David Wallace-Wells: Asumiskelvoton maapallo
Otava 2019,
suom. Tarja Kontro
MAAILMAN ensimmäisen ydinaseen kehittelijän Robert Oppenheimerin kerrotaan kuuluisasti siteeranneen Bhagavad Gitaa ensimmäisen onnistuneen ydinkokeen jälkeen: ”Nyt minusta on tullut kuolema, maailmojen tuhoaja.” Valitettavasti tämä kertoma on jälkijättöinen synninpäästö. Oppenheimerin veli oli paikalla ennen koepommin räjäyttämistä ja kertoo veljensä todenneen vain: ”Se toimi.”
Esimerkki kiteyttää loistavasti journalisti David Wallace-Wellsin vaikuttavan ilmasto-opuksen, Asumiskelvottoman maapallon, syvimmän sanoman. Vaikka ihmiskunta saattaisi päällepäin näyttää kauhistelevan planeetallemme aiheuttamaansa tuhoa, suhtaudumme silti julkean välinpitämättömästi tähän itseaiheutettuun joukkoitsemurhaan. Tiedostamme ongelman vakavuuden, mutta tosiasiassa seuraamme sivusta, kun planeettamme kuolee käsiimme.
Ja sehän kuolee. Wallace-Wellsin lähtöolettama on, että asiat ovat huonosti, huonommin kuin yleisesti uskotaan. Ilmastonmuutos ei ole jokin tulevaisuudessa odottava katastrofi, vaan elämme sitä parhaillaan. Hän perustelee vakuuttaviin luonnontieteellisiin tutkimuksiin nojaten, millaisia poliittisia, sosiaalisia ja taloudellisia vaikutuksia ilmastonmuutos elämäämme aiheuttaa.
Teoksen kärkenä on nimenomaan ilmastonmuutoksen aiheuttama peruuttamaton muutos. Vaikka Wallace-Wells kertaa tuttuja kauhukuvia, kuten äärimmäisiä sääolosuhteita, ei hän kauhistele tyyppiesimerkkejä yksittäistapahtumina, vaan esittelee pikemminkin niiden pitkäkestoisia vaikutuksia elämäämme maapallolla.
Wallace-Wells käsittelee taiten niin pieniä kuin suuria kokonaisuuksia sekä niiden yhteyksiä. Esimerkiksi pahanlaatuisen kuivuuden vaikutuksia Syyrian sisällissotaan on usein vähätelty, mutta äärimmäiset sääolosuhteet tulevat vaikuttamaan tulevaisuudessa syntyvien konfliktien määrään dramaattisesti. Jo neljä astetta lämpimämmässä maailmassa olisi todennäköisesti kaksi kertaa enemmän sotia kuin nyt. Yhteiskuntien rauhanomainen kehitys on rakennettu fossiilisille polttoaineille, ja ironisesti juuri niiden aiheuttama lämpeneminen saattaa syöstä meidät takaisin väkivaltaiseen historiaamme.
Suurimpia ilmastonmuutokseen liittyviä haasteita onkin sen laaja-alaisuus: odottamattomat yhteisvaikutukset ja monimutkaiset kytkökset. Ilmastonmuutos on internetin kaltainen ”hyperobjekti”: käsitteellinen tosiasia, joka on niin monimutkainen, ettei sitä pysty koskaan täysin käsittämään. Myös hyperobjektin tarinankerronta on hankalaa, sillä se ei istu konventionaalisiin kerronnan muotoihimme: Ketkä ovat tarinan sankareita? Entä roistoja? Missä on draaman kaaren alku, missä loppu? Ymmärtämättömyys ajaa usein voimattomuuteen tai kieltämiseen: mitä emme voi käsittää, ei ole olemassa.
Luulin, että kirjan luettuani piehtaroisin syvemmässä ilmastoahdistuksessa kuin ennen, mutta oloni onkin rauhallisempi. Tunnustan tosiasiat: ilmastonmuutos ei ole tulossa; se on jo täällä, peruuttamattomasti. Jos ajatus tulevaisuuden synkistä näkymistä ahdistaa, ei kannata jäädä toimettomaksi: tartu esimerkiksi odotellessasi tähän kirjaan.
Jenni Lindvall