Buddhalaisuus tekee hulluksi. Ainakin niin voisi kuvitella kaiken sen meuhkaamisen perusteella, jota neljännentoista dalai-­laman, 84-vuotiaan Tenzin Gyatson, tuleva korvautuminen seuraajallaan on saanut aikaan. Pekingissä Kiinan kommunistinen puolue on ilmaissut valmistautuvansa Tiibetin halveksutun johtajan reinkarnaatioon – ellei peräti valitsevansa tämän paikalle astuvan uuden ”elävän Buddhan”. Washingtonissa Yhdysvaltain kansainvälisen uskonnonvapauden erityislähettiläs Sam Brownback vaati ­YK:ta puuttumaan valintaprosessiin.

Intian Dharamsalassa (missä myös Tiibetin pakolaishallinto ja dalai-lama pitävät sijaansa) maanpaossa elävät tiibetiläiset vakuuttavat, että tiibetinbuddhalaisuuden korkein johtaja voi jälleensyntyä missä vain – paitsi Tiibetissä. Kaikki tämä kertoo paljon Kiinalle kuuluvasta alueesta, jossa kulttuuri-identiteetti ja uskonnolliset vakaumukset, autonomian kaipuu ja geopoliittiset panokset kietoutuvat tiiviisti yhteen.

Lienee turhaa mainita, ettei reportaasimatkaa Tiibetiin toteuteta kuin mitä tahansa metsäretkeä. Siihen vaaditaan Kiinan myöntämä virallinen lupa. Sellaisen valtuuttamana pieni joukko journalisteja löysi itsensä kierrokselta Tiibetin autonomisella alueella pakotettuna näkemään vain ja ainoastaan sen, mitä heille haluttiin näyttää.

Uskonto ei ole vihollinen

Syyskuu on päättymässä ja tie lentokentältä Tiibetin pääkaupunkiin Lhasaan on kauttaaltaan koristeltu Kiinan lipuin ja punaisin lyhdyin: on Kiinan kansantasavallan perustamisen 70-vuotispäivän aatto, ja sen on käytävä selväksi. Jos kaikki kylttien, opastusmerkkien ja mainosten tekstit onkin järjestään kirjoitettu kahdella kielellä, mandariinikiinaksi ja tiibetiksi, ensiksi mainittu näkyy aina isommalla.

Vierailuolosuhteiden poikkeuksellisuudesta huolimatta saapumisemme Lhasaan (joka sijaitsee yli 3 600 metrin korkeudella merenpinnasta) on taianomainen. Potalan palatsin, taannoisen teokraattihallinnon tyyssijan, punavalkoiset rakennukset kohoavat kruunun lailla yli kaupungin pureutuen ylpeästi vuoren kylkeen. Kaupunki on vääristynyt, jos käy uskominen niiden sanoja, jotka ovat tunteneet Lhasan ennen 1990-lukua: palatsin juurelta aina Norbulingkan puistoon ja sen tuolle puolen levittyvät kerrostalot muistuttavat enemmän pariisilaislähiön kuin keskiaikaisen kaupunkikeskuksen rakennuksia.

”Näkemykset ovat muuttuneet”, opas vakuuttaa meille, mutta ainakaan vielä päättäjät eivät ole sanoutuneet irti pusku­traktoripolitiikasta.

Sydänkaupunki vaikuttaa kuitenkin säilyttäneen historiallisuutensa: Jokhangin temppeli tuhansine vierailijoineen, Barkhorin katu satoine pienine putiikkeineen… Olkoonkin, että pikkutarkimmat tarkentavat temppelin – joka on juuri nyt erityisen loisteliaassa kunnossa, kiitos hiljattaisen kunnostuksen – tuhoutuneen ja tulleen restauroiduksi identtisesti entiselleen jo useita kertoja. Kiinassa tämä on arkipäivää.

Perehtymätön voi kuitenkin tyytyä hyvillä mielin ihastelemaan rakennusta, joka kätkee suojiinsa ylenpalttisesti koristellun, elävän kokoisen patsaan 12-vuotiaasta buddhalaisuuden perustajasta Śākyamuni-buddhasta. Patsaan toi kaupunkiin kiinalainen prinsessa Wencheng 600-luvulla mennessään naimisiin Tiibetin hallitsijan Songtsen Gampon kanssa. Vallanpitäjille tämä on selvä todiste siitä, miten kahden kansan kohtalot kuuluvat yhteen. Anekdoottia on käytetty perusteena ja inspiraationa mahtipontisen ulkoilmaspektaakkelin kehittämiseksi Baoping-vuoren juurelle: Kiinan ja Tiibetin historiasta kertova Princess Wencheng -ooppera on vaikuttava, joskin historiallisesti epätotuudenmukainen ja puolueellinen.

Vaikka turistisesonki on jo päättynyt, uskovaisia vieraita paikalla piisaa. He tunkevat temppeliin nippu seteleitä kourassaan, kumartavat Buddha-patsaan edessä ja jättävät pikkuseteleitä saadakseen toiveensa toteutumaan. Toiset kiertävät temppelin ympäri jalkaisin myötäpäivään: eräs nuori mies osoittaa kunnioitustaan laskeutumalla joka kolmannen askelen jälkeen vatsalleen ja iskemällä otsansa maahan.

Maaseututien varrella näemme lisää palvojia. Kukaan ei yritä nostaa heitä ylös, kukaan ei osoita asiasta närkästystä. Lapset ja aikuiset, nuoret ja vanhat voivat rukoilla kaikessa rauhassa – jopa kaikista fanaattisimmat. Ollaan kaukana siitä laajalti levinneestä mielikuvasta, että arki täällä on yhtä sortoa. Tämän Kiina haluaakin maailmalle välittyvän: uskonto ei ole keskushallinnon vihollinen. Ei ainakaan tietyillä ehdoin, on tähän pakko lisätä.

Asiaa päästään todistamaan noin 85 kilometrin päässä Yangpachenin luostarissa. Värimaailmaltaan häikäisevässä kirjasto- ja luokkahuoneessa munkit kertovat, kuinka hallitus on rahoittanut paitsi kyseisen tilan myös temppelin sekä kaikkien neljänkymmenenviiden uskonveljen asuintilojen kunnostuksen ja kuinka he kaikki nauttivat tätä nykyä myös eläketurvasta ja sairausvakuutuksesta.

Keskellä suurta huonetta, majesteettisesti asemoidun Buddha-patsaan alla, lepää presidentti Xi Jinpingin kirja The Governance of China aseteltuna alttaripöydälle.

”Perehdymme kaikkeen, mikä koskee presidentti Xin ajattelua ja uskontoa”, ilmoittaa yksi munkeista vastauksena hämmästelyymme. ”Olemme munkkeja, mutta myös kansalaisia, ja nuorten on tunnettava isänmaallisuuden sekä Kiinan hallituksen periaatteet.”

Toisin sanoen: kyllä kommunistivallan rahasta aina yhden messun maksaa – tai tarkemmin ottaen kolme messua kuussa, sillä vuodesta 2011 alkaen vähintään kymmenen prosenttia munkkien ajasta on omistettava ”lainsäädäntöä ja isänmaallisuutta koskevalle valistukselle”.

Kiina vaikuttaa siis siirtyneen Tiibetissä vuonna 2008 leimahtaneeseen kapinointiin1 johtaneesta ”totaalisen tukahduttamisen politiikasta” ehdollisen sallivuuden aikaan. Uskovaiset voivat käydä temppelissä tekemässä Buddhalaisia harjoituksiaan. Ja munkit voivat opastaa tätä hienoa väkeä uskon mysteereihin saaden siihen jopa taloudellista tukea – mutta vain sillä ehdolla, ettei kynnystä politiikan tai itsenäisyysmielisten, saati itsehallintoa vaativien, ajatusten puolelle ylitetä.

Tapaamme erään perheen Kesongin kylässä, lähellä Shannanin kaupunkia (joka tunnetaan myös nimellä Lhoka ja josta käsin Tiibetin valtakuntaa sen alkuaikoina hallittiin) satakunta kilometriä Lhasasta kaakkoon. Tapaaminen kuvastaa sanatonta sopimusta hyvin. Moderniin ja viehättävään kylään sijoittuvassa perinteikkäässä talossa meitä odottaa noin kuusissakymmenissä oleva pariskunta vastavalmistettujen tsampa-leivonnaisten2 sekä välttämättömän jakinvoilla terästetyn teen kera.

Mies on kommunisti: hän kertaa meille tarinaa perheestään, jonka Kiinan kommunistinen puolue ”vapautti dalai-­lamojen feodaalihallinnon ikeestä”. Hän ei poikkea sovinnaisesta diskurssista kuin puhuakseen liiketoimistaan (henkilöiden ja kauppatavaran kuljetus), jotka tuottavat hänelle kymmenen kertaa sen, mitä kylän asukkaat keskimäärin tienaavat!

Nainen puolestaan on buddhalainen: hän käy toisinaan temppelissä vanhempiensa kanssa, mutta useimmiten hiljentyy uskonsa ääreen kotona, loistokkaasti hartaudenharjoituspaikaksi muunnetussa huoneessa. Huoneesta löytyvät muun muassa pieni esivanhemmille omistettu kappeli, pyörivä suitsuketeline, muhkea rumpu, muotokuva tiibetinbuddhalaisuuden toiseksi korkeimmasta hengellisestä johtajasta panchen-lamasta (vaan ei neljännestätoista dalai-lamasta, sillä hänen kuvansa on kielletty) sekä toinen muotokuva… presidentti Xistä. Täydellinen harmonia huoneen seinillä ja pariskunnan suhteessa.

”Emme kaihda keskustelua”, tunnustaa herra Da Wu, ”sillä usko on henkilökohtainen asia.” Julkiseen elämään se ei kuitenkaan saa vaikuttaa.

”Kuten Ranskassa, missä sekularismin periaatteen mukaisesti uskonto kuuluu yksityiselämän piiriin”, kommentoi Li Decheng, tutkija ja Pekingissä sijaitsevan Kiinan tibetologisen tutkimuskeskuksen hallintojohtaja, vierailumme lopulla hymy huulillaan. Toki – joskin sillä erotuksella, että Ranskassa kirkon ja valtion erottelusta huolimatta jokaisella uskonharjoittajalla on oikeus osallistua myös julkiseen keskusteluun – täytenä vastakohtana Lhasassa ja kaikkialla Tiibetissä vaaditulle hiljaisuudelle riveissä.

Massaturismi tekee tuloaan

Yhtä kaikki, vakaumuksellisen kommunistin ja uskoaan tunnustavan buddhalaisen avioliitto on vallanpitäjille mieluinen esimerkki – jotain, mitä ei olisi voinut kuvitellakaan kymmenen vuotta sitten. Kiinalle on tärkeää saattaa maailman tietoon, että asiat muuttuvat ja että valta kunnioittaa ihmisten uskoa ja pyhiä paikkoja – joskin ennen kaikkea silloin, kun viimeksi mainitut näyttäytyvät hyödyllisinä Kiinan uuden pakkomielteen, turismin, kannalta.

Nyt olemme jo matkalla kohti Namtso-järveä, pyhiinvaelluspaikkaa, joka sijaitsee noin viiden tunnin bussimatkan päässä pääkaupungista ja 4 718 metrin korkeudessa, liki Mont Blancin tasolla. Suolajärven smaragdinvihreää helmeä reunustavat vuoristoketjut, joiden lumihuiput vaihtavat väriä valon mukaan valkoisesta oranssiin. Ympärille levittyvillä suunnattomilla ruohikkokentillä jakkilaumat laiduntavat. Täydellinen postikortti.

Kymmenittäin ihmisiä on asettunut penkereille valokuvattaviksi. ”He julkaisevat kuviaan internetin sosiaalisissa verkostoissa,” selittää matkanjohtajamme Ma Wenhui. ”Tästä paikasta on tullut muodikas, kun Kiinan kollektiiviset turistinähtävyydet ovat arkipäiväistyneet. Nuoret kaipaavat omaleimaisuutta.”

Vuonna 2018 Tiibetissä kävi lähes kolmekymmentäneljä miljoonaa vierailijaa, ennen kaikkea kiinalaisia: kävijöiden määrä on noussut yhdessä vuodessa 31,5 prosenttia. Massaturismi tekee tuloaan, eikä ole alkuunkaan varmaa, tuleeko se lopulta olemaan Namtso-järvelle ja muulle Tiibetille hyvästä.

Tällä hetkellä taittamamme kahdensadan kilometrin taival on yhtä auto-, moottori- ja rautatietyömaiden kudelmaa, louhoksia vuorten kupeissa ja loputtomia määriä kuorma-autoja.

”Iäkkäämpi väki ei tietenkään tykkää hyvää, sillä vuoristoa joudutaan loveamaan, ja heille luonto on pyhää,” tunnustaa Kiinan kommunistisen puo­lueen Damxungin alueosaston apulaispääsihteeri. ”Nuoremmille tämä merkitsee kuitenkin suljetun alueen avautumista. Pääsemme myymään tuotteitamme ulkopuolelle ja ostamaan itse toisia tuotteita.”

Yli viidentuhannen metrin korkeudessa suurjännitejohdot uutuuttaan hohtavine kannatinpylväineen laskeutuvat pitkin vuoria. Paimenet, joilla ei taannoin ollut sähköä, voivat hankkia television ja kännykän.

Työmaat ovat yhdeksänkymmentäprosenttisesti keskushallinnon rahoittamia, muistetaan Kiinan tibetologisesta tutkimuskeskuksesta muistuttaa. Tiibetin autonominen alue on ehdoton voittaja, mitä tulee asukaskohtaisten julkisten menojen määrään: 61 567 juania (noin 7 900 euroa) vuodessa. ”Tuella eläjiä!” kirjoitellaan tietyissä sosiaalisissa medioissa. Tiibetiläiset eivät kuitenkaan itse kaipaisi niin paljoa: he suosisivat ohuemmin kerrostettua turvaverkkoa ja mahdollisuutta päättää itse omasta kohtalostaan.

Sillä Tiibetin autonomiseksi kutsuttu alue on autonominen lähinnä vain nimeltään. Ehdoton enemmistö korkeista virkamiehistä on han-kiinalaisia (Kiinan suurin etninen ryhmä). Hankkeista päätetään pääosin Pekingissä, missä niiden on vastattava kolmenlaisiin tavoitteisiin.

Ensimmäinen tavoite: ruokkia talouskasvua hyödyntämällä kahta vaikeasti yhteensovitettavaa vipuvartta, turismia ja kaivostoimintaa (kupari, kromi, hopea ja niin edelleen). Kaivostoiminnan osuus alueen bruttokansantuotteesta ylittää jo neljänneksen, mutta siitä ei koskaan kuulla puhuttavan, sillä se ei sopisi järin hyvin yksiin näkyvästi esiin tuodun ympäristönsuojelua koskevan huolen kanssa.

Toinen tavoite, joka kytkeytyy ensimmäiseen: rakentaa infrastruktuurien verkosto Nepalin ja Intian tavoittamiseksi Kiinan ”uudeksi silkkitieksi” kutsutun Vyö ja tie -hankkeen (Belt and Road Initiative, BRI) puitteissa. Presidentti Xi petasi hanketta tekemällä 12. lokakuuta 2019 vierailun Kathmanduun. Hänestä tuli ensimmäinen Nepalin pääkaupungissa vieraillut kiinalaisjohtaja kahteenkymmeneenkolmeen vuoteen.

Kolmas ja viimeinen tavoite: keskushallinto toivoo hankkeiden auttavan integroimaan alueen väestöä, eritoten kaikista koulutetuimpia, osaksi Kiinan kansakuntaa. Huolimatta positiivisen syrjinnän politiikasta kaupunkien julkisissa viroissa, tiibetiläiset ovat niissä yhä aliedustettuina.3

Köyhällä seudulla talouden kiivasvauhtinen kasvu (kymmenen prosenttia vuonna 2018) on johtanut uuden keskiluokan, jopa vauraiden luokan, syntyyn. Syyskuun alussa Lhasa toimi isäntäkaupunkina suureellisia visioita herättelevälle, rikkaan tiibetiläisen organisoimalle messutapahtumalle, jossa esiteltiin muotia ja korkean luokan ylellisyystuotteita.

Dynaaminen kulttuurikenttä

Ei kuitenkaan ole sanottua, että rikkaus valuisi köyhimmille asti täällä sen enempää kuin muuallakaan. Mikään ei myöskään takaa, että vaurastuminen riittäisi tukahduttamaan tiibetiläisen kansallisuustunnon, kuten Kiina haaveilee. Matkamme ystävälliset organisaattorit korostavat toki keskushallinnon halua varjella paikallista kulttuuria: pyhien paikkojen lisäksi pääsemme vierailulle yliopistoon, johon on säilötty kymmeniätuhansia asiakirjoja ja buddhalaisia tekstejä, jotka todistavat tiibetinkielisen kirjoituksen juontavan juurensa yli 1 300 vuoden taa; tiibetiläisen lääketieteen korkeakouluun, joka on kiistämätön hullaannuksen kohde; sekä dynaamisiin käsityöläisateljeihin. Tiibetiläiset pelkäävät kuitenkin kielensä marginalisoitumista ja kulttuurinsa ”folklorisoitumista” vähintäänkin yhtä paljon, elleivät enemmän, kuin dalai-­laman ajojahtia.

Françoise Robin, tibetologi ja Ranskan kansallisen itämaisten kielten ja kulttuurien instituutti INALCOn (Institut national des langues et civilisations orientales) professori, jonka tapaamme lokakuun alussa Lhasasta Ranskaan palattuamme, tuntee Tiibetin ylängön kauttaaltaan hyvin. Hän vahvistaa: ”Kielen menettämisen pelko on kaikkialla käsin kosketeltavaa.”

Yksi osasyy tähän on opetuksen heikko laatu, vakuuttavat useat todistajat. Lisäksi yhä useammat tiibetiläiset laittavat lapsensa kiinalaisiin kouluihin tai passittavat heidät opiskelemaan kiinalaisiin yliopistoihin. He pääsevät näin nauttimaan suuremmasta vapaudesta harjoittaa ammattiaan.

”Heillä on kuitenkin tapana kiinalaistua ja unohtaa yhteisön merkitys,” huomauttaa Robin. ”Jollain tapaa he ikään kuin ’menettävät tiibetiläisyytensä’.”

Nuori, rastatukkainen tiibetiläisräppäri Ludup Gyatso ilmaisee asiasta kokemaansa huolta musiikkivideollaan, jossa hän peräänkuuluttaa mustiin laseihin sonnustautuneena ja moottoripyörä paukkuen paluuta juurille. Robin tavoittaa videosta syytä toivoon: vastakkaiseen suuntaan vievistä tuulista huolimatta ”dynaaminen tiibetiläisintellektuellien yhteisö on olemassa”. Hän mainitsee useita esimerkkejä, mukaan lukien tiibetiläisiä kirjailijoita.

Heidän joukkoonsa lukeutuu muun muassa kuuluisaksi tullut, terävästi ja häiritsevästi kirjoittava Tsering Döndrup. Robin on itse kääntänyt ranskaksi Döndrupin tiibetinkielisen romaanin ­”Punaisen tuulen huuto”, jonka tekijä julkaisi omakustanteena hallituksen valvonnassa toimivien virallisten kustantamoiden kieltäydyttyä kunniasta.4

Kirjassa kuvataan epäsuorasti tiibetiläisten väkivalloin tukahdutettua kapinaa kiinalaista politiikkaa vastaan Amdossa vuonna 1958. Tämä ei miellyttänyt viranomaisia, ja Döndrup erotettiin sen vuoksi virastaan historiallisia arkistoja käsittelevässä virastossa.

”Hän jatkaa kuitenkin kirjoittamista, ja hänen teoksensa, kuten omaelämäkerrallisesti inspiroitunut, 1970–1990-lukuja käsittelevä ’Kaksi isääni’ myyvät hyvin,” todistaa Robin.

Runoilija-esseisti Tsering Woeserilla, jolta on julkaistu useita Tiibetiä käsitteleviä teoksia (kuten vuonna 2006 ilmestynyt, kiinankielinen ”Kielletty muisto: Todistuksia kulttuurivallankumouksesta Tiibetissä”5) ja joka on kirjoittanut aiheesta myös arvostetuissa blogeissaan, ei enää ole vastaavaa mahdollisuutta, sillä hän istuu kotiarestissa Pekingissä.

Mutta voidaanko Tiibetistä siltikään puhua ”kulttuurisesta kansanmurhasta”? Pema Tseden, ensimmäinen tiibetiläinen elokuvaohjaaja, joka on tuottanut elokuvia omalla kielellään, ei käyttäisi tuota termiä. Hänen elokuvansa – kuten Tharlo (2015), tarina lammaspaimenesta, jonka elämä ajautuu raiteiltaan hänen joutuessaan asioimaan kaupungissa, tai Jinpa (2018), Tiibetin ylängön eristyneille heinäaroille sijoittuva road movie – ovat suoranaisia herkkyyden ja huumorin helmiä, ja niitä näytetään Kiinassa.6

”Voin harjoittaa luomistyötä vain sensuurijärjestelmän puitteissa, ja sen mekanismit on tunnettava, jotta niitä voi kiertää”, kertoo elokuvaohjaaja kuitenkin meille. ”On tiettyjä aiheita, joita on syytä välttää.” Tällainen on ennen kaikkea uskonto.

”Monia haasteita on siis ylitettävänä, ja toisinaan tunnen itseni yksilönä voimattomaksi”, hän tunnustaa. Kameraansa hän ei kuitenkaan laske. Päinvastoin: hän käyttää menestystään auttaakseen muita elokuvantekijöitä. Sellaisten elokuvien tekeminen, joita näytetään kaikkialla Kiinassa, ”auttaa huomattavasti kasvattamaan [han-kiinalaisten] ymmärrystä tiibetiläisestä kulttuurista. Kyseessä on kuitenkin prosessi, joka voi edetä ainoastaan hyvin hitaasti.” Kun Kiina ei vain tukahduttaisi liekkiä.