Kaikki kirjoittajan diplo artikkelit

KUVA: CLARA POLO SABAT, WIKIMEDIA COMMONS

Ovatko separatismipyrkimykset uhka vai mahdollisuus Espanjan demokratiakehitykselle

Katalonian kriisin juurilla

SÉBASTIEN BAUER

Muusta Euroopasta katsottuna vastakkaisten osapuolten näkemykset Katalonian kysymyksestä saattavat näyttää oudoilta, jopa epävakailta. Separatismin ja keskusvallan vastakkainasetteluun perustuva tulkinta peittää alleen toisen, syvällisemmän ongelman: Espanjan perustuslaki ei ole kehittynyt sitten diktaattori Francisco Francon (1892–1975) kuoleman ja vähitellen menettänyt kosketuksensa maan todellisuuteen.

SEPARATISTINEN TULKINTA ei selitä, miksi Espanjan pääministeri haukkui Katalonian pataluhaksi ensimmäisenä lokakuuta ja kehotti sitten järjestämään siellä vaalit. Se ei myöskään selitä, miksi hänen katalonialaiskollegansa itsenäisyysjulistuksella ei ole mitään todellista vaikutusta ja miksi julistus herättää tyytymättömyyttä niin kannattajissaan kuin vastustajissaankin. Katalonian kriisi on nimittäin eräänlaista muualla syntyneiden konfliktien alueellistumista.

Vuonna 2011 aloitetun julman talouskuripolitiikan myötä Espanjassa alkoi epävakauden kausi, ja epävakaus ilmeni yhä vakavampina kriiseinä: niin sanottuna 15-M -liikkeenä vuonna 2011, parlamentaarisen edustuksen kriisinä vuosina 2015–2016 (315 päivän hallituskriisi; juoksevia asioita hoiti eroavien ministerien toimitusneuvosto) ja Katalonian itsenäistymisen haasteena. Mikä ongelma näitä kolmea kriisiä yhdistää?

Poliittiset puolueet korporaatioina

Vuonna 1978 käyttöön otettu perustuslaki oli tarkoitettu siirtymäkauden perustuslaiksi edettäessä francolaisuudesta demokratiaan, mutta se onkin alkanut hidastaa prosessia, joka sen piti mahdollistaa. Demokraattisempiakin perustuslakeja on nimittäin nähty. Esimerkiksi aforamiento-järjestelmä on jäänne vanhan vallan ajalta, ja sen ansiosta 17 000 ihmistä välttää ensimmäisen oikeusasteen ja pääsee suoraan ylempiin oikeusasteisiin, jotka kuuntelevat toimeenpanovallan äänenpainoja herkemmin. Järjestelmä muistuttaa Ranskan erityisoikeutta, joka suojelee presidenttiä ja hallitusta, mutta Espanjassa se suojelee kaikkia parlamenttiedustajia (myös paikallisparlamenttien edustajia) ja tuomareita. Myös poliittisille puolueille suodaan ”perustava” rooli ”politiikkaan osallistumisessa” (kuudes artikla), ja rooli on paljon suurempi kuin useimmissa demokratioissa, joissa puolueet osallistuvat yleisen mielipiteen muodostamiseen.

Kun yleistahtoa muualla pidetään yksilöintressien ylittämisenä, Espanjan järjestelmän maailmankuva on orgaaninen: kansa muodostetaan valvomalla massoja. Francon järjestelmä organisoitui kansallisen liikkeen ja keskusjohtoisen kansallissyndikalismin ympärille. Diktaattorin kuoleman jälkeen Espanja avautui moniarvoiselle politiikalle ja ammattiyhdistystoiminnalle, mutta politiikan ja ammattiyhdistysten tehtävät määriteltiin pitkälti samoin kuin ennen. Kansalaiset äänestävät poliittista ryhmittymää, joka valitsee sitten edustajansa suljetulta listalta ehdokaslistan yhteisäänimäärän pohjalta, eivätkä edustajat suinkaan päivystä vaalipiireissään…

Espanjan poliittiset puolueet eivät siis ole niinkään ideologian yhdistämien yksilöiden liittoutumia vaan korporaatioita, joihin yleinen mielipide ei juurikaan vaikuta ja jotka on panssaroitu omaa kenttäänsä vastaan. Mitä yllättävää niiden korruptoituneisuudessa siis on? ”Gürtel-jutussa” – kansanpuolueen (PP) hyväksi kavallettiin 43 miljoonaa euroa – lehdistö on kertonut uusia paljastuksia lähes päivittäin jo vuosien ajan. Juttu on kuitenkin vain yksi rakenteelliseksi muuttuneen korruption aiheuttamista skandaaleista. Transparency International -järjestön Espanjan haara vaati vuonna 2014, että ”puolueiden suljetut listat julkistettaisiin” ja että puolueet ”julkistaisivat kampanjarahoituksensa kolmen vaaleja seuraavan kuukauden aikana”. Pyyntö kaikui kuuroille korville.

Diktatuurin perintö

Mutta mitä ihmeellistä muka on siinä, että vuoden 1978 perustuslain synnyttämät instituutiot ovat puolueiden tavoin pelkkä demokratian ja francolaisuuden kompromissi? Perustuslain isät pyrkivät ennen kaikkea siihen, ettei sisällissotaan jouduta uudelleen. Niinpä perustuslaki pyrki luomaan perustan, joka sijoittuisi kansalliskatoliselle Espanjalle tyypillisen mielivaltaisen caciquismo-järjestelmän ja demokratian välille. Siitä voitaisiin sitten edetä ”puhtaaseen demokratiaan” sitä mukaa kun yhteiskunta menisi eteenpäin. Mutta Espanja ei suinkaan ole kehittänyt vuoden 1978 perustuslakia vaan pyhittänyt sen: Espanja ei ole ryhtynyt työstämään perustuslakia sen koommin, vaikka demokratiaan siirtyminen olisi edellyttänyt juuri perustuslakiuudistusta.

Espanjan yhteiskunta on tietysti hylännyt arvot ja menettelytavat, jotka sitoivat sen diktatuuriin. Neljäkymmentä vuotta sensuurin päättymisen jälkeen maassa keskustellaan avoimesti eutanasiasta, sukupuolisesta identiteetistä, seksuaalisuudesta ja viihdehuumeiden käytöstä. Televisiotähdet kritisoivat vallankäyttäjiä niin säännöllisesti ja vapain sanankääntein, että mieleen tulee pikemminkin Yhdysvallat kuin katolinen Eurooppa.

Vuoden 1978 Espanjassa kaikki lapset eivät käyneet koulua, monien keskikokoisten kaupunkien katuja ei ollut päällystetty, eräisiin kortteleihin ei kannettu postia ja toiset taas eivät kuuluneet viemäriverkostoon. Julkinen liikenne ja terveydenhoitojärjestelmä olivat alkeellisia. Vuonna 2017 taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen muutos on selvä. Mutta kun maa on keskittynyt vain ja ainoastaan tähän, se on unohtanut kaiken muun. Yhteismarkkinoihin liittyminen vuonna 1985 peitti perustuslakiuudistusten puuttumisen: kun yhteiskunta oli kerran demokratisoitunut niin nopeasti, eivätkö instituutiotkin siis ole hyvässä tasapainossa?

Kriisin poliittishistoriallisilla juurilla

Katalonian itsenäistymisliikkeenä ilmenevä haaste saa liikevoimansa kuilusta espanjalaisten ja maan instituutioiden välillä. Kansalaiset tuomitsevat korruptio, jota Kataloniassakin esiintyy yhtä paljon kuin muuallakin. Ei pidä myöskään unohtaa erityistä vihamielisyyttä absolutismin jäänteitä kohtaan. Niitä Espanjassa on edelleen kosolti, sillä kuningas, kirkko ja ”isokenkäiset” ovat yhä maan tärkeimpiä maanomistajia ja saavat siksi EU:n aluekehitystukea (edesmennyt Alban herttuatar sai 1,85 miljoonaa euroa tukea vuonna 2008).

Kun perustuslakituomioistuin mitätöi Katalonian itsehallinnon vuonna 2010, tuli pääsi irti koko Kataloniassa. Tässä yhteydessä on syytä korostaa kahta asiaa. Ensimmäinen niistä on satunnainen: itsehallinto mitätöitiin, koska PP:n Mariano Rajoy käynnisti oikeustutkinnan, kun puolue oli saavuttanut ennätyksellisen kehnon vaalituloksen ja kärsi sisäisen oppositionsa hyökkäyksistä. Rajoy ryhtyi keräämään nimikirjoituksia Katalonian erityisasemaa vastaan kaikkialta Espanjasta, sillä tällaiset provokaatiot olivat aina purreet hänen äänestäjäkuntansa taantumuksellisimpaan osaan.

Toinen elementti juontuu historiasta: se selittää, miten autonomian mitätöiminen avasi vanhan haavan ja valottaa myös Katalonian itsehallintoalueen presidentin Carles Puigdemontin strategiaa. 14.4.1931 Espanjan tasavaltalaiset voittivat kunnallisvaalit maan useimmissa suurissa kaupungissa ja julistivat useita tasavaltoja, joista yksi oli Katalonian tasavalta johtajanaan Esquerra Republicanan (ER, tasavaltalainen vasemmisto) kunnanvaltuutettu Lluís Companys. Liittovaltio-ohjelmansa pohjalta nämä itsenäiset tasavallat julistivat Espanjan toisen tasavallan, josta Franco puolestaan teki lopun. Kun diktaattori oli kuollut, tasavaltalaiset totesivat, että liittovaltio on laillinen järjestelmä, johon tulisi palata. Kysymys – niin kuin koko kiista maan alueellisesta ykseydestä – ratkaistiin kompromissilla: katalaanit luopuivat liittotasavallasta ja hyväksyivät sekä kuningasjärjestelmän (perustuslain artikla 1.3) että ”Espanjan kansakunnan jakamattoman ykseyden” (artikla 2), ja samalla he pidättäytyivät julistautumasta yksipuolisesti itsenäisiksi niin kuin vuonna 1931. Vastineeksi he saivat oikeuden kehittää itsehallintoa ja oman siviilioikeuden, vaikka oikeuksien rajat määriteltiinkin tiukasti.

Itsehallintoaseman uudistuksessa alueen valtaa lisättiin, ja reformin olisi pitänyt mennä läpi vuonna 2006. Ensinnäkin Katalonian parlamentti oli hyväksynyt sen, toiseksi Espanjan kansalliskokous ja senaatti olivat hyväksyneet sen riittävällä enemmistöllä ja kolmanneksi se oli ratifioitu kansanäänestyksessä. Mutta vaikka uudistuksen puolestapuhujat täyttivät kaikki vaatimukset, vuonna 2010 PP pysäytti lain perustuslakituomioistuimessa, jonka jäsenistä konservatiivit olivat nimittäneet suurimman osan. Joku voisikin väittää, että nykyinen kriisi johtuu PP:n kovan linjan toiminnasta.

Radikalisoitumisen viehätys

Aina vuoden 2015 vaaleihin saakka konservatiivinen oikeisto CiU (Convergència Democràtican ja Unió Democràtica de Catalunyan liitto) hallitsi Katalonian parlamenttia hegemonisesti. Ennen vuotta 2012 se oli aina pitänyt itsenäistymistä hirvityksenä, mutta sen johtaja Artur Mas oivalsi, että Madridin niukkuuspolitiikan ruokkima itsenäistymisliike on erinomainen keino siirtää huomio pois korruptio­skandaaleista, jotka olivat saattaneet CiU:n lähes yhtä suureen häpeään kuin PP:n. Oikeisto järjesti kansanäänestyksen vuonna 2014. Äänestys kulminoitui kysymykseen, johon saattoi vastata kolmella tavalla – yhtenäisyyttä, liittovaltiota tai itsenäisyyttä kannattamalla: ”Toivotteko, että Kataloniasta tulee valtio? Jos toivotte, tahtoisitteko, että se olisi itsenäinen?”

Vaikka konservatiivit sanoivat julkisesti toista, kansanäänestyksen mitätöiminen ei häirinnyt heitä, sillä he tahtoivat vain laskea äänestäjät – niin kuin ammattiyhdistys laskee mielenosoittajat – ennen kuin he ryhtyisivät uusiin neuvotteluihin Estatutin (Katalonian itsehallinnon) mitätöidyistä artikloista. Jos tämä Katalonian eliitin ryhmä saisi vallan mahdollisissa ennenaikaisissa vaaleissa, joita Rajoy koko sydämestään toivoo, se tyytyisi epäilemättä palaamaan vuotta 2010 edeltäneeseen tilanteeseen, ja institutionaalinen kriisi (jota se luonnostaan kammoaa) päättyisi varsin pian.

Vuodesta 2015 lähtien Katalonian valtakoalitiota on kuitenkin hallinnut ER, ja sen suhteellinen enemmistö perustuu ainoastaan äärivasemmistolaisen CUP-puolueen tukeen. Tämä sisäisen tasapainon muutos selittää, miksi kansanäänestyksen vaihtoehtoihin ilmaantui vuonna 2017 tasavaltalainen järjestelmä, miksi Madridin suhtautuminen muuttui ja miksi asenteet jyrkkenivät lokakuun ensimmäisen jälkeen.

Sosialistipuolueen ja PP:n hiljattainen ehdotus perustuslakiuudistuksesta ei juuri vakuuta: sitä pidetään mitättömimpänä mahdollisena myönnytyksenä kahdelta puolueelta, jotka ovat yhdessä vastuussa neljänkymmenen vuoden pysähtyneisyydestä, ja koko maa on kuilun reunalla. Enää ei voida sulkea pois sitäkään, että minimisopimus hylätään ruohonjuuritasolla: lokakuun kolmannen yleislakko (jota vaativat sekä työnantaja- että työntekijäjärjestöt – jopa anar­kosyndikalistinen CNT-keskusjärjestö – ja itsenäisyyttä ajavat liikkeet) kertoo varsin selvästi, että koko yhteiskunta vastustaa korruptoituneita puolueita ja vanhentuneita instituutioita. Toisaalta myös itsenäisyyttä vastustavissa mielenosoituksissa pyritään vaikuttamaan tilanteeseen kehottamalla ”hiljaista enemmistöä” korottamaan äänensä.

Suuri osa poliittisista voimista ja Espanjan viestimistä tuntuu noudattavan Rajoyn strategiaa, jossa poliittinen ongelma muutetaan juridiseksi ongelmaksi (vetoamalla korkeampiin oikeus­asteisiin) ja tuotetaan samalla koko ajan lisää jännitteitä. Tiettyjen katalaanijohtajien kehotus ”alituiseen liikekannallepanoon” tai CUP:n hiljattainen kampanja (”Eläminen on osallistumista”) osoittavat, että radikalisoituminen viehättää myös draaman muita pääosan esittäjiä. Poliisin toiminta ensimmäisenä lokakuuta jakoi Espanjan kahteen leiriin, joista kumpikin vaatii liittymään puolelleen. Kun PP järjesti kymmenentenä lokakuuta lehdistötilaisuuden, jossa ilmoitettiin kaikkien välitysyritysten hylkäämisestä, puolueen puhemies Pablo Casado varoitti Katalonian presidenttiä, että tälle voi ”käydä kuten Companysille”, jonka francolaiset teloittivat 1940. Viikkoa myöhemmin tehtiin ensimmäiset pidätykset: Jordi Sánchez ja Jordi Cuixart, kahden itsenäisyyttä ajavan kansalaisliikkeen (Assemblea Nacional de Catalumya ja Òmnium Cultural) puheenjohtajat, pidätettiin. Heitä syytettiin kapinan lietsomisesta.

Katalonian haaste – uhka vai mahdollisuus?

Muuan seikka herättää levottomuutta: miksi kuningas lisäsi jännitteitä omalta osaltaan pyytämällä julkisesti, että Rajoyn hallitus ”palauttaisi perustuslaillisen järjestyksen”? Normaalisti perustuslaki rajoittaa monarkin julkisia puheenvuoroja, sillä hänellä ei ole valtaa sisäpolitiikkaan. (Hänen isänsä otti kahdesti kantaa radiossa, muttei koskaan asettunut yhden osapuolen puolelle toista vastaan.) Felipe VI vahvistaa toiminnallaan käsityksen, jonka mukaan mo­narkia olisi joutunut PP:n vaikutuspiiriin, josta se ei koskaan ole ollutkaan kaukana. Entisestään tunteita kuumensivat vielä agg­ressiivinen retoriikka ja merkityksellinen lavastus, jossa kuningas puhui esi-isänsä Kaarle III:n muotokuvan edessä: Kaarle teki kastiliasta maan ainoan kielen 1700-luvulla.

Rajoyn pyrkimys lisätä jännitteitä vastaa ennen kaikkea tarpeeseen pelastaa hänen puolueensa ratkaisemasta Katalonian kysymystä. Puhutaan sitten Katalonian itsehallinnon neljäntoista artiklan mitätöimisestä tai maan hiljattaisista tapahtumista, Rajoyn taipumus esittää noidan oppipoikaa maassa, joka ei ole parantunut kunnolla sisällissodan haavoista, on osaltaan ollut aiheuttamassa separatismia, jota vielä vähän aikaa sitten kannatti vain 12 prosenttia Katalonian väestöstä. Vuoden 2011 yhteiskunnallinen liikehdintä ei onnistunut tuottamaan tarpeellista poliittista muutosta ja vuosien 2015–2016 pitkä parlamentaarinen kriisi johti ainoastaan vanhan hallituksen uuteen kauteen, joten Katalonian haaste on uhka – mutta myös mahdollisuus lievittää jännitteitä, jotka repivät Espanjan yhteiskuntaa. Espanjasta on tullut täysin demokraattinen, vanhentunut perustuslaki vain pidättelee sitä. Tilanne voidaan ratkaista, kunhan katsotaan tätä hetkeä pidemmälle – kysymys kuuluukin, onko se enää mahdollista.

LMD 11/2017

Sébastien Bauer on katalonialaisen Quadern de les idees, les arts i les lletres -lehden päätoimittaja ja Toulouse Business Schoolin apulaisprofessori.
Suom. Tapani Kilpeläinen

Radikaalin vasemmiston tartunta leviää Valloniassa

Rakenteilla sosialismi 2.0

SÉBASTIEN GILLARD

Kuvan taustan tummentaa punainen savu ja siitä leikkautuu näkyviin uhkaava mieshahmo. ”Onko äärivasemmisto saastuttanut sinutkin?” kysyy Le Vif/L’Express -lehden kansiteksti 31. maaliskuuta 2017. Jutussaan belgialainen viikkolehti tarjoaa testiä, jolla selvittää oman ”tartuntansa laajuus”. Aborttia, seksuaalivähemmistöjä ja yhteiskunnallista tasa-arvoa puolustavilla lukijoilla on testin mukaan ”heikko vastustuskyky äärivasemmiston ideologialle”…

wallonia-radikaali-vasemmisto

…JA MIKÄ VIELÄ PAHEMPAA, he saattavat olla otollista maaperää vasemmistolaisen Parti du travail de Belgique (PTB) -työväen­puolueen ”yksinkertaisille ja jopa yksipuolisille” ajatuksille. PTB on yhtenäisyyspuolue, joka on edustettuna sekä Valloniassa että Flanderissa, jossa sen nimi on Partij van de Arbeid (PVDA).

Ideologialtaan marxilais-leninismiin pohjaava puolue perustettiin 1979. Sen kannatus pysyi valtiollisissa vaaleissa pitkään pienen äänestäjäpiirin hoiteissa eikä se kyennyt ylittämään yhden prosentin äänikynnystä. Toukokuun 2014 parlamenttivaalit kuitenkin sekoittivat pakan, kun PTB sai liittovaltion tasolla 3,7 prosenttia äänistä ja Valloniassa 5,5 prosenttia. Nyt kolme vuotta myöhemmin useammat mielipidetiedustelut ovat ennustaneet sille vielä valoisampaa tulevaisuutta. Heinäkuussa 2017 päivälehti L’Échon julkaisemassa mielipidetiedustelussa 25 prosenttia ranskankielisen Vallonian haastatelluista ilmoitti aikovansa äänestää PTB:tä, mikä nostaisi sen Vallonian suurimmaksi puolueeksi pääministeri Charles Michelin liberaalin Mouvement reformateur (MR) -puolueen sekä sosialistisen PS-puolueen edelle. Sosialistien kannatus näytti tiedustelun mukaan romahtavan. Tämä sai Belgian poliittisella kentällä aikaan paniikkiaallon, joka myllertää sitä edelleen.

Uudestisyntynyt PTB

PTB:n nousun ymmärtämiseksi on palattava sen kahdeksanteen puoluekokoukseen vuonna 2008, jolloin puolueessa toteutettiin strateginen linjanmuutos.

”Tuolloin aloimme pohtia sitä, miksi niin harvat palkansaajat kannattavat meitä, vaikka olemme työväenpuolue ja haluamme puolustaa työläisten etuja ja vapautta”, kertoo PTB:n nuorisojärjestön Comacin puheenjohtaja Charlie le Paige. ”Aloimme kehittää viestintäämme. Halusimme puhutella nykypäivän ihmisiä ymmärrettävästi ja iskevästi sekä saada heidät liikkeelle.”

PTB ei hylännyt sitoutumistaan Karl Marxin, Friedrich Engelsin ja Leninin ajatuksiin, mutta se päätti lopettaa viittaukset Mao Zedongiin ja Josif Staliniin. Se päätti keskittyä ohjelmassaan sokkiehdotuksiin (miljonäärien pano erityisverolle, minimieläkkeen nosto 1 500 euroon kuukaudessa ja niin edelleen). Se vaihtoi myös sanastoaan. Se ei enää puhu ”työväenluokasta” vaan ”ihmisistä”, kuten jo vuonna 2004 hyväksytty iskulause kertoo: ”Etusijalla ihmiset, ei voitontavoittelu.”

Politiikantutkijat Pascal Delwit ja Giulia Sandri näkevät PTB:n kehityksessä ilmiön, jossa ”stalinistisen retoriikan tilalle on tullut populistis-radikaali asennoituminen”. PTB:n johtajat myöntävät kielenkäytön muuttumisen, mutta pitävät etäisyyttä ”populismiin”, vaikka se olisi vasemmistolaistakin. PTB:lle kyse on ennen kaikkea siitä, että rakenteilla on puheenjohtaja Peter Mertensin sanoin ”sosialismi 2.0”. Luokkataistelulla on sen sisällössä edelleen keskeinen paikka.

”Haluamme, että tavoitteemme perustuvat luokka-käsitteen nykypäivän tilanteeseen sovitettuun analyysiin. Emme siis halua mitään 1800-luvun retoriikan leikkaa–liimaa-julistuksia”, selittää Charlie Le Paige.

Kun yhteiskunnallinen tilanne on otollinen radikaaleille ideoille ja sosialistipuolueen uskottavuus on kärsinyt, PTB:n puoluekokouksessaan laatima uusi strategia on kantanut nopeasti hedelmää. Vuosina 2008–2016 puolueen jäsenmäärä nelinkertaistui 2 500:sta 10 000:een. Vuonna 2014 se sai ensimmäistä kertaa olemassaolonsa aikana edustajansa liittovaltion parlamenttiin, jossa sen ryhmänjohtajana on Raoul Hedebouw ja toisena jäsenenä Marco Van Hees, entinen valtionvarainministeriön virkamies, joka on niittänyt kuuluisuutta taistelemalla veropakolaisuutta vastaan. PTB:llä on lisäksi kaksi edustajaa Vallonian parlamentissa ja neljä Brysselin parlamentissa. Kansanedustajat saivat ansaittua huomiota aloittaessaan työssä Belgian päättävissä elimissä, kun he nyrkki pystyssä vannoivat valansa kolmella kielellä korostaakseen näkemystään maan yhtenäisyyden tärkeydestä. He noudattavat myös rautaista sääntöä, jonka mukaan parlamentaarikon on elettävä 1 500–1 800 eurolla kuukaudessa ja luovutettava loput palkkiostaan puolueelle.

Raoul Hedebouw tiivisti puolueensa filosofian Liègessä 1. toukokuuta 2017 pitämässään puheessa: ”Jos ei elä niin kuin ajattelee, alkaa ajatella niin kuin elää.” Puolueen ajatukset saavat sitäkin enemmän huomiota nyt kun Belgiassa on viime kuukausien aikana puhjennut monta korruptiokuplaa, joissa esimerkiksi sosialistien paikallisvaltuutettuja on syytetty siitä, että he olivat nostaneet merkittäviä palkkioita julkisen ja yksityisen sektorin yhteisyrityksen Publifinin kokouksista, vaikka eivät olleet osallistuneet niihin.

Kielijako poliittisena jakona

Skandaalit ruokkivat perinteisiä puolueita kohtaan tunnettua epäluottamusta, mikä on eduksi PTB:lle, joka on ollut kärkäs syyttämään poliittisten päättäjien luokkaa todellisuuspaosta. Tämä todellisuuspako ilmenee esimerkiksi päätöksinä hankkeista, joista luokka itse ei joudu kärsimään – niistä esimerkkeinä muun muassa Bacquelainen eläkelakiuudistus, jonka perusteella eläkkeelle jäävien työttömien eläkkeet alenevat, Peetersin työlakiuudistus, joka muun muassa vapauttaa ylityöt, osa-aikatyön sekä joustavat työajat jne. Marxilainen PTB on ollut ensimmäisenä tukemassa näitä hankkeita vastustavia lakkoja ja mielenosoituksia. Sen kannattajat ovat olleet aktiivisesti mukana lakkovartioissa ja osallistuivat sankoin joukoin muun muassa vuosina 2014 ja 2015 järjestettyihin talouskuria vastustaviin mielenosoituksiin. Voimakkaan sitoutumisensa ansiosta PTB on saanut vankan jalansijan ammattiyhdistysliikkeen sisällä, muun muassa Belgian ammattiliittojen keskusjärjestössä FGTB:ssä, jossa on 1,5 miljoonaa jäsentä ja joka on perinteisesti ollut lähellä sosialistipuoluetta. Vuoden 2014 vaaleissa FGTB:n Charleroin alueosasto kehotti jäseniään äänestämään PTB:tä – vastoin keskusjohdon mielipidettä. Vuonna 2017 FGTB käsitteli ensimmäistä kertaa ehdotusta olla kutsumatta sosialistipuolueen johtajia ensi kesäkuussa järjestettävään kongressiinsa.

PTB:n suosio on vähäisempää Flanderin puolella, eikä se ole vielä saavuttanut siellä vastaavia vaalituloksia kuin Valloniassa. Erot kannatuksen kasvuvauhdissa ovat antaneet uusflaamilaisen allianssin Nieuw-Vlaamse Alliantien (N-VA) johtajalle Bart De Weverille tilaisuuden korostaa entistäkin aggressiivisemmin Flanderin ja Vallonian välistä eroa. De Weverille liberaalien ja nationalistien johtama Flanderi on ”oikealla” ja PTB:tä, sosialisteja ja vihreitä äänestävä Vallonia on ”vasemmalla”. Hänelle kielijakokin on poliittisen jaon ilmentymä. PTB:n johto on ryhtynyt toimiin ongelman ratkaisemiseksi. Maaliskuussa 2017 Hainaut’n puolueosaston puheenjohtaja Germain Mugemangango nimitettiin karismaattisen Hedebouwn tilalle puolueen viralliseksi edustajaksi. Tarkoituksena oli paitsi monipuolistaa puolueen ilmettä, myös vapauttaa Hedebouw kampanjoimaan tehokkaammin Flanderin puolella. Täysin kaksikielinen Hedebouw ilmaisee itseään yhtä sujuvasti ranskaksi kuin flaamiksi. Hänen parlamentissa pitämänsä puheenvuorot leviävät kulovalkean tavoin sosiaalisessa mediassa ja hän on saanut melkoisesti arvostusta Pohjois-Belgiassa, mistä esimerkkinä on se, että hän on esiintynyt yhtenä äärimmäisen harvoista ranskankielisistä flaamilaisessa televisio-ohjelmassa De slimste mens ter wereld (Maailman älykkäin ihminen) – josta Bart De Wever aikoinaan singahti kansansuosioon.

Pitkän aikavälin tavoitteita

Vaikka PTB haluaa saada vuoden 2019 vaaleissa parlamenttiin myös flaaminkielisiä edustajia – toivoa on esimerkiksi Antwerpenissa, jossa puolue tulee taittamaan peistä nationalistien kanssa – se ei kuitenkaan pidä vaaleja ykköstavoitteenaan. ”Meillä on vielä 10–15 vuotta edessämme ennen kuin pääsemme valtaan”, totesi Raoul Hedebouw ranskankielisen televisioyhtiön R­TBF:n­ haastattelussa 21. toukokuuta 2016. Media ja sosialistit tarttuivat lausuntoon välittömästi ja syyttivät puoluetta vastuuttomuudesta ja väittivät, ettei sen äänestämisestä ole mitään hyötyä, koska se on joka tapauksessa kyvytön toimimaan vallankäyttäjänä. Hedebouw puolustautui korostamalla, miten tärkeää on ”luoda uusi voimasuhdeasetelma”, kun päämääränä on ”palauttaa vasemmiston hegemonia”, sillä PTB ei aio liittoutua yhdenkään sellaisen puolueen kanssa, joka sosialistien tai ympäristöpuolueen tavoin kannattaa Euroopan unionin vaatimaa talouskuripolitiikkaa. ”Vaikka saisimme 30 prosenttia äänistä, ilman uutta voimasuhdeasetelmaa meillä ei ole mahdollisuutta toteuttaa ohjelmaa, jonka ansiosta äänet tulisivat. Jos halutaan tehdä erilaista politiikkaa, on lakattava tottelemasta Euroopan unionia”, on puolueen varapuheenjohtaja David Pestieau ilmoittanut vinkiksi mahdollisille tuleville hallitusyhteistyökumppaneille.

PTB ei siis aseta tavoitteitaan seuraaviin vaaleihin vaan korostaa ennemminkin ”ideologisen taistelun tarvetta”, jonka päämääränä on kehittää ”luokkatietoisuutta” belgialaisten keskuudessa – nämä käsitteet toistuvat jatkuvasti puolueen teoreettisissa kirjoituksissa. Puolue haluaa siis ensimmäiseksi muodostaa vahvan yhteiskunnallisen liikkeen, jonka varaan se voi laskea valtaan päästyään. Sen takia se kannustaa kannattajiaan liittymään puolueen toimintaan ja antamaan sille kaiken mahdollisen aikansa. Puolue järjestää joka syyskuussa festivaalin nimeltä ManiFiesta Ranskan Fête de l’Humanité -tapahtuman mallin mukaan, jonka ohjelmassa on yhtä lailla konsertteja, yleisötilaisuuksia, keskusteluja ja niin edelleen. PTB:llä on erittäin aktiivinen nuorisojärjestö Comac, joka muun muassa järjestää säännöllisesti tilaisuuksia yliopistoissa. Pääsiäisen ja joulun aikaan sen järjestämiin opiskelutilaisuuksiin, joihin on nimellinen osallistumismaksu, osallistuu noin 250 opiskelijaa, jotka valmistautuvat yhdessä lukukauden tentteihin ja tutustuvat poliittisiin ideologioihin. PTB:n nuoret pitävät vuosittain myös ”Karl Marx -koulun”, johon osallistuu yleensä 200–300 henkeä. Vuoden 2017 koulussa oli tarjolla oppitunteja aiheista ”Marxismi ja feminismi”, ”Marxismin alkeet”, ”Työväenluokan historia”, ”Työn tulevaisuus Euroopassa”, ”Palestiina – viimeinen siirtomaa?”, ”Perustiedot CETAsta” ja niin edelleen.

Radikaalin vasemmiston älymystöroolin vahvistamiseksi nuoret yliopistolaiset, jotka joko ovat PTB:n jäseniä tai ainakin sen kannattajia, perustivat vuonna 2017 kaksikielisen julkaisun Lava, joka on ”marxilaiseen analyysiin perustuva yhteiskuntakriittinen aikakauslehti”. Se on ottanut esimerkkiä kuuluisista brittijulkaisuista Monthly Review ja New Left Review sekä erityisesti tuoreesta amerikkalaisesta Jacobin-julkaisusta, jonka tyylikästä ulkoasua Lava jäljittelee. Lava on kutsunut Jacobinista kirjoittajikseen muun muassa sosiologit Vivek Chibberin ja Walter Benn Michaelsin. ”Eliitti tekee kaikkensa pitääkseen yllä mielikuvaa, jonka mukaan nykyinen maailmanjärjestys olisi ainoa mahdollinen”, selittää Daniel Zamora, yksi Lavan perustajista. ”Ideo­logioiden taistelu ei ole abstraktia taistelua. Jos vasemmisto haluaa murtaa sortoa edustavat ajattelumallit, sen on työskenneltävä vastahegemonian näkökulmasta. [– –] Ideologioiden taistelu on myös taistelua toisenlaisen maailman puolesta.”

RTBF:n ohjelmassa 29. maaliskuuta 2017 toimittaja Bertrand Henne kysyi Germain Mugemangangolta: ”PTB ja muut vasemmistopuolueet puhuvat spekulaatiokuplasta… Mutta eikö PTB itse ole nykyisin eräänlainen poliittinen kupla?” Mielipidetutkimusten hyvät tulokset eivät toki vielä tarkoita taattua vaalimenestystä, mutta PTB:n kannatuksen nousun vaikutukset näkyvät jo Belgian poliittisessa kentässä. Vuonna 2015 sosialistien kansanedustaja Ahmed Laaouej teki lakiehdotuksen suur­omistusten verottamisesta. Lokakuun 2016 puoluekokouksessaan sosialistit lisäsivät ohjelmansa tavoitteisiin nelipäiväisen työviikon ilman palkanalennuksia ja työntekijöiden osallistumisen yritysten päätöksentekoon. PTB on ajanut näitä hankkeita jo pitkään, mutta koko niiden 26 vuoden aikana (1988–2014), jolloin sosialistipuolue oli liittovaltion hallituksessa, sille ei ollut tullut mieleenkään toteuttaa niitä…

LMD 11/2017

Perry Anderson on historioitsija ja Los Angelesissa toimivan Kalifornian yliopiston professori. Hän on kirjoittanut mm. teoksen The New
Old World
(Verso, 2009).
Suom. Kirsi Kinnunen

”Euroopan laboratorion” uusimmat kokeet

Bluffi hallitusmenetelmänä Belgiassa

PAUL DIRKX

Saatuaan otteen vallankahvasta kansallismieliset flaamit ovat vaimentaneet vaatimuksiaan Belgian kahtia jakamisesta, joka ei saa taakseen julkisen mielipiteen suosiota. Nyt puhutaan mieluummin ”valtioliitosta”, millä ajetaan uutta strategiaa: hajotetaan valtio sisältä käsin ja aiheutetaan eripuraa ranskankielisen leirin sisällä.

Kuva: Jolanda Jokinen
Kuva: Jolanda Jokinen

MERKITTÄVIN ESTE flaamilaisen separatistiliikkeen tiellä on aina ollut yksi ja sama: kaikki yliopistotasoiset selvitykset ovat vahvistaneet, että belgialaiset eivät halua maansa jakautuvan kahtia (ajatusta vastustaa 95 prosenttia ranskankielisistä ja 90 prosenttia flaaminkielisistä, ja luvut ovat pysyneet samoina vuodesta 1995 lähtien). Päästyään hallitukseen vuonna 2014 maan suurin kansallismielinen puolue, uusflaamilainen allianssi, Nieuw-Vlaamse Alliantie (N-VA) on keskittynyt keksimään keinoja kiertää tämä kompastuskivi.

N-VA syntyi vuonna 2001 liian vasemmistolaisena pidetyn autonomistisen puolueen raunioille flaaminkielisen Pohjois-Belgian uuden finanssieliitin kannustamana. Vuodesta 2010 lähtien Nieuw-Vlaamse Alliantie on ollut kuningaskunnan merkittävimmän puolueen asemassa. Sen konservatiivinen ohjelma syyttää Belgian ”hallintolabyrinttia” ”kaavoihin kangistuneeksi” ja vaatii ”tehokkuuden” nimissä, että kaikki mikä on vielä liittovaltion keskusjohdon hallinnassa, täytyy ”siirtää Flanderin ja Vallonian omistukseen” (kuten sairausvakuutus, oikeuslaitos jne.) tai kerta kaikkiaan lopettaa (kuten ”tuottamattomat” tukijärjestelmät ja niin edelleen).

Kieliyhteisöt ”jäähylle”

Vuoden 2014 parlamenttivaalit antoivat N-VA-puolueelle tilaisuuden soveltaa reseptiään koko maan tasolla. N-VA sai flaamilaisten äänistä 32,4 prosenttia ja valtakunnallisella tasolla 20,33 prosenttia ja voitti vaalit. Liberaali ranskankielinen Mouvement réformateur (MR) -puolue tuli viidenneksi. Kun se ainoana ranskankielisenä puolueena (jota kannattaa vain joka viides ranskankielinen äänestäjä) lähti itsenäisyyttä ajavien flaamilaisten kelkkaan, se merkitsi sitä, että sosialistit putosivat ensimmäisen kerran 26 vuoteen pois liittovaltion hallituksesta.

Kahden flaamilaisen puolueen – Open Vlaamse Liberalen en Democraten (Open Vld eli Flanderin liberaalit ja demokraatit) sekä Christen-Democratisch en Vlaams (CD&V, Flanderin kristillisdemokraatit) – tukemana N-VA:n ja MR:n muodostama parivaljakko on luvannut panna ”yhteisöt jäähylle” vuoden 2019 parlamenttivaaleihin asti. Tämä tarkoittaa sitä, että ranskankielisten ja flaaminkielisten ”yhteisöjen” eturistiriidat jätetään vähemmälle huomiolle. Nationalistit ovat vallanneet kaikki tärkeimmät ministeriöt ja jättäneet pääministerin paikan MR:n nuorelle puheenjohtajalle Charles Michelille. N-VA:lle tämän hallituksen on ennemmin osoitettava ”kahden demokratian” Belgian hallitsemisen mahdottomuus kuin onnistua siinä. Suurimman flaaminkielisen päivälehden muotoilun mukaan Charles Michel on ”N-VA:n olkiukko”.

Belgiassa kuten muuallakin Euroopassa ”etnonationalistit”, jotka kannattavat aksioomaa ”kansa = kansallisvaltio”, tietävät, että kaikessa on kyse aikavälistä sekä siitä, miltä asiat saadaan näyttämään. Bart De Weveriä, joka on Antwerpenin pormestari ja N-VA:n puheenjohtaja, pidetään hallituksen todellisena päämiehenä, ja hän käyttää hyväkseen nauttimaansa mediasuosiota muistuttaakseen kaikissa mahdollisissa yhteyksissä liittovaltion järjestelmän toiminnan heikkouksista. Ne ovat hänen mukaansa osoitus siitä, miten välttämätöntä on siirtyä kohti N-VA:n ajamaa ”valtioliittoa”.

Poliittiset kommentaattorit toistelevat valtioliiton käsitettä jatkuvasti, mutta siitä harvoin tehdään sen syvempiä analyysejä. Monet äänestäjät pitävätkin sitä Belgian säilymisen takeena. Todellisuudessa N-VA:n ajamana se tarkoittaa nimenomaan separatismia: silloin Belgian demokraattiset instituutiot kuten parlamentti ja senaatti lopetettaisiin ja luotaisiin kaksi itsenäistä valtiota, jotka jakaisivat keskenään Brysselin ja järjestäisivät pelkästään kuukausittain kokoontuvan diplomaattisen konferenssin, jota kutsuttaisiin naurettavalla ”Belgian parlamentti” -nimityksellä ja joka saisi yhdessä hoidettavakseen joitakin yksittäisiä asioita. N-VA pelaa jatkuvasti sanoilla ja onnistuu joskus jopa hämmentämään omat kannattajansa. Vuonna 2016 Bart De Wever erotti kaksi liittovaltiotason kansanedustajaa, jotka olivat kritisoineet puolueen ”viestintää” ja vaatineet lehdistössä suorempaa reittiä kohti ”separatismia”.

Tabuiksi tulleiden käsitteiden sijasta nationalistinen puolue puhuukin mieluummin ”julkisen talouden tervehdyttämisestä”. Siitä lähtien kun maan talouden painopiste 1960-luvulla siirtyi Vallonian vanhenevasta teollisuudesta Flanderin uusiin satama-alueisiin, Belgian talouspolitiikka on jatkuvasti ja tietoisesti yhdistetty maan kahtiajakautumiskehitykseen. Niinpä nykyisen hallituksen tiukan talouskurin politiikka palvelee automaattisesti separatistien päämääriä, sillä ne osuvat pahiten Valloniaan, jonka talous on heikommilla kantimilla kuin sen flaamilaisen naapurin, mikä kiristää alueiden välisiä suhteita. Uusflaamilaisen allianssin N-VA:n tavoitteena on, että Belgian pohjoisosia hyödyttävän ja etelää kurittavan talouden säästöohjelman takia kaikki haluavat lopulta ottaa ”yhteisöt” pois ”jäähyltä” ja De Weverin sanoin ”pakottaa ranskankieliset pois pesästään”.

Samaan aikaan nationalistipuolue käyttää valta-asemaansa hyväkseen purkaakseen de facto Belgian valtion rakenteita. Turvallisuus- ja sisäministeriö on viemässä läpi hanketta, jossa useita liittovaltion poliisin tehtäviä siirretään yksityisille yrityksille (julkisten rakennusten turvajärjestelyt, vankilahallinto jne.) ja samaan aikaan tärkeimmät kansainvälisen rikollisuuden (kuten netti- ja rahoitusrikollisuuden) vastaista taistelua johtavat osastot ”hajautetaan”. Puolustusministeriön materiaalihankintabudjettia on kasvatettu Naton pyynnöstä, mutta samaan aikaan armeijan henkilökunnasta supistetaan 19,5 prosenttia ja pääesikunnasta 32 prosenttia. Siihen, mitä liittovaltiotason pahasti rappeutuneista kulttuuri- ja tiedelaitoksista on vielä jäljellä, osuu vielä 20 prosentin leikkaukset. Flanderin kristillisdemokraattisen CD&V-puolueen hallinnassa oleva oikeusministeriö on jo niin köyhtynyt, että vuosi sen jälkeen, kun tuomarit olivat julkaisseet ”vetoomuksensa kansalle”, maan korkein tuomari syytti vuonna 2016 hallituksen ”säästölogiikkaa” siitä että se on vastuussa ”koko oikeuslaitoksen sairastumisesta”, mikä ei uhkaa vain oikeusvaltiota vaan yksinkertaisesti koko valtiota.

”Lain ja järjestyksen puolue”

Ainoan varjon N-VA:n suunnitelmiin heittää se, että vaikka puolue on hoitanut maahanmuuttokriisiä ankaran autoritaarisesti, useammat mielipidetiedustelut ovat antaneet ymmärtää, että sen kannattajista suuri osa on siirtymässä takaisin äärioikeistolaisen Vlaams Belang (Flaamilaisten etu) puolueen taakse. Tässä tilanteessa N-VA on valmis ”tekemään kaikkensa” säilyttääkseen elintärkeät äänet ja se esiintyy ”lain ja järjestyksen puolueena”. Äärioikeiston kasvatit Bart De Wever ja hänen lähipiirinsä tuntevat hyvin äärioikeiston, ja he pyrkivät erottumaan siitä silottelemalla viestintäänsä. Samaan aikaan N-VA antaa kuitenkin suurta kansansuosiota nauttivan maahanmuutto- ja turvapaikkaministeri Theo Franckenin aiheuttaa säännöllisesti päänvaivaa pääministeri Michelille, mistä esimerkkinä oli viime maaliskuussa Franckenin hyökkäys Välimerellä toimivia kansalaisjärjestöjä vastaan. ”Jäähylle pantu yhteisöideologia” edellyttää, että sisäministeri Jan Jambon ei enää voi sanoa julkisesti, että ”Me vielä pudotetaan vallonit riippumatoistaan!” – vaikka toisaalta mikään ei estänyt häntä julistamasta, että ”merkittävä osa muslimiyhteisöstä tanssi voitontanssia” Brysselissä maaliskuussa 2016 tehtyjen iskujen jälkeen…

Separatistien pääasiallinen kohde on jo pitkään ollut kansallinen sairausvakuutuslaitos, joka on yksi Belgian valtion perusinstituutioista. Sosialistipuolueen (PS) Elio Di Rupon johtama edellinen kokoomushallitus oli jo alkanut siirtää sen toimintoja (perhetuet, terveydenhuolto ja niin edelleen) alueiden alaisuuteen. Mitä enemmän nykyisen hallituksen päätöksiä vastustetaan (muun muassa työnantajamaksuja on vähennetty merkittävästi ja sen vastineeksi veroja ja arvonlisäveroa on nostettu), sitä helpompi sen on kiertää Belgian yhteistoimintamalli, joka perustuu työmarkkinajärjestöjen väliseen konsensukseen. Liittovaltiojärjestelmä ei ole romuttanut maan suurimpien ammattiyhdistysjärjestöjen yhtenäisyyttä, mutta N-VA jyrisee niiden olevan perustavanlaatuisesti erilaisia: etelässä ollaan oppositiohenkisiä, kun taas pohjoisessa vallitsee yhteistyökyky. Todellisuudessa kun vastassa on kahteenkymmeneen vuoteen voimakkainta vastustusta herättävä hallitus, ay-liikkeen vaatimukset eivät juurikaan poikkea toisistaan, minkä ovat osoittaneet suurmielenosoitukset, jotka kaikki on järjestetty pääkaupungissa: marraskuussa 2014 mukana oli 130 000 ihmistä, lokakuussa 2015 osallistujia oli 10 000, toukokuussa 2016 puolestaan 60 000. N-VA voi kuitenkin luottaa lähes kaiken median tukeen. Kun kansainväliset tiedotusvälineet jatkuvasti moittivat Belgiaa sen väitetystä välinpitämättömyydestä islamistiterrorismin kitkemiseksi, maan tiedotusvälineet ovat panneet sen jälleen yhdeksi osoitukseksi ”epäonnistuneesta valtiosta” ja julkaisevat toinen toisensa perään pitkiä kirjoituksia siitä, miten ”Belgia on rapautumassa”.

Maaliskuussa 2017 De Wever ilmoitti, että hänen puolueensa tulee ottamaan valtioliiton virallisesti käsittelyyn vuoden 2019 valtiollisten vaalien jälkeen. De Wever julisti myös, että jos äänestäjät vuoden 2019 vaaleissa pitävät ranskankielistä vasemmistoa ”välttämättömyytenä”, N-VA ”ei tule lähtemään hallitusyhteistyöhön sen kanssa, koska silloin valtiomuodon uudistamista ei ole mahdollista toteuttaa kokonaisuudessaan”. Tämän vuoden toukokuussa julkaisemassaan kirjassa flaamilaisjohtaja selvittää strategiansa yksityiskohtia: N-VA:n päämääränä on kasvattaa ranskankielisen Belgian ”yhteisönälkää” toteuttamalla tinkimätöntä uudistuspolitiikkaa, johon ei tule kuulumaan kansan mielipiteen tiedusteleminen sen enempää kuin perustuslain uudistaminen neuvotteluteitse. Di Rupon johtama sosialistipuolue on kieltäytynyt suostumasta tällaiseen ”kiristykseen” ja torjuu ajatukset valtioliitosta, joka ”johtaisi Belgian katoamiseen”.

Yhdessä flaamilaisten sosialistien kanssa Di Rupo puolueineen julistaa haluavansa puolustaa maan kaikkien kansalaisten sosiaalista tasa-arvoisuutta. Tämä on puolueelle sitäkin tärkeämpää, kun sitä uhkaa vasemmalta laidalta työväenpuolue Parti du travail de Belgique – Partij van de Arbeid (PTB-PVDA). Se on kaksikielinen yhtenäistä Belgiaa kannattava puolue, jonka ohjelma on lähellä Espanjan Podemosia ja Ranskan La France insoumise -liikettä. PTB-PVDA vastustaa flaamit ja vallonit erottavaa yhteisöideologiaa, sillä puolueen näkemyksen mukaan se pelkästään peittää häiritseviä yhteiskunnallisia vastakkainasetteluja työntekijöiden ja työnantajien tai rikkaiden ja köyhien välillä. Puolueen kannatus on viime kuukausina ollut mielipidetiedusteluissa selvässä kasvussa erityisesti Vallonian puolella.

Toistamalla ja korostamalla jatkuvasti ajatustaan ”kahdesta demokratiasta” N-VA onnistuu vähitellen hälventämään valtioliittoajatuksen herättämää torjuntaa. Esimerkiksi lokakuussa 2016 Vallonian ja Brysselin kolme sosialistienemmistöistä yhteisöparlamenttia kieltäytyivät äänestämästä Euroopan unionin ja Kanadan välisestä vapaakauppasopimuksesta CETAsta. Nationalistien reaktioiden kiukun ylitti vain median raivo. Jotkut tiedotusvälineet totesivat, että tässä asiassa Vallonian sosialistinen ministeri-presidentti Paul Magnette oli ainoastaan onnistunut ”antamaan kasvot valtioliittoideologialle”. N-VA:n prioriteeteista ei ollut epäilystäkään, kun se moitti ankarasti puolueita, jotka olivat vain käyttäneet Belgian perustuslakiin kirjattua veto-oikeuttaan… flaaminationalistien pyynnöstä!

N-VA:n strategia on alkanut kantaa hedelmää Belgian ranskankielisen yhteisön sisällä, jossa ”flaamilaisen arroganssin” edessä päättäjät ja poliittiset kommentaattorit ovat alkaneet epäillä Belgian valtion olemassaolon järkevyyttä. Paradoksaalisesti yhteisen valtion puolesta puhutaan nyt äänekkäimmin Flanderin puolella. Liittovaltion parlamentin kaksikielisen vihreiden ryhmän nuori puheenjohtaja Kristof Calvo, joka on johtava oppositiopoliitikko, julistaa uutta belgialaista isänmaallisuutta. N-VA:ta ja Vlaams Belangia lukuun ottamatta kaikki muut puolueet ovat kannattamassa tiettyjen julkisten laitosten palauttamista liittovaltion alaisiksi.

Paul Dirkx on lehtori ja tutkija Lorrainen yliopistossa. Kirjoittanut teoksen La Concurrence ethnique. La Belgique, l’Europe et le néolibéralisme, Éditions du Croquant, Bellcombe-en-Bauges, 2012.
Suom. Kirsi Kinnunen

KUVA: NEVA MICHEVA, WIKIMEDIA COMMONS

Hallitus luopuu niukkuuspolitiikasta samalla kun yrittää lepytellä ”troikkaa”

Elpyvän Portugalin resepti

GWENAËLLE LENOIR JA MARIE-LINE DARCY

Euroopan unionin vaatiman talouskuripolitiikan runtelema Portugali nousee hitaasti, erityisesti lisäämällä palkansaajien ja eläkeläisten ostovoimaa.

TAJON RANNALLA, kivenheiton päässä Lissabonin turistien täyttämästä Praça do Comérciosta huono kaiutin syytää ilmoille laulaja-lauluntekijä Zeca Afonson kappaletta ”Os Vampiros” (Vampyyrit). Vuonna 1987 kuollut kantaa ottava laulaja on edelleen kansallinen monumentti: yksi hänen lauluistaan, jonka katolinen radiokanava lähetti 25. huhtikuuta 1974, antoi merkin aloittaa ”neilikkavallankumous”. Vuonna 1962 kirjoitettu ”Os Vampiros” tahditti kaikkia suuria talouskuripolitiikan vastaisia mielenosoituksia vuosina 2011–2014. Tänä heinäkuisena iltana 2017 vain muutama kymmenen henkeä toistelee kertosäettä banderollien alla: ”Ne vievät kaiken / Ne vievät kaiken / Ne vievät kaiken / Eivätkä jätä mitään”.

Valtionvarainministeriön eteen kokoontuneista ihmisistä monet istuvat muovituoleilla, ja he vaativat prekaarityön lopettamista. Mukana on terveydenhoidon ammattilaisia, opetustyön ammattilaisia ja tutkijoita, jotka kuuluvat ”taipumattomiin prekaareihin” tai suureen CGTP-­IN-ammattiliittoon. Hallitus on arvioinut, että valtion palveluksessa on satatuhatta prekaaria. Tänä iltana heitä on täällä vain kourallinen, sillä Portugalin henkinen ilmasto ei suosi yhteiskunnallista liikehdintää juuri nyt.

”Koko maa hengittää nykyisin helpommin. Meistä on tullut taas optimisteja, olemme päässeet masennuksestamme”, naureskelee lyhyeen partaansa Viana do Castelon sosialistipormestari José Maria Costa. Viana do Castelo on 80 000 asukkaan kunta maan pohjoisosassa, ja se tunnetaan laivanrakennuksesta ja surffaamiseen sopivista hiekkarannoista.

”Voimme huokaista helpotuksesta. Tunnemme kaikki, että uusi alku on saapunut jouduttuamme kärsimään yhä uusia iskuja neljän vuoden ajan”, lisää 54-vuotias Fernando Gomes, lissabonilainen bussikuski ja ammattiliittoaktiivi.

Kuusi ja puoli vuotta sitten, maaliskuussa 2011, maa oli euroalueen musta lammas samaan tapaan kuin Espanja ja Kreikka. Sitä kuristi julkisen talouden alijäämä, joka vastasi 7,4 prosenttia bruttokansantuotteesta (BKT), ja korot olivat yli seitsemän prosenttia. Luottoluokitusyhtiöt laskivat maan luokitusta, ja muutama kuukausi Irlannin jälkeen se alistui pyytämään massiivista ulkopuolista apua: 78 miljardia euroa. Silloin maa joutui kansainvälisen valuuttarahaston (IMF), Euroopan komission ja Euroopan keskuspankin (EKP) muodostaman ”troikan” teknokraattien tiukkaan syleilyyn. Lisäksi oikeistohallitus pyrki vielä tarpeellista tiukempiin toimiin. Hallitus muodostui sosiaalidemokraattisen puolueen (PSD) ja konservatiivisen kansanpuolueen (CDS-PP tai CDS) koalitiosta, joka syntyi kesäkuun 2011 ennenaikaisista parlamenttivaaleista.

Julkisen talouden alijäämä pienempi kuin Ranskassa

Kuusi vuotta myöhemmin ja kaksi vuotta sosialistien valtaan palaamisensa jälkeen Portugalin talouden indikaattorit saavat useimmat Euroopan maat yllättymään ja ehkä hieman kateellisiksikin. Monen vuoden taantuman jälkeen kasvu on nyt 2,8 prosenttia vuodessa. Työttömyysaste, joka vuonna 2013 huipentui 16,2 prosenttiin (860 000 työtöntä), on viime heinäkuussa laskenut 9,1 prosenttiin (441 000), siis alle euroalueen keskiarvon (9,3 % heinäkuussa) ja alle Ranskan keskiarvon (9,6 %). Julkisen talouden alijäämässäkin Lissabon pärjää Pariisia paremmin: vuodelle 2016 alijäämä on kadehdittavat kaksi prosenttia BKT:stä, kun se vuonna 2015 oli 4,4. Ennen kaikkea alijäämä on selvästi alle Euroopan vakaus- ja kasvusopimuksessa vaaditun kolmen prosentin ja kaukana Ranskan 3,4 prosenttiin edellä. Lisäksi Portugalin hallitus luottaa siihen, että budjetti saadaan tasapainoon vuonna 2020.

Portugalin hallitus luottaa tässä kolmeen sektoriin, jotka vetävät kasvua: teollisuuskalusteiden ja autovarusteiden vientiin, perinteisiin aloihin (kuten tekstiilialaan) ja turismiin. Viimeksi mainittu tekee koko ajan uusia ennätyksiä. Portugalissa kävi 11,4 miljoonaa matkailijaa vuonna 2016, ja neljäsosa vuoden uusista työpaikoista syntyi turismisektorille.

Lissabonin kahviloiden terasseilla ja ravintoloissa samoin kuin metrovaunuissa kuulee viikonloppuisin enemmän ranskaa, englantia ja saksaa kuin portugalia. Jokaisella pääkaupungin kadulla näkyy sementtiä ja rakennustelineitä: vanhoja kerrostaloja kunnostetaan täyttä vauhtia. Lissabonilaiset eivät pidä sesonkivuokraamisesta, sillä se täyttää kokonaisia taloja, ja tuk-tukit (kolmipyöräiset taksit, joissa on katos) tukkivat Lissabonin vanhankaupungin kadut ja aukiot. Oikeaoppisen budjettipolitiikan tulos sai lopullisen pyhityksen, kun Bryssel ilmoitti viime toukokuussa, ettei maa enää ole mukana liiallisen alijäämän aiheuttamassa sopeutusohjelmassa, joka käynnistettiin 2009.

”Tämä on erittäin hyvä uutinen Portugalille”, totesi Euroopan talouskomissaari Pierre Moscovici ennen kuin hän lisäsi heinäkuussa, että alijäämä on vähentynyt ”kestävästi”.

Euroopan haltijattaret, jotka ovat kumartuneet Portugalin kehdon ylle, eivät aina ole olleet yhtä hyväntahtoisia. Syksyllä 2015 Lissabon tuotti Brysselille ja Berliinille kylmiä väreitä, kun sosialistipuolue, vasemmistopuolue, Portugalin kommunistipuolue ja vihreät muodostivat ennennäkemättömän liittouman. Vastavalitun pääministerin ja Lissabonin entisen pääministerin, sosialisti António Costan tiekartta oli silloisessa Euroopassa vähintäänkin omaperäinen: Euroopan komissiolle tehtyjä sitoumuksia kunnioitetaan ennen kaikkea julkisen alijäämän vähentämisessä, mutta se tehdään palauttamalla neljän vuoden talouskurin musertamien portugalilaisten ostovoima. Toisin sanoen tehtiin täysin päinvastoin kuin Bryssel suositteli.

Kun joustavuus vaarantaa myös yritykset

”Tietyillä eurooppalaisilla kumppaneilla oli epäilyksiä”, kertoo nyt varovasti parlamenttiasiain ministeri Pedro Nuno Santos.

”Ensimmäisestä budjetista neuvotteleminen oli hyvin vaikeaa, etenkin kun budjetti täytyi saada valmiiksi hyvin pian António Costan valtaannousun jälkeen”, muistelee taloustieteilijä José Gusmão, vasemmistopuo­lueen poliittisen toimikunnan jäsen ja euroedustaja Marisa Matiasin avustaja.

”Euroopan instituutiot suhtautuivat uuteen hallitukseen hyvin kielteisesti, tiukemmin kuin muihin, Ranskan ja Espanjan tapaisiin maihin, joiden alijäämä oli kuitenkin selvästi yli kolme prosenttia.” Nuhteet, painostus sekä paniikkia lietsovat ja alentuvat lausunnot eivät suinkaan alkaneet Portugalin uuden hallituksen ensimmäisestä budjetista. Kesäkuussa 2016 Saksan valtionvarainministeri Wolfgang Schäuble ennusti Portugalin tarvitsevan uuden pelastusohjelman ”jos se ei kunnioita sitoumuksiaan”. Kuukautta myöhemmin eurosta vastaava Euroopan komission varapuheenjohtaja Valdis Dombrovskis uhkasi Portugalia – ja Espanjaa – rakennerahasto-ohjelmien jäädyttämisellä liiallisen alijäämän vuoksi… vuonna 2015, siis vuotta ennen sosialistien valtaannousua. Uhkausta ei pantu käytäntöön komission sisäisten erimielisyyksien vuoksi.

Costaa sanotaan usein ”poliittiseksi peluriksi”, sillä toistaiseksi hän on yhtäältä osannut kunnioittaa Brysselin vaatimia kompromisseja ja toisaalta ymmärtänyt liittolaistensa tahdon luopua talouskuripolitiikasta. ”Päätettiin nimenomaan, että tämä enemmistöhallitus pyrkisi lisäämään portugalilaisten, ennen kaikkea kaikkein köyhimpien, tuloja, mutta ottaisi samalla mahdollisimman hyvin huomioon Euroopan vaatimukset”, selittää Gusmão.

”Troikan” ja PSD:n sekä CDS:n oikeistohallituksen aikana kansan tulot vähenivät lakkaamatta. Minimipalkan reaaliarvo laski ensimmäistä kertaa historiansa aikana: sen bruttomäärä oli jäädytetty 485 euroon kuukaudessa (neljäksitoista kuukaudeksi) vuodesta 2011 vuoteen 2014, mutta vuoden 2013 so­siaaliturvamaksujen korotus leikkasi sitä. Eläkeläisten eläkkeet ja virkakunnan palkat pienenivät, ensin suuripalkkaisimmilta ja sitten kaikilta kolmannentoista ja neljännentoista kuukausipalkan poistamisen myötä. Myös palkkojen nettomäärä väheni, koska eläke- ja sosiaaliturvamaksut nousivat. Mainittakoon vielä ylityökorvauksen jakaminen kahdella, bonusten poistaminen sekä työttömyyskorvauksen leikkaaminen ja sen keston lyhentäminen. Lisäksi tuloverotuksessa siirryttiin kahdeksasta viiteen verotettavaan ryhmään, mikä automaattisesti lisäsi vähiten verotettavien verotaakkaa. Palkkoja ja eläkkeitä pienennettiin, valtion palveluiden – mukaan lukien terveys ja koulutus – budjetteja leikattiin, valtio-omisteisia yrityksiä myytiin ja pyhäpäiväkorvauksista luovuttiin: juustohöylä vei paksun siivun.

Associação Sindical do Pes­soal de Tráfego da Carris (ASPTC) on Lissabonin bussi- ja raitiovaunutyöntekijöiden ammattiliitto, ja sen päämajassa vuosikymmenen alkupuoliskosta on erittäin synkät muistot. Fernando Gomes, 54 vuotta, Victor Santos, 45 vuotta, ja João Pisco, 41 vuotta (ammatissa 29, 11 ja 18 vuotta) ovat edelleen järkyttyneitä. ”Jo Sócrateksen hallituksen aikana ylityötunneista sai enää 25 eikä 50 prosenttia palkkaa.1 ’Troikan’ myötä siirryttiin 1100 euron keskipalkasta 900 euron keskipalkkaan”, selittää Pisco. ”Valtio ei juuri sijoittanut Carrisiin, joka velkaantui pankeille. Troikan saapumisen myötä hallinto vain vähensi, vähensi ja vähensi: palkkoja, bussien määrää, toimintakuluja. Se myös jäädytti vanhojen työntekijöiden palkka- ja urakehityksen ja nosti matkalippujen hintoja. Kuskit lähtivät maasta, koska he eivät enää pystyneet maksamaan ottamiaan lainoja. Palvelun taso laski, yhdellä reitillä oli entistä vähemmän busseja. Bussejakaan ei enää korjattu kuin ryöväämällä osia muista busseista!” Santos lisää: ”Asiakkaat tulivat aggressiivisiksi, koska he joutuivat odottamaan erittäin pitkään ja heillä itselläänkin oli paineita. Kuskeille kaikki tämä aiheutti rahavaikeuksia, ristiriitoja perheessä ja henkistä kärsimystä. Ainoa positiivinen asia koko ajanjaksossa on, että meidän oli paljon helpompi ajaa: liikenteessä oli vähemmän autoja.”

Verkkaista elpymistä

Kaikki ylistivät Costan nousua valtaan. Oikeistohallitus aikoi yksityistää Carrisin, mutta sen sijaan se kunnallistettiin. Palkansaajat saivat kolmannentoista ja neljännentoista kuukausipalkan takaisin ja ylityötunneista sai taas 50 prosenttia lisää palkkaa. Ensi tammikuussa vanhojen työntekijöiden palkka- ja urakehityksen esteet poistetaan kokonaan. ”Meidän samoin kuin asiakkaiden tilanne paranee vähitellen. Yritys on alkanut taas pestata, seitsemänkymmentä henkeä tänä vuonna, sata ensi vuonna”, vahvistaa Santos. ”Matkustajien määrä on kasvanut, koska työpaikkoja on taas ja työssä käyvien täytyy päästä paikasta toiseen. Nuoret ja vanhukset saavat taas alennusta. Mutta busseja meiltä puuttuu edelleen. Ja minä ansaitsen kuukaudessa 200 euroa vähemmän kuin vuonna 2011.”

Kaikista talouskurikonsteista ei ole päästy eroon kahdessa vuodessa, ja ostovoima palautuu hitaasti. Costan hallitus etenee askel kerrallaan mutta kuitenkin ennakoitua nopeammin, sillä liitolaiset PCP:ssä ja vasemmistopuolueessa kannustavat sitä. Sosialistit sitoutuivat nostamaan minimipalkan 600 bruttoeuroon kuussa. Hallituskauden puolivälissä Portugalin minimipalkka on nyt 557 euroa kuussa (neljäksitoista kuukaudeksi). Eläkeläiset ja virkakunta ovat alkaneet päästä talouskuria edeltävälle tasolle. Hallitus on myös kohottanut eräitä veroja, erityisesti tiettyjen hyödykkeiden ja palveluiden arvonlisäveroa, joka sähkön ja kaasun, monien elintarvikkeiden ja ravintola-alan osalta nousi kuudesta 23 prosenttiin. Energian alv on palannut aiemmalle tasolle ja ravintolalasku on asiakkaalle hieman edullisempi, kun alv on 13 prosenttia.

”Pienten minimipalkan ja eläkkeiden korotusten myötä näemme, että kulutus lisääntyy taas”, iloitsee kauppa- ja palvelualan työnantajaliiton (CCP) puheenjohtaja João Vieira Lopes.

”Kun ihmiset ansaitsevat kaksi- tai kolmekymmentäkin euroa enemmän kuussa, he käyttävät sen ravintoon, ravintoloihin tai vaatteisiin.” CCP oli ainoa työnantajajärjestö, joka ei arvostellut Costan hallitusta suoralta kädeltä. Ja syystä: Portugalissa 97 prosenttia kauppa- ja palvelualan yrityksistä on hyvin pieniä. Ne ovat todella saaneet kärsiä talouskurista: rajoitteiden ollessa tiukimmillaan suljettiin päivittäin sata myyntipistettä.

”Troikan teknokraatit olivat hyvin dogmaattisia”, jatkaa Vieira Lopes. ”He eivät tajunneet, että heidän toimensa johtavat hyvin vakavaan lamaan. Kokouksemme heidän kanssaan sujuivat hyvin kehnosti, se oli kuin olisi seinille puhunut.”

Muuttoliike turvallisuusventtiilinä

”Troikan” politiikka, jota PSD-CDS-hallitus vielä pahensi, synnytti jättimäisen muuttoliikkeen, joka muistutti 1960-luvun muuttoliikettä. Ensisijaisesti maasta lähtivät kaikkein pätevimmät nuoret. ”Maasta lähti viisisataatuhatta henkeä, siis yli kymmenen prosenttia aktiiviväestöstä ja paljon koulutettuja nuoria”, korostaa Raquel ­Varela, Lissabonin uuden yliopiston professori, jonka erikoisalaa on työn historia. Hallitus rohkaisi heitä: ”Muuttoliike oli todellinen turvallisuusventtiili kireässä yhteiskuntailmastossa”, Varela toteaa. ”Nykyisin monet ovat asiasta huolissaan. ”

”Se on maalle vaara, etenkin kun väestökehitys ei enää ole ripeää”, korostaa taloustieteen professori João Duque.

”Meillä on vaikeuksia saada päteviä työntekijöitä”, valittaa More Textile -yhtymän hallintoneuvoston puheenjohtaja Artur Soutinho. More Textile on kukoistava kodin tekstiilejä valmistava yritys Guimarãesista, ja sen asiakkaina on amerikkalaisia ja eurooppalaisia merkkejä. Nämä kaksi niukkuuspolitiikan innokasta puolestapuhujaa eivät näe mitään paradoksia siinä, että he tukeutuvat palkkojen leikkauksiin ja vuoden 2012 työelämän joustoja helpottavaan lakiin, vaikka juuri ne aiheuttavat heidän nykyiset huolensa. Soutinho pelkää, että hallitus poistaa ”työaikapankin”. Se on yhtä palkansaajaa kohti kahdensadan vuosittaisen lisätyötunnin reservi, josta työntekijä saa normaalipalkan ja jota työnantaja voi käyttää harkintansa mukaan. Soutinhon levottomuus ei tunnu perustellulta: vasemmistopuolue, PCP ja CGTP-IN vaativat kyllä työaikapankin poistamista, mutta toistaiseksi niitä ei ole kuunneltu.

Sosialistipuolueen liittolaisista, mukaan lukien CGTP-IN-ammattiliitosta, asiat taas etenevät liian hitaasti.

”Alueemme työttömyysaste on matalampi kuin maassa keskimäärin, mutta työntekijät hankitaan silti vuokratyöfirmois­ta väliaikaisilla sopimuksilla”, sivaltaa Domingos Costa, kommunistiedustaja Vila Nova de Famalicãosta.

”Kriisi oikeuttaa kaiken: erottamiset ja palkanalennukset. Mutta kun talous taas piristyy, aiempaan tilanteeseen ei ole paluuta.”

Työehtosopimukset ovat polttava kysymys: niiden kestoa on lyhennetty, ja jos uusimisneuvottelut eivät johda tulokseen, ne mitätöityvät. Asiassa ei kuitenkaan ole päästy eteenpäin, ei myöskään prekaarityötä koskevissa kysymyksissä.

”Jos ei oteta huomioon minimipalkan nostoa ja valtion palveluksessa työskentelevien prekaarien suunniteltua integrointia, olemme saaneet näissä asioissa hyvin vähän aikaan. Itse asiassa tämä hallitus ajattelee”, pahoittelee vasemmistoblokin ekonomisti Gusmão, ”että työelämän joustot ovat olleet oikein hyvä menettelytapa, eikä hallituksella siis ole poliittista tahtoa luopua niistä. Kysymys aiheuttaa erittäin voimakkaita jännitteitä.”

Pääministeri joutuu nyt vastaamaan nopeamman ja laajemman uusjaon vaatimuksiin. Toistaiseksi ne eivät vielä ole kovaäänisiä, mutta ne saattavat voimistua.

”Tahdomme julkisten investointien politiikkaa, jossa keskitytään ulkoisesti alijäämäisille sektoreille eli energiaan, asumiseen ja elintarvikkeisiin”, selittää Gusmão.

”Kulutuksen kasvun myötä myös tuonnilla on nimittäin taipumus kasvaa, ja se pahentaa kauppavajettamme entisestään.” Siitä kenkä juuri puristaakin: ostovoiman lisäys on pitkälti rahoitettu vähentämällä julkisia investointeja. Vuonna 2016 ne vähenivät 30 prosenttia ja saavuttivat matalimman tason seitsemäänkymmeneen vuoteen.

1 José Socrates, pääministeri 12.3.2005–21.6.2011, Portugalin sosialistipuo­lueen entinen pääsihteeri.

LMD 10/2017

Suom. Tapani Kilpeläinen

Maapähkinää Malawissa. KUVA: SWATHI SRIDHARAN, WIKIMEDIA COMMONS

Euroopan unionin ja Afrikan unionin näkemysten lähentyminen voi käydä Afrikalle tuhoisaksi

Afrikan maatalous vapaakaupan kannattajien pihdeissä

JACQUES BERTHELOT

Yhdistyneiden kansakuntien elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n mukaan aliravitsemuksen väheneminen maailmassa on tänä vuonna hidastunut ensimmäisen kerran kymmeneen vuoteen. Osaselityksenä ovat ilmastonmuutos ja sotilaalliset konfliktit, mutta oman synkän lisänsä tilanteeseen tuovat myös vapaakauppasopimukset, jotka pakottavat maat avaamaan rajansa ja horjuttavat paikallista maataloutta.

kartta1
kartta2
kartta3

VAPAAKAUPAN TUULET puhaltavat Afrikassa entistä ankarammin. Euroopan unioni painostaa tahollaan Afrikan maita allekirjoittamaan talouskumppanuussopimukset EU:n kanssa.1 Se haluaa myös lopettaa kaupan etuuskohtelujärjestelyt, mikä tarkoittaa, että säilyttääkseen Euroopan vientinsä tullivapaudet Afrikan maiden olisi poistettava 80 prosenttia EU-maita koskevista tuontitulleista. Samaan aikaan Afrikan unioni on käynnistänyt maanosan sisäiset neuvottelut koko Afrikan kattavan vapaakauppa-alueen perustamiseksi. Nigerin Niameyssa 16. kesäkuuta 2017 kokoontuneet Afrikan maiden kauppaministerit päättivät poistaa tietyn siirtymäajan kuluessa 90 prosenttia maanosan sisäisistä tulleista.

Vapaakauppakiihko aiheuttaa kuitenkin Afrikan maatalous­sektorille harmaita hiuksia. Esimerkiksi Länsi-Afrikassa ollaan jo vastakkain kolmen haasteen kanssa, kun ruokapula kasvaa, väestönkasvu räjähtää käsiin ja ilmastonmuutos pahenee.2 Elintarviketaseen alijäämä pysytteli vuosina 2000–2004 keskimäärin 144 miljoonassa eurossa, mutta vuosina 2013–2016 se kasvoi 2,1 miljardiin euroon. Jos siihen lisätään kaakao, joka ei kuulu etuuskohtelua nauttiviin peruselintarvikkeisiin, alijäämä ponkaisee 2,5 miljardista 7,5 miljardiin euroon. Tilanne pahenee rajusti lähitulevaisuudessa, jos nykyiset arviot toteutuvat: väestömäärä todennäköisesti kaksinkertaistuu vuoteen 2050 mennessä, ja jos ilmasto lämpenee kaksi astetta, se supistaisi YK:n arvion mukaan Saharan eteläpuolisen Afrikan satoja kymmenen prosenttia.

Viiden vuoden siirtymäajan jälkeen Euroopan unionin vaatimien talouskumppanuussopimusten perusteella tullit on tarkoitus poistaa kokonaan peruselintarvikkeilta kuten viljalta (lukuun ottamatta riisiä) ja maitojauheelta. Se kasvattaisi valtavasti Afrikan elintarvikeriippuvuutta sekä veisi paikalliset maidontuottajat ja viljelijät (hirssi, durra, maissi, maniokki, jamssi ja keittobanaani) perikatoon.

EU:n komissio on antanut talouskumppanuussopimuksista kuvan, jossa kaikki voittavat. Miksi sitten suurin osa Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren maista on kuitenkin vastoin alkuperäisiä aikeitaan kieltäytynyt virallisesti allekirjoittamasta sopimusta? Kieltäytyjiin kuuluu muun muassa Nigeria, jonka osuus Länsi-Afrikan bruttokansantuotteesta vuonna 2016 oli 72 prosenttia ja väestöstä 52 prosenttia. Nigerian presidentti Muhammadu Buhari totesi 3. helmikuuta 2016 EU:n parlamentille pitämässään puheessa, että Länsi-Afrikan kattava talouskumppanuussopimus tuhoaisi Nige­rian teollistumisohjelman. Itä-Afrikassa Tansania ja Uganda ovat myös ilmoittaneet pelkäävänsä sopimusten seurauksia. Jos talouskumppanuussopimukset kerran ovat niin tuottoisia kaikille, miksi sitten Euroopan unioni on kieltäytynyt julkistamasta kolmea Länsi-Afrikasta tehtyä vaikuttavuusselvitystä (huhtikuu 2008, huhtikuu 2012 ja tammikuu 2016)?

EU:n komissio osoittaa aliarvioivansa täysin paikallisen maatalouden realiteetit (tai ei välitä niistä vähääkään), kun se väittää vuoden 2016 raportissaan, että talouskumppanuussopimukset kasvattaisivat Länsi-Afrikan maiden viljanvientiä 10,2 prosenttia ja naudanlihan vientiä 8,4 prosenttia.3 Viljahan edustaa suurinta osaa alueen tuonnista: vuonna 2013 viljaa tuotiin Länsi-Afrikkaan 16,1 miljoonaa tonnia, joista 2,8 miljoonaa tonnia tuli EU-maista (vuonna 2016 EU:n osuus oli 3,4 miljoonaa tonnia). Vuonna 2016 Euroopan unioni vastaavasti toi Länsi-Afrikasta vain 22 tonnia naudanlihaa, kun sen oma vienti oli 84 895 tonnia.

Todellisuudessa Länsi-Afrikan Euroopan kanssa käymän kaupan vuosittainen tulli- ja ALV-alijäämä nousisi ensimmäisen sopimusvuoden 66 miljoonasta eurosta 4,6 miljardiin euroon viimeisenä vuonna eli 2035 ja yhteenlasketut menetykset nousisivat 32,2 miljardiin.4 Eurooppa tarjoaa siirtymätukea vuosiksi 2015–2020, mutta sen arvo ei nouse lähellekään todellista tarvetta. Paped-kehitysohjelman 6,5 miljardia euroa eivät edes ole mitään muuta kuin normaalin kehitystuen uudelleen kohdistamista, minkä komission kehitysyhteistyön pääosaston johto on myöntänyt. Tulevaisuusnäkymiä synkentää entisestään myös Britannian lähtö Euroopan unionista, sillä sen osuus Euroopan kehitysrahaston budjetista on ollut 14,5 prosenttia. Lisäksi muun muassa Ranska on leikannut kehitysyhteistyöbudjetistaan 140 miljoonaa vuonna 2017.

Hätiköity avaus

Euroopan päässä pelissä ovat isot yksityiset intressit, ja yrityssektori painostaa ankarasti EU:n poliittisia päättäjiä niin yksittäisissä maissa kuin Brysselissä, jotta talouskumppanuussopimukset vietäisiin läpi. Afrikan markkinoiden hallintaa havittelee – yhtenä suurimmista – Ranskan elintarviketeollisuus: Robert Fabren Compagnie Fruitière tuottaa ja vie suurimman osan Norsunluurannikon, Ghanan ja Kamerunin banaaneista ja ananaksista; Mimran-yhtymä on vastikään myynyt omistamansa myllyt Grand Moulins d’Abidjan ja Grands Moulins de Dakar sekä sokerintuottajan Compagnie Sucrière Sénégalaisen marokkolaiselle yhtiölle; Bollorén konsernilla on hallinnassaan Guineanlahden satamien infrastruktuurit, ja se osallistuu myös Eurooppaan suuntautuvien tuotteiden vientiin.

Vaikka Euroopan unioni yhtäällä julistaa liberaaleja tavoitteita, toisaalla se kuitenkin häikäilemättä subventoi omaa vientiään Länsi-Afrikkaan. Vuonna 2016 EU tuki 3,4 miljoonan tonnin viljan vientiä 215 miljoonalla eurolla ja 2,5 miljoonan tonnin maitotuotteiden vientiä (suhteutettuna maitolitramäärään) 169 miljoonalla eurolla. Samana vuonna eteläiseen Afrikkaan suuntautunutta viljanvientiä tuettiin 60 miljoonalla eurolla, siipikarjan ja munien vientiä 41 miljoonalla ja maitotuotteiden vientiä 23 miljoonalla eurolla. Keski-Afrikan maihin suuntautunutta maitotuotteiden vientiä tuettiin vielä 18 miljoonalla eurolla. EU kerää sen ulkopuolisista maista tulevista sekä tuontikiintiöt ylittävistä vilja-, maito- ja lihatuotteista huomattavasti korkeampia tullimaksuja kuin Saharan eteläpuolisen Afrikan maat.

Afrikan unionin vastine vapaakaupalle

Tässä tilanteessa Afrikan unioni on päättänyt perustaa Afrikan vapaakauppa-alueen vuoden 2017 loppuun mennessä ja tulliunionin vuoteen 2019 mennessä. Vapaakauppa-alue merkitsee tullien poistamista Afrikan 55 maan väliltä, ja tulliunionilla tarkoitetaan, että maanosa soveltaa yhteisiä tuontitulleja sen ulkopuolelta tuleviin tavaroihin. Yhdistyneiden kansakuntien kauppa- ja kehityskonferenssi Unctad, YK:n Afrikan talouskomissio sekä kansainväliset rahoitusjärjestöt ovat tukeneet Afrikan unionia sen hankkeessa. Afrikan pyrkimysten taustalla vaikuttavat suunnitteilla olevat valtavat kansainväliset kumppanuushankkeet, joita ovat Transatlanttinen vapaakauppasopimus, Tyynenmeren vapaakauppasopimus ja EU:n ja Kanadan välinen vapaakauppasopimus CETA – ja nyt Afrikan unioni aikoo panna paremmaksi: ”Valtavat kauppakumppanuussopimukset uhkaavat estää Afrikan maiden pääsyn tärkeimmille markkinoille, ja tämä kehitys näyttää vain kiihtyvän. Vaikka emme pystyisikään vaikuttamaan siihen, mitä Maailman kauppajärjestössä WTO:ssa tai muissa järjestöissä tapahtuu, Afrikan vapaakauppa-alue tulee olemaan täysin meidän omissa käsissämme”, on sanonut Fatima Haram Acyl, Afrikan unio­nin entinen kauppa- ja teollisuuskomissaari.5

On kuitenkin silkkaa illuusiota kuvitella, että Afrikka voisi yhtäkkiä avautua kansainväliselle kilpailulle ja saada siitä taloudellista hyötyä. Historiasta ei löydy ainuttakaan esimerkkiä kehittyvästä maasta, jonka ei olisi tarvinnut suojella omaa maatalouttaan ja kehittyvää teollisuuttaan kansainvälisessä kilpailutilanteessa. Kehittyneetkin maat ovat subventoineet ja subventoivat edelleen omaa maatalouttaan ja elintarviketeollisuuttaan, niin kuin EU:n yhteisen maatalouspolitiikan tukijärjestelmästäkin näkee.

”Afrikalta ei nykymaailmassa voi vaatia, että se yrittäisi ensimmäisenä todistaa sen, että kehittyminen on mahdollista kunhan vain ensin avataan markkinat kilpailulle”, tiivisti asian Länsi-Afrikan maataloustuottajien ja viljelijöiden verkoston kunniapuheenjohtaja Mamadou Cissokho WTO:n foorumissa syyskuussa 2014.

Länsi-Afrikan maiden talousyhteisön kokouksessa Accrassa 9. maaliskuuta 2016 Ghanan kauppa- ja teollisuusministeri Ekwow Spio-Garbrah varoitti: ”Afrikan vapaakauppa-alueen onnistuminen riippuu siitä, miten se pystyy vastaamaan yksityisen sektorin tarpeisiin. Tarkoituksena on, että Afrikan maiden uudet kauppasäädökset tulevat määrittelemään yksityisen sektorin käytäntöjä. Olennaista on siis saada yksityinen sektori sitoutumaan sekä vapaakauppa-alueeseen että sen säädöksiin.”6

”Yksityisellä sektorilla” ministeri ei kuitenkaan tarkoittanut Afrikan satoja miljoonia pien­viljelijöitä – jotka kykenisivät tuottamaan paljon enemmän, jos tuottajahintojen riittävyyden takeena olisi tuonnin tehokas säätely – vaan Afrikassa jo toimivia muutamia kymmeniä monikansallisia yhtiöitä sekä yksityisiä afrikkalaisia yhtiöitä, jotka molemmat tahollaan painostavat Afrikan maita poistamaan maanosan sisäiset tullit.

”Kansainvälisestä kaupasta hyötyminen on ilman muuta suuri haaste suurimmalle osalle Afrikan maita”, ministeri myönsi, ”sillä kauppapolitiikan välineiksi naamioidut eri toimenpiteet kuten alkuperäsäännöt, infrastruktuurin heikkoudet, standardit ja tekniset esteet estävät jatkuvasti meitä hyötymästä markkinoille pääsyn mahdollisuuksista ja kaivavat maata sen alta, että voisimme todella integroitua monenkeskiseen kauppajärjestelmään.” Ministeri kuitenkin näyttää näin sanoessaan olevan epätietoinen siitä, että talouskumppanuus tulee murtamaan valtavan aukon Afrikan maanosan sisämarkkinoiden suojauksiin.

Unctadin näkemyksen mukaan Afrikan vapaakauppa-alue tarjoaa pelkkiä etuja etenkin maataloussektorille: ”Afrikan maatalous- ja elintarvikevienti – erityisesti vehnä ja muut viljat, raakasokeri (sekä ruokosokeri että sokerijuurikas) sekä jalostetut elintarvikkeet kuten liha, sokeri ja muut elintarvikkeet – hyötyvät eniten Afrikan vapaakauppa-alueesta. Sen ansiosta Afrikan maatalous- ja elintarvikevienti kasvaisi lähtötilanteeseen verrattuna 7,2 prosenttia (eli 3,8 miljardia dollaria) vuoteen 2022 mennessä.”

Todellisuudessa Afrikan elintarvikeriippuvuus pahenee koko ajan: vehnän kokonaistuonti Afrikan maihin nousi vuosien 2001–2003 välisestä 26,6 miljoonasta tonnista (arvo 3,7 miljardia euroa) peräti 48,6 miljoonaan tonniin (arvo 9,2 miljardia euroa) vuosina 2014–2016 ja samaan aikaan sen vienti laski 0,3 miljoonasta tonnista (arvo 31,6 miljoonaa euroa) 0,2 miljoonaan tonniin (arvo 74,1 miljoonaa euroa). Suurin viejä oli Etelä-Afrikka, jonka vienti suuntautui 71-prosenttisesti muihin Afrikan maihin vuosina 2001–2003 ja 85-prosenttisesti vuosina 2014–2016, vaikka maan vehnäntuotannon vaje 5,5-kertaistui.

YK:n kauppa- ja kehityskonferenssin ylistämät hyödyt, jotka syntyisivät maataloustuotteiden kaupan tullien poistamisesta maanosan sisällä, todistaa pelkästään siitä, ettei Unctad tiedä (tai välitä) vähääkään maatalous­markkinoiden historiasta ja kehityksestä. Jo faraoiden ajoista lähtien maatalousmarkkinat ovat olleet kaikissa maissa erityissuojelutoimien kohteena. Toisin kuin palvelualalla ja teollisuudessa, maatalousmarkkinat eivät voi itse säädellä itseään. Vaikka elintarvikkeiden kysyntä on lyhyellä aikavälillä vakaa, tuotanto ja hinnat ovat alisteisia ensinnäkin sään vaihtelujen aiheuttamille epävarmuustekijöille mutta myös dollareissa laskettavien maailmanmarkkinahintojen heilahteluille, joita valuuttakurssien vaihtelu ja spekulaatio korostavat entisestään. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa maataloustuottajien osuus työikäisestä väestöstä on 60 prosenttia, joten voi vain kuvitella, millaisen sosiaalisen mullistuksen maataloustuotteiden kaupan vapauttaminen kilpailulle siellä aiheuttaisi.

Onko Afrikan unioni todella tietoinen vapaakauppa-aluehankkeen tiellä olevista esteistä? Miten se kuvittelee laativansa kauppaa koskevan säännöstön tähän valtavaan maanosaan, jonka asukasluku oli 1,2 miljardia vuonna 2016 ja sen arvioidaan kaksinkertaistuvan vuoteen 2050 mennessä; jonka maiden hallitusmuodot vaihtelevat valtavasti; jonka tullitariffijärjestelmät eroavat toisistaan suuresti; jonka kuljetusinfrastruktuuri on äärettömän heikoissa kantimissa ja jossa bruttokansantuote asukasta kohti vaihtelee Burundin 260 dollarista Botswanan 6 510 dollariin? ”Afrikan vapaakauppa-alue luo jättiläismäiset Afrikan markkinat, joissa kuitenkin käydään erittäin vähän kauppaa afrikkalaisilla tuotteilla. Se helpottaa pelkästään Euroopasta ja muista Afrikan ulkopuolisista maista tulevaa tuontia…”, arvioi Third World Network Africa.7

Euroopan unionin politiikkaa on syytä arvioida kriittisesti, mutta se ei estä sitä, etteikö Euroopan integraatiosta voi myös ottaa oppia. Juuri se näyttää olevan Afrikan unionin tarkoitus, kun se korostaa, että Afrikan sisämarkkinat edustavat nykyisin vain kymmenen prosenttia maanosan koko kaupasta, kun Euroopassa vastaava osuus on lähes kaksi kolmasosaa. Euroopan kehitys ei kuitenkaan ole tapahtunut taikaiskusta. Vaikka EU:n kokonaistalousarvion osuus on vain noin yksi prosentti EU:n bruttokansantuotteesta, yli kolmannes siitä on kohdennettu rakenne- ja koheesiorahastoihin, mikä on helpottanut vähemmän kehittyneiden jäsenvaltioiden hyppäämistä mukaan kehityksen kelkkaan. Afrikassa ei ole laadittu mitään vastaavia suunnitelmia.

Saharan eteläpuolisella Afrikalla on siis edessään tärkeä oppitunti: kestävä talouden integraatio ei ole mahdollista ilman merkittäviä jäsenmaiden eriarvoisuuden poistamiseen tähtääviä poliittisia toimia, mikä pitäisi toteuttaa erityisesti maanosan eri alueiden sisällä. Tämä puolestaan edellyttää riittävää poliittista integraatiota sekä merkittävää budjettia. Liian hätiköidysti toteutettu markkinoiden avaaminen ilman näitä varatoimia johtaa väistämättä köyhim­pien kotitalouksien, yritysten ja alueiden syrjäytymiseen entisestään, mikä taas tulee aiheuttamaan ratkaisemattomia rakenteellisia sosiaalisia ja poliittisia konflikteja. Tämä taas johtaa siihen, että Afrikan kehitys jää entisestään jälkeen muusta maailmasta.

1 Jacques Berthelot, ”Le baiser de la mort de l’Europe à l’Afrique”, Le Monde diplomatique, 9/2014.

2 Henri Leridon, ”L’Afrique, énigme démographique”, Le Monde diplomatique, 11/2015.

3 EU:n komissio, ”The Economic impact of the West Africa – EU economic partnership agreement”, 3/2016.

4 ”Pertes douanières de l’Afrique de l’Ouest avec l’APE et sans APE”, 2/2017, www.sol-asso.fr

5 Koko puhe löytyy Afrikan unionin sivustolta, www.au.int

6 Koko puhe löytyy Unctadin sivustolta //unctad.org

7 African Agenda, ”Which way Africa’s CFTA”, vol. 19, n° 2, 2016.

LMD 10/2017

Jacques Berthelot on taloustieteilijä, joka on kirjoittanut teoksen Réguler les prix agricoles, L’Harmattan, Pariisi, 2013.
Suom. Kirsi Kinnunen

Maalaus: JP Mika Le goût de la réussite, 2011 © JP Mika Courtesy galerie MAGNIN-A, Paris

”Afrokapitalismi” uutena uskontunnustuksena

Miljardöörejä ja filantrooppeja

OLIVIER PIOT

Black business -mogulit käyttävät nopeasti kasvavaa omaisuuttaan afrikkalaisten yhteisöjen elvyttämiseen. Mutta onko kyseessä imagotemppu vai todellinen kivuliaasta historiasta kumpuava solidaarisuuden ele?

Addis Abeban julkista liikennettä.  KUVA: TURTLEWONG, WIKIMEDIA COMMONS.
Addis Abeban julkista liikennettä.
KUVA: TURTLEWONG, WIKIMEDIA COMMONS.
Abidjan, Norsunluurannikko.  KUVA: FR.ZIL, WIKIMEDIA COMMONS
Abidjan, Norsunluurannikko.
KUVA: FR.ZIL, WIKIMEDIA COMMONS

HEIDÄN NIMENSÄ ja kasvonsa koristavat säännöllisesti talouslehtien kansia: Aliko Dangote, Tony Elumelu, Patrice Motsepe, Mo Ibrahim, Yérim Habib Sow, Mohamed Oud Bouamatou, Jean Kacou Diagou… Nämä uudet afrikkalaismagnaatit ovat rakentaneet talousimperiumin hädin tuskin kahden vuosikymmenen aikana. Aiemmin asiantuntijat olivat tottuneet siihen, että Afrikan valtionpäämiehet ja vallanpitäjät kerskailevat omaisuudellaan, mutta nyt on koittanut black businessin johtajien aika.

He ovat kotoisin Nigeriasta tai Etelä-Afrikasta, Etiopiasta tai Norsunluurannikolta, iältään 45–70 vuotta ja useimmiten vaatimattomista oloista. Afrikan uudet oman onnensa sepät puhuvat monia kieliä (usein englantia ja paikalliskieliä), kiertävät maailmaa yksityiskoneella, katsovat itseoikeutetusti pääsevänsä mukaan maailman mahtavien seremoniohin (G20-kokoukseen, Davosin talousfoorumille) ja saavansa maailmantalouden vaikutusvaltaisimpien paronien puhelinnumerot.

Omissa maissaan he ovat hyvin pienen sisäpiirin jäseniä. He tapaavat klubeissa, huippuravintoloissa tai yksityiskylpylöissä ja rentoutuvat ja puhuvat liiketoimistaan. Afrikan monimiljonäärit seuraavat karikatyyria lännessä, Lähi-idässä tai Aasiassa asuvien kollegojensa elämäntyylistä: he lomailevat Floridassa tai Euroopassa, käyvät hoidettavina premium-klinikalla, pitävät ylellisyystuotteista, pelaavat golfia ja squashia… Vaikka useimmat afrikkalaisista miljonääreistä toimivatkin samoin kuin kaltaisensa muuallakin maailmassa, esimerkiksi ohjaavat rahansa länsimaista pääomaa kohti, muutamat heistä erottautuvat joukosta vaatimalla ”afrokapitalismia”, joka ottaa huomioon mantereen erikoisolot (vanhat kauppaperinteet, solidaarisuuteen perustuvan kulttuurin). Niin he esiintyvät maansa ja jopa koko mantereen puolesta vaatiessaan niin taloudellista kasvua (etusijaa afrikkalaiselle pääomalle, yksityisen sektorin ja yksityisyrittäjyyden edistämistä) kuin inhimillistä kehitystä (terveys-, koulutus- ja sähköistämishankkeiden tukemista).

Viimeinen ulkoinen rikkauden merkki on se, että lukuisat heistä ovat perustaneet filantrooppisia säätiöitä. Panafrikkalaisen lahjoittajien verkoston African Grantmakers Networkin (AGN) mukaan 22 Afrikan 40 rikkaimmasta sijoitti vuonna 2014 hyväntekeväisyyteen yhteensä 7 miljardin dollarin arvosta.

Jos vuonna 2016 julkaistua eteläafrikkalaisen New World Wealth -instituutin selontekoa on uskominen, mantereen miljonäärien määrä on kasvanut sadastatuhannesta vuonna 2010 yli sataanneljäänkymmeneentuhanteen vuonna 2016. Viime vuonna heidän omaisuutensa yhteisarvoksi arvioitiin 800 miljardia dollaria – kaksi kertaa Nigerian bruttokansantuote (BKT).1 Capgemini-konsulttitoimisto puolestaan arvioi, että heidän yhteisvarakkuutensa on kasvanut lähes 80 prosenttia vuosina 2008–2017 ja saavuttanut ennätystason eli 1 500 miljardia dollaria.2 Lukujen ero selittyy sillä, etteivät kyseiset miljonäärit harrasta läpinäkyvyyttä, kun heidän pitäisi ilmoittaa omaisuutensa alkuperä ja määrä.

Afrikan eliittien rikastumista voi mitata myös miljardöörien määrällä. Amerikkalaisen Forbes-lehden mukaan heitä on kaksikymmentäviisi ja Ventures-lehden mukaan viisikymmentäviisi – paljon vähemmän kuin muilla mantereilla, mutta kasvu on silti poikkeuksellisen nopeaa.

Nigeria: Tony Elumelu

Onnistumisellaan, medianäkyvyydellään ja Afrikan ”moderniutta” koskevilla puheillaan afromiljonäärit vertautuvat myönteisesti vallanpitäjien ja poliittisten johtajien pysähtyneisyyteen, joka on hidastanut mantereen kehitystä jo vuosikymmeniä. Ghanalainen sosiologi George Ayitey kutsuu miljonäärejä imartelevasti ”gepardeiksi” vastakohtina väärinkäytöksissä kunnostautuville ”virtahevoille”. Toisin kuin itsenäistymisaaltoa seuranneella kaudella, valtiot ja suuret ulkomaiset sijoittajat eivät enää ole ainoita edistyksen voimia. Massaköyhyydestä huolimatta mantereen myönteinen kehitys koskettaa nyt yhä useampia afrikkalaisia. Eräät paikalliset yksityisyritykset ovat kasvaneet merkittäviksi maan, alueen tai jopa koko mantereen mittakaavassa, kuten Dangote Cement tai Guaranty Trust Bank (Nigeria), RMB Holdings ja Standard Bank (Etelä-Afrikka) tai Attijariwafa Bank (Marokko).

Lupauksista huolimatta monikansalliset yritykset ja vieraat valtiot pitävät kuitenkin varansa.3 On vaikea kuvitella, että miljardöörien ilmaantuminen auttaisi kääntämään pohjoisen ja etelän epätasa-arvoisen kehityksen raskaan perinnön päälaelleen: omaisuus on koottu ennen kaikkea taloudellisesti tuottoisiksi osoittautuneissa lokeroissa (kaivos­alalla, pankkitoiminnassa, televiestinnässä, energia-alalla) investoimatta rakenteisiin ja strategioihin (teollisuustuotantoon, infrastruktuuriin jne.). Silti muutoksesta puhutaan yhä enemmän, ja siitä puhuvat etenkin ne, joiden pitäisi muutos saada aikaiseksi.

Nigerialainen 53-vuotias miljardööri Tony Elumelu ei ainoastaan johda yhtä Afrikan suurimmista pankeista – United Bank for Africaa (UBA) – vaan myös Transcorp-jättiä, hotelli-, energia- ja maatalousbisneksessä toimivaa konglomeraattia. Siitä on tullut Lagosin pörssin suurin yritys, jolla on oma sijoitusyhtiönsä Heirs Holdings. Se on mukana niin afrikkalaisissa kuin ulkomaisissa sijoituksissa luonnonvara-, infrastruktuuri- tai maatalousalalla.

Heirs Holdingsin ultramoderni päämaja sijaitsee Victoria Islandin hienostokaupunginosassa laguunin rannalla lähellä Lagosia, 18 miljoonan asukkaan megalopolia. Juuri siellä Elumelu, vaatimattoman nigerialaisen ravintolanpitäjän poika ja mantereen 26. rikkain mies, ottaa vastaan kutsuvieraitaan. Rakennus on koristettu ulokeikkunoin, sen ympärillä on puutarhoja ja lähteitä ja yhteistyökumppaneita odottaa uima-allas. Työntekijöiden tietokoneet ovat viimeistä huutoa, heillä on taulutelevisiot ja rentoutumissyvennykset. Yksityistiloissa on näyttäviä valokuvia, joissa Elumelu esiintyy paavi Johannes Paavali II:n tai Barack Obaman rinnalla. Merensiniseen pukuun ja virheettömän valkoiseen paitaan pukeutunutta miljardööriä ympäröivät Lontoossa, Torontossa tai New Yorkissa koulutetut monikieliset avustajat.

”Afrikka yllättää teidät vielä”, Tony Elumelu sanoo. ”Epätoivon, nälänhätien ja aidsin manner on mennyttä aikaa! Me ansaitsemme toki rahaa, mutta olemme ennen kaikkea afrikkalaisia ja pyrimme onnistumaan yhdessä, afrikkalaisina. Tahdomme vähentää epätasa-arvoa, sillä sitä on maissamme edelleen aivan liikaa.”

Tämä ibo-kansaan kuuluva kristitty aloitti finanssialalla ja 1990-luvulla hänestä tuli Standard Trust Bankin nuorin johtaja 33-vuotiaana. Hän nosti pankin Nigerian viiden tärkeimmän yrityksen joukkoon. Kymmenen vuotta myöhemmin hänen uransa lähti todelliseen lentoon UBA:n ostamisen ansiosta. Vaikka vihjaillaan, että Elumelun menestys johtuu hänen poliittisista taidoistaan, hänen imagoaan ei toistaiseksi ole tahrannut mikään skandaali.

Elumelu keksi ilmaisun ”afrokapitalismi”, joka otettiin käyttöön eräässä manifestissa vuonna 2010. Sen jäl­keen hän on viljellyt iskusanaa kansainvälisillä luennoillaan. ”Afrokapitalismi on taloudellinen ja yhteiskunnallinen filosofia, jonka menestys perustuu kahteen akseliin: yksityisen sektorin osallistumiseen ja filantropiaan”, Elumelu selittää meille. Miten resepti kuuluu? ”Täytyy yhtä aikaa edistää sekä innovaatiota että yritysten perustamista, maksoi mitä maksoi, ja on muistettava, ettei kehitys kulje eteenpäin, elleivät rikkaimmat palauta yhteisölle osaa siitä, mikä heillä on ollut onni saada.” Tämä on eettinen muunnelma liberaalista ”valumaefektin” teoriasta, jonka mukaan rikkaimmat kastelevat koko yhteiskunnan. Väliäkö sillä, että Euroopan, Aasian ja Pohjois-Amerikan useimmat voimakkaat kapitalistiset taloudet ovat perustuneet valtion voimakkaaseen ohjailuun.

Vuoden 2014 lopussa nigerialaismiljardööri loi nimeään kantavan yksityisen säätiön, jonka tavoitteena oli rahoittaa mantereen innovatiivisia yrityksiä. Sadalla miljoonalla dollarilla kymmenen vuoden ajaksi varustautunut säätiö palkitsee vuosittain tuhat afrikkalaista startup-yrittäjää niinkin erilaisilla aloilla kuin terveydenhoidossa, koulutuksessa, maanviljelyksessä ja palvelualoilla. Vaikka viimeisimmät palkitut olivat pääasiassa kenialaisia ja nigerialaisia, myös nuoret senegalilaiset, burkinafasolaiset tai marokkolaiset ovat saaneet palkinnon. Elumelu on vakaumuksellinen liberaali ja Afrikan sankari. Hänen mukaansa mantereen ”täytyy päästä nykyhetkestä omin voimin ja rikkauksin, ilman kansainvälistä, yksityistä tai julkista holhousta, joka on tähän asti pidätellyt sitä”.

Elumelu perustelee uusien afrikkalaismagnaattien hyväntekeväisyyttä: ”Taistelemme onnistuaksemme, mutta kun päämäärä on saavutettu, katsomme ympärillemme ja tahdomme jakaa.”

Eroaako tämä anglosaksisesta filantropiamallista, jossa yritykset ja yksityisomistajat ovat perustaneet säätiöitä imagosyistä tai saadakseen huomattavia verohelpotuksia?4 ”Imagopuoli on epäilemättä sama”, myöntää Elumelu. ”Minun kannattamani afrikkalainen filantropia menee kuitenkin pidemmälle. Toisin kuin lännessä, Afrikassa valtiot eivät pysty ottamaan vastuuta koko taloudellisesta ja inhimillisestä kehityksestä. Keskeisintä on, että me emme tee hyväntekeväisyyttä. Älkää unohtako afrikkalaista sananlaskua: ’Älä anna nälkäiselle kalaa vaan opeta hänet kalastamaan’”.

Onko sananlasku tosiaan aidosti afrikkalainen? Jotkut sanovat sitä kiinalaiseksi…

Pragmaattisen filantropian perinne syntyi Yhdysvalloissa 1990-luvun lopussa, Bill Clintonin presidenttikaudella, ja se kritisoi sosiaalitukien ”tehottomuutta”. Tämän tyypillisesti liberaalin päättelyn perusteella Elumelu myöntää avoimesti, että jakamisen perinteestä huolimatta individualismi on saapunut myös Afrikkaan. ”Täällä niin kuin muuallakin monet hyvin rikkaat liikemiehet – ja lukuisat poliittiset johtajat – ajattelevat vain valtaa ja omia etuoikeuksiaan. Sen todistavat maitamme riivaavat nepotismi ja korruptio. Ne eivät ole pelkästään lännen vaivoja.”

Etelä-Afrikka: Patrice Motsepe

Eteläafrikkalainen 55-vuotias Patrice Motsepe on kaivosjätti African Rainbow Minesin (ARM) perustaja, ja hän on rakentanut muutamassa vuodessa Afrikan kahdeksanneksi suurimman omaisuuden. Hän on musta ja rikas maassa, jossa rikkaudet ovat edelleen enimmäkseen valkoisten käsissä, ja hän aloitti uransa afrikkalaisten asianajotoimistossa, jossa hän erikoistui kaivosoikeuteen. Hän hankki kultakaivoksia 1990-luvun lopussa samalla kun metallin kurssi laski. Hänen sosiaalinen nousunsa sai kuitenkin sinetin vuonna 2002, kun Black Economic Empowerment (BEE) -peruskirja allekirjoitettiin. Suurten kaivosyritysten ja Afrikan kansalliskongressin (ANC) muodostaman hallituksen sopimus siirtää 26 prosenttia sektorista mustille sijoittajille kymmenen vuoden kuluessa. Motsepe rakensi imperiuminsa lähellä ANC:tä – vaikkei niin lähellä kuin muut Etelä-Afrikan black businessin miljonäärit. Mutta vaikka kaivokset ovatkin Etelä-Afrikan valkoisten ja mustien sijoittajien uusjaon poliittinen symboli, koroilla elely ei juuri luo näköaloja maan kehittämiselle.

Motsepe lahjoitti 30. tammikuuta 2013 nimeään kantavalle säätiölle puolet omaisuudestaan, joka arvioidaan 100 miljoonaksi dollariksi. Niin hänestä tuli ensimmäinen kotimantereellaan asuva afrikkalainen, joka vastasi ”Giving Pledgeen”, Warren Buffettin ja Bill Gatesin vetoomukseen, että rikkaimmat jakaisivat omaisuuttaan (edes vähän). Toisin kuin usein, Motsepen raha ei kierrä amerikkalaisten sää­tiöiden läpi, vaikka ne solmivatkin tällaisia kumppanuuksia mielellään. Motsepe tukeutui mieluummin afrikkalaiseen hallintoneuvostoon, johon kuuluu papiston edustajia – hän opiskeli yksityisessä katolisessa koulussa Etelä-Afrikassa – ja yhdistysmaail­man väkeä. Heidän tehtävänsä on ”pilotoida ja tukea kaikkein tarpeenalaisimmille suunnattuja hankkeita”.

Capin esikaupungissa, kaukana kaupungin pohjoisrajan townshipeista, hieman yli nelikymppinen Luvuyo Rani on omaksunut tämän filosofian hyvin. Motsepe-säätiön tuella tämä entinen tietojenkäsittelyn opettaja perusti vuonna 2004 oman yrityksensä Sliluo Ulutho Technologyn ja erikoistui kasvattamaan mustaa yhteisöä uuteen teknologiaan. Rani perusti toimistonsa vaatimattomaan kerrostaloon kaupunginosassa, jossa Etelä-Afrikan musta keskiluokka on yrittänyt onnistua aina siitä lähtien, kun apartheid päättyi vuonna 1990. Hän selittää: ”Ennen kuin townshipeissä perustetaan firmoja tai startup-yrityksiä, veljien täytyy tutustua nykyaikaiseen tekniikkaan. Sen jälkeen kaikilla on välineet päästä eteenpäin.”

Sliluo Ulutho Technologylla on neljäkymmentä toimipistettä Capin maakunnassa. Niissä koulutetaan joka vuosi yli viisituhatta henkeä, ja menestyksen ansiosta sosiaalinen yrittäjä sai sveitsiläisen Schwab-säätiön palkinnon 2016.

”Minusta Patrice Motsepessa ruumiillistuu kapitalismin muoto, joka tiedostaa kaikkein rikkaimpien yhteiskunnallisen vastuun. Jotkut afrikkalaismiljonäärit pitävät sitä pilkkanaan, mutta toiset, joiden menestys on vasta hiljattaista ja perhetausta on vaatimaton, ymmärtävät sen”, selittää Rani.

Afrikassa kuten muuallakin täytyy kuitenkin kysyä, onko tämä todellista vastuuta, mainoskikka vai väliaikaista opportunismia.

Etiopia: Haile Gebreselassie

Tappavista nälänhädistään tunnettu Etiopiakin on Afrikan uuden kapitalismin näyteikkuna. New World Wealth -instituutin vuoden 2015 luokittelun mukaan maassa on lähes kolmetuhatta miljonääriä: luku on yli kaksinkertaistunut sitten vuoden 2007. Bolen kaupunginosassa, reitillä, joka vie aivan suoraan Addis Abeban uudelle kansainväliselle lentokentälle, on loputtomasti autoja, joissa on tummennetut ikkunat. Paikalliset rikkaat ovat jo kymmenen vuoden ajan perustaneet tänne pankkiensa ja yritystensä hohtavan uudet päämajat. Muuan kerrostalo Africa-puistokadulla kantaa maailmankuulun urheilijan nimeä: kestävyysjuoksija Haile Gebreselassie on kaksinkertainen olympiavoittaja ja kahdeksankertainen maailmanmestari 5 000 ja 10 000 metrillä.

Kansainvälisistä kilpailuista luopumisen jälkeen stadionsankari siirtyi liikemaailmaan. Entinen urheilija kasvoi Arsin maakunnassa kymmenlapsisessa maalaisperheessä, ja nykyisin hän omistaa useita kerrostaloja, joista neljä on hotelleja. Lisäksi hän johtaa tuottoisaa autoliikettä ja kahviplantaasia. Hänen imperiumissaan on yli kaksituhatta työntekijää. Kuparinruskea iho ja ystävällinen hymy kertovat, että maratoonarin kasvot ovat entisellään. Monimiljonääriys on kuitenkin muuttanut hänen elämänsä.

”Bisnes saa näkemään maailman toisin”, hän myöntää. ”Hallintoneuvostoja, vierailuja rakennuspaikoilla, kokouksia työntekijöiden kanssa… Kaikki tapahtuu hyvin nopeasti. Nyt tahdon ennen kaikkea auttaa maatani. Rehellinen liiketoiminta voi muuttaa ihmisten arkipäivän.”

Entinen tähti pitää selvästi kiinni ”rehellisyydestä” tietoisena siitä, että monet toimivat vallan toisin. Etiopiassa niin kuin muuallakin mantereella paljastuu koko ajan skandaaleja, jotka osoittavat liikemiesten ja virkamiesten eturistiriidat, vaikka ”hyvää hallintoa” mainostetaan kaikkialla julkisen politiikan päämääränä. Myös Gebreselassie suunnittelee säätiötä. Säätiöjärjestys on valmiina. Tavoitteena on maan lasten kouluttaminen.

”Olen jo kauan sitten alkanut jakaa ympärilleni, perheeseeni ja synnyinkylääni. Afrikassa se on eettinen velvollisuus. Eikö meillä sanotakin, että ’yhden lapsen kasvattamiseen tarvitaan kokonainen kylä’?”

Montakohan kaupunkia ja kylää tarvitaan tuottamaan menestystä miljonäärille?

Norsunluurannikko: Alain Kouadio

Norsunluurannikko on ainoa New World Wealthin tutkimuksessa luokiteltu ranskankielinen maa. Miljonäärejä oli vuonna 2015 peräti kaksituhattakolmesataa, ja luku voi kaksinkertaistua vuoteen 2024 mennessä. Liikekortteli Plateau Ébrié-järven rannalla kuvaa Abdijanin muutosta. Oikealla näkyy keskeneräinen rakennus: ”Noon”, uuden sukupolven luksushotelli, jossa on 257 huonetta ja parvekkeeksi jatkuva uima-allas kerrostalon huipulla. Julkisivulle levittäytyy norsunluurannikkolaisten grynderien muodikas iskulause: ”Tervetuloa nauttimaan huippuluokan afrikkalaisesta ja nykyaikaisesta vieraanvaraisuudesta. Keittiö afrofuusiota” – suurten afrikkalaiskokkien omaleimainen tyyli perustuu hienostuneiden ruokalajien ja paikallisten makujen sekoittamiseen.

Vasemmalla, edelleen laguunin rannalla, kaivinkoneet kaivavat maata. Suurissa ilmoitustauluissa rehvastellaan hankkeella, joka onkin kuin ties mitä pyramidien rakentamista: ”Cocodyn merenlahti 2020”. Vedenpuhdistamo,, uusi silta, paratiisimaisia hiekkarantoja, futuristinen marina jahtiklubeineen ja huvipurjeveneineen. Iskulause: ”Uusi silta nostaa pinnalle”. Töiden kokonaishinta on 150–300 miljoonaa euroa. ”Sateenkaareksi” nimetyn kerrostalon kuudennessa kerroksessa Alain Kouadio ei piilottele ylpeyttään tämän kansallisen toimeliaisuuden näyteikkunan edessä. Viisikymppinen Norsunluurannikon yritysten yhdistyksen entinen varapuheenjohtaja on myös Kaydan-perheyrityksen perustaja (puhelimia, kiinteistöjä, sijoitusyhtiö): 350 työntekijää ja 45 miljoonan euron vuosittainen liikevaihto. Tälle Kanadassa kasvaneelle miljonäärille ”afrokapitalismi” on ennen kaikkea englanninkielisten maiden tuote.

”Englantilaiset tulivat niihin maihin tekemään bisnestä. Hallinto oli heikko ja poliittinen järjestelmä epävakaa. Kaupassa ja liiketoiminnassa paikalliset joutuivat siis tulemaan toimeen niin kuin parhaiten taisivat. Perinne synnytti nykyiset liikemiehet, jotka ovat täynnä yksityisyritteliäisyyden kulttuuria”, selittää Kouadio.

”Meillä ranskankielisessä Afrikassa ranskalaiset rakensivat hyvin voimakkaan hallinnon. He totuttivat meidät ajattelemaan uraa virkamiehistössä ja valtion palveluksessa. Vasta hyvin hiljattain, 1990-luvulla, minun sukupolveni alkoi ajatella länsimaisten yksityisyritysten ja yksilöllisen aloitteellisuuden kriteerien mukaan.”

Filantropia huvittaa Kouadiota: ”Tunnetteko paljonkin ranskalaisia liikemiehiä, jotka harrastavat filantropiaa amerikkalaisittain? Sama juttu meillä. Mutta onhan liike täälläkin alulla.”

Plateaun kaupunginosassa on sama ääni kellossa. Siellä toimii yksi Norsunluurannikon talouden helmistä, Nouvelle Société Interafricaine d’Assurance (NSIA), pankki- ja vakuutusalan markkinajohtaja. Yrityksen perusti vuonna 1995 Jean Kacou Diagou, jonka Forbes-lehti laski vuonna 2015 ranskankielisen Afrikan kahdenkymmenenviiden rikkaimman joukkoon. Hänen 44-vuotias tyttärensä Janine johtaa kahteentoista maahan levittäytynyttä yhtymää, jolla on yli kaksituhatta työntekijää. Ensin Dakarissa, sitten Pariisissa ja Lontoossa rahoitusjärjestelyissä koulutettu liikenainen kertoo, että ”mannerta ryöstettiin vuosisatoja, sitten entiset siirtomaavallat alkoivat holhota sitä 1960-luvulta lähtien. Nykyisin ajattelemme kuitenkin, että afrikkalaiset voivat olla uuden kasvusyklin liikkeellepanijoita ja hyödynsaajia”.5 Tuottaako Afrikka siis ihmiskasvoisen kapitalismin?

”Ei kannata hurskastella”, Diagou vastaa heti. ”Liiketoiminta on ennen kaikkea liiketoimintaa. Ja menestyäkseen afrikkalaisten täytyy karaistua tällä alalla. Todettakoon vain, että ’afrokapitalismilla’ on oma mallinsa eikä se pysty ihmeisiin poistaessaan epätasa-arvoa. Meillä on kuitenkin hyvät mahdollisuudet onnistua kehityksessä selvästi paremmin kuin neljään vuosisataan.”

Diagou vilkaisee suuren toimistonsa valkoiselle seinälle kehystettyä Forbes Africa -lehden kantta. Siinä loistavat hänen 70-vuotiaan isänsä ylpeät kasvot. ”Emme voi sallia, että nämä rikkaudet valuvat läpi sormiemme jälleen kerran. Hyväksymämme taloudelliset kumppanuudet ovat vähintäänkin tasa-arvoisia eurooppalaisten tai kiinalaisten kanssa. Henkilökohtaisesti teen edelleen kompromisseja, mutta olen varma, ettei poikani aikanaan enää suostu niihin.”

Perinteiseen asuun pukeutunut johtaja ja perijätär pitää tauon ja jatkaa: ”On syntynyt eräänlainen panafrikkalainen identiteetti. Siihen on kulunut aikaa, mutta vuosituhannen alusta lähtien afrikkalaiset ovat vakuuttuneet, että kasvu on mantereellemme sisäsyntyistä. Tämän tiedostaminen on saanut meidät asettamaan etusijalle rinnakkaisen kumppanuuden. Vielä muutama vuosi sitten emme pystyneet tekemään töitä esimerkiksi Nigerian kanssa. Nyt meillä on siellä tytäryhtiö.”

Mauritania: Mohamed Ould Bouamatou

Bamakossa vieraileva, julkisuutta välttelevä mauritanialaismiljonääri Mohamed Ould Bouamatou vahvistaa ”afrokapitalismin” pyrkimykset.

”Afrikassa on ikivanhat kaupan perinteet. Nykyaikana esiin on tietysti noussut uusia sektoreita, kuten teleliikenne, rahoitusala, infrastruktuurit tai energia”, selittää tämä 64-vuotias liikemies. ”Ilmeisistä historiallisista syistä afrikkalaiset sijoittajat ovat taloudellisesti hyvin patrioottisia. Tunne saattaa aiheuttaa sen, etteivät he enää ajattele pelkkää henkilökohtaista voittoa. Silloin taloudellinen voima muuttuu mielekkääksi ja siitä tulee keino työskennellä kansojen kehityksen puolesta ja epätasa-arvoa vastaan.”

Maurien heimoon kuuluva kauppiasvanhempien lapsi Bouamatou aloitti opettajana 1970-luvulla ennen kuin hän siirtyi tuonti- ja vientialalle. Nykyisin hänellä on lukuisia kiinteistöjä ja hän omistaa osan Mattel-yhtiöstä, joka on yksi Mauritanian suurista puhelinoperaattoreista. Lisäksi hän omistaa itse perustamansa jättiläispankin Générale de Banque de Mauritanien (GBM), autojen maahantuontiyrityksen ja useita sementtiyhtiöitä.

Tahrattoman valkeaan djellabaan pukeutunut muslimimiljonääri, jolla on aina matkapuhelin käden ulottuvilla, perusti vuonna 2015 säätiön, joka sai nimekseen L’Égalité des chances en Afrique eli mahdollisuuksien tasa-arvo Afrikassa. Se rahoittaa koulutukseen, terveydenhuoltoon ja ihmisoikeuksien kunnioittamiseen pyrkiviä avustusohjelmia. Toinen perustamisasiakirjassa täsmennetty tehtävä on ”oikeusvaltion ja demokra­tian vahvistaminen” mantereella.

”Nykyisin afrikkalaiset tahtovat harjoittaa liiketoimintaa ja menestyä niin kuin muutkin, ilman laittomia erivapauksia ja joutumatta pokkuroimaan minkään poliittisen järjestelmän edessä. Laittomat erivapaudet juontuvat siirtomaakaudelta, ja ne ovat säilyneet ja jopa vahvistuneet, koska afrikkalaiset itsekin tekevät lehmänkauppoja. Tietyt mantereen maat näyttävät nykyisin siltä, että oma väki on niissä siirtomaaisäntänä, niitä siis hallitsevat ryhmät, jotka pitävät poliittista valtaa välineenä rikastua itse tai rikastuttaa klaaniaan, ja he kilpailevat kanssamme.”

Tämä on suora viittaus Afrikan poliittisiin johtajiin, jotka käyttävät valtiota kokonaisten valtiontalouksien kavaltamiseen. Mutta eikö myös päinvastainen pidä paikkansa? Onko yksityisen ja julkisen erottelu Afrikassa kovinkaan selvä? Jos ”afrokapitalismin” kannattajia on uskominen, yksityinen sektori luo hyveellisen mekaniikan, josta politiikan ”virtahevot” eivät pidä, mutta miten nämä tuoreet omaisuudet oikein on rakennettu? Voiko näissä maissa muka saada teleliikenneluvan, perustaa pankin tai hankkia osuuden kaivoksista tai hiilivedyistä hyödyntämättä suhteita valtion virkakoneiston huipulle?

Sudan: Mo Ibrahim

Nimenomaan ”hyvä hallinto” ja taistelu korruptiota vastaan ovat asiat, joita Mo Ibrahim on päättänyt ajaa. Tämä sudanilainen miljardööri perusti säätiönsä Lontoossa 2006. 71-vuotias Ibrahim työskenteli British Telecomissa ennen kuin hän loi Celtelin, Afrikan puhelinjättiläisen, joka myytiin eteenpäin 2005, kun sillä oli 80 miljoonaa asiakasta neljässätoista Afrikan maassa. Säätiön käytössä on viisi miljoonaa dollaria ja vuosittainen elinikäinen 200 000 dollarin korko. Säätiö palkitsee jokaisen entisen afrikkalaisen valtionpäämiehen, joka on ”parantanut maansa turvallisuutta, terveyttä, koulutusta sekä taloudellisten ja poliittisten oikeuksien kehitystä”.

Vaikka useimmat ”afrokapitalistit” ovat pysyttelevinään kaukana politiikasta – poikkeuksena Beninin presidentiksi vuonna 2016 valittu Patrice Talon – Ibrahim on puolestaan päättänyt käydä suoraan väärinkäytösten kimppuun. ”Niin kauan kuin on korruptiota ja johtajia, jotka takertuvat valtaan kynsin hampain”, hän selittää, ”ei ole demokratiaa eikä varallisuuden uusjakoa, eivätkä maamme voi päästä eteenpäin.”

Hanke on mediaseksikäs, mutta voiko se todella toimia ilman kähmintää? Yksi asia on joka tapauksessa varma: kymmenen vuoden aikana ainoastaan neljä afrikkalaisjohtajaa on arvioitu ”erinomaisen johtajuuden” palkinnon arvoisiksi.

1 New World Wealth et AfrAsia Bank, raportti ”Les millionnaires africains 2006-2016”, www.afrasiabank.com

2 Capgemini, ”World wealth report 2017”, www.worldwealthreport.com

3 Ks. ”Les entreprises françaises défiées dans leur pré carré”, Le Monde diplomatique, 4/2017.

4 Ks. Nicolas Devoux, Les Oubliés du rêve américain. Philanthropie, État et pauvreté urbaine aux États-Unis, Presses universitaires de France, Pariisi, 2015.  

5 Ks. Manière de voir, n°143, ”Afrique. Enfer et eldorado”, 10–11/2015. Ostettavissa: http://boutique.monde-diplomatique.fr

LMD 11/2017

Suom. Tapani Kilpeläinen

Itsenäisyyspäivän juhlintaa kansallisväressä. KUVA: KERRI-JO STEWART, WIKIMEDIA COMMONS

Turkmenistanin valtaapitävien paras ystävä

Ahaltek – hevonen, jossa ruumiillistuu kokonainen kansa

DAVID GARCIA

Turkmenistanissa on vastikään järjestetty Aasian viidennet sisäurheilun ja kamppailulajien mestaruuskisat. Niihin osallistui kilpailijoita noin kuudestakymmenestä maasta ja kisojen suojelijana oli – hevonen! Ahaltekinhevonen on yksi täysiverihevosten esi-isistä, jonka historian kautta on mahdollista kurkistaa myös Turkmenistanin muuten vielä varsin suljettuun yhteiskuntaan.

Hevoskultti ja presidentin henkilöpalvonta liittyvät tiiviisti toisiinsa. Turkmenistanin presidentti Gurbanguly Berdimuhamedow pystytti itseään esittävän kultaisen ratsastajapatsaan pääkaupungin keskustaan.
Hevoskultti ja presidentin henkilöpalvonta liittyvät tiiviisti toisiinsa. Turkmenistanin presidentti Gurbanguly Berdimuhamedow pystytti itseään esittävän kultaisen ratsastajapatsaan pääkaupungin keskustaan.
Ahaltek on turkmeenien suuri ylpeydenaihe ja se tunnetaan kautta maailman nopeudestaan ja ennen kaikkea poikkeuksellisesta kestävyydestään. Se kykenee taittamaan jopa tuhat kilometriä alle viikossa. KUVA: DAVID STANLEY, WIKIMEDIA COMMONS
Ahaltek on turkmeenien suuri ylpeydenaihe ja se tunnetaan kautta maailman nopeudestaan ja ennen kaikkea poikkeuksellisesta kestävyydestään. Se kykenee taittamaan jopa tuhat kilometriä alle viikossa.
KUVA: DAVID STANLEY, WIKIMEDIA COMMONS
Ashgabatin lipputanko on yksi maailman korkeimmista, 133 metriä korkea. Se pystytettiin vuonna 2008.  KUVA: BJØRN CHRISTIAN TØRRISSEN, WIKIMEDIA COMMONS
Ashgabatin lipputanko on yksi maailman korkeimmista, 133 metriä korkea. Se pystytettiin vuonna 2008.
KUVA: BJØRN CHRISTIAN TØRRISSEN, WIKIMEDIA COMMONS

HUHTIKUUN 28. VUONNA 2013 seitsemän ratsastajaa kiitää pitkin Turkmenistanin pääkaupungin Ašgabatin ravirataa. Heidän joukostaan nopeimmaksi ohjastajaksi erottuu Gurbanguly Berdimuhamedow. Hän on maakaasuvaroistaan, prameasta kaupunkisuunnittelustaan ja äärimmäisen autoritaarisesta hallinnostaan tunnetun Keski-Aasian tasavallan presidentti. Maan päämies saapuu voittajana maaliin – mutta tuskin hän on ylittänyt maaliviivan, kun hevonen romahtaa maahan hänen altaan!

Presidentti Berdimuhamedow on julistanut huhtikuun viimeisen sunnuntain turkmeenihevosen, ahaltekin, juhlapäiväksi. Ahaltek on kuuluisa hevosrotu, jolla on pitkä selkä, niukasti jouhia ja ohut silkkinen karva. Sen kaula on pitkä ja kapea ja pää pienikokoinen. Ahaltek on turkmeenien suuri ylpeydenaihe, ja se tunnetaan kautta maailman nopeudestaan ja ennen kaikkea poikkeuksellisesta kestävyydestään. Se kykenee taittamaan jopa tuhat kilometriä alle viikossa.1 Kun ahaltekit kisaavat, sekä turkmenistanilaiset että ulkomaiset asiantuntijat saapuvat sankoin joukoin ihailemaan niitä ja seuraamaan niiden juoksua. Silloin Turkmenistan, joka muuten ei juuri esiinny kansainvälisillä areenoilla ja jonne pääsy on erittäin vaikeaa, raottaa oviaan muutamaksi päiväksi.

Monien maanmiestensä tapaan myös presidentti pitää näitä legendaarisia hevosia suorastaan pyhinä. Eikä hän ole ainoa kansainvälisestikään, sillä esimerkiksi tunnettu hevoshistorioitsija ja ensyklopedisti Jean-Louis Gouraud2 on kirjoittanut ahaltekista näin runollisesti: ”Ahaltekin kiitäessä pitkin, maata viistävin askelin sirojen, mutta jäntevinä värisevien sääriensä varassa, siitä huokuu erikoinen voiman ja viehkeyden, hurjuuden ja haurauden yhdistelmä, jossa on sekä maskuliinisuutta että feminiinisyyttä.”

Aleksanteri Suuren hevonen

Ahaltekia pidetään maailman vanhimpana puhtaana säilyneenä hevosrotuna, ja sen iäksi on skyyttihaudoista löytyneiden jäännösten perusteella3 arvioitu 2 500 vuotta. Turkmenistanin virallisen historiankirjoituksen mukaan Aleksanteri Suuren legendaarinen Bukefalos-hevonen kuului tähän arvostettuun rotuun, josta englannintäysiveriset osittain polveutuvat. Rotu, joka tunnetaan myös nimellä akhal-teke, on saanut nimensä Ašgabatin lähellä sijaitsevassa Ahalin laaksossa asuneen teke-ratsastajakansan mukaan. Teket olivat turkmeenikansoista suurin ja voimakkain ja he olivat kuuluisia pelätyistä ryöstöretkistään.

Ahaltekinhevonen on ikuistettu Turkmenistanin vaakunaan. Vaakunan viisi mattokuviota edustavat maan tärkeimpiä heimoja, ja keskellä oleva hevonen kuvaa Turkmenistanin yhtenäisyyttä ja identiteettiä.

”Neuvostoliiton holhouksesta vapautumisesta on alle 30 vuotta ja Keski-Aasian nuoret tasavallat korostavat kansallista yhtenäisyyttä ilmentäviä symboleita. Berdimuhamedow on korottanut ahaltekinhevosen maansa keulakuvaksi”, selittää Pierre Lebovics, joka toimi Ranskan suurlähettiläänä Turkmenistanissa vuosina 2010–2014.

Hevoskultti ja presidentin henkilöpalvonta limittyvät tiiviisti toisiinsa. Pääkaupungin keskustassa kohoaa marmorijalustalle pystytetty kullalla päällystetty presidentin ratsastajapatsas, joka tarkastelee alamaisiaan ylhäisestä 20 metrin korkeudestaan.

Noustuaan valtaan vuonna 2007 presidentti Berdimuhamedow julkaisi useita teoksia hevosjumalan kunniaksi. ”Ahaltekinhevosen ihailu oli osa valtion propagandaa jo Berdimuhamedowin edeltäjän Saparmurat Nijazovin aikana4. Berdimuhamedow on vahvistanut tätä ilmiötä ja korostanut rodun merkitystä erityisesti urheilun talouden edistäjänä”, kertoo Christian Lechervy, joka oli suurlähettiläänä vuosina 2006–2009.

Berdimuhamedowin strategian huipentumana olivat Aasian viidennet saliurheilun ja kamppailulajien mestaruuskisat, jotka järjestettiin 17.–27. syyskuuta. Turkmenistan oli ensimmäistä kertaa suurten kansainvälisten urheilukisojen järjestäjänä, ja tapahtumaan osallistui yli 5 000 urheilijaa 21 eri lajissa. ”Urheilustadionin yläpuolella kohoava hevosen kuva esittää nimenomaan ahaltekinhevosta. Se on Turkmenistanin symboli”, korostaa järjestelykomitean puheenjohtaja Dayanš Gulgeldijev5.

Ratsastus oli nyt ensimmäistä kertaa mukana kisojen historiassa. ”Presidentti Berdimuhamedow sai Aasian olympiakomitealta suostumuksen siihen, että ratsastus otettiin mukaan kisojen lajivalikoimaan”, kertoo ahaltekinhevosten kansainvälisen kasvattajayhdistyksen hallituksen jäsen Hélène Ghirardi.

Presidentti Berdimuhamedowia tuntuu vaivaavan sama rajaton rakennuttamishinku kuin edeltäjäänsä, ja hän on määrännyt maan raviradat uudistettaviksi aasta ööhön. Vuosina 2010–2011 Turkmenistaniin ilmestyi viisi suurta ravirataa. Jokaisessa maakunnassa on nykyisin oma huipputason kilparatsastuskenttä. Presidentti parani nopeasti vuonna 2013 sattuneesta ratsastusonnettomuudestaan ja hänen tavoitteenaan on nyt perustaa ahaltekinhevosten oma juoksukilpailu­sarja ja lopulta kansainvälinen Grand Prix.

Longchampin ratsastuskilpailujen katsomossa

Eräs Turkmenistanissa kovan rahan haistanut ranskalainen hevosasiantuntija ja yrittäjä tarjosi presidentille palvelujaan vuonna 2012. Hän oli Hervé Barjot, jonka omistaman hevostallin kotipaikka on Irlanti. Barjot aloitti suorat ja kauaskantoiset neuvottelut Berdimuhamedowin kanssa, ja vaikeasti lähestyttäväksi ja salaperäiseksi tunnettu presidentti avasi Barjot’lle palatsinsa ja erityisesti tavoitellun hevossiittolansa ovet, mistä niin moni on turhaan haaveillut. Barjot uskaltautui alkumenestyksensä pohjalta kutsumaan korkean neuvottelukumppaninsa Pariisiin.

”Lähetin kutsun vain kolme viikkoa ennen Prix de l’Arc de triomphe -kisan alkua ja onnistumisen mahdollisuudet olivat aikataulun kannalta käytännössä nollassa. Presidentti kuitenkin otti kutsun vastaan – sillä ehdolla, että turkmenistanilainen jockey pääsee osallistumaan kilpailuun”, kertoo Hervé Barjot.

Kun presidentti asteli nelikymmenhenkisen delegaationsa kanssa Longchampin kentän katsomoon ja kaikilla oli päässään perinteinen turkmeenien turkishattu, he saivat osakseen ansaittua huomiota.

Liikemies Barjot’n suureksi mieliharmiksi ranskalaisten ja turkmenistanilaisten neuvottelut eivät johtaneet tuloksiin eikä hän onnistunut toistamaan Bouyguesin parinkymmenen vuoden takaista menestystarinaa Turkmenistanissa. Ranskalainen rakennusyhtiö onnistui nimittäin käynnistämään hedelmällisen yhteistyön presidentti Nijazovin kanssa6.

Ahaltek diplomatian välineenä

Jo tuohon aikaan ahaltekia käytettiin diplomatian valttikorttina. Kun presidentti François Mitterrand teki valtiovierailun Turkmenistaniin 1994, hän sai lahjaksi upean turkmeenihevosen Gend Jimin. Sen sijaan, että Gend Jim olisi kuljetettu suoraan kansalliseen hevossiittolaan, se annettiin vaivihkaa Ranskan valtakunnallisen ratsastusliiton toimihenkilön Alexandre Gros’n huostaan, ja myöhemmin sen julkisuudelta suojassa olevaksi elinpaikaksi tuli presidentin virka-asunto Souzy-la-Brichessa Pariisin eteläpuolella. Myöhemmin paljastui, että Mitterrand oli sittemmin lahjoittanut hevosen salaiselle – ja hevoshullulle – tyttärelleen Mazarine Pingeot’lle. Hevoshistorioitsija Jean-Louis Gouraud’n itsepintaisen selvitystyön ansiosta Gend Jimin olemassaolo ja sitä myöten myös Mazarine Pingeot’n olemassaolo tulivat julkisuuteen marraskuussa 1994.

Ahaltekinhevonen oli siihen asti ollut suuri tuntematon, mutta nyt siitä tuli hevoshullujen lemmikki. Maailman merkkihenkilöt alkoivat havitella sitä. ”Kun Marokon kuningas Hassan II oli vierailulla Pariisissa, hän huomasi Gend Jimin kuvan jossakin lehdessä ja ilmoitti välittömästi presidentti Mitterrandille haluavansa ahaltekin”, muistelee Alexandre Gros tahdikkaasti.

Tallimestari valmisteli kuninkaalle lahjaksi Ajdrain, joka toimitettiin Kaukasiasta perille asti Ranskan valtion kustannuksella. Itse Iivana Julmakin olisi ollut ihastunut ahaltekinhevoseen, jota alettiin hyvin varhaisessa vaiheessa käyttää korkean tason virallisena lahjana esimerkiksi silloin kun oli tarve lähentää diplomaattisia suhteita. Ensimmäinen Romanov-sukuinen tsaari Mikael sai tiettävästi useamman tällaisen hevosen lahjaksi Persian lähettiläältä. Vuonna 1956 Nikita Hruštšov lahjoitti ahaltekin kuningatar Elisabeth II:lle.

Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Hruštšov oli kuitenkin ahaltekinhevosten pahin vihollinen. ”Hruštšov lähetti ne suoraan lihatukille”, tiivistää tylysti Geldi Kjarizov, joka toimi aikoinaan valtiollisen hevosjärjestön Turkmen Atlaryn pääjohtaja.

Hän oli myös vuosina 1997–2002 hevosasioiden ministeri – virka, jota ei ole missään muualla maailmassa paitsi Turkmenistanissa. Kjarizov lähti maanpakoon Tšekkiin vuonna 2016 ja hänen haastattelunsa tehdään Prahassa. Sporttisen näköinen puhelias kuusikymppinen kertoo vuolaasti, miten on käyttänyt elämänsä ahaltekien suojelemiseksi. Kun Venäjä valtasi Turkmenistanin vuonna 1881, ahaltekinhevosten kanta oli eri lähteiden mukaan 20 000–100 000 eläintä, mutta määrä alkoi pienentyä sellaista vauhtia, että sitä uhkasi sukupuutto7.

”Ahaltekit symboloivat sotilaallista voimaa, ja niiden tuhoaminen oli ensin tsaarinvallalle ja sitten Neuvostoliitolle tapa alistaa turkmeenit valtaansa”, selittää Geldi Kjarizov. Keski-Aasian muslimikansat, joita kutsuttiin nimityksellä basmatši, nousivat ahaltekiensa selkään ja taistelivat kiivaasti venäläistä valloittajaa vastaan aina vuonna 1930 tapahtuneeseen antautumiseensa asti.

Vuonna 1988 ahaltekinhevosten väsymättömänä puolustajana tunnettu Geldi Kjarizov ratsasti ahaltekilla Ašgabadista Moskovaan. Matkaa oli yli 4 000 kilometriä ja hän taittoi sen kahdessa kuukaudessa eli 24 päivää nopeammin kuin vuonna 1935 tehty edellinen vastaava retki. Molemmilla kerroilla tarkoituksena oli kiinnittää neuvostoliittolaisten viranomaisten huomio katoamaisillaan olevan rodun kohtaloon sekä osoittaa julkisesti, miten poikkeuksellisen kestävästä rodusta oli kyse.

Kun Turkmenistan itsenäistyi vuonna 1991, se kohotti hevosensa kolonisaation marttyyrien joukkoon. Tsaarin Venäjä ja Neuvostoliitto olivat vastuussa ahaltekien tuhoamisesta – vuonna 1980 niitä oli jäljellä enää noin ٢ ١٠٠ yksilöä. ”Maanviljelyn koneellistuminen 1900-luvulla selittää suuren osan hevosten määrän putoamisesta kaikkialla maailmassa”, muistuttaa venäläinen hevosasiantuntija Natalia Gurevitš.

Pieni joukko neuvostoliittolaisia asiantuntijoita huolestui jo varhain rodun mahdollisesta sammumisesta ja perusti ahaltekin roturekisterin vuonna 1932. Se on ahaltekien sukupuu, johon on koottu puhdasveristen eli vähintään 75-prosenttisesti ahaltekin sukua olevien hevosten jälkeläiset ja se antaa kuvan rodun kehityksestä. Koska sukukirjaa pitää yllä Venäjän maatalousministeriön alainen yhdistys, joka toimii Rjazanissa 185 kilometriä Moskovasta etelään, se on turkmenistanilaisista hevosista erillinen rekisteri ja presidentti Berdimuhamedowin näkemyksen mukaan siinä on kyse kolonialistisesta suojelusta.

Turkmenistan siis haluaisi suositun rodun pelastamisen ja suojelemisen omaan haltuunsa. Ensimmäinen askel tämän tavoitteen virallistamisen tiellä oli Ahaltekinhevosten kansainvälisen kasvatusyhdistyksen perustaminen 14. elokuuta 2010. Presidentti itse on yhdistyksen puheenjohtaja.

”Tavoitteena oli siirtää venäläisten laatima rekisteri Turkmenistaniin”, vahvistaa Jean de Bannes, joka oli Akhal-téké France -yhdistyksen puheenjohtaja vuosina 2008–2015 sekä kansainvälisen yhdistyksen perustajajäsen.

Pyrkimykset kuitenkin törmäsivät venäläisten kieltäytymiseen. Sukukirjaa hallinnoiva järjestö veti esiin Neuvostoliiton loppuajoilta peräisin olevan sopimuksen, jossa sovitaan, että roturekisterit jäävät Venäjän haltuun. Tämän perusteella Turkmenistan ei voi valvoa ahaltekinhevosten määrää ja kehitystä muuta kuin omalla alueellaan kansainvälisen valvonnan sijasta. Se on kieltänyt niiden viennin – mihin ei lueta diplomaattisia lahjoja…

Hevosvarkaus presidentin hevossiittolaa varten?

Kiista Venäjän kanssa on yksi asia ja turkmenistanilaisten viranomaisten huolimattomuus rodun valvonnassa on vielä toinen. Maailman parhaat asiantuntijat ovat vahvistaneet, että Turkmenistanilla olisi parantamisen varaa ammattilaisten koulutuksessa ja eläinten terveysvalvonnassa.

”Turkmenistanin hallitus ei ole viiteentoista vuoteen pitänyt minkäänlaista huolta rodun puhtaana säilymisestä”, vakuuttaa Leonid Babajev, joka on 60 ahaltekin omistaja ja merkittävä venäläinen hevosten kasvattaja.

Vuonna 2002 presidentti Nijazov pidätytti Geldi Kjarizovin, ja tämä virui viisi vuotta vankilassa tuomittuna väitetystä hevosvarkaudesta. Itse asiassa Kjarizov itse oli joutunut varkauden uhriksi – hänen 108 ahaltekiaan siirrettiin tyynesti presidentin hevossiittolaan. Kjarizovin rikos oli kohdistunut ”turkmeenien isään”, koska hän oli kasvattanut liian upeita ratsuja – yleisenä käytäntönä nimittäin on, että turkmenistanilaiset hevoskasvattajat lahjoittavat parhaat hevosensa valtion päämiehelle.

Presidentti Berdimuhamedow omistaa yli 600 ahaltekia mikä on kymmenesosa maailman kaikista ahaltekinhevosista. Turkmenistan on niiden suurin tuottaja ja siellä on kaikkiaan 3 000 yksilöä. Toisena tulee Venäjä, jossa on 1 600 hevosta, ja sen jälkeen Eurooppa, Pohjois-Amerikka ja muut Keski-Aasian maat jakavat keskenään loput Jean de Bannesin arvion mukaan maailman yhteensä noin 6 600 yksilön ahaltek-kannasta.

Jos ahaltekinhevonen pelastuu sitä uhkaavasta sukupuutosta, se tulee pysymään eliitin erioikeutena, jota tavalliset ihmiset pääsevät juhlimaan aina huhtikuun lopussa. Silloin kansalla on tilaisuus ihailla ratsua, joka uskalsi pudottaa maineikkaan ratsastajansa selästään.

1 Carole Ferret, ”À chacun son cheval ! Identités nationales et races équines en ex-URSS”, Cahiers d’Asie centrale, n° 19–20, Bichek, 2011.

2 Jean-Louis Gouraud, Petite Géographie amoureuse du cheval, Belin, Pariisi, 2017.

3 Ranskan hevos- ja ratsastusinstituutin tiedosto, www.haras-nationaux.fr

4 Presidentti vuodesta 1991 (Turkmenistanin itsenäisyydestä) kuolemaansa vuoden 2006 lopulla saakka.

5 www.euronews.com, 11. heinäkuuta 2017.

6 David Garcia, ”Bouygues, diktaattorin rakentaja”, Le Monde diplomatique, 3/2015.

7 Jean-Baptiste Jeangène Vilmer, Turkménistan, CNRS Éditions, Pariisi, 2010.

LMD 10/2017

Suom. Kirsi Kinnunen

Ramazan Abdulatipov Vladimir Putinin vieraana Moskovassa marraskuussa 2015. KUVA: ПРЕСС-СЛУЖБА ПРЕЗИДЕНТА РОССИИ, KREMLIN.RU, WIKIMEDIA COMMONS ПРЕСС-СЛУЖБА ПРЕЗИДЕНТА РОССИИ, KREMLIN.RU, WIKIMEDIA COMMONS

Lyyrinen kuvaus Dagestanin vallanpitäjistä

Dagestanin dramaturgi

IRINA GORDIJENKO

Muutamia huomioita yhden Venäjän levottomimman alueen neljästä vuodesta runoilija-dramaturgi Ramazan Abdulatipovin hallinnon alla.

DAGESTANIN TASAVALLAN johtaja Ramazan Abdulatipov on ilmoittanut olevansa valmis luopumaan virastaan ennen virallisen kautensa päättymistä. Ennenaikaisen syrjään siirtymisen virallinen selitys on, että Abdulatipov täyttää tänä vuonna 71 vuotta ja ylittää siten viralle määritellyn yläikärajan. Todelliset syyt Abdulatipovin lähdön taustalla ovat kuitenkin aivan muut, eikä se ole mikään salaisuus. On täysin selvää, ettei Abdulatipov ole selvinnyt velvollisuuksistaan. Hänen nimittämisensä tehtävään oli alun perinkin virhe, joka on tuonut mukanaan monen vuoden ajanjakson täynnä vääriä päätöksiä. Niiden seurauksena Dagestan, yksi Venäjän epävakaimmista alueista, painii alati kasvavien ongelmien kanssa.

Entinen duuman edustaja Ramazan Abdulatipov kommentoi vuonna 2013 Novaja Gazetalle tuoretta valintaansa tasavallan johtoon näin: ”Olen aina tiennyt, että jonain päivänä minusta tulee Dagestanin johtaja. Kansani on odottanut minua.”

Tuolloin 67-vuotias Abdulatipov totesi myös ”saapuneensa vapauttamaan dagestanilaiset 20 vuotta kestäneestä orjuudesta”. Nämä omituiset lausunnot osoittivat heti alussa, että filosofiasta valmistuneen Abdulatipovin tulkinta omasta roolistaan tasavallan johtajana on aivan liian runollinen.

Abdulatipovissa, joka ei ole koskaan asunut Dagestanissa, on pinttynyt nomenklatuuraan kuuluvan henkilön tuoksahdus. Hän on alunperin tieteellisen kommunismin opettaja NKP:n Murmanskin osaston poliittisen agitaation ja propagandan yksiköstä ja toiminut myös Neuvostoliiton korkeimman neuvoston kansallisuuksien neuvoston puheenjohtajana. Lisäksi hän on urallaan palvellut lyhyitä aikoja muun muassa seuraavissa tehtävissä: Venäjän kansallisuuksien ministerinä, Saratovin alueen kuvernöörinä, Venäjän Tadžikistanin suurlähettiläänä sekä Moskovan valtiollisen kulttuuri- ja taideyliopiston rehtorina. Nämä tehtävät eivät ole millään lailla auttaneet Abdulatipovia ymmärtämään, mitä hänen pienessä kotimaassaan tapahtuu.

Poissaolostaan johtuen Abdulatipovilla ei luonnollisesti ole ollut omaa klaania, jollaiseen kuuluminen on Dagestanin valtapolitiikan piirissä tärkeää. Niinpä hän on ollut eräänlainen kompromissia edustava hahmo. Nimenomaan tämä neutraa­lius oli pääasiallinen syy hänen nimittämiseensä vuonna 2013. Sen ohella asiassa painoi myös pitkäaikainen ja läheinen ystävyys Vjatšeslav Volodinin kanssa, joka oli tuolloin Venäjän presidentinhallinnon ensimmäinen varajohtaja.

Kannatus alkoi nopeasti sulaa

Alussa Abdulatipovin nimitys otettiin Dagestanissa vastaan innostuneesti. Häneen liitettiin voimakkaita toiveita muutoksesta. Kansalaisten tuki oli vahva, lähes 75 prosenttia väestöstä oli hänen takanaan. Kannatus alkoi kuitenkin nopeasti sulaa hänen tekemiensä päätösten mukana. Toiveet hiipuivat ja viime vuosina kannatusluvut ovat yltäneet hädin tuskin kymmeneen prosenttiin.

Asiaa ei ole auttanut se, että Abdulatipov on antamissaan lukuisissa haastatteluissa keskittynyt lähinnä satuilemaan omien henkilökohtaisten lempilastensa olemattomista saavutuksista. Näitä ovat hänen käynnistämänsä talousuudistusten kokonaisuus sekä hanke klaanivallan ja korruption kitkemiseksi pois tasavallasta. Tuloksissa ei ole kehumista.

Heti valtaan noustuaan Abdulatipov ilmoitti aloittavansa taistelun klaaneja ja niiden valtaklikkejä vastaan. Hän toimi asiassa taitavasti, yhtäällä vehkeillen kulissien takana ja toisaalla käyttäen keskusvaltaa apuna. Ulospäin näytti siltä kuin hän olisi täysin syrjässä kaikesta aiheeseen liittyvästä toiminnasta, ja siksi hän onnistui säilyttämään kasvonsa. Hyvä esimerkki tästä on tilanne, joka liittyi erääseen Dagestanin politiikan avainhenkilöön, Mahatškalan kuvernööri Said Amiroviin. Amirov pidätettiin vuonna 2013. Pidätyksellä oli tarkoitus välittää tietynlainen poliittinen viesti, mutta siitä kehittyikin jotain muuta, nimittäin täydellinen mediashow.

Kun poliisin erikoisyksikön helikopteri laskeutui kesken tavallisen arkipäivän Mahatškalan kaupungin keskusaukiolle, kuvanauha päätyi välittömästi kaikkien suurten venäläisten tv-kanavien pääuutisiin. Dagestanin virallinen päämies oli samaan aikaan Groznyissa seuraamassa jalkapallo-ottelua ja kommentoi sieltä käsin tapahtumia hämmentyneen oloisesti.

Seuraavaksi mediahuomio siirtyi Avarskin klaaniin kuuluvaan Sagid Murtazalijeviin, valtion eläkerahaston entiseen johtajaan. Tämän vaikutusvaltaisen poliitikon ja hänen Kizljarskin alueen johtajana työskennelleen vävynsä Andrei Vinogradovin asuntoihin tehtiin kotietsintä. Poliisi toteutti tehtävän pyörremyrskyn vimmalla. Kampanjan lopputuloksena Said Amirov todettiin syylliseksi useisiin rikoksiin, ja hän sai elinkautisen vankeustuomion. Andrei Vinogradovin oikeuskäsittely on vielä kesken. Häntä syytetään terrorismin rahoittamisesta. Sagid Murtazalijevia vastaan on nostettu vastaavanlainen syyte. Hän piileskelee tällä hetkellä Dubaissa kansainvälisen etsintäkuulutuksen vuoksi. Myös muutamat muut merkittävät poliitikot, kuten Hasavjurtovskin alueen kuvernööri Saigidpaša Umahanov sekä Derbentin kuvernööri Imam Jaralijev, joutuivat eroamaan viroistaan tapahtumien vuoksi.

Vaikutusvaltaiset etniset klaanit, jotka ovat hallinneet Dagestania jo 1990-luvulta asti, ovat siis Abdulatipovin vuoksi menettäneet tärkeissä asemissa olleita jäseniään. Tässä piilee kuitenkin paradoksi: näiden kovapintaisten, mutta samaan aikaan viisaiden ja kaukonäköisten poliitikkojen tilalle he saivat Abdulatipovskin klaanin. Klaani, jota kutsutaan myös Tljaratinskin klaaniksi Abdulatipovin syntymäpaikan mukaan, on heikko, mutta sillä on hyvin kunnianhimoisia tavoitteita. Abdulatipov alkoi heti valintansa jälkeen nimittää omia sukulaisiaan ja läheisiä maanmiehiään tärkeisiin virkoihin. Näistä nimityksistä on seurannut muutamia tukalia tilanteita. Tuore esimerkki on ­Magomed Omarov, tasavallan hallitustalon suojeluyksikön päällikkö, josta tuli kesällä rakennusministeri Ibragim ­Kazibekovin sieppausta koskevan tutkinnan pääepäilty.

Katastrofaalinen taloustilanne

Mitä taas tulee tasavallan talouteen, Abdulatipov ei ole osannut koota tarpeeksi kyvykästä asiantuntijoiden ryhmää hoitamaan maan kassaa. Viimeisen vuoden aikana kaasun hankinnasta johtuvat velat ovat nousseet katastrofaalisiin lukemiin. Abdulatipovin aloite uuden jakeluverkostoa hallinnoivan yhtiön luomiseksi kariutui täysin.

Abdulatipovin taitamattomuus näkyy myös hänen tavassaan hoitaa suhteita venäläisiin oligarkkeihin. Syntyjään dagestanilaisten liikemiesten Zijaudin Magomedovin ja Suleiman Kerimovin kanssa pelaaminen johti lopulta siihen, että Mahatškalan sataman kautta toimitettavat öljykuljetukset loppuivat käytännössä lähes kokonaan. Satama on Venäjän Kaspianmeren alueen suurin satama, johon on täysin sula väylä talvisin. Toimitusten määrä putosi katastrofaalisen alhaiselle tasolle. Siitä huolimatta Abdulatipov ja kumppanit ilmoittivat itsevarmasti, että heillä on uusi suunnitelma hankkia vielä miljoonia tonneja lisää öljyä toistaiseksi koskemattomilta alueilta Kaspianmeren rannikon tuntumasta.

Maatalouden tilanne on samanlainen. Esimerkki viime vuodelta: Abdulatipovin mukaan tasavallan lampaanlihan tuotantomäärä oli vuoden aikana lähes 60 000 kg. Tehdäänpä pieni laskelma. Lampaan keskipaino on noin 20 kg. Jotta tuotettaisiin 60 000 kg lammasta, pitäisi teurastaa noin 3 miljoonaa eläintä. Se on enemmän kuin puolet koko Dagestanin lammaskarjasta (5,3 miljoonaa päätä). Lukemassa on siis pakko olla jotain mätää.

Viime kesänä tasavallan pääkaupungissa Mahatškalassa sattui ikävä onnettomuus. Runsaat sateet johtivat tulviin kaupungin alueella ja viemärit menivät tukkoon. Sitten kävi ilmi, ettei jätteitä kerätty kuukausittain kuten olisi pitänyt. Nämä yhdessä aiheuttivat sen, että juomaveteen pääsi epäpuhtauksia. Seurauksena oli laaja vatsatautiepidemia. Novajan lähteiden mukaan kaupungin jätehuollosta vastasi yritys, joka yhdistetään epävirallisesti Abdulatipovin poikaan. Ilmeisesti siitä syystä vastuu tapahtuneesta vieritettiin toisaalle. Kaupungin vedenjakeluverkostosta vastaavan yksikön päällikön rangaistus oli kotiaresti, joka ei kestänyt kauaa. Hän muuten sai myöhemmin viran Mahatškalan hallinnosta.

Dagestanin paras johtaja?

Tämän vuoden maaliskuussa Dagestanissa järjestettiin jälleen kerran massiivinen ja julma kulkukoirien teloitusoperaatio. Novajan tietojen mukaan järkyttävien ampumisten aktiivisimpia osanottajia olivat kaupungin hallinnossa työskentelevät nuorehkot henkilöt. Myöhemmin kävi ilmi, että kodittomien eläinten auttamiseen varatut miljoonat olivat hävinneet kuin tuhka tuuleen. Kukaan ei joutunut vastuuseen rahojen katoamisesta.

Myös Dagestanin edelliset vaalit olivat erittäin skandaalinkäryiset. Uskomattoman röyhkeällä tavalla väärennettyjen äänten määrä oli niin massiivinen, että itse Ella Pamfilova, keskusvaalilautakunnan johtaja, matkusti tutkimaan asiaa. ”Mikäli vaalit sujuvat tällä tavoin kuin nyt Dagestanissa, [– –] tasavallan johto joutuu siitä vastuuseen”, kommentoi Pamfilova ankarasti. Abdulatipovia asia ei kuitenkaan tuntunut huolestuttavan lainkaan.

Täytyy myöntää, että Abdulatipovilla on myös ansioita. Hän on ollut varsin ahkera luovassa työssä. Neljässä vuodessa hän on julkaissut itsestään useammankin kirjan ja hänen käsikirjoituksiinsa pohjautuvia näytelmiä on esitetty monissa Mahatškalan teattereissa. Pyydettäessä häntä puhumaan vaihteeksi politiikasta ja kuvailemaan omaa hallintotapaansa hän vastasi toimittajalle olevansa ”paras johtaja, joka Dagestanilla on koskaan ollut”.

”Minun virkani on olla Abdulatipov!” hän totesi ykskantaan.

Abdulatipovin kauden päättymiseen on vielä vuosi aikaa. Lain mukaan tasavallan parlamentti, toisin sanoen kansalliskokous, valitsee Dagestanin johtajan. Kolmen suurimman puolueen eli Yhtenäisen Venäjän, Oikeudenmukaisen Venäjän ja Venäjän Federaation kommunistisen puolueen KPRF:n on nimitettävä omat ehdokkaansa ja esiteltävä heidät virallisesti. Sen jälkeen kandidaattien pitää saada presidentti Putinin hyväksyntä. Koko tähän prosessiin kuluu käytännössä vuosi.

Muutama ehdokas on jo ilmoittautunut. Näihin täysin ennalta-arvattaviin nimiin kuuluvat tietysti Magomedsalam Magomedov (Dagestanin entinen johtaja, jolla on tällä hetkellä virka presidentinhallinnossa) sekä entinen varapääministeri Aleksandr Khloponin.

Vaaleista on vielä vaikea sanoa mitään, mutta yksi asia on kuitenkin täysin selvä. Dagestan on tähän päivään asti ollut kaikista Kaukasian alueen tasavalloista ongelmaisin ja epävakain. Sillä on monia vaikeita ongelmia, jotka odottavat ratkaisua. On tärkeää pitää mielessä, että ne ovat kyllä ratkaistavissa. Dagestanissa on paljon taloudellista potentiaalia ja väestöön liittyvää pääomaa. Alueen saattaminen kuntoon vaatii Moskovalta erityistä huomiota. Panostus olisi kannattava, sillä se maksaisi varmasti itsensä moninkertaisesti takaisin.

NG 108, 9/2017

Suom. Marjo Rudnitskaya

Häikäilemättömät ihmisoikeusrikkomukset Venäjällä nousevat päivänvaloon

Päivä jona kuolleet heräsivät

OLGA BOBROVA JA JELENA MILASHINA

Ihmisoikeusvaltuutettu Tatjana Moskalkovan syyskuinen Tšetšenian vierailu edesauttaa merkittävästi alueella tapahtuneiden rikosten selvittämistä. Näyttää siltä, että tutkiva viranomainen ei voi jättää Moskalkovan vierailun aikana esille tulleita tietoja huomioimatta. Novaja Gazeta kertoo lukijoilleen vaikeasti edenneestä tutkinnasta sekä siitä, miksi Moskalkovan vierailu on hyvä uutinen.

Tatjana Moskalkovan Instagram-julkaisu, jossa hän ilmoittaa matkustavansa Tšetšeniaan.
Tatjana Moskalkovan Instagram-julkaisu, jossa hän ilmoittaa matkustavansa Tšetšeniaan.

IHMISOIKEUSVALTUUTETTU Tatjana Moskalkovan matkasta Tšetšeniaan ei tehty virallista ilmoitusta. Tieto vierailusta tuli julkisuuteen vasta siinä vaiheessa, kun Moskalkova oli jo lentänyt Groznyiin ja aloittanut tapaamiset Pohjois-Kaukasian hallintoalueen ja Tšetšenian tasavallan hallinnon edustajien kanssa. Moskalkova tiedotti matkastaan muun muassa Instagram-tilillään julkaisemiensa kuvien välityksellä.

Moskalkova ilmaisi vierailunsa pääasiallisen syyn hyvin täsmällisesti: ”Matkani syy on Tšetšeniassa murhattujen henkilöiden lista, joka on tullut tietooni useista eri lähteistä. Yksi lähde on Novaja Gazeta, joka on julkaissut tämän henkirikoksen uhreiksi joutuneiden ihmisten nimilistan keväällä. Lisäksi useat yhteisöt ja yksityishenkilöt ovat lähestyneet minua asiassa. Listalla on yhteensä 31 henkilöä.”

Selvyyden vuoksi kerrottakoon, että Novaja Gazeta kokosi ja julkaisi tämän vuoden huhtikuussa listan Tšetšeniassa murhatuista ihmisistä. Heidän henkilötietonsa ja kuolemansa varmistettiin luotettavista lähteistä. Kerätyt tiedot luovutettiin sekä viranomaisille tutkintaa varten että ihmisoikeusvaltuutetulle eli Moskalkovalle. Kaksi listalle päätynyttä henkilöä pidätettiin saamiemme tietojen mukaan helmikuun lopussa. Syynä oli mitä ilmeisemmin heidän homoseksuaalinen suuntautumisensa. Listalla on lisäksi 27 henkilöä, jotka pidätettiin terrorismin vastaisten operaatioiden yhteydessä joulukuussa 2016 sekä tammikuussa 2017. Hieman myöhemmin listalle lisättiin vielä kaksi nimeä Moskalkovan omasta aloitteesta. Tietojemme mukaan kaikki listan henkilöt joutuivat virallisen oikeusjärjestelmän ulkopuolisten kostotoimenpiteiden uhreiksi.

On pakko huomauttaa, että Novaja Gazeta on raportoinut alueella tapahtuvista vakavista ihmisoikeusloukkauksista jo usean vuoden ajan. Kuitenkin vasta seksuaalivähemmistöjen raa’an kohtelun saama kansainvälinen huomio sai Venäjän viranomaiset puuttumaan asiaan. Lehtikirjoitusten aikaansaama laajamittainen kohu pakotti heidät ottamaan kantaa tapahtumiin, tuomitsemaan rikokset ja ryhtymään toimenpiteisiin niiden selvittämiseksi. Pelkästään tänä vuonna kymmenet Tšetšenian kansalaiset ovat joutuneet mielivaltaisten rangaistusten ja suoranaisen vainon uhreiksi.

Kokoon kuihtunut tutkinta

Aivan alussa murhien tutkinta eteni lupaavasti. Sitä johti Tšetšenian olosuhteet hyvin tunteva Igor Sobol, Venäjän ylimmän rikostutkintaviranomaisen Pohjois-Kaukasian yksikön johtajan varahenkilö. Jo kahden viikon kuluttua Sobol kuitenkin siirrettiin muualle. Hänen tehtäväänsä nimitettiin uusi henkilö, jolla ei ole minkäänlaista kokemusta tšetšenialaisiin silovikeihin kytkeytyvien henkirikosten tutkinnasta.

Tämän tarkoituksellisen torppaamisen jälkeen tutkinta kuihtui kokoon. Lain mukaan rikoksen esitutkinta saa kestää enintään 30 vuorokautta. Tämä määräaika ylittyi reilusti – lopulta aikaa oli kulunut jo viisi kuukautta ja jopa Moskalkova ilmaisi julkisesti olevansa huolissaan asiasta. ”En ole lainkaan tyytyväinen siihen, kuinka pitkä aika tapausten esitutkintaan on kulunut”, hän totesi, ja lähti itse Tšetšeniaan.

Matkan aikana Moskalkovalle raotettiin tutkintaa peittävää salaisuuden verhoa ja selitettiin, mihin federaation tutkintakomitea sekä sen kaksi alaosastoa olivat käyttäneet kaikki nuo kuukaudet. Tämä hyödyllinen selvitys ajankäytöstä piti sisällään sen, että Pohjois-Kaukasian alueen rikostutkintaviranomainen oli suorittanut asian vaatimia tarkastuksia ja Tšetšenian rikostutkintahallinto taas ei ollut suorittanut tarkastuksia eikä sillä muutenkaan ollut niiden kanssa mitään tekemistä.

Kuten arvata saattaa, molemmat tutkintaviranomaiset työskentelevät tiiviisti Tšetšenian sisäministeriön kanssa yrittäen parhaansa mukaan suorittaa niille uskotun tärkeän tehtävän. Tehtävä on tietysti, että heidän tulee kaikin mahdollisin keinoin osoittaa Novaja Gazetan esittämät tiedot paikkansapitämättömiksi.

Kuolleiden ylösnousemus

Moskalkovalle oli Tšetšeniassa järjestetty tapaaminen kahden henkilön kanssa, joiden nimet esiintyvät Novajan listalla. Tutkintaviranomaiset antoivat jo kesällä ymmärtää, että nämä kaksi henkilöä olisivatkin elossa. Jostain syystä heidän henkilöllisyytensä kuitenkin salattiin. Nimet julkaistiin vasta nyt, Moskalkovan vierailun yhteydessä.

”Halusimme varmistua siitä, että nämä henkilöt ovat elossa ja siksi kutsuimme heidät tapaamaan meitä”, kertoi Moskalkova lehdistötilaisuudessa Groznyissa. ”He tulivat paikalle ja esittivät passinsa. Heidän nimensä ovat Mohma Turpalovitš Muskijev (s. 1988, asuinpaikka Tsotsi-Jurt) sekä Šamhan Šaihojevitš Jusupov (s. 1988, asuinpaikka Šali). Heidän kanssaan siis tapasimme henkilökohtaisesti ja puhuimme asioista. Sitten oli vielä eräs henkilö… Zelim Ustarhanov. Hän on myös täysin kunnossa ja asuu Moskovassa.”

Novaja Gazetan virallisista asiakirjoista tarkistamat tiedot osoittavat, että Jusupov ja Muskijev pidätetiin terrorisminvastaisessa operaatiossa 9. ja 10. tammikuuta. Lehdellä on hallussaan valokuvia, jotka on otettu Kadyroville nimetyn partioivan poliisiyksikön tiloissa. Yhdessä valokuvassa Šamhan Jusupov on kahlittu käsiraudoilla esineeseen, joka näyttää putkelta tai patterilta.

Tammikuiset pidätykset olivat pääasiassa edellä mainitun partiopoliisin tekemiä. Poliisi oli saanut vihjeen, että Šalin kaupungin laitamilla sijaitsevaan kaartin kivääridivisioonaan nro 42 suunniteltaisiin muka iskua. Tämän vuoksi Šalinskin, Kurtšalojevskin ja Groznyin alueella suoritettiin ratsioita, joissa pidätettiin kymmeniä miehiä. Heidät vietiin suoraan kodeistaan. Muskijevien taloudesta vietiin kolme jäsentä. Tšetšenian johto ilmoitti myöhemmin, että nimenomaan Muskijev oli syyllinen hyökkäyksen valmisteluun.

Tšetšenian johtaja Ramzan Kadyrov kirjoitti 10.1.2017 Instagramissa seuraavasti: ”Tsotsin-Jurtin kylässä on lähiaikoina toteutettu muutamia huolellisesti valmisteltuja operaatioita, joiden aikana on tehty useita pidätyksiä. Pidätetyt nuoret henkilöt ovat valmistelleet erittäin vakavia rikoksia. Heiltä on takavarikoitu aseita, ampumatarvikkeita ja räjähdysaineita. Yksi pidätetyistä on vuonna 2006 kukistetun verenhimoisen rikollispomon Isa Muskijevin lähisukulainen. Isan ja hänen veljensä Alin uskotaan olevan vastuussa yli sadan Tsotsin-Jurtin asukkaan kuolemasta.”

Novaja Gazetan toimituksen hallussa olevista Tšetšenian sisäministe­riön dokumenteista käy ilmi, että poliisi piti Mohma Muskijevia ”amirina” eli rikollisryhmän johtajana. Kohtalokkaasta yöstä, jolloin väkivaltaiset kostotoimenpiteet toteutettiin, on yhden paikalla olleen poliisin todistajanlausunto. Hänen mukaansa rangaistukset kohdennettiin aivan ensimmäiseksi niihin 13 henkilöön, joita pidettiin ”amireina”. Muskijev oli yksi heistä.

Myös ihmisoikeusjärjestö Memorial voi vahvistaa Muskijevin ja Jusupovin kohtaloa koskevat tiedot. Memorial on saanut tiedot kuolemista suoraan heidän omaisiltaan. Vaikka tutkintaviranomainen väittääkin näiden kahden henkilön olevan elossa, mitään merkkiä heidän ylösnousemuksestaan ei ole. Omaiset ovat kertoneet Memorialille, että Muskijevin ja Jusupovin tilanne on edelleen sama – he ovat kuolleita.

Tutkinnan kertoma tarina Muskijevin elämästä terveenä ja hyvinvoivana on siis erittäin outo. Tutkinnan esittämien raporttien mukaan Muskijevia ei koskaan ole pidätetty, syytetty mistään, eikä varsinkaan rangaistu. ”Abdulkerimovin ryöväreihin” kuuluvan Jusupovin rikoshistoria on yhtä olematon. Kuitenkin nämä miehet ovat kuolleita. Ja kun he kerran ovat kuolleita, herää luonnollisestikin kysymys siitä, kenet Moskalkova on tavannut.

Kolmas kuolematon?

Novaja Gazeta toimittaa Muskijevin ja Jusupovin pidätyksen todistavat valokuvat sekä toteutettuja operaatioita koskevat sisäasianministeriön aidot dokumentit Moskalkovalle. Ehkä ne auttavat selvittämään, keitä olivat kaksi mystistä henkilöä, jotka Tšetšenian johto ja tutkintaviranomaiset järjestivät paikalle tapaamaan valtuutettua. Lehtemme aikoo myös pyytää Moskalkovaa lähestymään Pohjois-Kaukasian alueen rikostutkintahallinnon johtoa virallisella vaatimuksella selvittää Muskijeviksi ja Jusupoviksi itseään väittävien miesten henkilöllisyys sekä antamaan selvitys miesten tammikuisesta vangitsemisesta ja siihen liittyvistä olosuhteista. Heidän muita pidätettyjä koskevien todistajanlausuntojensa oikeellisuus on myös tarkistettava.

Moskalkovan lehdistötilaisuudessaan mainitsema kolmas ”elävä” henkilö eli väitetysti Moskovassa asuva Zelim Ustarhanov ei saapunut eikä olisi voinutkaan saapua Groznyiin tapaamaan valtuutettua. Me kerromme miksi. Hänet pidätettiin 21.2.2017 Argunin kaupungissa huumeiden hallussapidosta. Pidätyksen yhteydessä hänen puhelimensa takavarikoitiin ja tutkittiin. Poliisiviranomaiset löysivät puhelimen tiedoista suuren määrän Tšetšeniassa asuvien homoseksuaa­lien yhteystietoja. Tieto ”homoverkostosta” saavutti jopa alueen johtavat virkamiehet ja sen seurauksena Tšetšeniassa aloitettiin laaja homoseksuaaleja vastaan suunnattu ”kampanja”.

Novajan tietojen mukaan Ustarhanovia pidettiin maaliskuun alkuun saakka pidätettynä Argunin aluepoliisin (OMVD) tiloissa osoitteessa Ulitsa Kadyrov 99 B. Häntä ei kidutettu, koska hän oli yhteistyöhaluinen ja auttoi poliisia asioiden selvittelyssä.

Maaliskuun alussa Ustarhanov luovutettiin omaisilleen. Tuolloin Argunin ”salaisessa vankilassa” istuneet ja tapahtumia vierestä seuranneet henkilöt kertovat, että Ustarhanovia saapuivat noutamaan hänen isänsä ja veljensä. Silminnäkijöiden mukaan nämä sukulaiset laittoivat Ustarhanovin käsirautoihin ja veivät pois autolla. Vartijat sanoivat muille pidätetyille: ”Jos teillä on miespuolisia sukulaisia niin he tappavat teidät kuten Zelimin.” Novaja Gazetalla on hallussaan kyseiset todistajanlausunnot näiltä onnekkailta henkilöiltä, jotka selvisivät paikasta ulos elossa.

Maaliskuun alusta alkaen Ustarhanov ei ole käyttänyt sosiaalisen median tilejään tai ollut yhteydessä ystäviinsä. Hänen kohtalostaan ei ole mitään tietoa. Moskalkovan Groznyin lehdistötilaisuudessa antama lausunto viestii, ettei myöskään hän ole tosiasiassa nähnyt Ustarhanovia tai keskustellut hänen kanssaan. Mikäli Ustarhanov todella olisi elossa, hän olisi yksi Tšetšenian homoseksuaaleihin kohdistuvan vainon tärkeimmistä todistajista. Jos hän siis todellisuudessa on elossa, vaadimme ehdottomasti Moskolkovaa järjestämään hänelle valtion täydet suojatoimet hänen turvallisuutensa takaamiseksi.

”Luonnollinen kuolema”

Moskalkova kertoi medialle, että tutkinta on onnistunut selvittämään kahden Novaja Gazetan listalla esiintyneen uhrin kuolinsyyn. He ovat kuolleet täysin luonnollisen kuoleman liittyen tavanomaisiin sydän- ja verisuonisairauksiin. Menehtyneet Tšetšenian kansalaiset ovat Said-Ramzan Ramzanovitš Abdulkerimov Kurtšalovin kylästä sekä Gehin kylässä asunut Arbi Musajevitš Altemirov. Nämä henkilöt siis kuolivat uusien tietojen mukaan sydänkohtaukseen ja verenpainetautiin.

”Kollegani presidentinhallinnossa, Ivan Solovjov, vieraili näiden vainajien kotipaikkakunnilla ja tapasi heidän omaisiaan. Hän tutustui asianomaisten dokumentteihin ja tutki kuolintodistukset. Tapaamiset sukulaisten kanssa ja vierailut haudoilla videoitiin, lisäksi meillä on kopiot kaikista asiakirjoista…” selvitti Moskalkova Groznyissa. Ivan Solovjov halusi omasta puolestaan kertoa, että oli hyvin liikuttavaa kuulla sukulaisten kertomuksia näiden vainajien elämästä, joka vaikutti todellakin olleen ”sairastumiseen johtaneesta runsaasta työnteosta huolimatta hyvinkin laadukasta ja elämisen arvoista”. Lisäksi Solovjov halusi välittää omaisilta tärkeän viestin: ”He pyytävät, että kaikki nämä tutkimukset lopetettaisiin ja annettaisiin asioiden olla. Tämä ei ole ollut heille mitenkään helppoa…”

Tammikuussa pidätetyn Said-Ramzan Abdulkerimovin tiedot löytyvät Novaja Gazetan hallussa olevasta kuva-aineistosta. Häntä pidettiin poliisityrmässä ja hänen uskottiin olevan rikollisjoukkiota johtava ”amir”. Ihmisoikeusjärjestö Memorialin mukaan Abdulkerimovin ruumis luovutettiin hänen perheelleen hautaamista varten, mikä oli poikkeuksellista. Sillä, että Abdulkerimovin veli oli töissä poliisivoimissa, saattoi olla vaikutusta asiaan. Kerrotaan, että veli sai myöhemmin potkut.

On täysin ymmärrettävää, miksi Abdulkerimovin sukulaiset haluavat pitää kiinni sydänkohtaustarinasta ja vastustavat kuolinsyytutkimusta. Sukulaisten toiveilla ei kuitenkaan ole mitään juridista merkitystä tilanteessa, jossa saattaa olla kyse murhasta. Oikeudelliselta kannalta katsoen kuolintodistus, jonka omaiset esittivät ihmisoikeusvaltuutetulle todisteena Abdulkerimovin luonnollisesta kuolemasta, ei ole riittävä. Laki vaatii suorittamaan ruumiinavauksen, mikäli kuolemaan liittyy murhaepäilys. Ruumiin­avaus edellyttäisi luonnollisesti haudan avaamista. Siihen omaisilla ei tunnu olevan mitään halua. Tilanne on täysin samanlainen Arbi Altemirovin kohdalla.

”Pussillinen irtonaisia, hajonneita luita”

Novaja Gazetalla on luotettavasta lähteestä tieto, jonka mukaan suositun television laulukilpailun tuomarina tunnettu Altemirov siepattiin helmikuun lopussa. Lähteen mukaan noin 55-vuotias Altemirov kuoli, toisin kuin nyt väitetään, hyvin epäluonnollisen ja väkivaltaisen kuoleman maaliskuun 20:nnen päivän tienoilla. Novaja sai omien tutkimustensa kautta selville, että Altemirov oli maaliskuun alussa pidätettynä osoitteessa Ulitsa Kadyrova 99 B. Hänet luovutettiin sukulaistensa huomaan heikossa kunnossa.

Novajan 1.4.2017 julkaisemassa laajassa Tšetšenian homoseksuaalien vainoja koskevassa reportaasissa mainittiin nimeltä myös Altemirov. Jutun jälkeen lehti sai runsaasti yhteydenottoja, joissa tarjottiin Altemirovia koskevia lisätietoja. Tiedot täsmäsivät toisiinsa, mikä nostaa niiden luotettavuutta. Joukossa oli paljon silminnäkijähavaintoja henkilöiltä, jotka olivat Altemirovin kanssa pidätettyinä samaan aikaan. Havaintojen todistusarvoa parantaa se, etteivät näkemästään kertoneet henkilöt tunteneet toisiaan.

Kaikki henkilöt olivat olleet kyseisessä Argunissa sijaitsevassa epävirallisessa vankilassa helmi–maaliskuussa 2017. He kaikki olivat pidätettyinä samasta syystä – epäiltyinä homoseksuaalisesta suuntautumisesta. Todistajat kuvailevat tapahtumia ja Altemirovin kidutuksessa saamia fyysisiä vaurioita täysin yhtenevästi. Kertomuksissa toistuvat sukupuolielinten seudun raadellut sidekudokset, moninaiset luunmurtumat ja jalkojen mädänneet haavat, joista lähti inhottava lemu. ”Kun hänet vihdoin luovutettiin omaisille, hän ei ollut enää edes ihmisruumis vaan pussillinen irtonaisia, hajonneita luita”, kertoo eräs silminnäkijä.

Moskalkovan ilmoitus siitä, että Altemirov todella on kuollut, on itse asiassa ensimmäinen virallinen vahvistus asialle. Kysymys siitä, minne yksi Tšetšenian luovan intelligentsijan kirkkaimmista tähdistä yhtäkkiä hävisi, on tätä ennen jäänyt oudosti vaille vastausta. Nyt meillä on kaivattu vastaus: Altemirov lepää haudassa kotikylässään kuten kuka tahansa maanviljelijä rankan pellolla uurastamisen jälkeen.

Kuolema sairaalassa

Tšetšenian matkansa aikana Moskalkova ja hänen hallintonsa työntekijät ehtivät taltioida videolle ainakin viisi Novaja Gazetan listalla mainittua paikkaa, joihin on haudattu ihmisiä. Nyt on siis liian myöhäistä yrittää hävittää hautoja tai vaihtaa niissä makaavia ruumiita, koska vaihto kävisi heti ilmi DNA-testeissä. Moskalkovan toiminnasta on siis ollut valtavasti hyötyä rikosten tutkinnan kannalta, mikäli ruumiita päätetään alkaa kaivaa ylös. Tämä on varmasti valtuutetun vierailun tärkein saavutus.

Groznyin lehdistötilaisuudessa Moskalkova kertoi virallisen version myös kolmen joulukuussa 2016 pidätetyn henkilön kuolemasta. Ismail Bergajev, Ashab Jusupov ja Madina Šahbijeva haavoittuivat terrorisminvastaisessa operaatiossa, ja heidät vietiin Groznyin sairaalaan 18.12. Heidän kuolemaansa johtaneiden tapahtumien kulusta on tähän saakka ollut epäselvyyttä.

Juttu meni näin: Aluksi julkisuuteen tiedotettiin, että nämä henkilöt on pidätetty epäiltyinä terroriteosta ja he ovat sairaalassa, koska heidän vammansa vaativat leikkausta. Kerrottiin, ettei kukaan kolmesta ole hengenvaarassa. Sanottiin, että pidätettyjä tullaan kuulustelemaan, kunhan olosuhteet sen sallivat. Sen jälkeen asia etenikin hieman odottamattomasti ja 25.12. saatiin lukea Kaukasian Solmu-nettijulkaisusta, että kaikki kolme pidätettyä on ammuttu suoraan Groznyin valtiollisen sairaalan nro 9 pihalla.

Viranomaiset kiistivät tapahtuneen, mutta eivät kuitenkaan suostuneet näyttämään pidätetyistä vilaustakaan, vaikka olisivat sillä tavalla voineet helposti kumota julkisuuteen vuotaneet tiedot. Ihmisoikeusjärjestö Memorial lähetti puolen vuoden ajan kyselyjä viranomaisille yrittäen selvittää, mitä Bergajeville, Jusupoville ja Šahbijevalle oikein tapahtui. Viranomaiset kieltäytyivät kertomasta, ovatko kyseiset henkilöt elossa. Novajan julkaiseman listan myötä tilanne muuttui ja henkilöiden myönnettiin kuolleen. Kaikkien kolmen kuolinsyyksi kerrottiin heidän iskussa saamat vakavat vammansa. Moskalkova sai nähtäväkseen uhrien oikeuslääketieteelliset lausunnot, mutta niissä ei hänen mukaansa ollut mitään epäselvää. Kuolinsyyt olisi kuitenkin asianmukaista tutkituttaa uudestaan ja tehdä se muualla kuin Tšetšeniassa. Tätä varten ruumit tulisi nostaa ja suorittaa ruumiinavaukset.

Kadonneet ja karanneet

Ihmisoikeusvaltuutetun vierailun ensimmäisenä päivänä viralliset tiedotusvälineet kuten TASS levittivät uutista, jonka mukaan Tšetšeniassa tapahtuneita törkeitä rikoksia tutkittaisiin katoamistapauksina. Uutisointi oli täydellistä pötypuhetta, koska rikoslaki ei edes tunne rikosta nimeltä ”katoaminen”. Mikäli rikostutkinta tutkisi puhtaita ”katoamisia”, se olisi varsinainen sensaatio. Tutkintaviranomaiset ja poliisi tiedottivat myös, että Novajan listan henkilöt olisivat ”lähteneet Syyriaan”. On täysin selvää, että tällä selittelyllä yritetään vain peitellä kuolemia. Listan henkilöiden pidätykset ovat todella tapahtuneet ja ne on myös dokumentoitu. Novajan lista on mitä ilmeisemmin jonkun ylemmän tahon toimesta lähetetty Tšetšenian rikostutkintahallinnolle ja annettu samalla käsky korjailla listalla esiinty­vien henkilöiden tietoja. Joidenkin kohdalle on nähtävästi lisätty merkintä matkustamisesta Syyriaan. Mielenkiintoista on, että juuri tämän vuoden touko–kesäkuussa henkilöiden tietoja on täydennetty ahkerasti ja niihin on ilmestynyt viittauksia terrorismia koskeviin lakipykäliin.

Kuolemansa jälkeen terroristeiksi alkaneiden henkilöiden omaiset ovat tehneet useita ilmoituksia poliisivoimien kaappaamista sukulaisistaan. Rikostutkimusviranomainen on vastannut näihin ilmoituksiin kertomalla, että kaikki tapaukset tullaan tutkimaan. Sen jälkeen tapauksia onkin toden totta alettu tutkia, nimittäin terroristiseen toimintaan liittyvinä epäilyinä.

Omaisten painostaminen

Tatjana Moskalkovan puuttumisen myötä tšetšenialaisille lainvartijoille tuli kiire koota tapahtumiin sopiva rakennelma ja pistää se nopeasti pakettiin. Nyt esittelyvalmis kehikko toimii välineenä, jolla voidaan kätevästi livetä seurauksista ja selittää mikä tahansa kuolema ”Syyriaan lähdöllä”.

Novajalla on pitävä tieto siitä, että tammikuussa 2017 useiden kadonneiden sukulaisia kutsuttiin Tšetšenian sisäasiainministeriöön. Siellä heitä vastassa olivat ministeri Apti Alaudinov sekä ihmisoikeusneuvoston Tšetšenian alueen johtaja Heda Saratova. He kielsivät omaisia valittamasta läheistensä katoamisesta minnekään tai kertomaan asiasta kenellekään. Omaisille ilmoitettiin, että heidän aviomiehensä ja poikansa ovat rikollisia, joita ei kannata etsiä, koska he ovat lähteneet Syyriaan. Omaiset eivät kuitenkaan luovuttaneet vaan ottivat yhteyttä rikostutkintakomiteaan sekä kirjoittivat Tšetšenian ihmisoikeusvaltuutetulle Nurdi Nuhažieville pyytäen näitä tahoja vaikuttamaan siihen, että kadonneita etsittäisiin. Nuhažievin vastaukset olivat laimeita eikä asia edistynyt.

Kun Novaja julkaisi heinäkuussa listan ihmisistä, joita oli rangaistu ilman virallista tuomiota, alkoi ihmisoikeusvaltuutetun toimistoon tulvia yhteydenottoja omaisilta. Omaiset esiintyivät omilla nimillään ja kertoivat viranomaisten heihin kohdistamasta painostuksesta ja suoranaisista uhkauksista. Valtuutettu kirjasi ilmoitukset ja järjesti joitain omaisten kuulemisia.

Pian saatiin tietää, että omaisia oli alettu pelotella kovalla kädellä. Heidän koteihinsa saapui aseistettuja poliisin valmiusyksikön miehiä, jotka vaativat heitä allekirjoittamaan tyhjiä lomakkeita. Useita omaisia vaadittiin luovuttamaan kadonneen henkilön ulkomaanpassi, ilmeisesti sen vuoksi, että se voisi myöhemmin löytyä Syyriasta. Näiden tapahtumien jälkeen valituksia alkoi tulla myös federaation rikostutkintaviranomaisten johtajalle Bastrykinille. Tässä vaiheessa Moskalkova ilmoitti, että aikoo jatkossa seurata tutkinnan edistymistä henkilökohtaisesti.

4.–6.9. tapahtui uusi uhkailun aalto, jossa omaisia vaadittiin saapumaan Tšetšenian alueviranomaisen puheille. Siellä heitä peloteltiin ja painostettiin lopettamaan kaikki vetoomukset. Tässä joitain suoria katkelmia omaisten kertomuksista: ”Pitivät meitä siellä koko päivän. Sanoivat, että jollemme lopeta, talomme poltetaan ja meidät karkotetaan kylästä. Ja että vanhin poikamme ei enää palaa, mutta meidän pitäisi ajatella nuorempia.” [– –] ”Sanoivat, että valvovat kaikkea mitä teen netissä. Jos kirjoitan tästä vielä kerran jonnekin, niin tulevat ja ampuvat.” Novaja on lähettänyt Moskalkovalle koosteen omaisten kertomuksista.

Moskalkova ilmoitti julkisuudessa aikovansa tavata näitä hälyttäviä lausuntoja antaneita omaisia. Samana iltana Moskalkovan ilmoituksen jälkeen Novaja sai tukun viestejä ihmisiltä, joiden luona oli yllättäen vieraillut poliisi. Heitä oli jälleen uhkailtu ja sanottu, että heidän on kerrottava kadonneen omaisensa lähteneen Syyriaan. Uhkailun vahvistaa myös BBC. Toivomme, että Moskalkova vetää näiden tietojen valossa vielä tulossa olevista tapaamisista oikeat johtopäätökset.

Groznyin lehdistötilaisuudessa Moskalkova korosti useampaan kertaan, että tästä eteenpäin hän aikoo seurata ja kontrolloida tutkinnan etenemistä erityisen tarkasti. ”Venäjän lakien mukaan ihmisoikeusvaltuutetulla on tällainen oikeus ja minulla on myös velvollisuus käyttää sitä”, hän totesi. On syytä huo­mioida, että juuri Moskalkova oli se henkilö, joka raportoi presidentille Tšetšenian ihmisoikeus­loukkauksista. Hän teki sen yhden Venäjän tärkeimmän tv-kanavan suorassa lähetyksessä.

Moskalkovan Tšetšeniassa viettämät päivät ovat antaneet tapausten tutkinnalle merkittävän sysäyksen eteenpäin. Tutkintaviranomaisten kömpelöt peittely­-yritykset eivät pysty vesittämään tätä vaikutusta. Moskalkova ei voi puuttua varsinaiseen tutkintaprosessiin, mutta kuten hänen vierailunsa osoittaa, hän pystyy vaikuttamaan tutkinnan ohjautumiseen oikeille raiteille.

P.S.

Groznyissä pitämänsä lehdistötilaisuuden alussa Moskalkova kääntyi läsnäolijoiden puoleen ja sanoi: ”Haluan kiittää toimittajia, jotka ovat osoittaneet rohkeutta ja periaatteellisuutta seuraamalla niin tarkasti viranomaistutkinnan vaiheita. Sillä on tärkeä merkitys ihmisoikeustyölle, jota teemme jokaisen Venäjän federaation kansalaisen kunnian, arvokkuuden ja vapauden eteen”. Myös me haluamme kiittää Moskalkovaa asenteesta, jolla hän suhtautuu asiaan.

NG 22.9.2017

Suom. Marjo Rudnitskaya

KUVA: JOLANDA JOKINEN

Arkaaisen yhteiskunnan ulkonäön retusointia

Ketterä pysähtyneisyys

KIRILL MARTYNOV

Vuoden 2017 lopussa Venäjän uudeksi valtakieleksi on vakiintumassa futurologia. Skolkovo, robotit ja tekoäly ovat sanoja, jotka ehtivät jo melkein painua unohduksiin Medvedjevin presidenttikauden ja Krimin jälkimaininkien mukana. Nyt edistystä lupaileva tulevaisuuden sanasto on taas täällä ja muodikkaita teknologiatermejä pudotellaan vallan korkeista torneista jatkuvalla syötöllä. Asioiden tärkeysjärjestys on ironinen: Krim ja muut vastaavat tapahtumat sivuutetaan turhanpäiväisinä puheenaiheina, jotka tulevat ja menevät. Robotit sen sijaan ovat täällä jäädäkseen, ja ne pitää ottaa vakavasti.

VALLANPITÄJÄT TARVITSEVAT futurologiaa ollakseen nuorisolle edes jollain lailla mielenkiintoinen. Arkaai­sen yhteiskunnan pinnallinen retusointi on välttämätöntä, sillä kaikki voivat nähdä Venäjän pudonneen syvälle uuden pysähtyneisyyden ajan kuoppaan. Ammottavan montun peittämiseksi kaivataan kipeästi silmänlumetta, ja sitä tarjoaa uusi teknologia.

Virkamiesten puhe teko­älystä muistuttaa rituaalisuudessaan kommunistisen puoluekokouksen hehkutusta huippuunsa kehittyneestä sosialismista. Robotit ovat pelastava puheenaihe tilanteessa, jossa kukaan ei enää jaksa kuunnella enempää uutisia vihamielisten valtioiden tiivistyvästä ringistä maamme ympärillä. Venäjä on menettänyt asemansa kansainvälisen politiikan keskusteluareenoilla. Emme puhu enää samaa kieltä muiden kanssa ja se on oma valintamme. Jos kaikki maat ilmaisisivat itseään yhtä äkkinäisesti ja emotionaalisesti, maailma olisi suistunut kaaokseen jo kauan sitten. Venäjän ainoa jäljelle jäävä pelastuskeino on kutsua maahan isolla rahalla ulkomaisia IT-alan bisnesihmisiä, joiden kanssa voidaan istuutua samaan pöytään ja käydä tasaveroista keskustelua ketteristä menetelmistä.

Ketterät menetelmät eli agile kuuluu Sberbankin toimitusjohtajan German Grefin lempitermeihin. Se ei ole yllätys, sillä agile on pitkään kaivattu lisä venäläiseen poliittiseen sanavarastoon. Itse tuote, johon jatkuvan uudistumisen menetelmiä sovelletaan, on lanseerattu markkinoille jo aikaisemmin. Kyseessä ovat tietenkin nuoret teknokraatit, joita presidentinhallinto valmentaa virkoihin. Virkamieskokelaista pyritään erilaisten valmennusohjelmien ja testien avulla jalostamaan yhä notkeampia ja nopeampia, kunnes he voivat tulla äänestetyksi valtaan ja saavuttaa valmiin poliitikon aseman.

Kuten aiemminkin Venäjän historiassa, valtakunnan eliitti pyrkii omaksumaan lännestä ideologioita ja teknologioita, joita voidaan liimailla yhteiskunnallisten rakenteiden päälle paikkaamaan ongelmakohtia. Valtaapitävät yrittävät keinotekoisesti kehittää jotain uutta ja pystyttävät Skolkovon kaltaisia erillisiä puistoja, joissa simuloidaan läntistä elämäntapaa. Sitten he heittäytyvät toivomaan, että tällaisessa tekokylässä tapahtuisi jonkinlainen teknologinen vallankumous. Tämänkaltainen toiminta tuskin parantaa maamme kansainvälistä imagoa tai saa nuoret rakastumaan johtajiinsa, mutta strategian paras puoli on se, ettei mitään tarvitse oikeasti muuttaa. Yhteiskunnan säätyjako voi säilyä turvallisesti entisellään.

Keväällä 2016 Microsoft kehitti teinitytön tavoin käyttäytyvän tekoälyn nimeltä Tay ja päästi suuren yleisön keskustelemaan sen kanssa. Keskustelurobotin kehittäjät uskoivat, että Tayn kyky oppia vuorovaikutuksessa ja kehittyä itsenäisesti muovaisi siitä yhteistyössä tuhansien käyttäjien kanssa vähitellen luontevasti käyttäytyvän keskustelukumppanin. Tay alkoi kuitenkin välittömästi suoltaa rasistisia ja seksistisiä kommentteja, ylistää Hitleriä ja vaatia feminismin lakkauttamista. Microsoft ei osannut suojata keskustelurobottia trolleilta ja joutui sulkemaan palvelun alle vuorokaudessa. Mitään vastaavaa ei tietenkään voi tapahtua Venäjän high tech -unelmassa, eihän? Jos venäläiset virkamiehet korvattaisiin roboteilla, ne toimisivat todennäköisesti täysin samalla tavalla kuin inhimilliset edeltäjänsä. Tekoäly oppii asioita olemassa olevan aineiston perusteella ja vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Siksi se heijastelee yhteiskuntaa ja ihmisten yleisiä asenteita. Mikään ei siis tässäkään radikaalisti muuttuisi, ja vastaus kansalaisen sosiaa­lietuuksien leikkaamista koskevaan kysymykseen ”Miksi?” voisi ihan hyvin edelleen olla nuoren teknokraatin taannoin antama ylimielinen tokaisu: ”No siksi, kun siinä on niksi!”

Agile-menetelmät ovat meillä jo aktiivisessa käytössä. Niillä on luotu ketterän pysähtyneisyyden tila, jonka keskeinen piirre on asteittainen vetäytyminen yhä etäämmälle muusta maailmasta. Maa, jonka vielä hetki sitten uskottiin kehittyvän uudenlaiseksi Venäjäksi, onkin nyt maa vailla minkäänlaista tulevaisuutta. Sitä ei voi peitellä irtonaisilla fraaseilla tai muodikkailla kulisseilla. Seuraavaksi johto aikoo kuulemma alkaa hyödyntää lohkoketjuteknologiaa. Loistava ajatus, sillä siihen tarvittavaa osaamista meiltä löytyykin jo valmiiksi. Virkamiehet on nimittäin Venäjällä aina osattu liittää toisiinsa korruptioketjuilla, joiden katkeamisesta ei ole pienintäkään pelkoa.

NG 118, 10/2017

Kirill Martynov on Novaja Gazetan politiikantoimittaja.
Suom. Marjo Rudnitskaya