Rutger Bregman: Hyvän historia. Ihmiskunta uudessa valossa.
Atena 2020
Suom. Mari Janatuinen
Herätys hyvään
Alankomaiden ihmelapsen magnus opus pääsee maaliin, mutta kompastelee loppusuoralla
Alankomaalainen historioitsija Rutger Bregman on tullut tunnetuksi eräänlaisena ideoiden ihmelapsena: hänen perustulosta kertova Ilmaista rahaa kaikille -teoksensa nousi maailmanlaajuiseksi bestselleriksi. Suosiota Bregman on saavuttanut myös esiintymisillään, kuten vuoden 2017 TED-puheella ja räväkällä kritiikillään Davosin talousfoorumissa. Edistysmielisen historioitsijan ajatukset tuntuvat aina palautuvan hyvään: siihen, että meidän tulisi luottaa toinen toiseemme.
Ei ole siis ihme, että Bregman rakentaa uutuuskirjansa sille mullistavalle ajatukselle, että ihminen on perusluonteeltaan hyvä. Kirja alkaa kiehtovalla tarinalla tosielämän Kärpästen herrasta: joukkiosta pikkupoikia, jotka todella haaksirikkoutuivat autiolle saarelle. Toisin kuin kirjallisessa esikuvassaan, nämä pojat eivät muuttuneet toisiaan lahtaaviksi barbaareiksi, vaan onnistuivat luomaan demokraattisen pienoisyhteiskunnan ja selviämään keskinäisen solidaarisuutensa ansiosta.
Teoria hyvästä ihmisestä kehittyy vakuuttavasti sosiaalipsykologisen tutkimuksen tuella. Bregman esittää, että negatiivinen ihmiskuva on lopulta vain nosebo eli pahennevaikutus: kun ihmiset alkavat uskoa toisistaan pahaa, tulee uskomuksesta itseään toteuttava ennustus. Samalla psyykelle ominainen kielteinen vinouma vahvistaa noseboa: kiinnitämme luontaisesti enemmän huomiota pahaan kuin hyvään.
Mutta jos ihminen on pohjimmiltaan hyvä, Bregman kysyy, miksi maailmassa on niin paljon pahaa? Tähänkin kysymykseen teos vastaa vakuuttavasti – mutta jätettäköön se jokaiselle lukijalle itse oivallettavaksi.
Hyvän historia on herättelevä teos: lukiessa joutuu jatkuvasti nokitusten ennakko-oletustensa kanssa. Huomasin tämän tästä kehitteleväni vasta-argumentteja kirjoittajaa vastaan. Tämähän on tietenkin vain osoitus kirjan tarpeellisuudesta: kuva ihmisen perimmäisestä pahasta istuu meissä niin tiukassa, että sitä on hankala haastaa edes perusteellisen tietoteoksen voimin.
Kaikesta hyvästä huolimatta teos kompastuu loppupuolella omaan suuruuteensa. Puolen välin jälkeen tuntuu, että kaikki on jo sanottu: Bregman alleviivaa pointtejaan ja kertaa samoja tarinoita turhuuteen asti. Hiipii tunne siitä, että kirjailija on tavoittelemassa omaa versiotaan Yuval Noah Hararin Sapiensista: modernia klassikkoa, joka kertoo yleisinhimillisestä aiheesta valloittavan populaaristi. Lopun rönsyilyn voinee kuitata kirjailijan innostuksella aihetta kohtaan, mutten voi olla pohtimatta, olisiko teos noussut toivottuun suuruuteensa pikemminkin ripauksella nöyryyttä.
Kaiken kaikkiaan Hyvän historia nivoutuu kuitenkin tyydyttävästi osaksi Bregmanin kokonaisfilosofiaa, josta saa viitteitä jo Ilmaista rahaa kaikille -teoksessa: Bregmanin mielestä realismi ei tarkoita kyynisyyttä, vaan kykyä herätä uusiin ratkaisuihin. Esimerkiksi siten, että päivitämme vanhentuneen ihmiskuvamme ja pölyttyneet poliittiset ratkaisumme. Jos luotamme toisiimme ja uskomme ihmisistä hyvää, saamme takaisin moninkertaisesti sen, mitä sijoitimme: niin rahassa kuin inhimillisyydessäkin.
Jenni Lindvall
Imbi Paju: Torjutut muistot
Like 2020 (2005)
Suom. Kaisu Lahikainen
Vihamielisesti käyttäytyneen tytön matka vankileirille ja takaisin
Elokuvaohjaaja ja kirjailija Imbi Pajun Torjutut muistot on vahvasta omakohtaisuudestaan huolimatta huomattavan laaja-alaisesti Viron miehityksestä ja Stalinin terrorista kertova, moneen kertaan palkittu teos. Pajun kirjan ansioista kertoo sekin, että se on otettu Ruotsissa osaksi koulujen lukemistoa valottamaan Neuvostoliiton aikaa ja Stalinin hirmuvallan vaikutuksia. Pajun samanniminen dokumenttielokuva sai ensi-iltansa vuonna 2005. Kesällä 2020 ilmestynyt teos on tervetullut uusintapainos, johon Toomas Hendrik Ilves (Viron presidentti vuosina 2006–2016) on kirjoittanut alkusanat. Alkuperäinen painos ilmestyi vuonna 2006.
Kirjassaan Paju selvittää äitinsä Ainon tarinaa. Paju tietää Ainon ja tämän kaksoissisaren joutuneen vankileirille Siperiaan vuonna 1948, mutta asiasta ei koskaan puhuttu. ”Mieluummin kuolen kuin kerron tarinani”, toisti Pajun äiti kerta toisensa jälkeen. Vaikeneminen oli kyyditysten ja vainon kohteeksi joutuneille tavallista: kokemuksia ei haluttu muistella eikä niistä puhuttu myöskään uuden vainon tai leimautumisen pelossa. Äitinsä kokemuksia tutkiessaan Paju haastattelee lukuisia vainoista selvinneitä ja heidän omaisiaan. Pikkuhiljaa hänelle rakentuu kuva kokonaisen kansakunnan läpikäymästä, vuosikymmeniä kestäneestä pelon ja väkivallan kurimuksesta.
Viro, kuten muukin Baltia, on sijaintinsa vuoksi ollut eräänlainen miehitysjoukkojen hollitupa, jonka läpi on kuljettu idästä länteen ja takaisin etenkin maailmansotien aikana. Siviiliväestö on joutunut kärsimään sanoinkuvaamattomia kauheuksia valloittajien käsissä. Kesällä 1941, puna-armeijan perääntyessä Saksan armeijan edeltä, Stalin lähetti hävityspataljoonat toimeenpanemaan poltetun maan taktiikkaa ja kylvämään kauhua ympäri Viroa. Väkivalta oli silmitöntä; kokonaisia perheitä ja kyliä tuhottiin. Ensimmäiset kuolemanjunat olivat kyydittäneet ihmisiä Siperiaan tuhansittain vuosina 1940–1941, ja heti saksalaismiehityksen päätyttyä ja puna-armeijan palattua Viroon kyyditykset alkoivat uudelleen. Kuka tahansa saattoi joutua NKVD:n eli sisäasiainkansankomissariaatin kuulusteltavaksi. Työleirituomioita joutuivat kärsimään muun muassa ei-toivotut elementit, kansanviholliset, vihamieliset kansallisuudet ja bandiitit – mikäli selvisivät sekä kuulustelusta että junamatkasta hengissä. Imbi Pajun äiti sai tuomionsa ”järjestelmää vastaan vihamielisesti käyttäytyneenä tyttönä” – hän ei ollut ilmiantanut metsäveljiä.
Torjutut muistot on rakenteeltaan fragmentaarinen ja liikkuu eri aikatasoissa, ja se suorastaan tulvii erilaisia kertomuksia, historiaa, tilastoja ja dokumentteja. Ajoittain teoksen sisäistä logiikkaa on kronologian ja tiukan johdonmukaisuuden puutteessa vaikea seurata. Tärkeämpää on kuitenkin se, että teoksen moniäänisyys ja materiaalin monipuolisuus muodostaa lukijalle ymmärryksen siitä, millaisen kiirastulen läpi vainojen uhrit ovat kulkeneet. Päällimmäiseksi mieleen jäävät Toomas Hendrik Ilveksen sanat: ”Imbi Paju ei halua teoksellaan sanoa meille: ’Ei koskaan enää.’ Pikemminkin kirja toteaa, että samanlaisia asioita voi tapahtua vastaisuudessakin.”
Emilia Miettinen
Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset
WSOY 2020
Suom. Arto Schroderus
Tilastojen ärsyttävä ja hengenvaarallinen aukko
Näkymättömät naiset pureutuu tärkeään aiheeseen: naisia koskevan tilastotiedon puutteeseen. Caroline Criado Perezinkirjan luvut käsittelevät esimerkiksi muotoilua, kaupunkisuunnittelua, lääketiedettä ja naisten asemaa katastrofitilanteissa. Kirja osoittaa, että usein tilastot eivät erittele sukupuolta tai koskevat vain miehiä ja että sukupuolidatan puutoksen seuraukset ovat nähtävissä lähes kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla.
Osa sukupuolidatan puutteen seurauksista on ärsyttäviä. Toimistotilat ovat naisille liian kylmiä ja kaapit liian korkeita. Julkisen liikenteen sädemäisyys keskustasta asuinalueille palvelee miehiä, koska he matkaavat naisia useammin suoraan työpaikan ja kodin välillä. Sujuvan poikittaisliikenteen puuttuminen asuinalueiden väliltä hankaloittaa naisten elämää, kun he hoitavat läheisiään ja lapsiaan työmatkojen yhteydessä.
Joskus sukupuolidatan tai sen hyödyntämisen puutteella on hälyttäviä seurauksia. Autojen turvallisuusominaisuuksia ei testata naisilla, ja nainen kuoleekin kolarissa 17 prosenttia miestä todennäköisemmin. Naisten ja miesten solujen on havaittu reagoivan eri tavalla esimerkiksi estrogeeniin. Solutason lääketutkimuksessa käytetään kuitenkin usein vain Y-kromosomin sisältäviä soluja eikä lainkaan XX-soluja. Näin ollen naisiin paremmin vaikuttavat lääkeaineet saattavat karsiutua pois jo heti kättelyssä. Criado Perez kiteyttää: ”Naisille voi olla kuolemaksi elää maailmassa, joka on rakennettu miehiä koskevan datan mukaan.”
Tilastotieto, jonka hyödyntämisen puutteita kirja kritisoi, pitää itsessään sisällä epätasa-arvoa. Esimerkiksi naisten huomattavan suuri osuus palkattoman hoiva- ja kodinhoitotyön tekemisestä on jatkuvasti esillä. Kirja ei tarjoa ratkaisuja näihin syvempiin epätasa-arvon kysymyksiin vaan pyrkii ainoastaan osoittamaan, että tämän datan sivuuttaminen vaikeuttaa naisten elämää entisestään. Paikoin herää kysymys, viekö tämä asenne tasa-arvoa eteenpäin vai vahvistaako se tiettyjen rakenteiden asemaa hyväksymällä ne totuuksina. Suomalainen lukija jää lisäksi kaipaamaan enemmän maittain eriteltyä tietoa hoivatyön jakautumisesta ja muistakin aiheista. Brittikirjailija vertailee kyllä välillä eri maiden tilastoja ja käytäntöjä mutta keskittyy pitkälti anglosaksiseen tutkimukseen.
Suurimpana puutteena näen kirjassa sukupuolen binäärisen käsittelyn. Johdannossa mainitaan kyllä ero sosiaalisen ja biologisen sukupuolen välillä, mutta ero selitetään pinnallisesti ja sen huomioiminen unohtuu lähes täysin kirjan edetessä.
Criado Perez painottaa, että naisia koskevan tilastotieteen puutokset johtavat erityisen vakaviin ongelmiin tekoälyn aikakaudella. Kun tekoäly työskentelee vajavaisen tiedon perusteella, sen vaikutukset leviävät laajalle. Tämä tekee teoksesta entistä tärkeämmän juuri nyt. Lukuelämys saattaa aiheuttaa tuohtumusta, turhautumista ja jopa suuttumusta, mutta lopputulos on sen arvoinen. Vielä viikkoja lukemisen jälkeen arkiset asiat kiinnittävät huomion uudella tavalla.
Roosa Saloheimo
Bell Hooks: Mies tahtoo muuttua. Miehet, maskuliinisuus ja rakkaus.
Niin & näin 2020
Suom. Tapani Kilpeläinen
Miehet, maskuliinisuus ja rakkaus
Yhdysvaltalaista kirjailijaa ja aktivistia bell hooksia voi hyvällä syyllä kutsua intersektionaalisen feminismin jättiläiseksi: hooksin neljälle vuosikymmenelle ulottuva ura raivasi tietä sellaisten risteävien tekijöiden kuin rodun, luokan ja sukupuolen tutkimukselle erilaisissa alistamisen mekanismeissa.
Tuore suomennos Mies tahtoo muuttua keskittyy hooksin havaintoon siitä, ettei feministiliike ole kaikista voitoistaan huolimatta kyennyt tarjoamaan tarpeeksi tietoa miehen mahdollisuuksista muutokseen. Hänen mukaansa feministinaiset tuntuvat usein sivuuttavan miehet epärelevantteina omalle vapautukselleen tai suoranaisina alistajina, kaikkien ongelmien syynä.
hooks kääntää lukijan katseen lempeästi siihen tosiasiaan, että miesten ongelmat johtuvat nimenomaan patriarkaatista: ideologia indoktrinoi jo pienet pojat uskomaan, että heidän täytyy irtautua kaikista tunteistaan – paitsi vihasta. Tämä johtaa myrkylliseen väkivallan kehään, jossa kaikki sukupuolet kärsivät.
hooksin mukaan patriarkaatti on edelleen hallitseva kulttuurinen paradigma, koska se kykenee tarjoilemaan miehille helppoja voittoja: mahdollisuus alistaa muita luo hetkellisen tyydytyksen. Aito voitto kaikille olisi kuitenkin tilanne, jossa feminismi keskittyisi luomaan miehille tilaa päästä yhteyteen todellisten tunteidensa kanssa.
Teoksen kantava ajatus on aiheellinen, mutta lukijana jäin odottamaan enemmän. Olisin mieluusti lukenut syvempää analyysia esimerkiksi siitä, millaisilla poliittisilla päätöksillä rakentaisimme maailmaa, joka ei enää palkitsisi miehiä järjestelmällisesti patriarkaattiin osallistumisesta. Feministiliike voi varmasti auttaa yksittäisiä miehiä muuttumaan. Silti on aiheellista olettaa, että tarvitsemme yksilöllistä tunnekasvatusta jykevämpiä toimia, mikäli haluamme heittää patriarkaatille kollektiiviset hyvästit.
Jenni Lindvall
Antti Kujala: Kivenmurskaajat – Kolonialismin historia
Atena 2019
Erinomainen yleisesitys kolonialismista
Kolonialismin historian ymmärtäminen on edellytys nykyisen maailmanjärjestyksen hahmottamiselle. Kolonialismin vaikutus ei ole hälvennyt siirtomaiden itsenäistyttyä, mutta siihen nähden nykypäivän maailmantalouden ja -politiikan kytkökset menneeseen ovat usein hämmästyttävän huonosti näkyvissä. Kolonialismi mainitaan mediassa useimmiten yksittäistapausten yhteydessä, esimerkiksi Intian ja Pakistanin tilanteesta uutisoidessa: niiden suhteen kolonialistinen taakka onkin helposti ymmärrettävissä ja selitettävissä.
Helsingin yliopiston Suomen ja Venäjän historian dosentti Antti Kujala on tarttunut tähän massiiviseen aiheeseen. Viime vuonna ilmestynyt kirja Kivenmurskaajat on ensimmäinen suomeksi kirjoitettu yleisteos kolonialismista. Henry Morton Stanley sai liikanimen ”kivenmurskaaja” Kongon alkuperäisasukkailta rakennuttaessaan tien Kongojoen alajuoksun putousten ohitse yläjuoksulle. Kujalan mukaan ajatus kivenmurskaajavaltiosta on osuva, sillä imperialismia harjoittaneet maat mullistivat siirtomaidensa yhteiskuntajärjestykset perin juurin.
Teoksen perustavanlaatuinen ongelma kenelle tahansa tutkijalle on aiheen valtava laajuus. Kujala on väistämättä joutunut tekemään valintoja tutkimus- ja kirjoitustyötä tehdessään, ja tuntuu melkein epäreilulta ruotia niitä. Kuitenkin joitain osioita kirjassa olisi voinut painottaa toisin. Esimerkiksi perinteisesti paljon tutkittu Britannian ja Ranskan toimijuus siirtomaavaltoina 1800-luvulla saa suhteessa paljon tilaa Kivenmurskaajissa. Kaiken kaikkiaan Kujala onnistuu asettamassaan tavoitteessa eli kolonialismin toimintamekanismien kuvaamisessa hyvin. Aihetta etukäteen vähän tai vain jonkin verran tuntevalle lukijalle teos on erinomainen yleisesitys, ja runsas lähdeluettelo suorastaan aarreaitta niille, jotka haluavat perehtyä kolonialismin historiaan vielä tarkemmin.
Emilia Miettinen