Andri Snær Magnason: Ajasta ja vedestä
Aula 2020
Suom. Tapio Koivukari
Ymmärryksen alkulähteillä
Andri Snær Magnason kirjoitti tarinan, koska emme ymmärrä sanoja.
Kun tunnettu ilmastotutkija ehdotti islantilaiskirjailija Andri Snær Magnasonille, että hänen tulisi kirjoittaa kirja ilmastonmuutoksesta, oli Magnason ymmällään. Eikö alan asiantuntijoiden kannattaisi mieluummin kirjoittaa aiheesta? Varmastikin heillä oli ilmastonmuutoksesta paras ja viimeisin tutkimustieto! ”Ihminen ei ymmärrä lukuja ja käyriä, mutta tarinoita hän ymmärtää. Sinä osaat kertoa tarinoita, ja niitä sinun on kerrottava”, tutkija vastasi.
Keskustelun tuloksena syntyi Ajasta ja vedestä, syvän henkilökohtainen tietokirja ilmastonmuutoksesta. Se on kiehtova kertomus jäätiköistä, isoäideistä ja pyhistä lehmistä; aiheista jotka – yllättävää kyllä – kietoutuvat täysin loogisesti toisiinsa muodostaen suuren tarinan aikamme polttavimmasta kysymyksestä.
Paneutuessaan ilmastonmuutokseen Magnason huomasi, että sitä koskeva sanasto on ihmiskunnalle vielä kovin tuoretta. Uusien sanojen syvälliseen ymmärtämiseen voi mennä vuosikymmeniä, jopa vuosisatoja. Kun vallankumoustaistelija Jörundur Koiranpäivienkuningas koetti tehdä islantilaisista vapaita Tanskan vallasta vuonna 1809, ei kansa ymmärtänyt vapauden merkitystä. Köyhätkö olisivat rikkaiden veroisia? Olihan itsestään selvää, että vallan tuli olla rikkaiden käsissä! Niinpä Islannin yleiskäräjät syntyivät vasta kymmeniä vuosia myöhemmin, yleinen ja yhtäläinen äänioikeus niinkin myöhään kuin 1920.
Merien happamoituminen on eräs ilmastonmuutoksen avainkäsitteistä, merkittävin muutos planeettamme elokehän kemiassa viimeisten 30 tai 50 miljoonan vuoden aikana. Erään hakukoneen mukaan sana ”liikevoitto” esiintyi islantilaisissa medioissa 1 170 kertaa vuonna 2006. ”Merien happamoituminen” esiintyi kerran. Vuoteen 2011 mennessä keskustelu oli jo hieman kehittynyt: ”merien happamoituminen” ilmestyi viidesti – Kardashian 180 kertaa.
Sanat todellakin luovat todellisuutemme, mutta ne tarvitsevat aikaa juurtua. Meidän tulee ymmärtää ne syvällisesti, jotta voimme edes alkaa käsittää sellaista valtavaa hyperobjektia kuin ilmastonmuutos. Ja jos emme ymmärrä lukuja ja käyriä, emmekä vielä edes sanoja, on yksi asia, jonka varmasti ymmärrämme: tarinat. Ja niitähän Magnason osaa kertoa.
Ajasta ja vedestä onkin narratiivista tietokirjallisuutta parhaimmillaan: Magnason punoo vaivatta yhteen sukunsa historian, muinaiset myytit ja viimeisimmän tutkimustiedon. Siinä missä ilmastonmuutoskirjallisuus sortuu usein kylmän faktatiedon lasketteluun tai tympivään itsekeskeiseen tilitykseen, välttää Ajasta ja vedestä nämä yleisimmät karikot. Kirja seilaa sulavasti omakohtaisen ja globaalin välillä onnistuen siinä, missä moni muu on epäonnistunut: tekemään ilmastonmuutoksesta henkilökohtaista. Kirja sytyttää tunteen siitä, että ilmiö koskee myös minua, ei vain niitä muitajossain tulevaisuudessa.
Magnasonin ajatuspolut ovat kuin kirkkaita jokia, jotka kirjan läpi polveiltuaan laskevat lopulta samaan mereen, ymmärryksen aalloille. Ja se on onni, sillä ymmärrystä – syvällistä, henkilökohtaista ymmärrystä –
ilmastonmuutoksesta me todella tarvitsemme.
Jenni Lindvall
David Attenborough ja Jonnie Hughes: Yksi elämä, yksi planeetta
WSOY 2020
Suom. Ilkka Rekiaro
Sir David Attenborough, jonka ura Britannian yleisradioyhtiö BBC:llä alkoi jo 50-luvulla, tunnetaan kansainvälisesti henkeäsalpaavan upeista luontodokumenteistaan. Uutuuskirja Yksi elämä, yksi planeetta, jonka Attenborough on kirjoittanut yhdessä samannimisen dokumenttielokuvan ohjanneen Jonnie Hughesinkanssa, kertoo siitä, kuinka ihminen on hänen elinaikanaan muuttanut luontoa. Se on myös hätähuuto luonnon, ilmaston – ja ihmiskunnan puolesta.
Teos jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen kertoo kronologisesti niistä järisyttävistä muutoksista, joita planeettamme on käynyt läpi Attenborough’n omana elinaikana. Dramaattista muutosta havainnollistavat kunkin luvun alussa kerrotut tilastot: senhetkinen maapallon asukasluku, hiilen määrä ilmakehässä ja koskemattoman luonnon määrä planeetallamme. Vuonna 1937, Attenborough’n ollessa 11-vuotias, koskematonta luontoa oli 66 prosenttia, vuonna 1968 ihmisen käydessä kuussa koskematonta luontoa oli 59 prosenttia ja kirjan julkaisuvuonna luku oli enää 35 prosenttia.
Matkustaessaan ympäri maailmaa Attenborough on omin silmin todistanut, kuinka Malesian rehevät metsät ovat muuttuneet valtavien palmuöljyviljelmien sotilaallisiksi rivistöiksi ja kuinka lajiston monimuotoisuudeltaan sademetsiin verrattavat koralliriutat ovat muuttuneet ”ihmemaasta joutomaaksi” meriveden happamoitumisen myötä. Yksi elämä, yksi planeetta kuvaakin kiinnostavin ja monipuolisin esimerkein ihmisen vaikutusta luonnon monimuotoisuuteen ja ilmaston tilaan ja on hyvä perusesitys aiheesta.
Kirjan toinen osa kertoo, millainen on planeettamme ja siten ihmiskunnan tulevaisuus, mikäli emme ryhdy pikaisiin toimiin ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja biodiversiteetin elvyttämiseksi. Jollemme käännä kehityksen suuntaa, 2100-luvulla edessä lienee laajojen asuinalueiden kelvottomaksi muuttumisen käynnistämä maailmanlaajuinen pakkovaellus ja ennennäkemätön humanitaarinen kriisi, jonka lopullisia seurauksia ei kukaan osaa ennustaa.
Apokalyptisista visioista siirrytään toiveikkaampaan tunnelmaan teoksen kolmannessa osassa. Siinä Attenborough kertoo, kuinka paljon ja mitä voimme vielä tehdä maapallon tasapainon palauttamiseksi. Tärkeimpään rooliin tässä haastavassa prosessissa nousee poliittinen tahto. Ilman kansallisen ja kansainvälisen tason lainsäädäntöä ilmastonmuutoksen torjuminen jää hampaattomaksi. Paljon odotetaan myös vihreältä kasvulta – innovaatioaallolta, joka tekisi kestävästä kehityksestä suuryrityksille ja muille toimijoille taloudellisesti houkuttelevaa.
Kirjan rinnalle tehtyä dokumenttielokuvaa on moitittu epätarkkuuksista ja harhaanjohtavasta tiedosta, ja muun muassa Yle todensi taannoisessa artikkelissaan osan dokumentin väitteistä virheellisiksi. Näitä väitteitä esiintyy myös kirjassa. Ajatus on harmillinen ja kiusallinenkin – miten on mahdollista, että osin WWF:n avustuksella ja varmasti hyvillä resursseilla tehtyyn kirjaan on päätynyt selviä virheitä? Tästä huolimatta yksittäisten faktojen oikeellisuutta tärkeämmäksi koen teoksen elintärkeän viestin. Kuten Attenborough sanoo, Homo sapiensin, viisaan ihmisen, on aika käyttäytyä nimensä veroisesti.
Emilia Miettinen
Václav Havel – Euroopan toivo: Esseitä ja puheita 1978–2002
niin & näin 2020
Suom. Minna Suikka
Kääntäjä Minna Suikan neljän vuoden urakan myötä suomalaisilla lukijoilla on mahdollisuus tutustua Václav Havelin(1936–2011) esseetuotantoon, jota on toistaiseksi suomennettu varsin kitsaasti. Essee- ja puhevalikoima Euroopan toivo avaa oivallisesti suuren eurooppalaisen poliittista filosofiaa ja tarjoaa kiehtovan katsauksen sekä kylmän sodan loppuvaiheisiin että rautaesiripun romahtamisen jälkeisiin vuosiin.
Havel eli vaiherikkaan elämän päätyen näytelmäkirjailijasta tuomituksi toisinajattelijaksi ja lopulta vapailla vaaleilla valituksi presidentiksi ollen virassaan Tšekkoslovakian viimeinen ja Tšekin tasavallan ensimmäinen.
Euroopan toivon varhaisin ja pisin teksti, vuoden 1978 Voimattomien voima on poliittisen esseistiikan klassikko. Esseessä Havel luovii maansa kommunistihallinnon tuominneen Peruskirja 77 -julistuksen jälkimainingeissa ja nostaa ”totuudessa elämisen” totalitaaristen valtioiden kansalaisten todelliseksi voimavaraksi hallintojaan vastaan.
Vuoden 1985 Erään varautuneisuuden anatomiassa Havel puolestaan kuvaa olosuhteita, joissa kommunistimaiden toisinajattelijat elävät ja pyytää länsimaisilta aatesisaruksilta ymmärrystä. Vallankumous ei tapahdu tunnetusti yhdessä yössä, ei ainakaan demokraattinen.
Valikoiman myöhemmissä teksteissä Havel puhuu kirjan nimen mukaisesti maanosamme tilanteesta ja mahdollisuuksista toiveikkaasti ja innoissaan. Jälkiviisaana voi todeta, että ainakaan Venäjän suhteen toiveille ei ollut katetta: 2000-luvun vallanpitäjät eivät kaartaneet pois nationalismista, populismista ja neuvostoajan kaunoista, kuten Havel toivoi vuoden 2001 puheessaan. Visegrád-maiden suhteenkaan tilanne ei näytä lupaavalta. Unkari ja Puola ovat positiivisen kehityksen jälkeen ryhtyneet Euroopan kauhukakaroiksi, ja populistit ovat olleet vallankahvassa myös Havelin kotimaassa Tšekissä.
Tommi Kumén
Jung H. Pak: Kim Jong Un – Pohjois-Korean nuoren diktaattorin sisäpiirissä
Otava 2020
Suom. Kirsi Luoma
Kim Jong Un peri vuonna 2011 isältään isoisänsä luoman Pohjois-Korean, maan ydinaseet sekä koneiston, jolla kansalaisia valvotaan. Entinen Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA:n analyytikko Jung H. Pak kuvaa, miten Kim on laajentanut valvontaa myös sähköisiin välineisiin ja varmistanut itselleen suotuisan eliittiluokan isoisänsä sissitovereiden milleniaalijälkeläisistä. Kirjassa piirtyy tarkanoloinen kuva maasta, jossa markkinatalous ilmenee köyhän väestön yleisesti harjoittamana torikauppana ja jonka virkamiehet saavat lisätienestiä korruptiosta. Kim hyväksyy hiljaisesti molemmat pysyäkseen vallassa. Pak sivuaa kirjassaan myös Pohjois-Korean luonnonvaroja, mikä on kiinnostava aihe.
Eteläkorealaisten ja yhdysvaltalaisten tiedustelulähteiden ohella kirja koostuu paljolti lehtitiedoista ja loikkareiden kertomuksista. Teoksen näkökulma on usein varsin yhdysvaltalainen, mitä Pak problematisoi muistuttamalla, että oman ja kohdemaan kulttuurien erot voivat luoda harhaoletuksia. Suomennoksen alaotsikosta poiketen teos ei varsinaisesti sijoitu Kimin sisäpiiriin lukuun ottamatta joidenkin loikkareiden välittämiä tietoja. Päivänpaistepolitiikka (sunshine policy) eli Etelä-Korean 2000-luvun linja suhteessa pohjoiseen on suomennettu auringonpaistepolitiikaksi.
Kuten parissa muussakin Kimiä käsittelevässä tuoreessa kirjassa, myös tässä ajankohtaisuutensa vuoksi tärkeäksi nousevat lopulta tuloksettomat tapaamiset maan päävihollisen Yhdysvaltain silloisen presidentin Donald Trumpin kanssa. Erityisen ansiokkaasti Pak tuo esiin Kimin, 37, ja Trumpin, 74, yllättävän samankaltaiset taustat: molemmat olivat alle 30-vuotiaita periessään omanlaisensa sukuimperiumit. Eroavaisuuksiakin Pak nostaa esiin: Trump ei valmistautunut tapaamisiin, minkä Kim puolestaan teki hyvin huolellisesti. Lisäksi Trump liikemiehenä oletti virheellisesti Kimin käyttäytyvän neuvotteluissa kuin kaltaisensa.
Svante Thilman
Torsti Lehtinen: Sofian sisaret – Filosofian historian vaikuttavat naiset
Into 2020
Historiankirjoitus on perinteisesti ollut silkkaa miespaneelia, jossa naiset useimmiten loistavat poissaolollaan. Nykyään naisten puuttumiseen on kuitenkin havahduttu ja historian pölyistä on kaivettu esiin vaikutusvaltaisia naisia, joista moni on jäänyt mieskollegojensa varjoon. Useimpien tieteenalojen tapaan myös filosofian historia on hyvin mieskeskeistä, eikä naisfilosofeista kuule usein puhuttavan koulun filosofian opinnoissa. Oletko koskaan kuullut esimerkiksi Aspasiasta, Diotimasta tai Hypatiasta?
Torsti Lehtisen Sofian sisaret – Filosofian historian vaikuttavat naiset on esseemuotoinen katsaus 13 naisfilosofin elämään ja ajatuksiin antiikista nykypäivään. Teoksen tekstit ovat eräänlaisia pienoiselämäkertoja, joissa esitellään filosofien keskeiset ajatukset ja elämänvaiheet. Torsti Lehtinen on eksistentiaalifilosofiaa tutkinut kirjailija ja filosofianopettaja, joka luonnehtii kirjan syntyä näin: ”Filosofian kursseillani minua on toistuvasti pyydetty kirjoittamaan kirja nimenomaan naisfilosofeista. Pyytäjät ovat olleet sekä miehiä että naisia.”
Lehtisen teoksella on jalo tarkoitus pyrkiä nostamaan naisia filosofian etualalle. Harmillisesti itse toteutus on melko köykäinen, sillä 13 filosofin esittely vajaassa 300 sivussa jää väistämättä pintaraapaisun tasolle. Tätä korostaa myös se, että Lehtinen ei antaudu dialogiin kirjan naisten kanssa eli tyytyy esittelemään heidän työtään varsinaisen analyysin sijaan, minkä hän toki myöntääkin jo kirjan esipuheessa. Toisaalta naisfilosofien puristaminen samojen kansien väliin todentaa sitä, kuinka vähän tilaa naisilla filosofian kentällä on historiallisesti ollut. Kirjan naisten henkilökohtaisia elämiä ruoditaan melko yksityiskohtaisesti, vaikka esimerkiksi kirjassa esitelty Luce Irigaray nimenomaan vältteli antamasta itsestään henkilökohtaisia tietoja. Herääkin kysymys siitä, kirjoitetaanko miesfilosofien urasta ja rakkaussuhteista samalla tavalla.
Sofian sisaret sopineekin parhaiten sellaiselle lukijalle, joka kaipaa matalan kynnyksen johdatusta filosofian maailmaan uudesta näkökulmasta. Teoksen anti on siinä, että se tuo kaivattuja esikuvia filosofian mieskeskeisyyden rinnalle.
Essi Rötkönen
Judith Schalansky: Kaukaisten saarten atlas – Viisikymmentä saarta, joilla en ole koskaan käynyt enkä tule käymään
Poesia 2020
Marko Niemi
Kaukaisten saarten atlas on monella tavoin poikkeuksellinen tietokirja. Sen kirjoittaja, saksalainen Judith Schalansky, on luonut teoksen ulkoasun karttoja ja typografiaa myöten, ja teos sai vuoden kauneimman kirjan palkinnon ilmestymisvuonnaan kotimaassaan Saksassa. Kaukaisten saarten atlas on runokustantajana tunnetun Poesian julkaisema, ja kaikessa kaunokirjallisuudessaan ja runollisuudessaan se istuu mainiosti kustantajansa profiiliin. Schalanskyn persoonallinen tyyli välittää kunkin saaren tarinan omalla, kohteeseensa sopivalla tavalla. Teos on todellinen kaleidoskooppi, joka yhdessä aukeamassa näyttää lukijalle kokonaisen uuden maailman – ja vie sitten jonnekin aivan muualle.
Mutta Schalanskyn teos ei jää pelkän mukavan matkafiilistelyn tasolle, päinvastoin. Kirjan synnystä kertovassa esipuheessaan Schalansky problematisoi kartantekemisen sudenkuoppia ja siihen liittyvää vallankäyttöä. Maailmanpolitiikan valtasuhteet ovat aina heijastuneet karttoihin ja vääristäneet kuvaa ympäröivästä todellisuudesta. Teos todentaa myös, kuinka ihminen on vallan- ja valloittamisenhalussaan kyltymätön.
Viihdekirjallisuuden kulutus oli nousussa koko viime vuoden ajan, ja tätä on selitetty ihmisten tarpeella eskapismiin poikkeusaikoina. Mutta kuten monipuolisesti tietokirjallisuutta lukevat tietävät, suloista todellisuuspakoa löytää myös tietokirjallisuudesta. Schalanskyn teos on tästä oiva esimerkki, vaikka se samanaikaisesti piirtää esiin myös maailmanhistorian rumat kasvot. Toisista todellisuuksista haaveilun ja realismin limittyminen tekee teoksesta kiehtovan, jopa hämmentävän. Huomionarvoinen on myös kirjan alaotsikon sisältämä ajatus: Viisikymmentä saarta, joilla en ole koskaan käynyt enkä tule käymään. Kaikkea ei tarvitse saada, kokea eikä omistaa. Joskus, jopa useimmiten, pelkkä haaveilu riittää.
Emilia Miettinen
Älä unohda näitä!
Hanna Mattila (toim.): Elämän verkko – Luonnon monimuotoisuutta edistämässä
Gaudeamus 2020
Biodiversiteetti eli luonnon monimuotoisuus on elämän perusta ja takaa meille puhtaan ilman, veden ja ravinnon. Sen vaarantuminen on kuitenkin jäänyt ilmastonmuutoskeskustelun varjoon, vaikka nämä kaksi ilmiötä ovat tiiviisti kytköksissä toisiinsa. Teoksessa joukko Suomen johtavia monimuotoisuuden asiantuntijoita kertoo yleistajuisesti, miksi biodiversiteettiä tarvitaan ja miten sitä voidaan lisätä. Eliöiden vuorovaikutussuhteet ovat monimutkaisia, ja yhdenkin lajin katoamisella voi olla arvaamattomia vaikutuksia. Monet tärkeät ravintokasvit ovat vaarassa kadota ruokapöydistämme, ja elinympäristöjen kutistuessa uudet taudit leviävät myös ihmisiin. Teoksessa esitetään lukuisia toimivia monimuotoisuustekoja, joita voimme tehdä niin päättäjinä, talouselämän vaikuttajina kuin yksityisinä kansalaisinakin.
Philip Lymbery: Deadzone: Mihin villi luonto katosi?
Into 2021
Suom. Johanna Koskinen
Ilmastonmuutos ja elinympäristöjen tuhoutuminen eivät ole ainoita syitä siihen, miksi niin monia eläinlajeja uhkaa sukupuutto. Halvan lihan kysynnällä on yhtä tuhoisa vaikutus. Dead Zone vie lukijan silmät avaavalle tutkimusmatkalle, jolla tutustutaan kymmeneen eläinlajiin ja selvitetään, millainen rooli tehomaataloudella on niiden ahdingossa. Tehotuotantotilat ja viljanviljely valtavilla kemikaalien kyllästämillä pelloilla kaventavat villieläinten elintilaa. Teos on herätys meille kaikille: se paljastaa tehomaataloutta pönkittävät myytit ja tarkastelee, miten voimme auttaa pelastamaan planeettamme paremman ruoan avulla. Kirjailija Philip Lymbery on kansainvälisen tuotantoeläinten hyvinvointia ajavan Compassion in World Farming -järjestön (CIWF) toiminnanjohtaja ja vieraileva professori Winchesterin yliopistossa.
Antti Halinen: Kuuba 2020
Umpihanki 2020
Vuonna 2019 Kuuban vallankumous täytti 60 vuotta. Juhlavuosi oli vaikein vuosi 1990-luvun alun jälkeen, jolloin Neuvostoliiton katoaminen romahdutti Kuuban talouden ja aiheutti kovan pulakauden. Presidentti Trumpin johtama Yhdysvaltojen hallinto kiristi kaikin tavoin saartoa ja loi uusia rajoituksia muun muassa Kuuballe tärkeään matkailuun.
Kuubaa rasittivat muutkin ongelmat, osittain kotitekoiset, osittain saarron aiheuttamat: tavara- ja raaka-ainepula, tuotannon tehottomuus, korruptio, hallitsevan kommunistipuolueen änkyräsiiven harjoittama uudistusten jarrutus ja pääasiallisen öljyntoimittajan Venezuelan taloudellinen romahdus. Kuuba ei kuitenkaan ole enää niin yksivärinen maa kuin ennen. Maassa on vallankumouksen sisältä tulevia kriittisiä ja itsekriittisiä ääniä, jotka eivät hyväksy Yhdysvaltojen painostusta.
Emil Anton: Kahden virran maa – Sivilisaation ja kristinuskon irakilainen tarina
Kirjapaja 2020
Nykyisellään Irakista tulevat mieleen sodat ja turvapaikanhakijat, mutta samalta alueelta ovat tulleet myös kirjoitustaito, kaupunkikulttuuri ja 60-minuuttinen tunti. Kaksoisvirranmaassa kirjattiin ensimmäiset lait, keksittiin verotus ja kehitettiin tähti- ja lääketiedettä kauan ennen Eurooppaa. Myös suuri osa Raamatusta sai muotonsa Mesopotamiassa, ja kristinusko levisi sinne heti synnyttyään. 600-luvulla yli puolet Irakin väestöstä oli kristittyjä, ja vielä 1200-luvulla Bagdadin patriarkan kirkko oli maailman laajimmalle levinnyt. Monilla Irakin kristityillä on yhä sama äidinkieli kuin Jeesuksella, aramea.
Teologian tohtori Emil Antonin viiden vuosituhannen aikajanalle ulottuva teos Kahden virran maa kertaa Mesopotamian muinaishistoriaa ja esittelee samalla Irakin kirkon kiehtovan tarinan.
Marta Breen ja Jenny Jordahl: Naiset – 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta
Sitruuna Kustannus 2020
Suom. Sanna Manninen
Vielä 150 vuotta sitten naiset ja miehet elivät hyvin eriarvoista elämää. Naiset eivät saaneet äänestää vaaleissa, eivät ansaita omaa rahaa puhumattakaan siitä, että olisivat voineet päättää omasta kehostaan. Sarjakuvan muotoon kirjoitettu teos on yhtä aikaa tietokirja, lastenkirja, nuortenkirja ja yhteiskunnallinen kirja, joka kertoo kiehtovasti ja inspiroivasti naisten matkasta tasa-arvoisempaan maailmaan. Kirja sopii jokaiselle, joka haluaa oppia feminismin historiasta mahdollisimman paljon mahdollisimman lyhyessä ajassa. Aiheita ovat muun muassa naisasialiike, maailman tunnetut naisjohtajat, abortti ja ehkäisy.
Tämän norjasta käännetyn sarjakuvan on kirjoittanut tietokirjailija Marta Breen, joka on aiemmin julkaissut useita feminismiä käsitteleviä teoksia, ja kuvittanut sarjakuvataiteilija Jenny Jordahl.
Rami Kangas, Marko Nenonen & Mari Välimäki: K niin kuin katastrofi – Länsimaiden seitsemän tulevaisuutta
Atena 2021
Koronakriisi on ollut ensimmäinen maailmanlaajuinen katastrofi toisen maailmansodan jälkeen. Euroopassa oli jo ehditty unohtaa, millaista on elää uhkaavan kuoleman, romuttuvien talouksien ja poikkeustilan natisuttaman demokratian keskellä. Mitä oikein näemme, kun kriisi riisuu ympäriltämme tutun ja turvallisen?
Korona on kärjistänyt ja nopeuttanut muutoksia esimerkiksi tekemällä etätyöstä valtavirtaa. Millä tavoin pitkälle edennyt digitalisaatio on muuttanut kriisissä keskeistä mediaa ja meitä kaikkia? Toisaalta poikkeustila on tehnyt näkyväksi, miten talous, demokratia ja yhteiskunnat olivat jo ehtineet muuttua huomaamattamme. Miten käy demokratian, kun ihmisten perusoikeuksia rajoitetaan? Voimmeko oppia jotain eurooppalaisuutta muovanneesta katastrofien 1600-luvusta? Ja ennen kaikkea: millaisessa maailmassa otamme vastaan seuraavan suuren kriisin?