellisuuden kuvaamisen välillä. Jos lukijan mielikuvitus hyväksyy peruslähtökohdat – mitä Beukes ei tee tarpeettoman vaativaksi – niin tämä saa palkinnoksi elegantisti väritetyn kuvauksen suurkaupungin sykkeestä ja erilaisuuden leimasta tyylitellyssä nykyromaanissa, jonka erinomaisesti rytmitetty juonenkuljetus pitää lukijan ­otteessaan loppuun asti.

Zoo City on ehdolla Tähtivaeltaja-palkinnon saajaksi.

Matti Pohjalainen