Kaikki kirjoittajan diplo artikkelit

Kaksosaurinkojen maassa tiede ja magia kohtaavat

Steampunkia, westerniä ja varjomaailman tuulia

8013

Erika Vik

Hän sanoi nimekseen Aleia

GUMMERUS

Suomalaisen fantasiakirjallisuuden uusi tähti Erika Vik yllättää esikoisromaanillaan hyvällä tavalla. Kirjan henkilöiden monitahoinen kavalkadi, sekä heidän seikkailunsa ja kohtaamisensa läpi fantasiamaailma Dwyrin tekevät kirjasta todella hienon lukukokemuksen suomalaisen fantasiakirjallisuuden saralla. Kirjan päähenkilöiden, seleesin ja ihmistytön, välinen ystävyys on poikkeuksellista ja tämän myötä muukalaisuuden ja toiseuden teemat ovat vahvana mukana tarinassa, samoin kuten suru ja siitä selviäminen. Dwyrin ja Kaksosaurinkojen maailmaa värittävät iloisesti etenkin steampunk ja höyrykoneiden aikakauden edistysusko, magia sekä villin lännen tuntu.

Hän sanoi nimekseen Aleia on fantasiaromaanitrilogian ensimmäinen osa. Kirjan päähenkilöt ovat erikoiset kumppanit – Seleesien tieteellisen edistämisen seuran jäsen, kartografi ja toisinaan menneisyyttään viskiin hukuttava Corildonin sekä muistonsa menettänyt ihmistyttö Aleia, jonka Corildon löytää eräänä myrskyävänä iltana tajuttomana Seuran pohjoisimman toimipisteen luota. Päähenkilöiden matkassa kuljetaan pohjoisen piskuisesta Wyelin kaupungista läpi Dwyrin mantereen kohti etelää muun muassa Pohjoislinjan pikajunassa matkalla, josta ei tapahtumia puutu. Päämääränä heillä on mahtia kanavoivien seleesien maa Seleesia, josta parivaljakko toivoo löytävänsä keinon palauttaa Aleian muistot entiselleen.

Kaksosaurinkojen maassa kahden kansan kanssakäymistä ei katsota hyvällä. ­Lisäksi Varjomaailman selittämättömät tuulet ovat aiheuttaneet hämmennystä ja ­pelkoa seleesien keskuudessa. Corildonin ja Aleian yhteinen matka lujittaa ihmis- ja seleesikohtaloita toisiinsa, ja heidän matkallaan kohtaamansa varsin persoonalliset henkilöt tuovat tähän myös oman osansa. Olennot, kuten fennekki ja amargundi, kiitävät ja hyörivät kirjassa ihmisten ja seleesien keskuudessa. Erika Vik loihtii lukijalle varsin eläväisen kuvan sekä ihmisaistein havaittavasta maailmasta että seleesien aistimista mahdin tuulista ja maailman varjopuolesta. Dwyrin fantasiamaailma pitää kokonaisuudessaan lukijaa hyvin otteessaan ja kiehtoo vielä kirjan lukemisen jälkeenkin.

Esikoisromaaniksi kirja ja sen lukijalle avautuva maailma on hyvin harkittu ja se tarjoaa sopivasti myös tiettyä hilpeää kepeyttä. Kaksosaurinkojen maailmaan jää vielä paljon asioita, joista trilogian seuraavat osat kertovat mahdollisesti myöhemmin enemmän. Fantasiaromaaniksi kirja tavoittaa hyvin myös taianomaiset elementit ja satamakaupunkien vilske villin lännen tyyliin myös aurinkojenlaskun jälkeen tarjoavat etenkin aikuiselle lukijalle todellisen seikkailun, jota lukiessa mielenkiinto ei helposti herpaannu.

Kaksosauringot -trilogian seuraava osa, Seleesian näkijä ­ilmestyy elokuun 2017 tienoilla. Lähemmin Kaksosaurinkojen maailmaan voi tutustua myös osoitteessa www.seleesia.com, jossa löytyy tietoa myös kirjassa esiintyvistä termeistä, päähenkilöistä ­sekä Dwyrin maantieteestä ja historiasta.

Elina Huttunen

Leirien maailma

Tehtaita ei-toivotuille tulijoille

Michel Agier

Maailmassa on nykyään 65 miljoonaa pakolaista ja maansisäistä pakolaista. Kun poliittiset linjaukset
pakolaisten vastaanotosta puuttuvat, merkittävä osa heistä joutuu elämään avovankiloita muistuttavilla
leireillä, joiden asukkailla ei ole edes perusoikeuksia.

Hagadera-2

Pakolaisleiri, maansisäisten pakolaisten leiri, kerjäläisleiri, odotusalue, kauttakulkuleiri, pidätyskeskus, säilöönottoyksikkö, henkilöllisyydentarkistus- ja käännytysyksikkö, rajan­ylityspiste, rajaleiri, turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskus, ghetto, viidakko, hotspot… Ei-toivotulla lapsellakin voi olla monta nimeä – ja ne kaikki ovat ilmestyneet maailmanlaajuiseen käyttöön jo 1990-luvun lopusta lähtien. Leirit eivät ole pelkästään miljoonien ihmisten elämän arkea vaan niistä on myös tullut olennainen osa globaalia yhteiskuntaa ja yksi maailmanlaajuisen hallinnon muoto: miten hallita ei-toivottua?

Leiriintyminen saanut valtavat mitat

”Leiriintyminen” on ilmiö, joka on kehittynyt kylmän sodan jälkeisen kansainvälisen epävakauden aikana ja joka on 2000-luvun alun poliittisissa, ekologisissa ja talouden mullistuksissa saanut valtavat mitat. Leirit syntyvät joko siitä, kun paikallinen, valtakunnallinen tai kansainvälinen tiettyä aluetta valvova viranomainen pakkosiirtää ihmiset leirimäiseen asumismuotoon tai pakottaa heidät itse sijoittumaan sinne vaihtelevan pituiseksi ajaksi1. Vuonna 2014 YK:n pakolaisjärjestön tai YK:n palestiinalaispakolaisten avustusjärjestön – tai joskus harvoin kansallisten viranomaisten – ylläpitämiä ”virallisia” pakolaisleirejä oli kaikkiaan 450, ja niissä asui kuusi miljoonaa henkeä. Näistä suurin osa oli kokonaisia kodittomiksi joutuneita kansoja kuten Thaimaassa elävät Myanmarin karenit, Algeriaan Länsi-Saharasta paenneet sahrawit ja Lähi-idän palestiinalaiset. Usein leirit ovat hätäratkaisu ennakoimattomaan tilanteeseen, eikä niitä ole tarkoitettu eikä varsinkaan suunniteltu pysyviksi asuinpaikoiksi. Kuitenkin jotkut leirit ovat olleet olemassa yli kaksikymmentä vuotta, (Keniassa), yli kolmekymmentä vuotta, (Pakistanissa, Algeriassa, Sambiassa ja Sudanissa) tai jopa kuusikymmentä vuotta (Lähi-idässä). Ajan mittaan jotkut niistä ovatkin alkaneet muistuttaa laajalle levinnyttä alempien yhteiskuntaluokkien asuttamaa taajaa kaupunkimaista seutua.

Jopa 20 miljoonaa ihmistä asuu leireissä

Maailmassa oli vuonna 2014 lisäksi yli tuhat maansisäisten pakolaisten muodostamaa evakkoleiriä. Niissä asui kuusi miljoonaa henkeä. Niiden lisäksi laskettiin olevan tuhansia pakolaisten itsensä perustamia pieniä leirejä, joiden ikä vaihteli ja joiden oloista oli huonosti tietoa. Niissä asui kuitenkin 4–5 miljoonaa ihmistä. Näitä väliaikaisia, usein luvattomia, asutusmuotoja on kaikkialla maailmassa, ja ne sijaitsevat kaupunkien laitamilla, raja-alueilla, joutomailla tai raunioissa, asutuksen välialueilla tai hylätyissä kerrostaloissa. Vastaanottokeskusten tai säilöönottoyksiköiden – joita maailmassa on tuhat ja niistä Euroopassa 400 – kautta on kulkenut vähintään miljoona siirtolaista. Kun mukaan lasketaan vielä vuoden 2014 jälkeen kotimaastaan paenneet irakilaiset ja syyrialaiset, leireissä asuvien nykyiseksi määräksi voidaan arvioida 17–20 miljoonaa ihmistä.

Eroavaisuuksiensa lisäksi leireillä on kolme yhteistä piirrettä. Ne ovat ”virallisten” alueiden ulkopuolella sijaitsevia, fyysisesti rajallisia erillisiä asuinalueita, joita useinkaan ei ole edes merkitty karttoihin. Esimerkiksi Keniassa Garissan läänissä sijaitsevassa Dadaabin pakolaisleirissä on kaksi tai kolme kertaa enemmän asukkaita kuin koko Garissassa, mutta sitä ei näy missään lääniä kuvaavissa kartoissa tai papereissa. Leireissä vallitsee myös poikkeustila, mikä tarkoittaa, että niissä noudatetaan toisia lakeja kuin maassa, johon ne on perustettu. Olivatpa ne avoimempia tai suljetumpia, niissä ei ole velvoitetta tunnustaa leiriläisten tasa-arvoa suhteessa muihin kansalaisiin – sellainen vaatimus voidaan hylätä, lykätä tai keskeyttää. Tällä tavoin muodostettu ihmisyhteisö on myös helppo tuomita yhteiskunnan ulkopuoliseksi, koska sen tiedetään koostuvan eräänlaisesta ylijäämäväestöstä. Leirien asukkaisiin sisältyvää ”toiseutta” vahvistaa vielä se, että he ovat selvästi muista poikkeavia, eikä heitä katsota kotouttamiskelpoisiksi. He ovat kaksinkertaisen syrjäyttämisen uhreja: heiltä puuttuu sekä oikeudellinen että alueellinen turva.

Vaikka erityyppiset asumisyksiköt näyttävät erikoistuneen tietyntyyppisiin muuttajiin – vastaanottokeskuksissa on turvapaikanhakijoita, humanitaarisissa leireissä pakolaisia jne. – niistä löytyy kuitenkin suunnilleen sama väki, joka on lähtenyt Afrikasta, Aasiasta tai Lähi-idästä. Viranomaisten määrittelemät henkilökategoriat ovat virallisesti vahvistettuja etikettejä, jotka vain liimataan ihmisiin väliaikaisesti.

Miten ”pakolainen” muuttuu ”laittomaksi maahanmuuttajaksi”

Liberialainen maansisäinen pakolainen, joka on viettänyt sisällissodan ankarimmat vuodet 2002–2003 pääkaupungin Monrovian lähistöllä sijaitsevassa leirissä, muuttuu pakolaiseksi, jos hän seuraavana vuonna rekisteröityy maansa pohjoisrajan toisella puolella, Guinean Metsä-Guinean alueella sijaitsevaan YK:n pakolaisjärjestön leiriin. Jos hän vuonna 2006 poistuu leiristä lähteäkseen etsimään töitä Guinean pääkaupungista Conakrysta ja asettuu siellä maanmiestensä asuttamaan ”liberialaisten kaupunginosaan”, hänestä tulee ”laiton” maahanmuuttaja. Conakrysta hän saattaa pyrkiä Eurooppaan joko meriteitse tai Saharan halki kulkevia reittejä pitkin. Jos hän sattuu pääsemään Ranskaan asti, hänet toimitetaan johonkin Ranskan sadasta ZAPI-odotusalueesta, joita on sekä satamissa että lentokentillä. Ennen kuin hänet rekisteröidään turvapaikanhakijaksi, hänen virallinen asemansa on säilöönotettu. Hänen mahdollisuutensa saada oleskelulupa ovat erittäin heikot, joten hänet saatetaan käännyttää. Käännyttämisen vaatimien asiakirjojen valmistelun ajan hän on pidätettynä CRA-pidätyskeskuksessa, kunnes hänet voidaan poistaa maasta. Jos häntä ei voi lain mukaan käännyttää, hänet ”vapautetaan”, jonka jälkeen hän saattaa ajautua ”laittomana” maahanmuuttajana Calais’n leiriin tai vaikkapa afrikkalaisten maahanmuuttajien Rooman lähiöstä valtaamaan taloon.

Pakolaisleirit eivät enää ole kaukaisten etelän maiden ilmiö eivätkä ne tosiaankaan kuulu menneisyyteen, vaan ne ovat Euroopan nykyhetken todellisuutta. Vuoden 2015 jälkeen Lähi-idästä tulleiden siirtolaisten ansiosta Eurooppaan on ilmestynyt aivan uudenlaisia vastaanottoyksikköjä. Italiaan, Kreikkaan, Makedonian ja Serbian sekä Unkarin ja Itävallan välisille raja-alueille on perustettu erilaisia ulkomaalaisten vastaanotto-, rekisteröinti- ja järjestelykeskuksia. Ne voivat olla luonteeltaan pidätys- tai majoituspaikkoja, ja niiden hallinnointi voi olla kansallisten viranomaisten, EU:n tai yksityisten tahojen vastuulla. Ne on voitu sijoittaa entisiin varastorakennuksiin, käytöstä poistettuihin kasarmeihin tai joutomaille päällekkäin pystytettyihin kontteihin, ja ne ylikuormittuvat nopeasti. Tällöin kansalaisjärjestöt, alueen asukkaat tai maahanmuuttajat itse perustavat keskusten ympärille ”villejä” tai ”laittomia” pieniä leirejä. Näin tapahtui esimerkiksi Lesboksen saarella Morian leirillä. Schengen-alueen äärilaidalla sijaitseva lokakuussa 2015 perustettu Moria oli ensimmäinen EU:n perustama ja valvoma hotspot, jossa maahanmuutta­jien henkilöllisyys ja sormenjäljet rekisteröidään. Nämä järjestelykeskukset ovat hätäratkaisu, eivätkä ne yleensä pysty ottamaan vastaan enempää kuin muutaman kymmenen ihmistä, mutta ne saattavat kuitenkin paisua valtaviksi slummeiksi.

Kreikassa Pireuksen sataman lähellä olevassa telttaleirissä majailee 4 000–5 000 ihmistä, ja Kreikan ja Makedonian rajalla sijaitsevassa Idomenissa suureksi odotusalueeksi muodostuneella leirillä on kerrallaan jopa 12 000 henkeä2. Ranskassa on viime vuosina avattu lukuisia turvapaikanhakijoiden CADA-vastaanottokeskuksia sekä hätämajoituskeskuksia. Ne kärsivät kroonisesta paikkapulasta, ja niiden lähettyville muodostuu jatkuvasti luvattomia leirejä. Pariisin kaupunki perusti syksyllä 2016 kaupungin laidalle Porte de la Chapelleen vastaanottokeskuksen, mutta jos maahanmuuttajat käännytetään sieltä pois, heillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin päätyä nukkumaan telttoihin joko jalkakäytäville tai metrosiltojen alle.

Mikä on leirien täyttämän maiseman tulevaisuus? Nykyisin vallitsevina on kolme vaihtoehtoa. Ensimmäinen niistä on leirien sulkeminen esimerkiksi hävittämällä ne, kuten tehtiin Kreikassa Patraksen maahanmuuttajaleirille vuonna 2009 tai Ranskassa Calais’n leirille vuonna 2016. Pariisin ja Lyonin laitamilta puretaan säännöllisin välein ”romanialaiskerjäläisten” leirejä. Jos kyseessä ovat vanhat pakolaisleirit, niiden lopettaminen ei ole yksinkertaista vaan aiheuttaa aina ongelmia. Siitä hyvänä esimerkkinä on Meheban leiri Sambiassa. Se avattiin vuonna 1971 ja sitä on yritetty sulkea vuodesta 2002. Tuolloin siellä asui 58  000 ihmistä, joista suurin osa oli toisen ja jopa kolmannen sukupolven angolalaisia pakolaisia. Toinen vaihtoehto on leirien virallisen aseman muuttaminen pitkällä aikavälillä – niiden olemassaolo voidaan tunnustaa ja niille voidaan antaa eräänlaiset ”kaupunkioikeudet”, mistä esimerkkinä ovat Lähi-idän palestiinalaisleirit tai eteläsudanilaisten maansisäisten pakolaisten leirien vähittäinen liittäminen Khartumin laitakaupunkiin. Viimeinen vaihtoehto, ja nykyisin kaikkein yleisin, on antaa olla.

Vaihtoehtoja olisi tarjolla

Muitakin vaihtoehtoja kuitenkin olisi tarjolla. Euroopan ja muun maailman ”leiriintyminen” ei ole millään tavoin väistämätöntä. Vaikka erityisesti Syyriasta tulevien pakolaisten määrä kasvoi suuresti vuosina 2014 ja 2015, siihen olisi täysin voitu valmistautua. Tilannetta ennakoivat Lähi-idän konfliktien paheneminen, muuttajien määrän kasvu jo edeltävinä vuosina ja kokonaistilanne, jossa ”kansainvälinen yhteisö” oli epäonnistunut pyrkimyksissään palauttaa alueelle rauha. YK:n järjestöt ja muut humanitaariset järjestöt olivat kyllä tietoisia siitä, mitä tulossa oli, ja ne olivat jo vuodesta 2012 lähtien vaatineet muuta maailmaa valmistautumaan ottamaan vastaan uusia pakolaisia rauhallisissa ja ihmisarvoisissa oloissa.

Kun pakenevien ihmisten määrä alkoi kasvaa, se yllätti kuitenkin monet valtiot. Ne eivät olleet valmistautuneet tilanteeseen, ja vallanpitäjien paniikki siirtyi nopeasti kansalaisten keskuuteen. Pakolaisten hätätilaa käytettiin hyväksi etsittäessä perusteluja voimakeinojen käyttöön – valtion alueellisen suojelemisen nimissä maahanmuuttajia alettiin karkottaa tai sulkea säilöön. Calais’n ”viidakon” hävittämisellä lokakuussa 2016 oli monessa mielessä samanlainen symboliarvo kuin EU:n ja Turkin välillä maaliskuussa 2016 tehdyllä sopimuksella3 tai eri maiden rajoille rakennetuilla raja-aidoilla4: niiden tehtävä on osoittaa näyttävästi, että valtiot kykenevät vastaamaan turvallisuusuhkaan ja suojelemaan omaa ”heikkoa” kansakuntaansa torjumalla ei-toivottujen ulkomaalaisten maahantulo.

Vuonna 2016 Eurooppaan saapuikin sitten vain kolmasosa vuoden 2015 maahanmuuttajien määrästä. Saavutuksen hintana on ollut yli 6 000 Välimereen hukkunutta ja Balkanilla menehtynyttä5, maahanmuuttokysymyksen ulkoistaminen (Turkkiin ja Pohjois-Afrikkaan) sekä koko maanosan leiriintyminen.

1 Gérer les indésirables. Des camps de réfugiés au gouvernement humanitaire, Flammarion, ”Bibliothèque des savoirs”, Pariisi, 2008.

2 Laajemmin Euroopassa sijaitsevista leireistä: Migreurop, Atlas des migrants en Europe. Géographie critique des politiques migratoires, Armand Colin, Pariisi, 2012, ja Babels, De Lesbos à Calais. Comment l’Europe fabrique des camps, Le Passager clandestin, ”Bibliothèque des frontières”, Neuvy-en-Champagne, ilmestyy huhtikuussa 2017.

3 Hans Kundnani ja Astrid Ziebarth, ”Entre l’Allemagne et la Turquie, l’enjeu des réfugiés”, Le Monde diplomatique, tammikuu 2017.

4 Wendy Brown, Murs. Les murs de séparation et le déclin de la souveraineté étatique, Les Prairies ordinaires, Pariisi, 2009.

5 Bables, La Mort aux frontières de l’Europe. Retrouver, identifier, commémorer, Le Passager clandestin, ”Bibliothèque des frontières”, 2017.

LMD 5/2017

Suom. Kirsi Kinnunen

Kuva: Jolanda Jokinen

Pakolaiset ovat kannattava kauppa

Nicolas Autheman

Humanitaariset katastrofit eivät ole katastrofi kaikille. ”Avustusteollisuuden” vuosivolyymi nousee nykyisin jo yli 25 miljardiin dollariin. Kun uusi leiri avataan jossakin, yritykset asiantuntijapalveluyhtiöistä maksukorttien myyjiin tai huonekalujätteihin kiiruhtavat paikalle dollarinkuvat silmissään.

Nämä ovat kuin mitkä tahansa kansainväliset messut: näyttelyosastot ovat täynnä kirkasvärisiä julisteita, houkuttelevia valokuvia ja palvelualttiita messuemäntiä. Moitteettomasti istuvissa puvuissaan esiintyvät miehet vaihtavat näyttävästi käyntikortteja. Esitetelineiden lomassa näkyy isokokoisia pienoismalleja konteista koostuvista kaupungeista, joissa vallitsee siisteys ja järjestys.

”Voin lähettää teille kaikki haluamanne tiedot eri leireistämme. Meillä on valinnanvaraa kaivosten, öljynporauskenttien, armeijan tai pakolaisten majoittamistarpeisiin”, kertoo espanjalaista logistiikkayhtiötä Arpaa edustava Clara Labarta ylpeänä miehelle, joka sanoo tulleensa paikalle ”erään afrikkalaisen maan hallituksen” lähettämänä. Labartan messuosaston takaseinää koristaa suuri valokuva leirin perusmallista, jossa näkyy erityyppisiä telttoja ja helikoptereita.

”Yrityksemme ensisijainen asiakas on Espanjan puolustusministeriö, jolle toimitamme sotilasmateriaalia, mutta olemme täällä tutustumassa humanitaarisiin markkinoihin. Ne ovat erittäin kompleksinen kokonaisuus, jossa toimii monenlaisia yrittäjiä”, Clara Labarta selittää.

Avustusmessut YK:n huippukokouksen yhteydessä

Messut on järjestetty YK:n ensimmäisen humanitaarisen huippukokouksen yhteydessä. Kokous pidettiin Istanbulissa toukokuussa 2016, ja näytteilleasettajia oli voimakkaan mainostuksen ansiosta saatu mukaan yli 600. Tämä kertoo siitä, että pakolaisleireistä vastaavat kansainväliset järjestöt haluavat liittää yksityisen sektorin entistä tiiviimmin yhteen humanitaarisen toiminnan kanssa. Vastaavanlaisia messuja järjestetään useita vuodessa niin Dubaissa kuin Brysselissäkin. Valtaviin kaupallisiin tilaisuuksiin kokoontuvat sekä YK:n järjestöt, kansalaisjärjestöt että yksityiset yritykset, nuorista paikallisista yrityksistä monikansallisiin konserneihin. Istanbulissa tuotteitaan esittelivät vieri vieressä lennokkien, aurinko­energialamppujen tai ruokapakkausten myyjät sekä rahoituspalveluyhtiöt, kuten MasterCard Worldwide, ja tilintarkastusta, yrityksen kulujen vähentämisneuvontaa ja asiantuntijapalveluja tarjoavat yhtiöt, kuten Accenture ja Deloitte. Paikalla oli myös kansainvälisen matkakohteiden arviointisivuston TripAdvisorin edustaja, ja samoilla messuilla järjestettiin pakolaisvirtoja käsitteleviä keskustelutilaisuuksia.

”Tämä sektori on paisunut valtavaksi ja jotkut kutsuvat sitä ’avustusteollisuudeksi’. Sen vuosivolyymi nousee vähintään 25 miljardiin dollariin vuodessa. Kaupallisesta näkökulmasta on selvää, että tämä on uusi toimiala, jossa on mahdollista tahkota rahaa kunhan pystyy todistamaan tehokkuutensa”, toteaa Ben Parker, joka toimi vuoteen 2013 asti YK:n humanitaaristen asioiden koordinaatiotoimiston (OCHA) johtajana Syyriassa ja Itä-Afrikassa.

Istanbulin messujen satojen näytteilleasettajien keskellä yksi näyttävä osasto on erityisesti yritysedustajien mieleen. Sen kautta on helpompi ymmärtää sektorin toimintalogiikkaa. Osastolla on pakolaisille tarkoitettu teltta, johon on katettu malliksi teetarjoilu ja sen rinnalle luonnollisen kokoinen valokuva hyvin vieraanvaraisen näköisestä syyrialaisperheestä. Osasto kuuluu YK:n pakolaisjärjestölle (UNHCR:lle), joka on maailmanlaajuisesti merkittävin pakolaisleirien hallinnoija. Teltan puolestaan on rahoittanut ruotsalainen huonekaluyhtiö Ikea. Huonekalukonsernin säätiön johtaja ja ohjelman vastuuhenkilö Per Heggenes ei säästele sanojaan ylistäessään uutta tuotettaan, joka tuo mieleen yksityisille asiak­kaille myytävät koottavat huonekalut.

”Tämä teltta ei ole läpinäkyvä niin kuin yleensä, joten se kunnioittaa paremmin pakolaisten yksityisyyttä. Sen ovet saa kiinni, siinä on myös ikkunat ja lisäksi se on eristetty. Se tarjoaa aivan uutta elämänlaatua pitkäaikaisille pakolaisille.[– –] Malli on myös todella kestävä ja pitkällä aikavälillä UNHCR:lle tulee edullisemmaksi investoida meidän telttoihimme.”

Alankomaihin rekisteröity Ikea Foundation on vuodesta 2010 taannut täysrahoituksen Better Shelter (”parempia suojia”) -nimisen sosiaalisen yrityksen toiminnalle. Ruotsiin sijoittunut yritys on solminut YK:n pakolaisjärjestön kanssa 35 miljoonan euron arvoisen kaupan 30  000 teltasta. Koottavaa tuotetta on jo toimitettu järjestön pakolaisleireihin Etiopiaan, Irakiin, Etelä-Sudaniin ja Keniaan. Per Heggenes ei näe kauppakumppanuuden ja humanitaaristen päämäärien välillä minkäänlaista ristiriitaa.

”Minun mielestäni kyse ei ole siitä, että tehdään joko ’voittoa’ tai ’humanitaarista työtä’. Voittoa voi tehdä samalla kun tehdään kehitysyhteistyötä. [– –] Joka tapauksessa Better Shelterin tuottamat voitot täytyy joko investoida takaisin sosiaaliseen yritykseen tai sijoittaa Ikean säätiöön.”

Vaikka ruotsalainen huonekalujätti kehuu myyntiluetteloissaan kumppanuuden toimivuutta, Ben Parker puolestaan ei ole yhtä myönteinen arvioidessaan Ikean kentällä saamaa sijaa.

”Kun olin töissä Keniassa vuonna 2011, somalialaisten pakolaisten asuttaman valtavan Dadaabin leirin sijaintialueelle iski ankara kuivuus. Meille kerrottiin, että Ikea antaisi 60 miljoonaa dollaria pelkästään Dadaabin auttamiseen, mutta se liittyikin tähän telttakonseptiin, näihin ihmeasumuksiin, joita oli tarkoitus pystyttää leirille takaamaan pakolaisille suurenmoiset elinolot. Olivatko uudet design-teltat sitä mitä Dabaabissa juuri tuolloin tarvittiin? Suoraan sanottuna ei todellakaan. Yksityinen sektori etsii nykyisin uusia markkinoita hyväntekeväisyyssektorin kautta, ja arvelen, että Ikea toimii tässä tarkoituksessa. Se sopii hyvin osakkeenomistajille, mutta en ole varma, onko se oikea tapa auttaa pakolaisia.”

Vuonna 2016 Ikea ei pelkästään toimittanut telttoja YK:n pakolaisjärjestölle vaan se oli myös järjestön suurin yksityinen lahjoittaja, jonka antama summa nousi 32 miljoonaan euroon.

YK:n pakolaisjärjestön päämaja sijaitsee Genevessä. Mahtavassa lasiseinäisessä rakennuksessa toimii lähes tuhat työntekijää. Heidän pääasiallinen tehtävänsä on hallinnoida pakolaisleirejä niiden valtioiden puolesta, jotka eivät kykene vastaamaan leirien logistiikasta. Järjestön erikoispiirteenä on se, että vaikka se onkin YK:n alainen, sen toimintaa rahoittavat todellisuudessa muutamat suurvallat, jotka myös määräävät järjestön toimintalinjat ja prioriteetit. Vuonna 2016 järjestön seitsemän miljardin euron budjetista 40 prosenttia tuli Yhdysvalloilta. Perinteisesti rahoitusta ovat täydentäneet Saksa, Britannia, Japani ja Ruotsi.

”Tehokkuuden kasvattamiseksi olemme ruvenneet kehittämään kumppanuuksia yksityisen sektorin kanssa”, selittää järjestön edustaja Melissa Fleming Genevessä.

”Tietyllä tapaa tämä myös edistää omaa ammattilaisuuttamme. Koko humanitaarisen avun järjestelmä on kasvanut ja sen parissa työskentely vaatii nyt todellakin ammatillista osaamista.”

Uudelta ammattialalta puuttuu kuitenkin resursseja. Järjestö perusti vuonna 2012 säästöihin tähtäävän innovaatio-osaston, Innovation Labs, jonka tehtävänä on lanseerata uusia yhteistyö­projekteja. Majoitustoiminnoissa yhteistyökumppanina toimii Ikea, kiireellisissä logistiikka-asioissa mukana on yhdysvaltalainen kuriirifirma UPS (United Parcel Service) ja kouluopetusrintaman toimijaksi on piakkoin tulossa Google.

Jos järjestöltä tiedustelee, onko kumppanuuksissa vaarana, että yritysten sana alkaa painaa päätöksenteossa entistä enemmän, vastaus on aina sama: yritysten rahoitusosuus on edelleen marginaalinen verrattuna valtioilta tulevaan rahaan. Alun perin pelkiksi lahjoituksiksi tarkoitetut kumppanuussopimukset ovat nykyään kuitenkin ottamassa uusia muotoja. Ben Parkerin mukaan YK:n pakolaisjärjestö on lähtenyt mukaan kierteeseen, josta on vaikea irrottautua.

”Ikea Foundation on luvannut järjestölle kymmeniä miljoonia dollareita, ja nyt se on lähettänyt edustajansa Sveitsiin tarkastamaan, mitä lahjoitetuilla rahoilla oikein tehdään. Arvelen, että alussa järjestö kuvitteli voivansa yksinkertaisesti ottaa vastaan vapaaehtoistyöntekijöitä ja lahjoituksia, mutta se on nyt oivaltamassa, että se ei kuulu yksityisen sektorin toimintatapoihin. [– –] Yritykset edellyttävät vastineita lahjoituksilleen. Mikä on järjestön sananvalta silloin, jos Ikea päättää esimerkiksi testata tuotteitaan pakolaisleireissä?”

Mitä mahdollisuuksia järjestöllä on reagoida, jos käy niin kuin helmikuussa 2016, jolloin EU:n parlamentin jäsenet paljastivat Ikean sekaantuneen laajaan veroparatiisiskandaaliin välttyäkseen maksamasta veroja juuri niissä maissa, jotka rahoittavat YK:n pakolaisjärjestöä (La Tribune, 13. helmikuuta 2016)? Järjestö sanoo, ettei se ole koskaan kuullutkaan sellaisesta.

Ikean telttojen tarpeellisuutta tai tarpeettomuutta merkittävämpää on kuitenkin pohtia sitä, millaisen talousjärjestelmän ja millaisten poliittisten voimien vaikutuksen alaiseksi on joutumassa YK:n järjestö, jonka vastuulla on miljoonien kotinsa menettäneiden ihmisten kohtalo kautta maailman. Humanitaarisen toiminnan piirit ovat usein pienet ja ulkopuolisilta suljetut. Kun 1970-luvulla yksittäiset lääkärit, jotka tunnetaan nimellä French Doctors, lähtivät muutaman hengen ryhmissä perustamaan terveysasemia Afrikkaan vakuuttuneina toimintansa tarpeellisuudesta, heidän tilalleen ovat tulleet globalisoituneen akateemisen maailman oikeustieteellisistä ja kauppakorkeakouluista valmistuneet hallintojohtajat.

”Ette uskoisi, jos kertoisin kuinka monta työhakemusta minulle tulee päivittäin. Niiden ihmisten määrä, jotka haluavat tälle alalle, on aivan uskomaton. Erityisesti pyrkijöinä ovat nuoret, jotka hakevat merkitystä elämälleen ja sanovat minulle: ’En oikeastaan haluakaan tehdä töitä Wall Streetillä’”, vahvistaa Melissa Fleming.

Humanitaarisen alan uusille johtohenkilöille, jotka hyvin usein ovat imeneet oppinsa uusklassisen taloustieteen teorioista, vanhojen kansalaisjärjestöjen korvaaminen pätevämpinä pidetyillä yksityisillä yrityksillä on itsestäänselvyys. Sukupolvenvaihdos ei kuitenkaan yksin voi selittää markkinoiden tunkua pakolaisjärjestön yhä laajenevalle toimialalle. Rahoittajana toimivan suurvallan (Yhdysvallat) vaikutuksesta järjestö on vähitellen sopeutunut yritysjohtamismalliin, jossa keskeisimpinä arvoina ovat tehokkuus ja tuottavuus. Glasgow’n yliopistossa pakolaisleirien historiaa tutkiva Benjamin White on seurannut muutosta muutaman vuoden ajan.

”Valtiot, erityisesti Yhdysvallat, ovat kehittäneet järjestölle rahoituslogiikan, joka pohjautuu tarjouskilpailuihin ja tarpeiden jatkuvaan laadulliseen ja määrälliseen arviointiin. Näin ne ovat pakottaneet järjestön toimimaan kuin se olisi pysyvän rahoituksen varassa toimiva yritys omine markkinointi-, raportointi- ja arviointiosastoineen. Suuret kansalaisjärjestöt kuten Care tai Norwegian Refugee Council toimivat saman mallin mukaisesti. Näissä tapauksissa voidaan suoraan puhua humanitaarisista yrityksistä.”

Vaikka pakolaisjärjestö ei virallisesti myönnä yhdysvaltalaisten suoraa vaikutusta hallintomalliinsa, sen edustaja tunnustaa, että suurin rahoittaja valitsee, mitä kriisiä avustetaan.

”Me emme aina päätä sitä, vaan joskus päätöksen tekevät järjestön rahoittajat. Esimerkiksi Etelä-Sudanissa tai Keski-Afrikassa on käynnissä yhtä paha tragedia kuin Syyriassa, mutta rahoitus myönnetään pelkästään Syyriaa varten.”

Virtuaalipankkikortit päivittäisostoksia varten

Aamuauringon okrankeltaiset säteet valaisevat kuivasta maasta nousevia valtavia pölypilviä. Ajan kellastamien konttien reunoille viritetty pyykki tempoilee tuulessa. Lapset leikkivät vanhoista autonrenkaista viritetyissä keinuissa. Ollaan Jordaniassa, Zaatarin pakolaisleirillä, keskellä ankaraa aavikkoa. YK:n pakolaisjärjestön vuonna 2012 perustaman leirin näkymät ovat kaukana humanitaarisilla messuilla esitellyistä siisteinä kiiltävistä pienoismalleista. 15 kilometrin päässä Syyrian rajalta sijaitsevassa leirissä asuu nykyään 80 000 syyrialaispakolaista. Kolme vuotta leirin perustamisen jälkeen sen ruoanjakelusta vastaava YK:n alainen Maailman ruokaohjelma (WFP) päätti ensimmäisen kerran toimintahistoriansa aikana soveltaa leirillä markkinatalouden periaatteita. Ruokapakettien jakelun sijaan alueelle tuli kaksi kilpailevaa supermarkettia: Safeway – yhdysvaltalaisen marketketjun mukaan – ja Tazweed, joka on kuwaitilaisen ruokakauppakonsernin pakolaisleireihin erikoistunut tytäryhtiö.

”Kun alueella on kaksi markettia, jotka toimivat selkeästi kaupallisen logiikan pohjalta, ihmiset voivat yhdellä dollarilla päivässä hankkia mitä milloinkin haluavat ja heistä tulee onnellisia kuluttajia”, julistaa Kilian Kleinschmidt, joka toimi pakolaisjärjestön alaisena leirin johtajana 2013–2016. Hän puolustaa kiihkeästi uutta, hänen mukaansa paljon edullisemmaksi tulevaa järjestelmää.

Pakolaisten itsensä Zaatarin torilla vähitellen kehittämä epävirallinen talous on joutunut törmäyskurssille aggressiivisempaa logiikkaa noudattavien uusien toimijoiden kanssa. YK:n pakolaisjärjestö sekä Maailman ruokaohjelma ovat jakaneet jokaiselle syyrialaispakolaiselle virtuaalisen pankkikortin, jonka arvo on 50 dollaria kuukaudessa. Kortti kuitenkin toimii pelkästään Zaatarin kahdessa keskenään kilpailevassa supermarketissa, joissa sitä käyttävät ”asiakkaat” pääsevät osalliseksi suurissa valintamyymälöissä shoppailemisen riemuista.

”Me olemme erikoistuneet pakolaisleiritoimintaan ja olemme jo työskennelleet UNHCR:n kanssa Irakissa ja Jemenissä”, kertoo Tazweed-konsernin kehityspäällikkö Laith Al-Jazi Kuwaitista tuotujen tuotteiden täyttämien myyntipöytien keskellä.

”Minusta kilpailu on terve ilmiö. Se takaa parhaat palvelut ja parhaat hinnat pakolaisille, tai ennemminkin – jos sallitte termin – edunsaajille.”

Vaikka kyseessä on vaihtoehdoton markkinatilanne, Maailman ruokaohjelma kuitenkin vakuuttaa takaavansa, että kummankin supermarketin voitot rajoittuvat viiteen prosenttiin niiden liikevaihdosta. Nykyään itsenäisenä konsulttina toimiva ja tällä sektorilla erittäin suurta vaikutusvaltaa nauttiva Kilian Kleinschmidt haluaisi kuitenkin viedä yksityisen alihankintajärjestelmän vielä pidemmälle ja lopettaa vanhentuneen humanitaarisen avustuskäytännön kokonaan. Miksei leireille myyntikojuja perustavilta pakolaisilta voisi laskuttaa niitä humanitaarisia palveluja, joista he nauttivat?

”Yleinen avustaminen on mielestäni erittäin epäterve järjestelmä. Mitä siitä seuraa? Kun ihmiset palaavat kotimaahansa, he ovat heti edellyttämässä hallitukseltaan ilmaisia palveluja. On hyväksyttävä, että kaikella on hinta ja nykyinen talousjärjestelmä perustuu siihen, että kaikista saaduista palveluista on maksettava.

”Filosofi Michel Foucault 1980-luvun alussa Vietnamin venepakolaisia käsittelevässä puheessaan julisti, että ”Pakolaiset suljetaan ensimmäisinä ulos!” Olisiko hän voinut mitenkään kuvitella, että he jonain päivänä joutuisivat kaiken lisäksi myös maksamaan siitä?”

LMD 5/2017

Suom. Kirsi Kinnunen

Syyrialaisia ja irakilaisia pakolaisia saapumassa Kreikan Lesbos-saarelle. Ggia, Wikimedia Commons.

Komeaa on – ja halvalla menee

Nicolas Autheman

Ranskalainen yritys Logistic Solutions myy siirtolaisleireille asumistarkoitukseen muunnettuja kontteja. Yritys voitti valtion tarjouskilpailun Calais’n ”viidakon” evakuointisuunnitelmiin liittyvästä väliaikaisen vastaanottokeskuksen perustamisesta. Yrityksen johtoon kuuluva Antoine Houdebine selittää 15. helmikuuta 2016 tehdyssä haastattelussa näkemystään näistä ”markkinoista”.

Syyrilaisia pakolaisia lepäämässä Keletin rautatieasemalla Budapestissa.  Kuva: Mstyslav Chernov, Wikimedia Commons
Syyrilaisia pakolaisia lepäämässä Keletin rautatieasemalla Budapestissa.
Kuva: Mstyslav Chernov, Wikimedia Commons

”Logistic Solutions tunnetaan nykyisin Calais’n leiristä. Meille tulee kyselyjä monista maista, kuten Belgiasta tai Turkista ja osallistumme seuraavaksi Dubain humanitaarisen avun messuille (maaliskuussa 2016). Calais tulee olemaan kaikkialla ykkösesimerkki yrityksemme toiminnasta. Se on vähän sama juttu kuin ydinvoima 70-luvulla, jolloin Ranska oli alan kärkimaa, tai kuin TGV-juna – tuotteellamme on kansainvälistä kysyntää, se luo työpaikkoja ja edistää liike-elämää. Tämä nostaa markkinoiden tasoa. Monet leirit koostuvat pelkistä väliaikaisista suojista, joiden mukavuudet eivät yllä samalle tasolle kuin meidän leirimme. Me olemme tehneet suunnitelmat à la française ja lopputuloksena on hieno, konteista rakennettu leiri. Niille on nyt olemassa markkinat. Vaikka kaikki eivät omista luksusautoa, luksusautoille on kuitenkin markkinat. Samalla tavoin on olemassa markkinat myös tyylikkäille konttileireille.

En usko, että tämä oli tarkoitushakuista, vaan kyse on ennemminkin onnellisesta yhteensattumasta, mutta Ranskasta on kuitenkin tullut esimerkkimaa. [– –]Kaikki, englantilaiset, belgialaiset ja niin edelleen, tietävät Calais’n. Humanitaarisen avun messuilla näytän asiakkaille Calais’sta kertovan filmin, joka kertoo heille sen, minkä he jo tietävätkin. Se projekti hoidettiin kaiken kaikkiaan hyvin, se suunniteltiin ajatuksen kanssa, se rakennettiin nopeasti ja päivittäinen toiminta sujui hyvin. Siitä tuli ranskalainen projekti, se on sataprosenttisesti ranskalainen – pakolaisia lukuun ottamatta – ja tähän suuntaan meidän on syytä jatkaa. Minusta lopputulos on aivan odotusten mukainen. Ulkoa katsottuna meillä on tuote, joka on näyttävä ja kyltitys piristää sitä lisää. Sisäpuolella vaikutelma on ennen kaikkea kestävä, sängyt ovat terästä – päämääränä ei ole oleskelu sisätiloissa vaan tarjota lämmin tila nukkumiseen. Tavoite on siis saavutettu ja ulkonäkö ja mukavuus ovat täysin korrektia tasoa. Olen varma, että muiden maiden siirtolaisetkin haluaisivat samanlaisia suojia.”

Maksu tapahtuu yhdessä silmänräpäyksessä

”Tuokaa silmänne lähemmäksi… Kiitos yhteistyöstä.” Metallilta kalskahtava ääni tulee nivelvartisesta valoa välkkyvästä laitteesta. Se puhuttelee tällä tavoin syyrialaisia pakolaisia. Jordaniassa sijaitsevan Zaatarin leirin keskelle rakennetussa supermarketissa jokainen joutuu nykyisin skannauttamaan silmänsä kassalla voidakseen maksaa ostoksensa. YK:n pakolaisjärjestö asennutti helmikuussa 2016 markettiin iiristunnistuslaitteen, jonka avulla pakolaisen henkilöllisyys voidaan tarkistaa. Sen jälkeen tarkistetaan leiriläisen virtuaalitilin saldo. Kuukausittain maksetaan 50 dollaria tilille, joka sijaitsee paikallisessa Jordan Ahli Bank -pankissa. Tarkistus tapahtuu pakolaisjärjestön innostuneen ilmoituksen mukaan ”yhdessä silmänräpäyksessä” ja se myös ”estää huijaukset”. Sama järjestelmä on otettu tämän jälkeen käyttöön myös Azrakissa, joka on Pohjois-Jordaniassa sijaitseva toinen suuri syyrialaispakolaisten leiri.

Biometria ei vaikuta olevan pakolaisten huolten ja vaivojen kärjessä, olivatpa he juuri tulleet rajan yli taisteluja pakoon tai viettäneet leirissä jo useita vuosia. ”Se on toisaalta varmempaa, eipä tarvitse miettiä onko kortti tallessa”, toteaa lakonisesti eräs kaupan hyllyjen välissä kulkeva nainen. Häntä lähinnä harmittaa se, ettei hän enää voi lähettää lapsiaan kauppaan vaan hänen on tehtävä se itse.

Jordanian pääkaupungissa Ammanissa entinen syyrialainen toimittaja Hani Maoued, joka on myös asunut Zaatarin leirissä, sanoo kuitenkin, että keskenään monet pakolaiset tuskittelevat asiaa:

”Heille kyse ei ole mistään pikkuasiasta. Jo pelkästään leirissä asuminen perustuu pakkoon – kaikki päätökset tulevat ylhäältä, ja heille uusi tarkistusjärjestelmä on taas yksi uusi pakkokeino.”

Järjestelmää valmistaa IrisGuard-niminen yhtiö. Se on rekisteröity vuonna 2003 Caymansaarille, joka on yksi maailman läpitunkemattomimpia veroparatiiseja. Yrityksen markkinoima iiristunnistusjärjestelmä on tähän mennessä ollut käytössä amerikkalaisissa vankiloissa, Arabiemiraattien raja-asemilla ja Jordanian huumepoliisin yksiköillä. Yrityksen hallintoneuvostossa istuvat muun muassa Richard Dearlove, joka toimi Britannian ulkomaan tiedustelupalvelun SIS:n johtajana vuoteen 2004, ja Frances Townsend, joka puolestaan oli vuosina 2004–2008 Yhdysvaltain presidentin George W. Bushin erityisneuvonantaja sisäisen turvallisuuden ja terrorismin vastaisten asioiden alalla.

”Meille korkeatasoinen asiantuntijuus on tärkeää”, kuittaa yrityksen perustaja ja pääjohtaja Imad Malhas, joka seisoo täysin yrityksensä turvallisuustuoteidean takana.

”Minusta tekniikka on kiehtovaa. Kaikilla ihmisillä on erilainen iiris, ja se on ihmisen ainoa osa, joka pysyy samana koko elämän ajan. Iiristunnistus on paljon luotettavampi kuin sormenjäljet.”

Ala edustaa yhtiölle tulevaisuuden markkinoita. Se on ”lahjoittanut” laitteet YK:n pakolaisjärjestölle ja saa vastineeksi yhden prosentin kaikista pakolaisten suorittamista maksuista.

”Kaikki tämä on vähentänyt järjestön kuluja 20 prosenttia verrattuna entiseen ruokapakettien jakeluun. Suunnitelmissamme on nyt laajentaa toimintaamme kahdella tasolla: Yhdistyneiden kansakuntien sisällä ja Turkin kanssa, joka ottaa nykyisin vastaan eniten syyrialaispakolaisia1. [– –] Toivomme valloittavamme uusia markkinoita erittäin nopeasti.”

Vuonna 2002 eli kolme vuotta ennen biometristen passien tuloa Eurooppaan YK:n pakolaisjärjestö otti Afganistanissa käyttöön ”maailman ensimmäisen iiristunnistustekniikan”, joka toimi ”rekisteröintikokeiluna” Pakistanissa sijaitsevista leireistä palaavien afgaanipakolaisten tunnistamisessa2. Viisitoista vuotta myöhemmin biometrinen tunnistusjärjestelmä on laajennettu kattamaan maan koko väestö, minkä ansiosta Afganistan on nyt yksi alan edistyneimmistä maista maailmassa3. Aikamoisen paradoksaalista, kun maa samaan aikaan listataan säännöllisesti maailman köyhimpien maiden joukkoon.

”Kaikissa näissä pakolaisleireissä asuva yhteiskunnan ulkopuolelle joutunut väestö pannaan toimimaan uusien biometristen sovellusten koekaniinina”, sanoo itsenäinen humanitaaristen asioiden konsultti Paul Currion, joka on työskennellyt eri kansalaisjärjestöille esimerkiksi Irakissa ja Afganistanissa.

”Tämän alan tekniikkaa kehittäville yrityksille pakolaisleirit ovat huikea tilaisuus yhdistää niiden yrityskuva humanitaariseen työhön, kokeilla sovelluksia ja laitteita laajassa mitassa sekä päästä lähestymään myyntimielessä länsimaiden hallituksia.” Leireissä yrityksille on tarjolla nöyrää väkeä, jolla ei ole juurikaan alttiutta poliittiseen liikehdintään.

Vuonna 2002 YK:n pakolaisjärjestö asennutti biometrisen rekisteröintijärjestelmän lähes kymmeneen maahan Malesiasta Keniaan. Vuonna 2008 se antoi Privacy International -yhdistyksen perustajalle ja henkilötietojen suojausasiantuntijalle Simon Daviesille tehtäväksi selvittää järjestelmän toimivuutta eri leireissä: ”Havaintomme antoivat erittäin suurta syytä huoleen. Leiriympäristössä kaikki ovat epätoivoisia ja ihmiset suostuvat mihin tahansa, mutta esimerkiksi Etiopiassa ihmiset kertoivat, etteivät he lainkaan pitäneet sormenjälkien ottamisesta – heille se merkitsi sitä, että heiltä vietiin heidän identiteettinsä, että heiltä otettiin jotakin pois.[– –] Havaitsimme myös, että käytössä oli tietokoneita, joissa luottamuksellisia tietoja ei ollut suojattu. Lisäksi oli tehty järjestelyjä vastaanottomaan, tässä tapauksessa Malesian, kanssa tietojen jakamisesta. Yritysten kanssa tehtyjen sopimusten sisällöstä oli mahdotonta saada tietoa. Euroopassa tällaisten tietojen hankkiminen ja säilyttäminen olisi täysin laitonta.”

YK:n pakolaisjärjestön johdolle toimitettu raportti haudattiin julkaisematta sitä koskaan, eikä järjestö ole ottanut kantaa kysymykseen pakolaisten suostumuksesta rekisteröintimenettelyyn.

Raportin varoituksista on kulunut yhdeksän vuotta, eikä pakolaisjärjestö ole muuttanut henkilötietojen keräämiskäytäntöjään. Kööpenhaminan yliopiston sotatieteellisen laitoksen professori Katja Lindskov Jacobsen syyttää YK:n pakolaisjärjestöä siitä, että se on luomassa hyödyttömän ja samalla vaarallisen ilmiön nimeltä ”digitaalinen pakolainen”.

”Biometrian laajamittainen käyttöönotto kymmenen viime vuoden aikana on paradoksaalisesti tehnyt pakolaisista entistäkin haavoittuvampia. Henkilötietojen suojaamista koskevat linjaukset ovat epämääräisiä ja hämärän peitossa. Tietoja voidaan vaihtaa maiden välillä, kuten kävi Keniassa, jossa pakolaistietokannan tietoja käytettiin ristiinvertailuun maan omien kansalaisten tietokannan kanssa. Tarjouskilpailuihin kirjataan jopa, että tietoja voidaan jakaa ’YK:n pakolaisjärjestön suostumuksella.’ Pakolaisten henkilötiedoilla vaikuttaa olevan kauppatavarana ja poliittisena materiaalina varsin hyvät tulevaisuudennäkymät.”

1 YK:n pakolaisjärjestön mukaan Turkissa on nykyisellään 2,7 miljoonaa syyrialaista pakolaista (tammikuussa 2017). Pakolaisjärjestö ei hallinnoi Turkissa olevia leirejä, koska Turkin hallitus ei ole suostunut minkäänlaiseen maan sisäisiin asioihin puuttumiseen.

2 Peter Kessler, ”Iris testing of returning Afghans passes 200  000 mark”, YK:n pakolaisjärjestö HCR, New York, 10. lokakuuta 2003.

3 Paul Currion, ”Les enjeux de la biométrie dans l’humanitaire”, Irin News, Geneve, 26. elokuuta 2015.

LMD 5/2017

Suom. Kirsi Kinnunen

Muistojen kirja

petina_gappah_muistojen_kirja

Petina Gappah: Muistojen kirja

 

Memory oli syntymästä asti ollut erilainen. Hänen lumivalkea ihonsa kuumassa ja polttavassa Zimbabwen auringossa kärsi aina paljon. Elämä oli jokapäiväinen taistelu. Memory oli yhdeksän, kun hänen vanhempansa myivät hänet ventovieraalle miehelle, Lloydille. Lloydista tuli kuitenkin Memoryn mentori, joka auttoi pientä albiinotyttöä löytämään oman paikkaansa maailmassa. Mutta kaksikymmentä vuotta myöhemmin Memory päätyi vankilaan julmasta valkoisen miehen murhasta, josta hän ei muista mitään. Memory yrittää muistaa, mitä tapahtui sinä Lloydin kuoleman yönä ja samalla yrittää ymmärtää, miksi hänen vanhempansa eivät halunneet häntä, miksi hänen äitinsä vihasi häntä niin paljon. Hänellä on sentään aikaa pohtia asioita ennen kuin kuolemanrangaistus toteutetaan.

Petina Gappah käsittelee kirjassaan monia vakavia teemoja: politiikkaa, taikauskoa ja elämänmittaista toiseutta. Muistot entisestä elämästään vanhempien kanssa auttavat Memoryä selviämään nykyhetken tilanteesta. Mutta miten tarkkoja ne muistot ovat? Miten ihmisen muisti toimii traumaattisessa tilanteessa? Kirjaa lukiessa herää halu tutustua Zimbabwen kulttuuriin ja politiikkaan.

Memory kohtaa vankilassa erilaisia ihmisiä – rikollisia, jotka odottavat uudelta valtiolta armahdusta, ja vankilan työntekijöitä, joita pakotetaan äänestämään vanhaa valtiota – muuten voi menettää työpaikan. Memory ei voi edes toivoa saavansa kunnon oikeudenmukaisuutta, pelkkä hänen albiinoihonsa herättää ympärillä olevissa ihmisissä ennakkoluuloja. Modernit ja perinteiset arvot törmäävät toisiinsa ja siksi tämä tarina pistää mieleen ja sydämeen.

Taikausko albiinoja kohtaan on Afrikassa edelleen iso ongelma. Monet, jotka eivät päädy poppamiesten taikakalujen raaka-aineeksi, elävät pelossa ja kohtaavat erilaisia vaikeuksia. Gappah osaa hyvin sekoittaa ennakkoluuloja, perinteita ja nykypäivän elämää tässä romaanissa.

Synkkä todellisuus kuolemansellissä muuttuu välillä naurettavaksi. Hahmot, jotka kirjailija luo tarkkojen yksityiskohtien avulla, muuttuvat helposti eläviksi ja mielenkiintoisiksi. Politiikka kuitenkin vaikuttaa kaikkien elämään, ja kirjailija suhtautuu kotimaataan kohtaan kriittisesti, mutta kuitenkin ironisesti.

Kirjaa lukiessa herää aikamoinen halu tutustua Zimbabwen kulttuuriin, politiikkaan ja taloudelliseen tilanteeseen. Petina Gappahin teos koukuttaa lukijansa ja jättää kaipaamaan lisää.

Klavdia Kurvinen

Loistava ystäväni

loistava_ystavani_ferrante

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

 

Elena Ferrante saa lukijansa pohtimaan, millaista on kasvaa lapsesta nuoreksi toisen maailmansodan jälkeisessä Napolissa romaanillaan Loistava ystäväni. Täysin selvää vastausta teos ei anna, sillä se on kuvattu lapsikertojan näkökulmasta. Kukaan ei puhu menneestä, mutta kireän ilmapiirin aistii silti. Väkivalta ja kuolema ovat arkipäivää, jota ei kyseenalaisteta. Kirjassa on kaunista, realistista kuvausta, mutta toisinaan kerronta on toteavaa: osa tunteista kuvaillaan tarkasti, toisista ei sanota mitään. Kun isä heittää tyttärensä ulos ikkunasta ja tämän käsi murtuu, ei tunteista puhuta – lukija saa päätellä ne itse.

Ferrante kuvaa luokkayhteiskuntaa, väkivallan aiheuttamia traumoja, sekä naisen ja koulutuksen asemaa ja vähäistä arvostusta. Enemmän kirjassa kuitenkin keskitytään kahden tytön, Lilan ja Elenan, väliseen ystävyyteen, keskinäiseen kilpailuun, kateuteen ja valta-asemaan. Yhteiskunnalliset olot nousevat lähelle pintaa, mutta odotin niiden tulevan selvemmin esiin. Teos on ajatuksia herättävä, vaikkakin välillä hieman sekava, tarina.

Marianne Kannisto

Kiintymyksiä

kiintymyksia-(1)

Kiintymyksiä pitää otteessa tunnelmallaan 

 

Rodrigo Hasbúnin Kiintymyksiä on mielenkiintoinen ja hämmentävä yhdistelmä faktaa ja fiktiota. Se kertoo 1950-luvulla Boliviaan muuttaneen Ertlin perheen surullisen tarinan. Keskiössä on perheen vanhin tytär Monika, jonka päätös liittyä vasemmistosisseihin ravistelee koko perheen jo ennalta traagista elämää.

Hasbún rakentaa tarinan taitavan koruttomasti. Kirja koostuu lyhyistä, henkilöhahmojen sisäistä maailmaa avaavista kohtauksista, joista jokaisella on omanlaisensa ääni. Loikkaukset kertojasta ja vuosikymmenestä toiseen pitävät lukijan jatkuvasti valppaana. Hasbún luottaa lukijaan ja jättää paljon tämän mielikuvituksen ja historiantuntemuksen varaan. Kiintymyksiä voitti minut puolelleen tunnelmallaan. Tarina etenee nopeasti, mutta pakottaa silti sukeltamaan jokaisen hahmon elämään ja tunteisiin. Historiallinen konteksti jää taka-alalle, kun hahmoihin tutustuu. Monikan kasvutarina kertoo isän ja tyttären vaikeasta suhteesta, siskosten erilaisuudesta ja siitä, miten valintamme vaikuttavat lähimmäisiimme.

En yllättyisi, jos Kiintymyksiä tehtäisiin elokuvaksi. Tarina jää mieleen.

Laura Kalmukoski 

Emme ajattele puolestasi

Serge Halimi

LOKAKUUSSA 2009 Le Monde diplomatique esitti lukijoilleen tukivetoomuksen. Takana oli kolme vuotta taloudellista takapakkia ja – kuten monilla muillakin tiedotusvälineillä – levikin lasku. Lehden olemassaolo, eli sen riippumattomuus, oli vaarassa. Kahdeksan vuotta on kulunut ja uhka on nyt selätetty.

Nykymaailmassa tyytyväisyyden aiheet ovat harvassa, joten ei liene pelkästään hyödyllistä vaan myös kannustavaa pohtia, millä tavalla vaara saatiin hälvenemään. Kysymyksellä on yleistä kiinnostavuutta niin älyllisestä kuin poliittisesta näkökulmasta. Ensinnäkin lehden painosmäärällä ei voi mitata sen laatua, mutta aina kun julkaisu edustaa tiettyä filosofista tai mielipidesuuntausta sen sijaan, että se tyytyisi olemaan vain ”brändi” tai ”tuote”, voi painosmäärien putoaminen kertoa siitä, että lehteä ei enää pidetä tarpeellisena. Vuonna 2009 pyysimme lukijoitamme todistamaan, ettei siitä ollut kyse, ja tukemaan Le Monde diplomatiquea suoraan rahallisesti tai tilaamalla sen. Korostimme, ettei ole olemassa sellaista ilmiötä kuin ilmaiset uutiset, sillä jos toimittajan työ tarjotaan lukijoille ilmaiseksi, journalisti menettää riippumattomuutensa ja hänen työstään tulee lukijoiden sijaan alisteinen hakukoneille ja mainostajille.

Lukijamme kuulivat vetoomuksen ja vastasivat siihen niin hyvin, että tänä vuonna meidän ei tarvitse julkaista jokavuotista (ranskankielistä laitosta koskevaa) vetoomustamme. Lehden tulevaisuus on turvattu ainakin muutamaksi vuodeksi eteenpäin, ja sen ansiosta olemme voineet uudistaa tavoitteitamme: eloonjäämistaistelun sijasta haluamme levittää lehtemme ajatuksia entistä laajemmalle eli lähdemme valloitusretkelle.

Mitä näistä vaaran vuosista ja niistä pelastumisesta voi oppia? Ainakin ne ovat lujittaneet vakaumustamme siitä, että kun lehteä ei tehdä ”tuotteeksi”, sen on voitava luottaa lukijakuntansa sitoutumiseen. Arvelemme, että lukijamme ovat muita vahvemmin sitoutuneita siksi, että Le Monde diplomatique on pitänyt kansainvälisten tapahtumien käsittelyä prioriteettinaan, kun ne muualla jäävät yhä vakavammin taka-alalle. Toinen selitys on, että lehti on jatkanut edellisten päätoimittajien Claude Julienin ja Ignacio Ramonet’n kehittämällä linjalla mediakritiikin edelläkävijänä. Vuosien mittaan Le Monde diplomatiquen näkökulmat ovat herättäneet laajaa närkästystä, mutta nyttemmin monet ovat alkaneet seurata analyysejämme ja liittyneet joukkoomme. Toivotamme kaikki tervetulleiksi, sillä uudet ideat eivät kysy henkilötietoja eivätkä tekijänoikeuksia.

Le Monde diplomatique ei ole pelkästään haastanut valtavirtajournalismia, jolle ovat tyypillisiä omistuksen keskittyminen, vaihtoehtoisten mielipiteiden puute, porvarillisiin arvoihin eristäytyminen, kulissisopimukset ja silmänpalvonta. Olemme vastanneet toisenlaisilla ammattikäytännöillä. Le Monde diplomatique on kriittistä journalismia aktiivisesti harjoittava kuukausijulkaisu, jonka linjaa ei voi määritellä pelkäksi suurinta osaa eurooppalaista mediaa vaivaavan uusliberalismin torjunnaksi.

Kollegamme mediassa ovat viimein ymmärtäneet, että tiedotusväline, joka toistaa kuin vatsastapuhujan nukke huonomaineisten poliitikontolvanoiden latelemia, valmiiksi pureskeltuja ja houkuttelevasti pakattuja ajatuksia, menettää myös oman maineensa – siis markkina-arvonsa. Tältä pohjalta monet ovat korjanneet suuntaa ja tilalle on ilmestynyt journalismin muoto, jonka Le Monde diplomatique yhtä kaikki hylkää. Ikään kuin olisi olemassa journalisti, joka on puolueeton eikä kannata mitään ideologiaa vaan pelkästään ”avaa koodeja” ja ”selittää auki” ilmiöitä – reportteri, jota ”ei höynäytetä”, joka lennähtelee yhden vakaumuksen kukasta toiseen väittäen, ettei koskaan sitoudu mihinkään.

Tällaiselle journalistille ammattilaisuus on yhtä kuin valikoida ”pieniä tosiseikkoja” esitettäväksi ilman kommentteja ja kertoa mieluummin siitä mitä itse on ”todistanut” (mieluusti jotakin mahdollisimman järkyttävää). Hän hylkää ”ääri-ideologioiksi” tuomitsemansa ajatukset, koska niillä ”ei ole uutisarvoa”, ja nostaa ”keskustelun” ytimeen itse valitsemansa ajatukset (eli omansa). Näin saadaan uutiskoneet kehräämään ja pönkitetään mielikuvaa moniarvoisuudesta.

Kilpailu yleisöstä usein köyhdyttää uutisoinnin, mutta kun puolueettomuuden nimissä estetään vastakkaisten mielipiteiden ilmaiseminen, sillä on muitakin seurauksia: mielipidesivuilta, keskusteluohjelmista ja säädyllisestä julkisesta keskustelusta syrjäytetyt, eri laitoja edustavat poliittiset toisinajattelijat perustavat omia lehtiä, kanavia ja julkaisuja. He keikauttavat tilanteen näppärästi päälaelleen, sillä uudet julkaisut hyötyvät institutionalistisen journalismin uskottavuuden laskusta, jolloin ulkopuolisuudesta tuleekin luotettavuuden tae.

Le Monde diplomatiquen kirjoittajat ovat paitsi toimittajia, myös yliopisto-opettajia, kirjailijoita ja tutkijoita. Vaikka faktat olisi valittu kuinka huolellisesti tahansa, tosiasiat aukeavat vasta kun ne on sijoitettu historialliseen, poliittiseen ja kulttuuriseen kontekstiin. Vuosien aikana toimitustiimimme on solminut tiedon tuottajiin suhteita, joiden ansiosta lehtemme kirjoitukset auttavat lukijoita ymmärtämään maail­maa ja toivon mukaan myös muuttamaan sen kehityksen suuntaa. Tämä pysyy tavoitteenamme, ja tiedämme hyvin, että sen eteen on edelleen tehtävä lujasti töitä.

Ääntä ja vimmaa vastaan

Kuluneen vuoden aikana mainstream-media on ollut vaikuttamassa monenlaisiin tapahtumiin, joissa Le Monde diplomatiquen erilainen kanta on korostunut. Esimerkiksi Ranskassa vasemmistokeskustalainen äänestäjäkunta nosti Emmanuel Macronin valtaan, minkä ansiosta hän jatkaa nyt presidenttinä oikeistolaista ohjelmaansa. Lehdistö auttoi Macronia vakuuttamaan osan äänestäjäkunnasta; yleensä vasemmistomyönteisiksi tunnetut lehdet ja nettisivustot kannattivat Macronia jo ennen ensimmäistä äänestyskierrosta.

Sitten 28. syyskuuta nähtiin, miten L’Obs (entinen Le Nouvel Observateur) julkaisi kannessaan Macronin kuvan – mikä ei ollut ensimmäinen kerta – ja syyttävän tekstin: ”Miksi hän jakaa rikkaille?” Niin, miksi? No siksi, että L’Obs nosti hänet valtaan… L’Obs yhdessä muiden tiedotusvälineiden kanssa – mutta ilman Le Monde diplomatiqueta. Nyt Le Point ”tuskin uskoo”, miten uusliberalistinen presidentti Ranskalla on ja konservatiivinen Le Figaro puolestaan kirjoittaa ”pienestä ihmeestä”. Toden totta, sen omistajan Serge Dassault’n verot tulevatkin pian alentumaan.

Paljastaessaan miten valtaa käytetään Le Monde diplomatiquen on oltava varuillaan, ettei se sortuisi pelkkään ”ääneen ja vimmaan”, koska silloin lehti vain edustaisi ”tyytymättömiä tyydyttävää oppositiota”. Muiden tiedotusvälineiden ja sosiaalisen median kaikukammiona toimiminen eristää maailmasta ja voi tylsistyttää mielen. Esimerkiksi Donald Trumpin valinnasta lähtien suurin osa länsimaisista tiedotusvälineistä on jatkanut taukoamatta hänen huonojen puoliensa, väärinkäytöstensä ja ilkitöittensä rääpimistä. Materiaalia riittää loputtomiin, ja se tarjoaa ihmisille mahdollisuuden antaa itsestään edistyksellisen kuvan – tosin halpahalliversiona, kuka sellaista sitten tarvitseekaan.

Kun tähän vielä sekoitetaan Vladimir Putin, saadaan aikaan uusi, suurimmaksi osaksi fiktiivinen mielikuva ”pahan akselista”. Se, että Venäjän ja Yhdysvaltain presidentit ovat eri mieltä niinkin polttavista kansainvälisistä asioista kuin Iran, Korea, Unesco, Kuuba, ilmastonmuutos, Ukraina, Venezuela tai Syyria, on pyyhkäisty kokonaan sivuun, koska on mukavampi epäillä, että Putin ja Trump veljeilisivät keskenään. CIA (joka, kuten tunnettua, ei koskaan valehtele ja on aina pysytellyt tiukasti erillään muiden maiden poliittisista tapahtumista) väittää, että Kreml oli suoraan sekaantunut Hillary Clintonin mainetta tahrivien tietojen levittämiseen mikä toimii selityksenä Clintonin odottamattomalle vaalihäviölle.

Totuudet, jotka eivät kiinnosta ketään

Nato on taistellut näitä Moskovasta tulevia fake news -uutisia vastaan yhtä taitavasti kuin aikanaan Kosovon sodassa 1999, jolloin se kertoi armeijan tekemien ”ylilyöntien” arvostelun ehkäisevästä ”julkisen mielipiteen puuduttamistekniikastaan” näin: ”Me ilmoitimme, että erilaisia hypoteeseja on lukuisia ja että teemme asiasta selvityksen. Paljastimme totuuden vasta pari viikkoa myöhemmin, ja silloin kukaan ei enää ollut kiinnostunut koko asiasta.” Le Monde diplomatique on nimenomaan intohimoisen kiinnostunut niistä totuuksista, jotka eivät enää kiinnosta ketään. Meidän oma laatumme syntyy juuri siitä. Se vaatii parempaa muistia ja ankarampaa älyllisyyttä kuin pakonomainen twiittaaminen uusimmista pöyristyksen aiheista.

Ranskalaisen rap-artistin Keny Arkanan sanoin: ”Älä huolehdi / Anna meidän tuudittaa sinut uneen / Anna meidän kertoa tarinoita / Pidä hauskaa ja anna meidän ajatella puolestasi.”

Tässä kiteytyy se journalismi, jota vastaan me taistelemme. Teidän, lukijoittemme, ansiosta sillä journalismilla, jonka puolesta me taistelemme, on vielä tulevaisuus edessään.

Serge Halimi on Le Monde diplomatiquen toimituksen johtaja ja hallituksen puheenjohtaja. Suom. Kirsi Kinnunen

Pronssiinvalettu pahuus

ARI TURUNEN

TÄSSÄ LEHDESSÄ on mielenkiintoinen artikkeli Turkmenistanista ja sen itsevaltiaan presidentin Gurbanguly Berdimuhamedowin innostuksesta Turkmenistanin omaa hevosrotua kohtaan. Turkmenistanin pääkaupungin Ashgabatin keskustassa on kullalla päällystetty, 20 metriä korkea presidentin ratsastajapatsas. Presidentti on todennut, että patsas pystytettiin toukokuussa 2015 ”kansalaisten toiveesta”. Turkmenistanissa on perinteitä kultaisten patsaiden pystyttämisestä. Berdimuhamedowin edeltäjä, ”elinikäinen presidentti”, vuonna 2006 kuollut Saparmurat Niyazov, pystytti myös itselleen useita kullattuja patsaita. Yhden Niyazovin patsaan Berdimuhamedow on siirtänyt Ashgabatin ulkopuolelle.

Demokratioiden ja diktatuurien yksi ero on, että diktatuureissa hallitsijat pystyttävät patsaita omana elinaikanaan lähinnä itsestään. Mitä alistavampi diktatuuri, sitä suurempi on yleensä diktaattorin pronssiinvalettu omakuva.

Nykyajan diktatuureissa hallitsijoiden patsaat ovat iloisia. Saparmurat Niyazov halaa kädet levällään maailmaa Turkmenistanissa. Pohjois-Korean Pjongjangissa jättiläismäiset ja hymyilevät Kim Il-sungin ja Kim Jong-ilin patsaat tervehtivät kansaa. Demokratioissa patsaiden tyyli on perinteinen. Tiukkailmeinen mies tuijottaa määrätietoisesti horisonttiin. Usein hän istuu hevosen selässä ja miekka kädessä. Toisinaan hän vain istuu, mutta aina vakavana. Iloinen ilme tai kepeä tunnelma ei kuulu asiaan. Kaupunkien asukkaat ottavat nämä patsaat itsestäänselvyyksinä. Ne ovat tuttuja hahmoja lapsuudesta ja koulujen oppikirjoista. Patsaiden henkilöt ovat sankareita, jotka ovat tuoneet maalleen kunniaa. Maan rajojen ulkopuolella käsitys sankaruudesta voi olla erilainen. Oman maan sankari on usein naapurimaan vihollinen. Timur Lenk ratsasti lasten päälle Ankarassa ja Isfahanissa, mutta Uzbekistanissa hänestä on useita patsaita. Suomessa tsaari Aleksanteri II:n patsas on Helsingin Senaatintorilla kunniapaikalla, mutta Puolassa tsaari muistetaan vuosien 1863–1864 kapinan kovaotteisena kukistajana.

Patsaiden pystyttäjät ovat jo muinaisista ajoista lähtien halunneet varmistaa, että patsas pysyisi pystyssä ikuisesti. Harvoin on näin tapahtunut. Yhtä säännönmukaisesti kuin patsaita pystytetään, niitä myös kaadetaan. Kansannousuissa yksi ensimmäisiä toimenpiteitä on diktaattoreiden patsaiden kaataminen. Nyt patsaita on alettu kaataa myös demokratioissa. Elokuussa poistettiin yhden yön aikana useiden Yhdysvaltojen sisällissodan aikaisten ja etelävaltioiden merkkihenkilöiden patsaat. Baltimoren kaupungin työntekijät poistivat muun muassa korkeimman oikeuden tuomaria esittävän patsaan. Tuomari oli päättänyt vuonna 1857, ettei tummaihoisilla ollut oikeutta Yhdysvaltain kansalaisuuteen.

Patsaat ovat alkaneet herättää uudella tavalla tunteita. Charlottesvillen väkivaltaisuudet syntyivät vain muutamaa päivää ennen Baltimoren patsaiden siirtoa, kun äärioikeistolaiset halusivat estää kaupungin aikeen poistaa etelävaltioiden puolesta taistelleen ja orjia omistaneen kenraali Robert E. Leen patsaan. Syyskuussa Australiassa syntyi kiista löytöretkeilijä James Cookin patsaasta. Monet pitävät Sydneyn Hyde Parkissa sijaitsevaa patsasta loukkaavana. Patsaan muistolaatassa lukee, että James Cook ”löysi tämän territorion 1770”. Patsas töhrittiin tekstillä: ”Ei aihetta ylpeilyyn kansanmurhasta.” Tällä viitattiin alkuperäisasukkaiden raakaan kohteluun. Töhriminen herätti keskustelua muistolaatan tekstin asiallisuudesta. Austra­lian alku­peräisasukkaisiin kuuluva toimittaja Stan Grant totesi terävästi, että odottivatko he todellakin 60 000 vuotta, että valkoiset ihmiset löytäisivät heidät.

Historiaa ei voida muuttaa, mutta patsaiden henkilöitä on hyvä katsoa kaikkialla myös sellaisesta näkökulmasta, joka ei mahdu eri maiden koulujen oppikirjoihin ja virallisiin historiikkeihin.

Ari Turunen on Le Monde diplomatiquen Suomen laitoksen päätoimittaja

Kulissien välttämättömyys

NIKOLAI DONSKOV

Venäjän presidentinvaalien varma voittaja on tiedossa kuten ennenkin. Vaalien 2018 erikoisuus on se, että vastaehdokkaat on laitettu osittain uusiksi ja heidän runsaasta joukostaan huomattavan moni on tuttu kasvo viihdemaailmasta.

VAALIKAMPANJOINTI ON käynnistymässä aivan pian, tarkemmin sanoen joulukuun alussa. Silloin julkaistaan virallinen ehdokaslista. Ennen tätä vahvistusta kaikki mukaan ilmoittautuneet ovat tietenkin vain henkilöitä, jotka ovat ilmaisseet vasta toiveensa osallistua kilpaan. Kandidaatti numero yksi eli Vladimir Putin ei ole ilmoittanut aikeistaan. Hän pitää yllä dramaattista hiljaisuutta. Monet muut ovat kuitenkin ehtineet avautua suunnitelmistaan. Mahdollisia ehdokkaita on miltei kaksikymmentä, joskin lopullinen lista tulee varmasti olemaan lyhyempi.

Käydäänpä läpi tähän mennessä tiedossa olevien potentiaalisten kandidaattien lista. Miltei kaikki heistä ovat tuttuja jo aikaisemmista presidentinvaaleista. Kommunistisen puolueen johtaja Gennadi Zjuganov, liberaalidemokraattinen populisti Vladimir Žirinovski, Jabloko-puolueen Grigori Javlinski sekä mahdollisesti mukaan lähtevä Oikeudenmukaisen Venäjän keulakuva Sergei Mironov (joka tuttuun tapaansa ohjaa kannattajiensa äänet Putinille), ovat kaikki vakiintuneita nimiä. Kyseessä on tietyssä mielessä pakollinen kuvio. Näiden vakikandidaattien mukanaolo on eräänlainen välttämätön kulissi, tausta, jota vasten Putinin vaihtoehdottomuus saadaan näyttämään hieman paremmalta.

Opposition ykköshahmo Aleksei Navalnyi lukeutuu niihin, jotka käyvät veristä kamppailua oikeudestaan osallistua vaaleihin. Tuoreen tuomionsa vuoksi hänellä ei kuitenkaan ole mitään mahdollisuuksia päästä mukaan. Prosessia, jonka lopputuloksena Navalnyi julistettiin syylliseksi, on useissa yhteyksissä väitetty mittatilaustyöksi. Minulla henkilökohtaisesti ei ole sellaisia tietoja, joiden perusteella voisin vahvistaa väitteen todeksi, joten jätetään tämä asia sikseen.

Kandidaattien vuolas virta

Pitkä listamme jatkuu ehdokkailla, jotka ovat enemmän tai vähemmän tuttuja politiikasta. Tunnetuimpia heistä ovat entinen pääministeri Mihail Kasjanov sekä entinen talousministeri Aleksei Kudrin. Loput ilmoittautuneista politiikoista ovat suurelle yleisölle tuntemattomampia. Luettelon mielenkiintoisin osuus alkaa kuitenkin näiden nimien jälkeen. Ehdolle on nimittäin asettumassa ennennäkemättömän runsas valikoima kandidaatteja, joiden joukossa korostuvat kauniimman sukupuolen sekä erityisesti viihde­alan edustajat.

Yksi heistä, tv-juontaja Ksenija Sobtšak, ilmoitti lokakuun lopussa asettuvansa ehdolle. Hän nousi alkujaan kuuluisuuteen useiden seurapiireissä sattuneiden skandaalien myötä. Sobtšak juonsi pitkään epämääräisen maineen saanutta tosi-tv-ohjelmaa Dom-2:ta (suom. huom. BB-tyyppinen realitysarja, jossa talon asukkaat ovat viettäneet parhaimmillaan useita vuosia). Lisäksi hän on ääninäytellyt Paris Hiltonia elokuvassa Blondi suklaassa (Vannomatta Paris!) sekä kirjoittanut elämäntaito-oppaan Kuinka miljonääri naidaan. Tähän ei varmaankin tarvitse lisätä mitään, sillä edellä mainittujen taideteosten nimikkeet puhuvat puolestaan.

Viime vuosina Sobtšak on esiintynyt opposition edustajana. Samalla hän on jatkanut uraansa ja ansainnut hulppeaan elämäntyyliinsä tarvittavat rahat juontamalla suurten tuotantoyhtiöiden tapahtumia sekä näyttäviä show-ohjelmia.

Sobtšakin ilmoitus osallistua vaaleihin tuntui irrottavan jonkinlaisen tulpan. Seurasi vuolas virta, jossa tv-kasvo toisensa jälkeen ilmoitti haluavansa presidentiksi. Mainittakoon ensimmäisenä vaikkapa Jekaterina Gordon, joka ratsasti kuuluisuuteen sen saman skandaalin kyydissä kuin kollegansa Sobtšak. Tv-juontaja Anfisa Tšehova puolestaan on noussut suuren yleisön tietoisuuteen runsaan povensa sekä juontamiensa eroottisten ohjelmien ansiosta. Omien sanojensa mukaan hän hakeutuu heti ehdolle, jos saa Instagramissa vähintään 200 000 tykkäystä.

Eikä siinä vielä kaikki. Looginen jatko tv-julkimoiden ketjulle on entisen pornotähden Jelena Berkovan ilmoitus pyrkiä maan ykköspallille. Berkovasta tuli julkisuuden henkilö hänen oltuaan mukana Dom-2:ssa, jota siis juontaa, kuten muistamme, Sobtšak. Berkovan vaalilupaukset ovat varsin radikaaleja. Yksi hänen ajamistaan asioista on saattaa voimaan yleinen velvollisuus suorittaa ”seksuaalisuutta koskeva koe” eli eräänlainen seksin ajokortti ennen lupaa saada hankkia lapsia. Berkovan kunnianhimoiset haaveet kariutuvat kuitenkin hänen ikäänsä, sillä hän ei ole vielä saavuttanut presidentiltä vaadittavaa kolmenkymmenenviiden vuoden rajapyykkiä.

Berkova ja Tšehova eivät tietenkään ole ehdokkuutensa kanssa ihan tosissaan, mutta he ovat silti saavuttaneet ilmoituksillaan kaiken mitä halusivat: kunnon kohun, ilmaista mainosaikaa tv:ssä sekä huomiota värikkäille persoonilleen, jotka olivat skandaalinkäryn hälvettyä olleet jo vaarassa painua unohduksiin. Myös Sobtšakin vaalikampanja lepää näiden samojen peruspilarien varassa.

Heti kun Sobtšak alkoi osallistua protestiliikehdintään (ensimmäisen kerran joulukuussa 2011 vaalivilpin vastaisessa mielenosoituksessa), hänet hyllytettiin kaikilta kanavilta. Nyt hänelle on avautunut mahdollisuus palata takaisin tv-töiden pariin. Se ei ole julkisuudesta elävälle henkilölle mikään pikkujuttu. Liikkeellä olevien huhujen mukaan paluu televi­sioon on juuri se palkinto, jonka Putin on luvannut Sobtšakille vastineeksi hänen osallistumisestaan vaaleihin.

Juoru ei välttämättä ole tuulesta temmattu, sillä Sobtšakin perheellä on hyvin läheiset suhteet Putiniin. Putin toimi myös aikoinaan Ksenija Sobtšakin isän Anatoli Sobtšakin varahenkilönä Pietarin kaupungin johdossa. Huhut ovat tietenkin vain huhuja, mutta tämä yhteys antaa monille opposition edustajalle aiheen uskoa, että Sobtšakin ehdokkuuden tarkoitus on vain provosoida ja sekoittaa pakkaa.

Putin vs. narrit

Jos huhu pitää paikkansa, on Sobtšakin syy asettua ehdolle selvä. Mutta mikä sitten on Putinin motiivi? Miksi hän haluaisi Sobtšakin vastaehdokkaakseen? Muistettakoon, että nämä vaalit ovat Putinille jo neljännet. Yksi hallintokausihan jäi väliin, kun Medvedjev tuurasi häntä vuodet 2008–2012. Juuri noiden vuosien aikana venäläiseen sanavarastoon vakiintui termi ”tandemokratia”. Todellisuudessa ohjaksia piteli tietysti Putin. Vuonna 2018 Putinin harjoitusvastustajiksi asettuvat jo neljännen kerran samat politiikan veteraanit eli Zjuganov, Žirinovski ja Javlinski. Asetelma ei muutu ja ottelun lopputulos on selvä. Kyseessä on näytösottelu, katsojien koukuttamiseksi luotu tosi-tv-ohjelma, jonka käsikirjoittajat istuvat Kremlissä.

Pelkkien poliittisten marionettien voittaminen ei kuitenkaan näyttäisi tarpeeksi vakuuttavalta. Siksi Kremlin PR-konsultit etsivät uusia värisävyjä virkistämään tunkkaista poliittista maisemaa. Edellisissä vuoden 2012 vaaleissa tämän kutsumustehtävän täytti miljardööri Mihail Prohorov, jonka rinnalla Putin alkoi nopeasti näyttää melko maanläheiseltä vaihtoehdolta. Prohorov vierellään Putinin oli helppo esiintyä suojelushahmona, joka ymmärtää tavallista kansalaista ja pitää hänen puoliaan oligarkkien muodostamaa eliittiä vastaan.

Sobtšakin on tarkoitus olla ilveilijä, jonka avulla koko oppositio voidaan saattaa naurunalaiseksi. Silloin se heikkenee entisestään eikä pysty asettamaan yhteistä vahvaa ehdokasta. Syntyy itseään ruokkiva noidankehä, jossa kansalaiset etääntyvät yhä kauemmas oppositiosta ja kerääntyvät vieläkin tiiviimmin ”kansallisen johtajansa” ympärille. Sobtšakilla voi tietenkin olla myös muita henkilökohtaisempia motiiveja. Ainakin hän markkinoi kampanjansa avulla hyvin tehokkaasti itseään, ja siitä tuskin on haittaa hänen uralleen. Sobtšak itse vakuuttaa vilpittömästi haluavansa edustaa oppositiota.

Olipa vaalien lopputulos mikä tahansa, Sobtšak sanoo haluavansa vahvistaa protestimielistä äänestäjäkuntaa ja tarjota vaihtoehdon niille, jotka ovat kaikkia vastaan. Viesti on siis suunnilleen tämä: jos et halua äänestää Putinia ja hänen suojattejaan, anna äänesi Sobtšakille. Strategia ei ehkä ole loppuun asti mietitty. Nykyisiä vaihtoehtoja voimakkaasti vastustava äänestäjäryhmä on tietysti olemassa, mutta enemmistö heistä on kaikkea muuta kuin viehättyneitä glamour-diivan imagon omaavasta Sobtšakista. Levada-keskus antoi tutkimuksiinsa pohjautuvan arvion, jonka mukaan Sobtšakin kannatus tulee todennäköisesti jäämään alle yhden prosentin. Rankinglistaa johtaa tietysti Putin, täysin saavuttamattomalla 86 prosentin kannatuksella.

Suom. Marjo Rudnitskaya